laitumelta kotia lypsettäväksi. Paimen-torvet kuuluivat. Rahvaan tytöt
hyräilivät kirkkaalla ja kimeällä äänellä, ja näihin ääniin yhtyi
myöskin kirkon kellojen piu pau, laulaen lauantai-iltana hyvää yötä
menneelle viikolle ja ilmoittaen lepopäivän tuloa. Rouva Pupina Pultin
kasvot kävivät iloisiksi ja juhlallisiksi. Kaikki ihmiset tervehtivät
häntä -- ystävällisesti ja kunnioittavasti, ja ystävällisesti hän myös
kaikille vastasi. Kun tulimme perille pienen koulumme luo, riensi
lapsiparvi huoneista vastahamme, ääntevästi ja iloisesti huudahtaen, ja
ihastuksesta huumeutuneena -- he hellästi syleilivät pruustinnaa.
Hyväilys-sanoja ja piparikakkuja jaettiin kaikille.
Monet työt anastivat nyt pruustinnan aikaa. Toinen piika oli kankaan
saanut kudotuksi ja toinen oli juuri pannut uutta kangasta tukkiin;
niitä täytyi pruustinnan käydä katsomassa.
Yksi palvelioista oli lyönyt kirveellä sääreensä haavan, sitä
pruustinnan täytyi sitoa; naapuritalossa oli eräs pieni poika, joka ei
antanut pahaakaan rauhaa (sanoi hänen äitinsä), ennenkuin hän saisi
nähdä pruustinnaa. Yksi pariskunta oli tullut eripuraiseksi ja tapellut
-- niitten väliä pruustinnan täytyi mennä ratkaisemaan y.m. y.m.
Ensi työkseen Pupina rouva puhutteli koululapsiansa, piti rukousta
heidän kanssaan ja itki erään vähäisen, sydämmestään katuvan kanssa,
joka kovan erehdyksen oli tehnyt päivän kuluessa; hän varoitti
toista, kiitti kolmatta, suuteli heitä kaikkia ja meni sitten
velvollisuuksiansa täyttämään kodin ulkopuolella. Kun kello löi
yksitoista, oli hän sitonut haavan, nuhdellut ja sovittanut nuot
mainitut puolisot, lohduttanut pientä poikaa y.m. Sitten palasi hän
jälleen kotia, katseli kankaitaan, määräsi huomis-päivän tehtävät, söi
tuota hätää pari perunaa sekä vähän suolaa ja meni sitten kylän toiseen
päähän, antaaksensa eräälle sairaalle iloisia sanomia hänen väärältä
tieltä palanneesta lapsestansa.
Tällä välin istuin minä huoneessani. Vuoteillaan makasi ympärilläni
neljä pientä punaposkista tyttöä, he nukkuvat hiljaa lumivalkoisissa
lakanoissaan.
Tuo tyven, kaunis elokuun-yö, joka oli niin lämmin, että saatoin pitää
akkunani auki, äänettömyys ja tyvenyys ympärilläni sekä nukkuvien
lasten hiljainen hengähdys synnytti suloa ja tyytyväisyyttä sydämmeeni,
herättäen minussa noita hiljaisia, vienoja tunteita, jotka tuottavat
rauhaa nykyisyydelle ja usein leyhkäävät mieleemme muistoja muinaisista
ajoista. Kuu, tämä lapsuuteni ja nuoruuteni ystävä, nousi kalpeena ja
ystävällisenä katsellen koivulehdikkojen ylitse minun huoneeseeni. Sen
valo hyväillen siveli uneen vaipuneitten lasten silmiä ja loisti sitten
hiljaa kasvoille, joissa elämän päivät olivat punan poijes hivuttaneet,
rinnalle, jonka tunteita vuodet eivät tyveniksi voineet saattaa. Oo,
kuinka ihmeellisesti elämäni kaikki rakkaat, surulliset ja iloiset
muistot liitelivät esiin noitten ystävällisten säteitten valossa!
Kirkkaina net nousivat yöstä eteeni ja tunkesivat sydämmeeni lämpiminä,
elävinä! Kaikki ne henkilöt, joittenka yhteydessä elämässäni olin ollut
ja jotka olivat tulleet minulle rakkahiksi ja kalliiksi, näyttivät
ikään kuin kokoontuvan ympärilleni, tahtoen uudestaan sanoillansa ja
katseillaan koettaa vaikutus-voimaansa. H:n perhe, josta nyt olin lähes
vuoden ollut eroitettuna, tuli tällä hetkellä niin lähelleni, että minä
mielestäni saatoin puhua sen rakastettavien jäsenten kanssa, kysyä
heiltä, miten kaikki menestyi heidän kodissaan, -- olivatko onnellisia,
vieläkö he minua muistivat? -- muistivatko? Sillä minä en ollut pitkiin
aikoihin saanut heiltä vähintäkään muistomerkkiä enkä yhtäkään riviä,
en sanaakaan. Lapsellisen ikävä tunne, tuo, että olin unohduksiin
joutunut, ett'en oikein olisi kenenkään oma, että niille henkilöille,
joita rakastan ja kunnioitan, olisin noin mitättömän arvoisena --
valtasi hetkeksi sydämmeni. Minun täytyi itkeä ja nenäliina painettuna
silmieni eteen, istuin vielä, kuin pruustinna Pultti, joka pihalta oli
nähnyt minun istuvan akkunan ääressä, tuli sisälle. Hän kyseli
vakavasti, kuten se, joka tahtoo asiasta selkoa, ja minä vastasin
tunnustaen nöyrästi heikkouttani. Hän nuhteli minua toden takaa, neuvoi
ja suuteli minua hellästi, kuten äiti, sekä käski minua oitis menemään
maata ja hänen tähtensä varomaan terveyttäni, mikä jo kauan aikaa oli
muka ollut heikkonemaan päin.
Hän jätti minun, -- mutta minä en vielä totellut, vaan iskin valkeaa,
sytytin kynttiläni ja istuin kirjoittamaan nuhteita -- -- itselleni.
Sillä välin kuulin kellon kumahuttavan kaksitoista -- vieläpä puolen
tunnin päästä kumahuksen. Silloin kuului yht'äkkiä jotakin melua, ja
kohta sen jälkeen juoksi joku ylös portaita, jotka veivät minun
huoneeseeni. Kammarini ovi aukeni hiljaa -- ja leskirouva, pruustinna
Pupina Pultti, yölakki päässä, tohvelit jalassa ja peitto seljässä,
seisoi siinä ilosta loistavin silmin -- ja kädessä paksu kirje, jonka
hän minulle kurkoitti kuiskaten: "H:n perheeltä! -- Minä en kaupunkiin
lähetettyni tuloa aikonut kauemmin varrota, mutta, juuri kun olin maata
panemaisillani, kuulin hänen tulevan. Minä aavistin! -- Hyvää yötä!
Hyvää yötä! Jumala sinulle iloa suokoon!" Ja poissa oli Pupina Pultti.
Minä sain iloa. Julian kirje sisälsi seuraavan:
Elokuun 13 päivänä 1830.
Eräs vähäinen papin rouva sinulle nyt kirjoittaa. Kaksi kuukautta on
kulunut siitä, kuin vielä olin Julia H., mutta nyt olen Julia L. En ole
rohjennut kirjoittamaan sitä sinulle ennen. Minä olen ollut varsin
levotoinna ja pyörällä päin jonkun ajan. Syynä oli ensiksikin, että
pidin miestäni äärettömässä kunniassa, -- niin -- minä en tosiaankaan
tietänyt, miten menettelisin, -- niin olin provessoriin ihastunut,
mutta -- tunsin itseni halvaksi hänen rinnallaan eikä tuo kallis
itserakkaus oikein hyvin sallinut Julia H:ta tulemaan -- kuinka sen nyt
sanoisinkaan? -- halvaksi minun silmissäni. Ja sitten -- tuo siunattu
maantalouden-hoito! -- lehmät ja lampaat, munat ja voit ja maidot y.m.
ja vielä koko ääretöin joukko kaikellaista pientä, -- ja sitten äiti,
joka oli levotoin ja tahtoi auttaa minua, mutta ... noh, -- vähitellen
tuli kaikki kuitenkin varsin ihmeellisesti kuntoon. Tuo pieni,
joutsella ja nuolella varustettu lempijumala auttoi minua. Minun hyvä
L:ni, luulen minä, vielä huolellisemmin koetti minua miellyttää, kuin
minä häntä, -- niin, hän oli ja on oikein rakastunut minuun. Kun sen
näin, ei enään ollut yhtäkään hätää, -- minä tulin rohkeaksi. Lehmät,
vasikat ja kanat hyötyivät, talouden suuren padan alle syttyi raitis
tuli, -- ja äiti kävi levolliseksi, Jumalan kiitos! Ja mieheni, -- noh,
se on tiettyä, hän oli tyytyväinen, -- koska minä tyydyin häneen.
Tiedätkö Piete, mitä minä rukoilen joka ilta ja aamu, joka hetki, koko
sydämmeni pohjasta: "Oo Jumala, auta minua sellaiseksi tulemaan, että
mieheni rakkautta ansaitsisin, anna minulle voimia häntä onnelliseksi
tekemään!" ja minä olen saanut paljon voimaa, -- sillä hän on (niin hän
sanoo ja sen kyllä näkeekin) hyvin onnellinen. Jospa tietäisit, kuinka
raittiilta hän näyttää ja kuinka iloiselta! Näetkö, sepä on sen vuoksi,
että minä pidän häntä järjestyksessä, hän ei nyt enään saa rasittaa
itseänsä, kuten ennen, -- eikä hän myöskään enään istu yökausia
kynttilänsä ääressä, -- siitä tavasta on hän itsensä vieroittanut. Ja
kuitenkin hän ajattelee ja kirjoittaa (sen hän itse myöntää) vapaammin
ja pontevammin kuin ennen. Sitä paitsi minä tarkasti varon, ett'en
häntä häiritse, milloin hän on työ-huoneessansa kirjoittamassa tahi
lukemassa. Ah!... Jolloin kovin halusta tahdon hetkisen häntä nähdä
(hän on, Piete, kuitenkin hyvin kaunis), silloin mä hiljaa hiivin hänen
huoneeseensa, teen hänelle pienet kepposet, suudellen hänen otsaansa
tai pannen hänen kirjaansa kukan tai muuta sellaista, ja menen sitte
taas ääneti poijes ja saan, kääntyessäni ovea kiinni panemaan,
vilahdukselta nähdä hänen silmiään, jotka ottavat kiiruustakin joudun,
seurataksensa minua.
Muuten koetan voimieni takaa valmistella itseäni oikein
kunnioitettavaksi papin-rouvaksi. Minä tahdon, että mieheni vaimoa
saatettaisiin seurakunnassa pitää hyvän emännän esi-merkkinä. Älä usko,
että sen vuoksi unhoitan eli huolettomasti hoidan ulkonaista ihmistäni;
en suinkaan! katsonpa usein kuvastimeen, neuvoa kysyäkseni; mutta
tiedätkö, minkä kuvastimen neuvoa halukkaimmin kysyn? Noh sen, jonka
näen mieheni silmissä. Hauska on nähdä itseänsä _kauniina_.
Piete, paljonpa ihminen jalostuu, kun on sellaiseen mieheen
liittyneenä, jota äärettömästi kunnioittaa, ja joka myöskin on niin
hyvä kuin L.! Miksikä mitättömäksi olennoksi Arvidin vaimona olisin
tullut, miten elotointa elämää olisin viettänyt! Nyt tunnen sydämmeni
iloksi arvoni päivä päivältä nousevan mieheni ja omissa silmissäni.
Tämä synnyttää -- autuaallisia tunteita!
Tiedätkö, että Arvid on nainut? -- siitä on vähän paremmin kuin kolme
kuukautta. Hänen vaimonsa, Eleonora D., näkyy olevan varsin liiaksi
valveilla, -- ja Arvid'in ilo näyttää, saattaisipa sanoa -- melkein
köyhän-puoliselta. Pelkäänpä, että hänen hyvä leponsa on tullut vähän
häirityksi. Arvid parka! Tuo nuori pari pitää kuitenkin uljaita pitoja
ja kestiä. Ukko P. kulkee joka päivä (varmaankin ehdollaan) juuri tästä
meidän ohitsemme "joutsenillansa", ja hänen kauniissa vaunuissaan istuu
miniänsä hänen rinnallaan. Ukko ajaa aivan hiljaa, ikään kuin luulisi
hän olevansa minun onneani hautaan saattamassa; -- mutta minä ruokin
ankkojani iloisena ja suruttomana, noikkaan ystävällisesti Eleonoralle
ja kiitän Jumalaa onnen-osastani.
On lauantai-ilta. Minä odotan miestäni kotiin. Akkunani alla olevaan
lehtimajaan olen asettanut illallis-pöytämme; parsaheinän-juuria omasta
puutarhastamme sekä mansikoita ja maitoa -- kaikki mieheni herkkuruokia
-- on minulla illalliseksi. Tuo enkelin-muotoinen Hermina Linnaea
koristaa paraikaa pöytää kukkasilla. Hän on niin ihana, niin hyvä, niin
sanomattoman suloinen, ett'ei sitä kukaan uskoa saata! Hän on jo
melkein vienyt voiton meistä kaikista vanhempiemme sydämmessä, vaan
tuon hänelle halusta anteeksi antaa. Ah, veljeni! sinä olet ihanan
helmen löytänyt. Välimeren rannat Kaarlo jo pian jättää, löytääksensä
täällä rakkaassa Pohjolassa elämänsä kalliin helmen ja sulkeaksensa
häntä avioliiton koteloon! Hui! mistä sain tuon ahtaan kuvauksen?
Vaikka, olkoon niinkin. Jos vain rakkauden aurinko loistaa simpsukan
kuoreen eli asuntoon, niin se kyllä keinuu elämän aalloilla pienenä
autuuden saarena. Kaarlo veljeni kirjoittaa kotiansa kovin iloisia ja
hauskoja kirjeitä. Hänen sielunsa tulee ikään kuin museoksi, jonka
kalleuksien joukossa hänen Herminansa elää. Tämä silloin tosiaankin
tulee olemaan, kuten helmi kullassa. Sinä kai tiedät, mitä veljelleni
tapahtui ennen, kuin hän meidän jätti? Eräänä kauniina iltana hän
nukkui kornettina ja heräsi -- luutnanttina. Eiköhän tuo ollutkin
oivallista!?
Huomenna tulevat rakkaat vanhempani ja sisareni tänne päivällisille.
Silloin tulee minulle ilopäivä.
Olen kertonut sinulle, kuinka onnellinen olen, mutta kuitenkin on
minulla vielä toivo, hyvinkin harras, joka, jos se toteutuisi, vielä
lisäisi kukkuralla onneni mittaa. Hyvä ystäväni, täällä asunnossamme on
vähäinen huone, kaunis ja hauska, seinissä on vihriäiset paperit,
akkunoissa valkoiset uutimet (aivan sinun mielesi mukaan) ja näkö-ala
niityille päin, joissa lihavat lehmät, jotka antavat erittäin hyvää
maitoa, ovat laitumella. Huoneessa on myöskin kirjakaappi, yksi ...
mutta, pitkäksi käy noitten kaikkien luetteleminen! -- tule katsomaan,
ja jos se on mieleisesi sekä luulet tyytyväsi isäntäväkeen -- niin pidä
huone omanasi. Hyvä ystäväni, tule meille -- tule!... Nyt kuulin jo
kaukaa, että L. lähenee. Hän tulee minun huoneeseeni. Minä en ole häntä
näkevinäni enkä kuulevinani. Ei saa pilata miehiä eikä saattaa heitä
uskomaan, että me heidän askeleistansakin vaaria otamme. Niin ...
yski ... ota minua syliisi ... en sittenkään liikahda, en jätä kynääni.
Eihän tarvitse aina myöntää; ei saa pilata...
(L. kirjoittaa) vaimoansa; ja senpä tähden _täytyy_ Julian jättää
kynänsä ja, istuen polvellani nähdä minun kirjoittavan, mikä varmaankin
häntä kovin harmittaa.
Hyvä Piete ystävämme, tule meille! Me sinua hartaasti odotamme. Meidän
kodissamme sinun täytyy viihtyä. Tule katsomaan, kuinka minä Juliaa
kurissa pidän. Osoitteeksi siitä, miten menettelen, en anna hänen enään
tänä päivänä sanaakaan kirjoittaa, vaikka hän sitä kuinkakin hartaasti
tahtoisi.
Minä _tahdon_ kir...
Elokuun 14 päivänä.
Minä itken, minä nauran, olenpa varsin mielettömänä -- ja kuitenkin
minun täytyy kirjoittaa. Tiedätkö, kuka täällä on, kuka juuri nykyään
tänne tuli? Arvaa, arvaa! Voi ei nyt ole arvaamisen aikaa! Emilia on
täällä, sisareni! tuo hyvä Emilia, tuo iloinen Emilia, tuo kaunis --
onnellinen Emilia! Ja Algernon on täällä ja pieni Algernon, pulskein
pikku poika, mitä maailmassa löytyy! Äitini häntä hypyttää, isäni
hypyttää, Emilia hypyttää, Algernon ja L. hypyttävät myöskin ...
odottakaa, odottakaa, minä tahdon tulla laulamaan! en saata kirjoittaa
sanaakaan enään, se on niin totta, kuin että nimeni on _Julia_.
Lisää: Piete kulta, palaa meille takaisin! sitä pyytää _H:n perhe_.
Rakastettava, onnellinen perhe! minä kiitän sinua, -- mutta Piete ei
tule. Sen vastauksen kirjoitan heille huomenna. Viattomat lapset, jotka
ympärilläni makeassa levossa lepäätte, teidän luoksenne minä jään,
koska teille saatan olla hyödyllinen. Joka muitten hyväksi luopuu
jostakin ilostansa, saapi usein sellaista hyvää, mikä oikein on
kallis-arvoista -- hän saa _rauhaa_. Oo, jospa minä sitä tuntisin,
milloin päivät hiljaisina aaltoina yksitoikkoisesti, mutta tyvenesti
edelleen vierivät, vieden minua aina lähemmäksi rauhan rantaa, silloin
olisi joka päivä siunattu!
Öiset usvat nousevat niityille, ilmoittaen aamun tuloa ja kehoittaen
minua levolle. Elämäni kunnaan ympäri nousee myöskin kylmä sumu, -- kun
se tulee lähemmäksi, kirjoitan vielä kerran ja sanon jäähyväiseni H:n
perheelle.