hän ennätti meille jo ennaltaan tutun metsätalon portille. Tässä hän
hyppäsi hevosen seljästä ja juoksi ylös portaita. Ylikerran ovet olivat
kaikki lukitut, äänettömyys vallitsi kaikkialla. Hän juoksi portaita
alas. Ovet olivat myöskin alikerrassa lukitut, kaikki oli hiljaista ja
eloa vailla. Hän juoksi pihan poikki vähäiseen sivurakennukseen ja
tempasi oven auki. Vanha, kokoon kyyristynyt akka istui tuvassa,
hyräillen virren nuottia ja kehräten rohtimia.
"Missä on herras-väki? Missä on Hermina neiti?" kysyi kummissaan ja
hengästyksissään oleva kornetti.
"Hää?" vastasi rohtimen-kehrääjä.
"Missä herras-väki on?" kirkasi kornetti vimmatulla äänellä ja katsoi
kiivaasti akkaan.
"Mitä? Hää?" vastasi akka, pannen tyytyväisenä nuuskaa nenäänsä.
Kornetti polki jalkaansa. (Kitattu kuppi putosi hyllyltä, kolme
viallista klasia kilisi yhteen). "Oletko varsin kuuro?" kirkasi hän
kovalla äänellä, "minä kysyn, mihinkä herras-väki on täältä
matkustanut?"
"Matkustaisitte! Tuorlinnan kartanoon kai? sitä kai herra tarkoittaa?
Sinne käy tie tuolta aitovierestä, ja..."
"Minä kysyn", kirkasi kornetti tuskastuneen koko voimalla, "onko
herras-väki, joka tässä talossa asui, lähtenyt poijes".
"Lähteenmoisioon! vai niin, no se tie käy..."
"Tämähän käy päin mäntyä", sanoi kornetti varsin onnettomana,
"vähemmästäkin jo sappi paisuu".
"Kyllä, kyllä, no niin!" huokaili hämillään ja peljästyksissään tuo
pikku akka, nähdessänsä kornetin suuttuneena, ja meni poimimaan
särjetyn kupin palaset lattialta.
Markka putosi hänen nenälleen samassa ja vieras oli mennyt menojaan.
"Jumala varjelkoon!... Herra siunatkoon!..." änkötti peljästynyt mummo
nyt mielihyvissään.
Toinen ovi samassa porstuassa lensi nyt taas kornetin tempaamisesta
auki.
Takkansa ääressä possunsa vieressä (nimittäin vesansa vieressä) istui
lihava nainen syöttäen pientä pörhötukkaista poikaansa vellillä.
Kornetti tässä taas uudisti saman kysymyksensä ja sai vastaukseksi:
"Kyllä, kyllä ovat poijes lähteneet!"
Mutta mihinkä? sano, koska ... sano mihinkä? Eikö yhtäkään kirjettä?
Eikö yhtäkään sanaa minulle jätetty?"
"Kirjettä? Kyllä, sain minä yhden, joka piti jätettämän kornetti H:lle,
ja minä aion juuri mennä viemään sitä Tuorlinnaan, kun vain ensin saan
tipan velliä poikaani ... poju parkani, -- syö, poika!"
"Hyvänen aika! tuo heti kirje tänne, joutuun, mene heti, sanon minä,
sitä tuomaan, mene..."
"Kyllä, kyllä ... minä menen, kun vain saan velliä tipan poikaani.
Hänen on kovin nälkä, poju parkani. Syö, poika!"
"Minä syötän poikaa, anna tänne lusikka ... mene vain, tuo kirje tänne,
oitis!...´"
Vihdoin akka menee arkkunsa luo. Kornetti seisoo takan ääressä, ottaa
padasta lusikalla velliä, puhaltaa sitä tuskallisen näköisenä ja kaataa
pojan auki olevaan suuhun. Akka koperoitsee arkussaan, etsii
etsimistään. Nuuskarasia ja voipytty, sukat ja hameet, virsikirja ja
kaikki tulevat yhtäperää ylös arkusta, ja kaikki ladotaan laveasti
ympäri lattialle, kirjettä vain ei näy.
Kornetti astuu ja polkee jalkaa tuskallisessa malttamattomuudessa.
"Noh joutukaa nyt! syntyykö siitä mitään? Voih!"
"Kohta, kohta! odottakaa nyt vähän, odottakaa, -- täällä, ei, vaan
täällä -- ei, odottakaa vähän ... odottakaa".
Mutta kirjettä ei kuulu. Akka höpisee hiljaa itseksensä ja mutisee
hampaittensa välistä:
"Se on poissa, -- ei sitä ole!"
"Ei ole:" huudahtaa kornetti ja kaataa hämmästyksissään lusikallisen
kuumaa velliä pojan kaulakuoppaan, ja poika siitä vaikeroiden
huutamaan.
Kirjettä ei löytynyt. "Poika varmaankin on saanut sen käsiinsä,
pureskellut rikki taikka polttanut sen". Ja akka, joka varmaankin on
enemmän huolissaan poikansa hädästä kuin kornetin, sanoi äreästi:
"herra menee Lehtosaareen, siellä saatte asioista selkoa. Herrasväki
lähti sinne päin, ja Agnes neiti oli juuri hiljattain Hermina neidon
luona".
Kornetti jätti markan tuon punaisen kaulan plaastariksi, morkkasi ja
moitti puoli-ääneensä sekä kantoa että vesaa, riensi sitten Kiilto
ratsunsa luo, joka herraansa odotellen oli pihasta syönyt syksyn
viimeiset ruohot, ja hypähti sen selkään.
Nyt Lehtosaareen. Sinne oli lähes penikuorman matka. Kiilto tunsi
kannustimet ja lähti nelistämään.
Joki juoksee maantien poikki. Silta on rikki revitty, sitä parannetaan
parasta aikaa. Kyllä löytyy toinenkin tie, -- mutta se vie virstan
verran väärään. Yks kaks vain ja Kiilto kuorskuen ui rohkeana
aalloissa, jotka viruttavat vaahdon sen kaulasta ja kuonosta sekä
suutelevat satulalla seisovan ratsastajan jalkoja.
Vähän matkan päässä katseli tuota temppua kaksi matkustajaa.
"Kuules, muori", sanoi heistä toinen, "luulenpa, että Ahti itse tuossa
mustan hepon seljässä ratsastaa alas virtaan".
"Eipä, vaari", virkkoi toinen, "minä luulen tuon olevan sulhon, joka
ratsastaa lemmittynsä luokse".
"Usko minua, akkaseni!"
"Usko minua, ukkoseni".
Ja "usko minua, kultani", kun sanon, että ratsastaja jo on toisella
rannalla; ja eteen päin, eteen päin kiitää hän kautta maitten ja
metsien.
Kiilto raukka! Kun Lehtosaaren valkoiset muurit pilkoittivat
kellastuneitten puitten välistä, olet melkein sortumaisillasi, mutta
nähtyänsä kartanon ratsastaja hiljentää vauhtia ja tultuansa pihaan saa
Kiilto levähtää ja puhaltaa kolmen ratsun rinnalla, jotka osoittavat,
että Lehtosaaressa tätä nykyä on vieraita.
Herra ruukin-patruuna istui huoneessaan, katsellen tyytyväisen tuntian
muotoisena mustalla liidulla piirustettua kuvaa, jonka hänen erittäin
toivokas tyttärensä Eleonora oli valmistanut, ja ruukin-patruunan rouva
Emerentia D., syntynyt J., seisoi hänen vieressänsä, lukein ihastuneena
ja tarkkuudella maalais-elämän ja yksinkertaisuuden suloutta kuvaavaa
runoelmaa, jonka oli sepittänyt hänen kovin toivokas poikansa Lasse
Antti (häntä perheen kesken kutsuttiin pikku lord Byron'iksi),
kun Kaarlo kornetti kiiruusti astui huoneeseen ja, hätäpikaa anteeksi
anottuansa sekä huolimatta, mitä ajateltiin hänestä, hänen
mielen-kiihostansa ja kysymyksistänsä, pyysi, että hänelle
ilmoitettasiin, mitä täällä tiesivät paroni K:n sekä hänen perheensä
äkkinäisestä pois-lähdöstä.
"Eipä juuri paljon muuta", sanoi ruukin-patruuna D. otsaansa rypistäen,
"kuin että he eilen jäljestä puolen päivän tästä ajoivat ohitse, ja
että paroni K. suvaitsi tulla tänne luokseni antaaksensa minulle
hyväseksi silmilleni sekä maksaaksensa neljännen osan siitä summasta,
jonka minä hänelle hyvän hyvyydestä jo aikoja sitten lainasin... Oikea
Dido, kornetti H. Eleonora tyttäreni tekemä..."
Rouva D. puuttui puheeseen. "Paronitar, eli miksi häntä kutsuisin --
sillä minussa on se luulo, että hän vähemmän on paronitar kuin minä --
ei edes tehnyt sitä hyvää, että olisi tervehtänyt minua eilen, siinä
kun istui vaunuissa. Niin, niin, kauniin kiitoksen kyllä siitä saa,
että ihmisille tekee 'politesseja!' Mitä vielä! Hän istui oikoisena ja
komeana, kuten kuningatar vaunuissaan ... _vaunuissaan_ sanoin minä ...
kyllä kauniistikkin ... nuoren G:n ekipaassi se oli, itse istui hän
siellä myös, kuten häkkiin saatu lintu ja sepä ehkä teki rouvaa noin
ylpeäksi..."
"G:n vaunuissa? G. heidän seurassaan?" kirkasi kornetti; "ja Hermina?"
"Istui ja katseli alas päin kuten kalkkuna. Niin, siitä tytöstä minä
olen tullut hyvin petetyksi. Minun tuli häntä sääli ja annoin tytärteni
ottaa häntä siipiensä varjoon sekä vähän 'ankuraseerata' hänen
soitannollista taipumustansa. Tereesa varsinkin oli oikein
'ankoveerannut' itseänsä häneen. Mutta minä piankin havaitsin tehneeni
'imprudanssin' sekä ett'ei hän eikä koko tuo perhe ollenkaan ollut
sopivaa 'sosieteettia' minun tyttärilleni. Kaikellaisia kummallisia
huhuja käy tuosta ylhäisestä herras-väestä, -- he ovat käyttäneet
itseänsä semmoisella tavalla, että ..."
Eräs palvelia tuli sisälle, tuoden tupakkapiippuja, joita hän järjesti
huoneen nurkkaan. Ruukin-patruuna D. alkoi ranskaksi keskustelunsa --
hän näki sen nyt sopivimmaksi.
"Oui, c'est une vrai scandale", sanoi patruuna; "une forgerie de
tromperie! Un vrai frippon est la fille, -- je sais ça, -- et le plus
extrèmement mauvais sujet est sa père".
"Son père", oikaisi rouva D., "et le père de toute chose c'est son
mère. Un conduite, oh! Ecoute, Cher Cornèt: dans Italie, le mère et le
fille et la père..."
Nyt äkkipäätä nousi läheisessä huoneessa hirveä melu, siellä kirastiin,
naurettiin, iloittiin ja pidettiin semmoista meteliä, että moista ei
koskaan ennen kuultu. Siellä vingutettiin viulua, kalisteltiin
lapioilla ja pesän koriloilla, laulettiin, rääkyttiin sekä
piipotettiin, ja tästä vinkunasta kuului kaikellaisten huutojen
joukosta jotenkin selkeästi ainoastaan sanat:
"Isä! isä! nyt osaamme näytettävämme. Nyt on näytelmä valmis! Hurraa,
hurraa!"
Tuo riemuitseva joukko syöksi nyt ikään kuin kohiseva koski sisälle
huoneeseen, mutta nähtyänsä Kaarlo kornetin nousi tämän huimapäisen
nuorison ilo vallan liialliseksi, ja yhteen äänen nyt huusivat:
"Iffi, Iffi! Hurraa! hurraa! Kornetti H. Kaarlo kornetti tulee meidän
Iffiksemme! Hurraa! Eläköön Iffi toinen, eläköön kornetti Iffi!
Eläköön..."
"Tuhat tulimmaista!" ajatteli kornetti, kun tuo hurja joukko suorastaan
hyökkäsi hänen päällensä, koettaen vetää häntä mukaansa ja huutaen:
"tule Iffi! Tule Kaarlo kornetti, pian, pian! Meillä on kohta
harjoitus! Kornetti lukee osaansa paperista, jonka hän saa pitää
kädessään... Tule, tule vain!"
"Lumotaan Kaarlo kornetti noitaluvuilla! Laske polvillesi ja nouse
Iffinä".
Nämät viimeiset sanat julisti pieni, suloinen, Auneta D., joka nousi
varpaisillensa, ripustaakseen huntua Kaarlon päähän, mutta hän ei
koskaan saanut sitä kornetin korvia ylemmäksi. Luutnantti Mätälin tuli
hänen avuksensa. Eleonora D. ja Miina P. olivat jo panneet suuren
huivin hänen olkapäilleen ja kolme nuorta herraa kääri hänen
ympärillensä lakanan, joka oli käytettävä hameen asemesta. D:n neitien
apumiesten joukossa näkyi myöskin Arvid luutnantti. Kornetti pani
vastaan, mutta turhaan, hän koroitti ääntänsä, vieläpä kirkasikin, se
ei mitään vaikuttanut! -- tuossa melussa he elivät häntä ymmärtäneet
eivätkä edes kuulleet.
Tässä hän nyt pelkästä harmista joutui oikein tuskan valtaan ja teki
hurjan päätöksen. Käyttäen voimiansa jotenkin epäkohteliaalla tavalla,
tuuppasi hän molemmilla käsillä oikealle ja vasemmalle ihmiset luotaan,
riisti yltään lakanan ja -- juoksi. Juoksi auki olevasta ovesta, jonka
hän edessään näki, joutui suureen huone-jonoon ja juoksi, juoksi,
juoksi vain, katsomatta kummallekkaan puolellensa! -- Juoksi kumoon
yhden piian, kolme tuolia, kaksi pöytää ja tuli vihdoin, huoneesta
huoneeseen juostuansa, suureen ruokasaliin. Tämän toisella puolen oli
eteis-huone eli tampuuri. Sen muisti kornetti -- ja on juuri
menemäisillään sinne, kun hän kauhistukseksensa kuulee tuon rähisevän
joukon, kaikuvalla äänellä valittaen ja huutaen: "Iffi! Iffi!" tulevan
eteis-huoneessa häntä vastaan. Suurimmassa sielun-tuskassa aikoi
kornetti palata takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki
raollaan olevan oven, joka vei vähäisille kiertoportaille.
Nuolen nopeudella riensi kornetti alas portaita. Net olivat pimeät ja
ahtaat, -- kierivät kierimistänsä. Jopa hänen päätänsäkkin rupesi
pyöryttämään, mutta nyt hän vihdoin tunsi tukevan pohjan jalkainsa
alla. Hän seisoi pienessä porstuassa. Eräästä raollaan olevasta
rauta-ovesta vilkutti vähäinen valon-säde. Kornetti meni siitäkin
ovesta sisälle. Vastapäätä olevasta akkunasta, joka vahvasti oli
rautakangilla varustettuna, loisti laskeva syksyinen aurinko vienosti
huoneeseen ja valaisi tämän vähäisen holvikammarin valkoisen-harmaita,
alastomia kivimuuria. Kornetti oli -- vankihuoneessako? -- Ei, vaan
ruokahuoneessa.
Kornetti haki ulos-käytävää. Kylläpä tuossa pienessä porstuassa oli
vastapäätä holvi-ovea toinen vähäinen ovi, mutta se kaipasi avainta.
Kornetti haki hakemistansa, mutta -- turhaan. Hän istui holvissa olevan
leipälaarin syrjälle, vapautti itsensä huivista ja hunnusta sekä
kuunteli suurella mielihyvällä, miten nuot hurjat takaa ajajat tuolla
ylhäällä teuhaten ja etsien hänen jälkiänsä riensivät etäämmälle
ohitse. Kuitenkin kuului meteli vielä niin läheltä, ett'ei kornetti
uskaltanut marssia pois piilopaikastaan. Onnettomana, harmissaan,
väsyneenä ja koko maailmaan suuttuneena tirkisteli hän melkein suoraan
eteensä mitään ajattelematta.
Vadillinen makeis-leivoksia sekä jäännöksiä ispinöistä,
vasikan-paistista ja viinamarja-hyydykkeestä oli pöydällä auringon
valossa, ja net Kaarlon mielestä ystävällisesti viittailivat hänelle.
Kornetti tunsi jotain erin-omaista; kesken toivottomuuttansa,
monemmoisten ikävien ajatusten vaivaamana tunsi hän -- nälkää!
Ihmis-luonto raukka! Oi ihminen, suurin luoduista! Tomun tomukuningas!
Vallitkoon sinun sydämmessäsi joko taivas taikka helvetti -- niin syödä
sinun kuitenkin täytyy! Toisena hetkenä enkelinä, toisena eläimenä!
Vaivainen ihmis-luonto!
Ja päin vastoin:
Onnellinen ihmis-luonto! Onnellinen kaksinaisuus, joka yksistään
säilyttää olennon kokonaisuutta! lohduttaa henkeä, henki eläintä, ja
ainoastaan siten saattaa _ihminen_ elää.
Kornetti eli, tunsi nälkää ja näki ruokaa eikä paljon tuumannut,
ennenkuin tyydytti vatsansa vaatimuksia. Siinä nyt menivät ispinästä
hakkelukset ja elintäyttelykset.
Anteeksi! anteeksi, nuoret lukiattareni! kyllä tiedän ... rakastaja,
romanisankari varsinkaan, ei saisi olla noin epärunollinen, noin
maallinen ... ja meidän sankarimme ehkä on joutunut kovaan vaaraan --
on kaikkea teidän myötätuntoisuuttanne ehkä kadottamaisillaan. Mutta
muistakaa, muistakaa, suloiset olennot, te, jotka elätte ruusutuoksusta
ja tunteista, hän oli mies, ja mikä pahempi -- hän oli kornetti, oli
ratsastanut pitkän matkan eikä einettäkään syönyt koko päivänä.
Ajatelkaa sitä!
Mutta sopiikohan sitä tuolla tapaa syödä muitten ruokahuoneesta?
Ah armollinen ja ylimmäinen käyttelyn-ohjaajattareni! Kun on oikein
onnettomana, oikein harmistununna, oikein sydämmestään suutuksissa
maailmalle, -- silloin sopivana pitää kaikkea, mitä vain jotenkin sopii
_itselle_ eikä loukkaa _muuta_ kuin yleisiä käytös-tapoja. Noita
silloin oikein haluaa tallata jaloillaan ikään kuin rikkaruohoa ja
joutuu usein semmoiseen mielen-tilaan, että tuntee itsellänsä olevan
voimaa sanomaan vaikka koko maailmalle: "tieltä poijes!"
Kaarlo kornetti oli jo melkein saanut ispinän pois edestänsä, kun
vinkuna yhä enenevällä voimalla kuului, ja uudestaan huudettiin tuota
onnetointa sanaa: "Iffi" sekä kukerruttiin ja meluttiin ylhäällä
portaissa niin, että hän pian huomasi kyyttäjien saaneen hänestä vihiä
ja olevan hänen jäljissään. Varsin tuskastuneena juoksi Kaarlo nyt
akkunan luo, tarttui voimiensa tapaa sen rautavarustuksiin, aikoen
riistää niitä irti ja, maksoihan sitten mitä maksoi, -- lähteä akkunan
kautta ulos. Raudat taipuivat, mutta pysyivät kuitenkin paikoillaan.
Aina lähemmäksi tuo meluava raikuna läheni. Tänä hirveänä hetkenä
kiilsi, auringon-loisteen valossa avain esiin akkunan äärimmäisestä
nurkasta.
Oi vapauttava säde! Kornetti kaappasee avaimen, -- se sopii suulle, ovi
aukenee ja, kuten pahat hengettäret olisivat häntä takaa ajaneet
(kornetti tässä vimmassa ja häiriössä näki mielessään nuot suloiset,
sivistyneet D:n neidet hirviön muotoisina), hän nyt riensi, paeten
pitkän käytävän lävitse, ulos porstuaan, alas portaita, poikki pihan ja
ylös Kiillon selkään. Tuskin hän satulaan ennätti, ennenkuin tuo
meluava joukko, ikään kuin mehiläis-parvi pesästään, syöksi portista
pihaan, laulaen, ei, vaan kirkuen yhteen ääneen:
"Iffini, Iffini!
Oih, kuin olet pelkuri!
Kaunotar, miks' riennät pois?
Tule taas, tule taas!"
Kornetti ratsasti pois ja katosi pian noitten laulajien näkyvistä.
Kolme nuorta herraa, jotka sydämmensä ilossa eivät tästä muuta
käsittäneet, kuin että kornetti heille tahtoi tehdä erittäin hauskat
kepposet, nousi heti ratsahille, karkaajaa takaa ajamaan.
Havaittuansa, että häntä uudestaan hätyytettiin, pysytti kornetti
ratsunsa, suureksi ihmeeksi hätyyttäville, jotka pian hänen saavuttivat
sekä piirittivät häntä, kimeästi nauraen ja huutaen:
"Noh! soh! jopa nyt saimme kornetin kiinni, ei nyt auta mikään!
Antautukaa kornetti H., palatkaa oitis meidän kanssamme;" -- ja nyt
yksi heistä tarttui suitsiin, mutta hänen kätensä temmattiin
epäsuopeasti pois, ja ylpeästi katsellen takaa-ajajiinsa sanoi kornetti
kiivaasti:
"Jos herroilla olisi ollut vähänkään älyä, niin olisitte käsittäneet,
ett'ei minua tällä tuulella haluta leikitseminen eikä leikin-teko.
Näkisittepä nyt myöskin, että kaikki nämät vehkeet ovat minulle
suorastaan vasten-mielisiä, ... hitto niitä vieköön ja teitä
myöskin!... Jättäkää minua rauhaan!"
"Tuo puhe on häpeemätöintä kuin pahuus", sanoi yksi noista kolmesta ja
antoi hevosensa kulkea samaa kulkua kuin Kaarlo kornetinkin, mutta
sillä aikaa nuot toiset molemmat herrat jäivät hämmästyen seisomaan, ja
vähän tuumattuaan laskivat leveän naurun ja läksivät täyttä laukkaa
takaisin päin.
Kornetti ratsasti hiljalleen ja katseli suuttuneella ja kysyvällä
katseella kutsumattomaan seuraajaansa, joka suurilla, kirkkailla
sinisilmillänsä tarkasteli kornettia.
Äänettöminä ratsastettuaan nämät molemmat pian tulivat eräälle
tien-haaralle. Silloin kornetti ylpeänä kääntyi seuraajansa puoleen,
sanoen:
"Arvattavasti tästä erkanemme; hyvää yötä, herrani!"
"Eipä", vastasi tämä huolettomasti ja korskeasti, "minulla on teille
vielä vähän sanottavaa".
"Milloinka ja missä vain suvaitsette!" sanoi kornetti kiivastuen.
"Hohoh! Hohoh!" vastasi ilkkuen toinen, "panetteko noin pahaksenne?
'Milloinka ja missä vain suvaitsette', nethän ovat sanoja, joita
käytetään kutsuttaessa, sellaisiin kemuihin, joissa, missä ja milloinka
vain suvaitaan, toinen ottaa toiseltaan hengen. Noh olkoon menneeksi,
minun puolestani se kyllä saa tapahtua 'milloinka ja missä
suvaitsette'. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan tarkoittanut mitään noin
ankaraa. Tahdoin vain saattaa teitä, ollakseni teille seurana,
nähdäkseni, saattaisinko vähän virkistyttää teitä ... keskustellakseni
kanssanne..."
"Muutamien henkilöin kanssa minä halukkaimmin keskustelen miekka
kädessä ... se pidättää, se estää tulemasta liian lähelle..."
"Miekkaa käyttäisitte", sanoi huolettomasti hänen vastustajansa;
"miksikä juuri miekkaa eikä ennemmin pistuoleja? Net puhuvat
korkeammalla äänellä ja estävät myöskin ihmisiä liiaksi lähelle
tulemasta, -- minä en halusta käytä miekkaa".
"Ehkä halukkaimmin käytätte nuppineuloja?" kysyi kornetti ivallisesti.
"Niin, nuppineuloja, -- -- tahi hius-neuloja", vastasi hymyillen hänen
vastustajansa, ja ottaen hatun päästään hän uhkeimmista palmikoista,
mitkä milloinkaan ovat koristaneet naisen päätä, veti pitkän
hius-neulan sekä kiinnitti siihen vähäisen kirjeen, jonka hän kurkoitti
kornetille, sanoen nyt varsin muuttuneella äänellä:
"Jos tämä mielestänne kipeämmin koskee kuin miekan kärki, niin antakaa
anteeksi hänelle, jonka täytyy vasten tahtoansa sen teille antaa!"
Ja tuo sinisilmäinen ratsastaja, Tereesa D., katsoi ystävällisesti ja
säälivästi kornettiin, hyökähytti hiukkasen päätään, käänsi hevosensa
ja katosi pian kornetin ihmettelevien silmäin näkyvistä.
Toinen tunne kuvautui niissä oitis jälleen, sillä net tunsivat kirjeen
päällekirjoituksessa Herminan käsi-alan. Tunteilla, joita helposti
käsittää, avasi kornetti kirje-lipun ja luki seuraavaa:
"Minun ainoa ystäväni maailmassa! Hyvästi! Hyvästi! Kun tulet -- on se
jo liian myöhäistä. Minun on täytynyt äitini ankaran-tuskallisten
rukousten tähden taipua hänen tahtonsa mukaan. Tänään lähden
Tukholmaan. Huomenna olen Genserik'in puolisona ... jos elän silloin
vielä. Veljeni, ystäväni, minun kaikkeni ... ah, anna minulle anteeksi!
Hyvästi! _Hermina_".
Kirje oli edellisenä päivänä kirjoitettu.
"Nyt Tukholmaan!" sanoi kornetti hurjasti ja vakaasti päättäen häntä
omaksensa voittaa taikka kuolla! "Oi iäinen taivas, kiitos olkoon
sinulle! vielä on aikaa!"
Ilta kävi myrskyiseksi ja pimeäksi. Kornetti ei siltä tietänyt; hän ei
ensinkään huomannut mitään ympärillänsä olevasta maailmasta, vaan
ratsasti täyttä laukkaa kestikievari-taloon.
"Heti paikalla tuokaa tänne nopea, reipas ratsu!" huusi kornetti, "minä
maksan mitä vain tahdotte".
Iloisena hirnuen kuorskuva ori pian kantoi seljässään tuota hurjaa
ratsastajaa, joka äänellään ja kannustimillaan vielä enemmän kiihoitti
sen intoa ja sokean malttamattomuuden vimmassa kiidätti eteen päin,
eteen päin, yli ...; vaan hengähtäkäämme hetkisen.
"Huhuu! Huhuu!"
Enne-huuhka.
Yö oli. Kuu laski hopeahohteensa hiljaa virtailemaan ohitse Tuorlinnan,
jossa kaikki näytti lepäävän, sillä ei yhtäkään kynttilää noista
syvistä akkunoista vilkuttanut esiin, kuiskaamaan valvovasta
ihmis-silmästä, sydämmestä, joka ei lepoa saanut. Ah! -- ja
kuitenkin...
Everstin huoneeseen loisti yön kirkas lamppu valaisten seinissä
kultakehissään olevia sukukuvia, joittenka haamut, kuun säteitten
kalpeassa, sinertävässä valossa näyttivät taasen virkoavan ja
menneitten aikojen yöstä, jonka varjossa heidän ilonsa ja murheensa,
vihansa ja rakkautensa, rukouksensa ja silmänsä jo aikoja sitten olivat
sammuneet, katselevan, hiljaisesti ja haaveksivasti hymyillen, elossa
olevan polvelaisensa taistelua yhden elämänsä synkkiä vihollisia
vastaan ja kuiskaavan noissa henki-lauluissa, joita ainoastaan ajatus
kykenee käsittämään:
"Unohdukseen kaikki peittyy!
Kamppailut ne rauhaks' kääntyy --
Sota sullen levon suo;
Henki! viihdy -- muisto tuo!"
_Rauhaks' kääntyy_? Hiljaiset haamut! Te tahdotte lohduttaa. Mutta
hetkiä löytyy, jolloin me, kun ajattelemme rauhaa, tuota haudan ja
taivaan sanaa, itkemme katkeria kyyneleitä.
Eversti seisoi akkunansa ääressä, katsellen ulos kuutamo-yöhön. Hänen
korkea otsansa oli tavallista kalpeampi ja kuoppiinsa vaipuneista
silmistänsä leimahti synkkä tuli.
Viuhoava tuuli tuiskaeli linnan pihalla, vieden edes ja takaisin suuria
joukkoja kellastuneita lehtiä, mitkä pyörivät tuon vanhan tukevan
linnan edustalla, muistuttaen hoviväestä, joka koettaa ilostuttaa
synkästi katselevaa ruhtinastansa. Torniviirit kieppuivat kitisten ja
levotoin, ikävä vinkuna, sellainen joka myrsky-säällä kuuluu suurissa
rakennuksissa, kulki valittaen läpi linnan. Tuollaiset äänet sopivat
olemaan onnettomuuksien enteinä; ne saattavat mielen ikäväksi samati,
kuin surulliset aavistuksetkin. Taivaalla vaaleat hattarat riensivät
sivuitse kummallisina haamuina, olivatpa ikään kuin sotajoukkoja, jotka
rikki riistettyine lippuinensa paeten rientävät eteen päin. Ne
verhoivat tuulen-hunnuilla yön ruhtinattaren, joka kuitenkin voiton
säteillä piankin loisti niiden lävitse, ja kokoontuivat vihdoin
harmaisiin ryhmiin alas taivaan rantaa kohti.