raivoisaa taistelua. Katkerasti hän tunsi, että rauhattomuuden henki
oli myrkyllisellä hengähdyksellään häirinyt hänenkin aina ennen
onnellisen ja sopuisan perheensä rauhaa. Hän, joka kovin hellästi
rakasti omaisiansa ja jota he puolestaan samati rakastivat, oli nyt
yht'äkkiä ikään kuin vieraantunut heistä. Vaimo, lapset vetäyntyivät
pois hänestä, kääntyivät pois hänen puolestaan, -- ja tämä oli hänen
syynsä; hän oli kieltävästi vastannut heidän rukouksiinsa, -- he olivat
onnettomat hänen tähtensä; -- ja tällä hetkellä, jolloin hänen
omatuntonsa todisti, että hän oli oikein tehnyt, oli perus-aatteissaan
lujana pysynyt ja aina virheettömästi menetellyt tämän ankaran, mutta
korkean määrän mukaan -- tällä hetkellä hänen sydämmeensä syntyi
pistäviä tunteita, jotka syyttivät häntä erehtymisestä näitten
perus-aatteitten oikean käyttämisen suhteen sekä siitä, että hän täten
oli ollut syynä kärsimyksiin, joita hänen olisi sopinut poistaa, että
hän oli niiden päiviä katkeroiksi saattanut, joittenka elämää hän oli
kutsuttu siunaamaan. Ruumiillinen kivun-tunne, joka häntä vaivasi ja
erin-omattain silloin, kuin hänen sielunsa oli tuskaantuneena, -- --
kova rinnan-polte, joka ahdisti hänen hengitystänsä, tuntui näitten
surullisten ajatusten hetkinä tavattoman väkevästi. Hän havaitsi
itsensä yksinäiseksi ... ei kukaan nyt häntä hellyydellä muistanut ...
eikä kenenkään ajatukset lentäneet rukouksen, rauhaa leyhyttävillä,
kyyhkysiivillä hänen ympärillään, -- hän oli yksin! Kyynele tunkesi
hänen miehuulliseen silmäänsä ja hän katsahti ylös korkeuteen, toivoen
piankin saavansa jättää tämän maailman, jossa surut ja murheet
hallitsevat.
Valkoinen pilven-hattara, ikään kuin joku ihmis-olento kurkoittavin
käsivarsin, liiteli yksin näkyviin alitse tähtikaarroksen, -- sekä
näytti laskeutuvan aina alemmaksi, ja nuot kurkoittavat utuiset
käsivarret ikään kuin lähestyivät everstiä. Hän ajatteli Liisiä, --
hänen rakkauttansa ja hänen lupaustansa, että vielä kuoltuaankin
ympäröitsisi lemmittyänsä. Olipa ikään kuin hänen henkensä nyt olisi
tahtonut everstiä suojella -- nyt kun kaikki muut olivat hänen
hyljänneet! Eikö tuo ollut Liisin haamu, joka nyt, kun kaikki
lempi-äänet perheen isän ympärillä olivat vaienneet, astui alas, yksin
huutaaksensa hänelle yön hiljaisuudessa: minä lemmin sinua! minä lemmin
sinua!
Aina lähempää lähemmäksi tuli tuo haamun-näköinen hattara; -- everstin
silmä seurasi sitä surullisella katseella ja melkeinpä tietämättään
koroitti hän käsiään sitä kohti. Silloin tuulen henki äkkiä siihen
tarttui, -- nuot kurkoittavat käsivarret riistettiin uturuumiista ja
epäselvinä raivoavina liekkinä tuo valkoinen hattara, kuten kamoittava
mielikuvitus, riensi Tuorlinnan tornihuippujen ohitse. Tyhjältä näytti
avaruus. Eversti laski kätensä sydämmelleen, -- sielläkin tuntui
tyhjältä. Syvät huokaukset nousivat raskaasti hänen rinnastaan. Tänä
katkerana hetkenä joka häntä lähestyi hiljaisilla askeleilla, -- käsi
pistäytyi hänen käteensä, pää nojautui hiljaa hänen olkaansa vastaan.
Eversti ei taaksensa katsonut eikä kysynyt mitään, -- hän kyllä tiesi,
että se ystävä nyt oli lähellä, joka monta, monta vuotta yhdessä hänen
kanssaan oli kärsinyt elämän murheita ja nauttinut sen riemuja; tämä
yksistään saattoi aavistaa hänen salaista kärsimystänsä, ainoastaan
tämä saattoi yön hiljaisuudessa tulla hänen luoksensa, rakkaudellansa
häntä lohduttamaan. Hiljaa kiersi eversti käsivartensa sen ystävän
ympärille, joka oli hänen kumppaninansa hänen elämänsä matkalla, ja
painoi häntä vasten rintaansa, jossa pian sekä sisällinen että
ulkonainen kivistys hälveni. Näin nämät aviokumppanit seisoivat
katsellen, miten tuuli maan ylitse viuhueli ja ylhäällä pilviä
riennätteli. He eivät sanaakaan toisillensa selvikkeeksi sanoneet.
Miksikä sitä olisivatkaan tehneet? _Sovinto_ sulki heitä taivaalliseen
helmaansa. Siinä he seisoivat, ja sydän sykkäili sydäntä vastaan; he
ymmärsivät toisiansa.
Tuuli, mikä hetki hetkeltä enentyi, liikutti tornikelloa, joka juuri
nykyään oli kaksitoista lyönyt. Kumeat läppäykset kuuluivat tuon
tuostakin. Eversti lujempaan puristi rintaansa vastaan vaimoansa, joka
tällä hetkellä ehdottomasti tunsi pöyristyksen käyvän läpi ruumiinsa.
Hän katsoi mieheensä. Everstin silmät olivat liikkumattomasti
kiinnitettynä yhteen ainoaan pilkkuun ja armon, jolloin katsoivat
samaan suuntaan, jäivät myöskin tuijottamaan.
Maantiellä, joka tältä puolen näkyi melkein suoraan vastapäätä
huone-riviä hyvin pitkältä, liikkui suuri musta esine, joka,
kulkeissaan lähemmäksi linnaa, aina hetki hetkeltä suureni ja muodostui
kummallisemmaksi. Pianpa saattoi kuun valossa havaita siinä olevan
monta erityistä yksilöä, jotka, kummallisella tavalla ollen yhdessä
koossa ja ikään kuin yhteen liitettynä, liikkuivat hitaasti, mutta yhtä
haavaa eteen päin. Nyt joutuvat lehtokujan varjoon -- nyt näkyivät
taas, mutta lähempänä. Siinä oli useita miehiä, jotka näyttivät
kantavan jotakin raskasta.
"Se on ruumiin-saatto!" kuiskasi Armo.
"Mahdotointa! keski-yön aikaan!" vastasi eversti.
Aina lähemmäksi eteen päin kulki tuo synkkä joukko. Nyt se tuli linnan
pihaan. Tuuli vinkui raivoisena, lennättäen kellastuneita lehtiä
kantajain päälle ja temmaisten lakit heidän päästään, mutta eipä kukaan
lähtenyt niitä etsimään. Kantajat kulkivat suorastaan linnan
päärakennusta kohti. Nyt he astuivat ylös portaita ... hiljaa,
varovaisesti; ... ovea koputettiin, -- kaikki oli hetken hiljaa,
äänetöintä, -- ovi meni auki ja kantajat läksivät sisälle. Sanaakaan
sanomatta jätti eversti vaimonsa, meni äkkiä ulos huoneesta, jonka oven
hän lukitsi, ja juoksi portaita alas. Kantajat olivat laskeneet
porstuaan pylväitten väliin taakkansa eli paaret. Tumma viitta oli
niitten peitteenä ja kantajat seisoivat epätietoisina ja surullisina
paarten ympärillä.
"Kuka teillä siinä on?" kysyi eversti äänellä, jota hän koetti estää
vapisemasta. Ei vastausta annettu. Eversti meni lähemmäksi ja nosti
peitettä. Kuu loisti korkeitten gootilaisten akkunain lävitse alas
paarten päälle. Verinen ruumis makasi siinä. Eversti tunsi poikansa.
Oo isän-murhe! Peittäkää siivillänne, te taivaan enkelit, hymyileviä
kasvojanne, älkäätte nostako silmiänne katsomaan isän murhetta!
Sammukaa, sammukaa te taivaan loistavat kynttilät! Tule, pimeä yö,
pyhällä hunnullasi peittämään kaikkien silmiltä tuota surua, jolla ei
kyyneleitä eikä sanoja ole! Oi, älköön koskaan ihmis-silmä uteliaalla
katseella saastuttako isän surua!
Jalo, onneton isä! kun näimme sinun katsovan poikaasi, käänsimme
silmämme toisaalle, -- mutta sinun puolestasi me hartaasti rukoilimme.
Koko talon väki, ja minä heidän mukanansa, oli onnettomuuden sanoman
saatuaan tullut liikkeelle. Ääneti seisoimme kaikin paarien ympärillä.
Everstin viittauksesta ja sanoista: "haavalääkäri tänne!" menivät
kaikki toimeen. Oitis lähdettiin kaupunkiin, tuomaan haavalääkäriä,
jonka eversti tunsi taitavaksi; tuo hengetöin ruumis nostettiin
paarilta ja vietiin erääseen kammariin. Kantajien kyyneleet vierivät
heidän rakastetun herransa ruumiille. Eversti ja minä seurasimme tuota
verkalleen kulkevaa, surullista joukkoa. Minä en uskaltanut katsoa
everstiin, mutta kyllä kuulin, miten raskaat, melkeinpä korisevat
huokaukset ahdistivat hänen hengitystänsä.
Kun ruumis oli laskettu vuoteelle, ruvettiin, vaikka epätoivossa,
käyttämään kaikkia keinoja, joita tavallisesti viljellään tainnoksissa
olevien toinnuttamiseksi ja vale-kuolleitten virvoittamiseksi eloon.
Jalat harjattiin, ohaukset, rinta ja kalvoimet hierottiin väkevillä
aineilla. Vertä vielä hitaasti juoksi hänen päässään olevasta lävestä;
se tukittiin. Jalkoja hieroessani uskalsin everstiin luoda tuskallisen,
kysyvän silmäyksen, -- mutta pöyristyen käänsin oitis katseeni
toisaalle. Hän oli kuolon-kalpeana, -- suonen-veto oli hänen kasvonsa
saattanut kamalan-näköisiksi. Huulet olivat lujasti puristuneet yhteen
ja silmät tuijottavina.
Äkkiä tunsin ikään kuin vähäisen vavistuksen noissa jähmettyneissä
jäsenissä, joita käteni koski. Minä tuskin hengitin, -- taaskin tuntui
värähdys uudestaan; -- minä katsoin nytkin everstiin.
Toisen kätensä piti hän kovasti rintaansa painettuna, toisen laski hän
poikansa suun eteen ja tarttui sitten minun käteeni, vieden sen myöskin
tuon kuolevan suulle, hieno höyry tuntui kädessäni. Heikosti suoni
tykytti ohauksissa, yksi huokaus, uudestaan eloon virkoavan ensimmäinen
tervehdys, kohotti hänen rintaansa, ja vieno rusotus levisi hänen
kasvoihinsa. Eversti katsahti ylös taivasta kohti! Oi, mikä katse!
Oo isän iloa! Onpa syytä sinua vaikka surullakin ostaa. Katsokaatte,
oi taivaan enkelit, säteilevillä silmillä alas autuaalliseen
isän-sydämmeen! Tämä on näky, joka teille sopii.
Nyt aukenivat nukahtavan silmät ja kuvastelivat itseänsä tuossa
isällisessä katseessa, jossa suurimmasta tuskasta vapautetun koko ilo
ilmautui; hetken olivat ne auki, vaan vaipuivat sitten taas kiinni.
Peljästyneenä laski eversti taaskin kätensä poikansa suun eteen,
tunteakseen, oliko hänen hengähdyksensä heikkenemässä; silloin nuot
kalpeat huulet liikkuivat suuteloon tuota isällistä kättä vastaan;
rauhan ja sovinnon hymyily levisi hänen kasvoihinsa, mutta hän makasi
yhä vain liikkumattomana, silmät suljettuna, kuten nukahtavan,
hengähdyksensä oli heikko, mutta keveä, eikä hän puhumaan
yrittänytkään.
Koska tuo hellä ja ymmärtäväinen Helena minun kanssani istui veljensä
vuoteen ääressä, jätti eversti poikansa, mennäksensä hakemaan
vaimoansa; hän viittasi minua seuraamaan itseänsä, ja minä juoksin ylös
portaita, nipistellen poskiani, jotta en näyttäisi kuolon-sanoman
tuojalta. Armo istui liikkumattomana kädet ristissä; -- kuun valossa
oli hän melkein kuten nuot kalpeat haamut muinais-ajoista, jotka
äänettömänä perhekuntana katselivat hänen ympärillänsä. Sisälle
tultuamme sanoi hän hiljaisen tuskan alaisena: "Jotakin on tapahtunut!
mutta mitä? Sanokaa minulle ... sanokaa minulle kaikki!"
Ihmeellisellä tyvenyydellä ja hartaalla hellyydellä koetti eversti
ennakolta rohkaista vaimoansa ottamaan vastaan sitä surua, joka häntä
odotti. Hän koetti lohduttaa Armoa ja sytyttää häneen toivoa varmaankin
suurempaa, kuin mitä hänellä, everstillä itsellään tällä haavaa saattoi
olla. Sen jälkeen hän vaimonsa vei sairas-huoneeseen. Äänetöinnä,
sanaakaan lausumatta ja kyyneleitä vuodattamatta tuo onnetoin äiti
läksi poikansa luokse, joka tällä haavaa minusta näytti vielä enemmän
kuolemaisillaan olevalta, kuin mitä nykyään. Eversti seisoi vuoteen
jalkopään ääressä ja hänellä oli vielä tuo voimallinen, miehuullinen
ryhtinsä, mutta kun hän näki vaimonsa laskevan päätään poikansa
veriselle pään-alaselle sekä äidin-rakkauden ja äidin-surun
sanomattomalla hellyydellä suutelevan hänen kalpeita huuliansa, kun hän
näki heidän kasvojensa yhtämuotoisuuden vielä selvemmin esiintyvän
siinä kuolon-varjossa, joka näitä molempia verhosi, silloin painoi hän
päänsä alas, kätkein sitä käsiinsä, ja itki kuten lapsi. Ah, kaikin
itkimme katkerasti. Näyttipä meistä, ikään kuin tuo toivon kipinä, joka
äsken leimahti, taaskin sammuisi -- eikä kenenkään päähän se ajatus
syntynyt, että äiti kestäisi poikansa kuolemaa.
Ja kuitenkin -- maalliset surut, kalvaavat kivut, terävät miekat, jotka
tungette sielun sisimpään soppeen, te ette kuoleta. Elämän ihmeellinen
siemen saattaa imeä voimaa surustakin, saattaa, kuten liika eli
lihakasvannainen, rikkimuserrettunakin taas uudestaan juurtua, yhä
edelleen kasvaa -- kärsiä. Surevat äidit, puolisot, morsiamet,
tyttäret, sisaret, -- naiselliset sydämmet, joihin surut aina kovimmin
koskevat, joita net kovimmin musertavat! -- te sen todistatte. Te
olette nähneet lemmittyjenne kuolevan, luulitte kuolevanne heidän
kanssaan -- ja elätte kuitenkin -- ettekä saata kuolla. Mutta mitäpä
sanon? -- jos elätte, jos voitte suostua elämään -- niin eikö se ole
sen vuoksi, että korkeudesta on leyhkynyt teidän sieluunne lohdutusta
ja voimaa. Saattaisinko tuota epäillä -- muistaessani sinua, ylevää
Tilda R:tä, jaloimman miehen surevaa morsianta. Sinä olit saanut hänen
viimeisen huokauksensa, -- hänessä olit kadottanut kaikki, mitä sinulla
oli tässä maailmassa, -- tulevaisuutesi oli pimeä ja ilotoin, -- ja
kuitenkin olit sinä nöyrä, lempeä, ystävällinen ja hyvä! Sinä itkit --
mutta lohduttaen sanoit ystäville, jotka kanssasi surivat: "uskokaa
minua, -- ei tämä ole niin katkeraa!" Silloin ymmärsimme, että
lohdutusta löytyy, jota ei tämä maailma anna. Ja koska sinä, koettaen
suruasi lieventää, sanoit: "en tahdo surullani hänen lepoansa häiritä",
kukapa saattoi epäillä, että _hän_, jonka onnesta haudan tuolla puolen
sinä vielä tahdoit huolta pitää, oli sinun lähelläsi ja ympäröitsi
sinua rakkaudellansa, vahvistaen ja lohduttaen sinua.
"Ja enkeli taivaasta ilmestyi hänelle vahvistaen häntä".
Nöyrämieliset kärsiät, kiitos teille olkoon! Te ilmoitatte maailmalle
Jumalan valtakunnasta ja osoitatte tien taivaaseen. Päässänne olevasta
orjantappura-kiehkurasta näemme puhkeavan iankaikkisia ruusukukkia.
Mutta minä palajan tuohon toivottomana olevaan äitiin, joka tästä
ensimmäisestä odottamattomasta onnettomuuden kohtauksesta aivan sortui.
Hän toipui -- käydäksensä pitkän koetus-ajan läpi, -- sillä kauan hänen
lemmittynsä häälyi elämän ja kuoleman välillä. Hänellä itsellään ei
ollut tarpeeksi voimia eikä kykyä oikein hoitamaan poikaansa. Jollei
Helenaa olisi ollut eikä everstiä eikä minua, (häpeä kyllä on itseänsä
mainita) niin ... mutta nyt _olimme_ kaikin, ja senpä vuoksi (ja
Jumalan armosta) jäi kornetti -- eloon.
Surujen ja murheitten aikana sielut paremmin yhdistyvät. Kun ulkonaiset
onnettomuudet syöksevät päällemme, -- silloin lähenemme toisiamme, ja
enemmiten juuri surun kyynelten kostutuksesta rakkauden ja ystävyyden
ihanimmat kukat kasvavat. Perheessä yhteinen onnettomuus tavallisesti
poistaa kaikki pienet kiistat ja epäsopuisuudet, vetäen kaikkein
huomiota ja mieltä yhteen suuntaan, yhteen paikkaan. Varsinkin silloin,
kuin kuolema uhkaa jotakuta sen rakastetuista jäsenistä, epäsointuisat
äänet vaikenevat ja sopuisat vaikka surulliset tunteet liikkuvat
jokaisen sydämmessä, hallitsevat jokaisen ajatuksissa, muodostaen
rauhan unikkokiehkuran, jonka helmassa rakastettu sairastaja lepää.
Sen jälkeen, kuin tuo kohtaus Kaarlo kornetille tapahtui, ja koko hänen
sairastamisensa aikana olivat kaikki häiriöt, kaikki epäsointuisuudet
perheestä kadonneet; kaikkein huolet, tunteet ja ajatukset liikkuivat
ainoastaan hänen ympärillänsä; ja kun hänen henkensä ei enään ollut
vaarassa, jolloin hän rupesi paranemaan, -- oi kuinka elävästi silloin
jokainen tunsi, että äärettömästi toisiansa rakastivat -- että heillä
oli sanomatoin halu toisiansa onnelliseksi tekemään, -- ja kovinpa
peljättiin ja oltiin varoillaan, ett'ei kukaan millään tavalla
synkistyttäisi tuota selkenevää taivasta.
Eipä saattanut kyyneleitä silmiin saamatta katsella ... mutta minä en
ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, miksikä olen näin itkumielinen --
miksikä tahdon lukioitani itkemään sekä suruani että iloani, -- ikään
kuin ei turhia kyyneleitä yllin kyllin vierisi turhan tunteellisuuden
takia taikka ikään kuin itse olisin perheeseen ikävystynyt. Käykäämme
siis pikimmältään vieraissa D:n perheen luona ja katsokaamme, onko
siellä hupaisempi. Noitasauvani avulla (huonoin hanhen-kynä, mitä
maailmassa löytyä saattaa) siirrän minä meitä, nimittäin lukioitani
sekä itseäni, hetkeksi
Lehtosaareen.
Eines-pöytä oli katettuna ja sen ympärillä paljon väkeä. Maljoja oli
pöydällä ja maljoja juotiin.
"Hiisi vieköön", sanoi ääni, jonka lukia tuntenee, "luulenpa, että
minua haluttaa vieläkin kerran juoda pohjaan Eleonora neitin maljan!"
Hänen vilkas naapurinsa, joka oli punainen, kuin turkin-pippuri, sanoi
ystävällisesti varoittaen: "mitäpä Julia H. siitä sanoisi?"
"Julia...? Minä siitä, hiisi vieköön, vähän välitän, mitä Julia
sanoo... Julia neiti katsokoon eteensä vain, miten hänen käy oikkujensa
vuoksi. Saattaisipa pistää päähäni, hiisi vieköön, että minä jonakuna
kauniina päivänä lähettäisin kihlasormukseni hänelle takaisin ... niin
niin!..."
"Arvid, sinun maljasi!" kirkasi luutnantti Mätälin, "kaikkien
itsenäisten miesten malja!"
"Heidän ystäviensä myöskin!" huusi tuo pieni 'Byron'. "Minä aioin sanoa
ystävättärien", kuiskasi hän Eleonoralle, "mutta ei se nyt tässä
sopinut, ymmärrätkö?"
"Kyllä, siitä en minä paljon huoli", vastasi hän.
"Arvid luutnantti! luutnantti Arvid P., minä juon maljan teidän
kunniaksenne!" huudahti ruukin-patruuna D.
"Minä myöskin, ja minä ja minä!" matki useat äänet.
"Kaada naapuris lasiin, Eleonora!"
"Hyvä herrasväki, minä esittelen Arvid luutnantin morsiamelle
maljan ... toivoen, että hän oikein miettisi asioitansa sekä kaikkea
mitä hänen onneensa kuuluu -- ja ottaisi sulhasensa armoonsa jälleen".
_Yhdys-ääni_. "Niin, että hän ottaisi..."
_Yksi ääni_. "Hyvä herrasväkeni ... hiisi vieköön ... herrasväkeni, --
tuo on jotakin, josta minä, hiisi vieköön, en välitä. Minua ei haluta
sulkea häntä armoihini. -- Minä ... mutta haluan ... niin minua
haluttaa lähettää kihlasormukseni hänelle jälleen ... hiisi vieköön!"
_Yhdys-ääni_. "Kaikkein itsenäisten malja! Arvid luutnantin malja!"
"Ja kaikkein oikuttomien tyttöjen malja; tyttäreni Eleonoran ja hänen
sisariensa malja!" huudahti ruukin-patruuna D.
_Yhdys-ääni_. "Maljanne, maljanne!"
"Sitä kyllä juoda sopii!" sanoi suutaan vääntäen pikku 'lord Byron'.
Teetä ja illallista.
Nykyään sain kunniakseni nähdä lukioitani vähäisissä einepidoissa; nyt
pyydän teitä nöyrimmästi pieniin illallisiin. No noh, älkäätte
peljästykö! Net eivät tule olemaan suurta eikä uljasta laatua, ei kuten
ylhäisyyksien luona, eivätkä net valvomisella rasita teitä läpi
yösydämmen.
Tuorlinnassa eräässä sinisessä sivukammiossa katan minä pientä
ympyrkäistä pöytää. Helena on pöydän keskelle laskenut suuren
kopallisen viinirypäleitä ja kiehkuraksi sen ympärille monenlaisia
kukkia, joita syys-auringon kalpeat säteet vielä ovat kauniina
säilyttäneet. Tuon loistavan keskustan ympärille on laskettu noita
yksinkertaisia ruokia, joista saa selkoa "Philemon ja Baukis" sadusta
sekä kaikista idylleistä eli luontorunoista, joissa vain illallisista
jutellaan. Minä siis en hävitä paperia maidon, kerman ja muiden
ruokalajien luettelemisella. [Noh hyvänen aika! Pistipä tuossa paikassa
muistiini, että Baukis, saatuansa odottamattomia vieraita, juoksi
heidän kestitsemistänsä varten uhraamaan ainoan hanhensa! Mutta minä
-- -- joka olen _kutsunut_ suurille illallisille -- enkä saata
vierailleni tarjota hanhea, vasikkaa enkä kalkkunaa! -- minä häpeän
silmäni maalle!] Armo ei varmaankaan minulle anteeksi antaisi, jos
mainitsematta jättäisin yhden vadillisen hunajakakkuja, joista hyvän
hajullinen neste vuosi, sekä suuren, luumuilla täytetyn tortun (sitä
valmistamassa hän itse oli ollut), joka oli pöyhkeä, sulava ja
makuisampi kuin... Eversti kyllä väitti, että hän, syötyään siitä
pienen palan, tunsi jotakin raskasta vatsassansa, -- mutta (kuten Armo
vähän suuttuneena lausui) "eipä tiedä, mikä ihmisiä välistä painaa.
Herroilla on hyvin monta kummallista mielipidettä".
Sinä hetkenä, johon nyt tahdon lukiani huomiota saattaa, lakkasi Armo
juuri viidennen kerran hieromasta karahvinin suullisesta pilkkua, joka
vihdoin havaittiin olevan pieni vika itse lasissa, eikä sitä siis,
harmillista kyllä, saanut hieromalla poijes. Tuohon huoneeseen, jota
lamppu lempeästi valaisi, kokoontui vähitellen: Julia (ilman
kihlasormusta), provessori L. sekä maisteri oppilaisineen, ja vihdoin
astui Kaarlo kornetti isänsä ja Helenan taluttamana sisään. Ensi kerran
sen jälkeen, kuin hän hevosen seljästä putosi, oli hän nyt perheen
keskuudessa iltaa viettämässä. Armo meni kyynel-silmin häntä vastaan ja
suuteli häntä, eikä ollut äidillä rauhaa ennen, kuin oli saanut
poikansa istumaan sohvaan viereensä ja everstin hänen toiselle
puolellensa. Siinä Kaarlo nyt sai mukavasti nojata itseään vasten
pehmeitä patjoja, joita Armo tahtoi myöskin hänen päänsä ympärille
asetella tavalla, joka ainoastaan siivillisten kerubien avulla olisi
saattanut menestyä. Eversti katseli salaisella ilolla, miten patjat
toinen toisensa perään putosivat alas, ja sanoi vain levollisesti "ai!"
kun net vierivät oikealle ja vasemmalle. Armo vakuutti, että eversti
niitä puhalsi. Saatuansa net jotenkin mielensä mukaan asetetuksi, istui
hän ääneti, hellästi ja surullisesti hymyillen, katselemaan poikansa
kalpeita kasvoja, ja varsin hänen tietämättänsä vieri kyyneleet hänen
poskilleen. Eversti katseli vaimoansa lempeällä, mutta vakaalla
katseella niin kauan, että tämä tuosta huomasi ottaa vaaria itsestänsä,
ja hän saattoi myöskin oitis hillitä liikutustansa, jotta hän ei
millään tavalla häiritsisi rakastetun sairastavan rauhaa.
Oikein suloista oli nähdä, kuinka pikku tallukat, mieltyneinä katsellen
makeisiinsa ja suut auki, veivät veikollensa kaikki, mitä Helena heidän
eteensä oli latonut, ja miten heidän oli vaikea jättää lautasia
käsistään. Julia oli polvillaan veljensä vieressä ja valikoitsi
vadista, jonka hän oli sohvalle asettanut, kauniimmat ja suurimmat
marjarypäleet, joita hän kurkoitti veljellensä.
Minua olisi kovin haluttanut kysyä provessorilta: mitä kirjaa
provessori noin hartaasti ja tarkasti lukee? Hän olisi vastannut:
"Juliaa" tahi joutunut hämilleen ja hakenut kirjan nimilehteä, mikä
temppu olisi näyttänyt hyvin epäiltävältä, nimittäin kirjan lukemisen
suhteen.
Useimpien silmissä tässä pienessä seurassa ilmaantui jotakin erityistä,
jotakin kiihkeää, eloisaa, sanalla sanoen, jotain sellaista, joka
tuikkaa lasten silmistä, kun he joulu-aattona vartovat joulupukin
tulemista.
Kaarlo kornetti yksistään oli alakuloinen ja ääneti. Tuo
väliin-pitämättömyys ja raukeus, joka kuvautui hänen silmissään,
osoitti ilotointa sydäntä, ja vaikka hän ystävällisesti ja lempeästi
vastasi kaikkiin lemmen-osoituksiin, joita hänelle yltäkyllin
tarjottiin, oli hänen hyväilynsäkin niin surullinen, että se uudestaan
tuotti kyyneleet Armon silmiin.
Maisteri kulki etsien jotakuta, joka hänen kanssaan olisi sakkia
pelannut. Hän oli monasti asemaan asettanut sakkinapelot ja yskinyt
vähintäin seitsemän kertaa, ikään kuin viittaukseksi, jotta halulliset
vastustajat tietäisivät ilmoittaa itseänsä, mutta koska ei yhtäkään
sodan-halukasta näkynyt, läksi hän itse ristiretkelle, etsimään ja
vaatimaan heitä taisteluun. Provessori L., joka ensiksi näki itsensä
vaarassa, pisti niin vakaisena nenänsä kirjaansa, että maisteri kadotti
kaiken rohkeutensa eikä uskaltanut tässä mitään koetusta, vaan kääntyi
Juliaan, joka riensi huoneen toiselle puolen. Sen perästä asteli hän
Helenan luo, -- mutta Helena kaasi teetä kuppeihin, -- nyt tuli hän
uskaliaasti minun luokseni suoraan.
"Minun täytyy", vastasin minä, "mennä katsomaan, onko meillä kuuvalo
tänä iltana". (Meillä oli alakuun viimeinen päivä).
Maisteri parka loi vihdoin, syvästi huoaten, katseensa pikku
tallukoihin, jotka juuri par'aikaa torttua söivät, ja kehoitti heitä
pian "tekemään tehtävänsä", koska hän aikoi näyttää heille, miten
sakkinapeloita käytetään. Eversti, joka puhalsi teekuppiin ja hymyillen
oli katsellut tämän pienen seuran vehkeitä, koroitti nyt äänensä ja
sanoi pannen joka sanalle erin-omaisen koron; "Olen tänään kuullut
puhuttavan, että naapurimme, luutnantti Arvid P., hakee neiti Eleonora
D:n luona (ja ehkä myöskin löytää) lohdutusta, jota hän tarvitsee erään
toisen nuoren neiden huikentelevaisuuden takia".
Voi miten Julia punastui! Provessori L. pudotti lattiaan kirjansa.
"Minä luulen", jatkoi eversti, "että tämä sopii kyllä hyvin. Eleonora
D. on, luulen minä, ymmärtäväinen tyttö, joka tuntee itsensä ja löytää
muissakin heidän hyvät puolensa. Arvid P. on kyllä hyvä hänelle, ja
Eleonora on kylläksi hyvä Arvid'ille. Minä toivotan heille kaikellaista
onnea!"