nopeammin Liisi lankesi polvillensa Armon jalkojen eteen, joita
suudellen hän vavahtavasti huoaten sammalsi: "suo anteeksi! suo
anteeksi!"
Melkein hengetöinnä häntä taas kannettiin vuoteellensa.
Tästä hetkestä ei eversti häntä enään jättänyt.
177
Seuraavan yön ja päivän Liisi makasi viihtyneenä, mutta näkyi kärsivän
ruumiillisia vaivoja. Iltapuolella, jolloin provessori L., eversti ja
minä ääneti istuimme hänen vuoteensa ääressä, heräsi hän hiljaisesta
unestaan sekä sanoi ääntevästi ja selkeästi: "hän on minua lempinyt!
Maa, minä kiitän sinua!"
Sitten hän taas vaipui jonkunlaiseen uneen eli unen horrokseen, joka
kesti tunnin verran. Hänen hengähdyksensä kävi tällä aikaa taajaan,
mutta rupesi vähitellen heikkenemään. Nyt se hetkeksi taukosi, sitte
kuului huokaus. Ja nyt yht'äkkiä näkyi hengähdys vallan tauonneen. Tämä
oli kamala hetki. Suonen-vedon tapainen puistutus kävi läpi hänen
ruumiinsa ... vielä kova huokaus eli ohkaus, jota seurasi kamoittavan
valittava ääni ... ja kaikki oli hiljaista.
"Hänen on päivänsä päättynyt!" sanoi eversti sortuneella äänellä ja
painoi huulensa Liisin kuolon-kalpealle otsalle.
"Hän _näkee_ nyt!" lausui provessori L. ja loi loistavan katseen
taivasta kohti.
Kesä-illan tuoksuvat leyhkät liehuivat sisälle au'aistusta akkunasta,
ja linnut lauloivat iloisesti ulkona punakuusaimistossa. Lempeä
ruson-hohto, heijastus juuri laskeuneesta ilta-auringosta, levisi
huoneeseen ja laski kuollon-unessa lepäävälle kirkastavan valon.
Hiljaisena, kivutoinna makasi Liisi nyt siinä; hän joka kauan oli
taistellut ja epätoivossa ollut ... lepäsi nyt niin levollisena --
hiljaisena! Valkoisten tyynyjen ylitse valui hänen uhkeat tummat
hiuksensa alas lattiaa kohden. Hänen huulillaan oli kummallinen
hymyily, täynnänsä tietoja muille tuntemattomia. -- Minä olen tuon
hymyilyn nähnyt monen, kuolon-unessa olevan huulilla ...
iankaikkisuuden enkeli on niihin painanut suutelonsa.
Rauhallinen hetki on tuo, jolloin levottomuudesta ja tuskista sykkivä
sydän saa levon! Rauhallinen hetki, joka sovittaa meitä meidän
vihollistemme kanssa, joka tuottaa jokaisen ystävän lähemmäksi meitä,
joka unhoitukseen vie meidän vikamme sekä laskee säteilevään valoon
kaikki meidän ansiomme, joka antaa sokealle näön ja päästää sielun
siteet! -- ihana ja rauhallinen hetki! vaikkapa öisen enkelin siipien
kannattamana, sinä kuitenkin hymyilet minua vastaan kuten aamurusko, ja
kun olen nähnyt sinun koittavan muille, olen monta kertaa toivonut,
että minulle myöskin valkenisit.
Vyhti sekaantuu.
Liisiä ei enään ollut. Ikään kuin ukkosen pilvi oli hän synkistyttänyt
niitten olentojen kirkasta taivasta, joittenka turvissa hän eli. Kun
tämä pilvi oli poissa, levisi jokaiseen rauhan ja levollisuuden tunne.
Monta kyyneltä omistettiin hänen surulliselle muistollensa, mutta ei
yksikään sydän häntä takaisin kutsunut. Surkuteltava Liisi! sinä
lahjoitit rauhaa vasta sitten, kuin oma sydämmesi sitä haudassa nautti.
Me näemme tuon joka päivä; vähäpätöisin ja yksinkertaisin ihminen, joka
on hyvä ja rauhallinen, lähtee maailmasta enemmän rakastettuna, enemmän
kaivattuna kuin runsas-lahjainen, joka väärin on käyttänyt eräänsä,
joka kaikella ihanuudella, nerollansa ja sydämmen-lämmöllänsä ei ole
ainoatakaan olentoa onnelliseksi tehnyt.
Eversti yksistään oli kauan aikaa synkällä mielellä, hän oli myöskin
tavallista enemmän umpimielinen vaimoansa ja lapsiansa kohtaan. Heidän
hellyytensä ja huolellisuutensa sekä ajan vaikuttava voima rupesi
kuitenkin vähitellen jo tuota synkkyyttä haihduttamaan, jolloin
kohtauksia tapahtui hänen perheessään, jotka uudestaan häiritsivät
hänen lepoansa sekä saattoivat hänen jo luonnostaan väkevät tunteensa
kuohumaan.
Eräänä päivänä hyökkäsi Arvidin isä, kenraali P. everstin huoneeseen
varsin raivoissaan. Ensiksikin hän sydäntään purkasi vannomisilla ja
kirouksilla, ja kun eversti kylmästi kysyi, mitä tuo tuommoinen
merkitsi, änkytti hän varsin mielettömänä: "mitä tuommoinen tietää?...
Mitä tuommoinen tietää .. tuhat tulimmaista! se tietää, että sinun
tyttösi on senkin vietävä..."
"Kenraali P.!" sanoi eversti, äänellä, joka oitis teki semmoisen
vaikutuksen, että tuo vihastunut malttoi mieltänsä ja vähän hiljempää
matki: "se -- se -- se ... tietää ... että sinun tyttäresi leikin-tekona
pitää pyhimmät asiat, että hän on uskotoin sanansa syöjä, hiisi
vieköön! ... ja tahtoo tehdä eron Arvidista ... tahtoo antaa hänelle
kihlasormuksen ... tuhat tulim ... että Arvid on varsin toivottomana ja
tahtoo ampua itsensä kuoliaaksi ... hän kun on niin kiivas ja hurja, ja
minä vanha mies jään onnettomaksi ja lapsettomaksi". Tässä tipahteli
pari kyyneltä ukon silmistä, ja hän lisäsi äänellä, jossa suru ja viha
taistelivat: "hän ei piittaa minun poikani rauhasta ... hän ei kunnioita
minun harmaita hapsiani, vaan pitää meitä pilkkanansa!... Minä häntä
niin hellästi hyvänä pidin ... kuten isä; veljeni ... kuten isä; ...
minä kaiken luottamukseni panin häneen, luulin hänen tuottavan iloa
elämäni ehtoolle; ... tämä tulee minulle kuolemaksi. Hän sanoo vasten
silmiä Arvidille, ett'ei hän huoli hänestä ... vasten silmiä, minun
pojalleni ... tuhat tulimmaista! Poikani tulee vielä koko pitäjän
naurettavaksi ... hän ampuu itsensä vasten naamaa, sanon minä ... ja
minä vanha mies jään onnettomaksi, lapsettomaksi".
Eversti, joka varsin ääneti oli kuunnellut tuota kaikkea, soitti nyt
kiivaasti. Minä olin viereisessä huoneessa ja menin sisälle everstin
luo, tiedustellakseni asioista vähäsen, jotta sitten edeltä päin saisin
Julian tiettäväksi, mitä häntä siellä odotteli.
Everstin muoto ilmaisi suuttumusta ja ankaruutta. Hän pyysi minua
käskemään Juliaa luoksensa.
Minä tapasin Juliaa suurimmassa tuskassa, ja kenraalin käynnistä hän
kyllä jo aavisti, mikä häntä odotti.
"Minä tiedän ... minä tiedän..." hän vaaleten huudahti, sanaa
tuodessani, "siihen sen käydä täytyi ... sitä ei mikään auta..."
"Mutta oletko todellakin", kysyin minä, "tehnyt eron sulhasestasi?"
"Minä olen ... olen melkein...", vastasi hän alakululoisena ja
surullisena, "minä en nyt joudu puhumaan ... eilen illalla tulin
Arvidille sanan sanoneeksi; ... hän oli niin kylmä ja ivallinen ...
minä kiivastuin, hän suuttui ... ja ratsasti vihoissaan täältä pois..."
Taas everstin kello kuului soivan. "Voi hyvänen aika!" sanoi Julia ja
painoi käsiään vasten sydäntänsä, "nyt minun täytyy mennä ... ja nyt
täytyy olla rohkeutta. Ah, jollen tuota pelkäisi, tuota tuhoa tuottavaa
silmäystä ... sano, Piete, näyttikö isä kovin vakavalta?"
Minä en tähän saattanut kieltävästi vastata; varoitin häntä vain liika
pikaisista päätöksistä ja käskin häntä tarkoin muistamaan kerran
annettua lupaustansa sekä miten lujia perus-johteita everstillä oli
lupausten pyhänä pitämisen suhteen.
"Voi, minä en saata ... minä en saata!" oli kaikki, mitä Julia jaksoi
sanoa, kun hän kalpeana ja vapisevana meni alas portaita, jotka
johtivat everstin huoneeseen. Tultuansa oven luokse, hän seisattui,
näytti tulleen vakaaseen päätökseen ja sanoi: "minun täytyy!" sekä meni
sisälle.
Noin puolen tunnin kuluttua Julia tuli Helenan huoneeseen, jossa
minäkin olin, ja näytti varsin onnettomalta. Hän viskasi itsensä
sohvaan, laski päänsä Helenan helmaan sekä rupesi katkerasti itkemään.
Tuo hyvä Helena istui ääneti, mutta sääliväisyydestä kyyneleet helminä
vierivät Julian kullan-hohtaville palmikoille. Kun pitkän hetken
kuluttua Julian suru näkyi hälvenevän, sanoi Helena hellästi ja laskien
kätensä hyväillen sisarensa uhkeille kiharoille: "Julia hyvä, minä en
vielä tänään ole hiuksiasi sievistänyt, istu hetkeksi, niin sen piankin
teen".
"Ah, leikkaa poikki hiukseni! -- minä tahdon nunnaksi ruveta!" vastasi
Julia, mutta nousi kuitenkin istualle, pyyhki silmiänsä, antoi
järjestää hiuksiansa, auttoi Helenaa hänen hiustensa suorittamisessa ja
tuli sillä aikaa levollisemmaksi.
Varma on, että jokapäiväisten toimien pienet huolet erin-omaisella
voimalla haihduttavat surujamme.
Kun kysyimme, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, vastasi Julia:
"se on tapahtunut, että minä olen tuomittu koko elämäni iäksi kärsimään
hetkellisestä ajattelemattomuudesta sekä tulemaan onnettomaksi
ihmiseksi, ... jos nimittäin antaun tuon tuomion alaiseksi; mutta sitä
en tee ... ennen kärsin isäni suuttumusta ... ennen..."
"Oi, Julia, Julia!" keskeytti Helena, "ajatteleppas, mitä sanot!"
"Helena! sinä et tiedä, mitä minä olen kärsinyt, kuinka minä olen
taistellut oman itseni kanssa jo pitkiä aikoja. Sinä et tiedä, kuinka
selvään minä käsitän sen surkeuden ja viheliäisyyden, mikä tulisi
kohtalokseni, jos menisin Arvidin puolisoksi! Ah, minä kuljin ennen
ikään kuin unissani ja ajattelematta annoin hänelle käteni; nyt olen
herännyt -- enkö saisi vetää kättäni pois, kun näen antaneeni sen
yhdelle..."
"Arvid on hyvä ihminen, Julia!"
"Ketä sinä hyväksi kutsut, Helena? Sitäkö, joka ei vain ole kiukkuinen?
Arvid -- minä olen koettanut, minä olen häntä koettanut -- näyttää
hyvältä sen vuoksi, ett'ei hän jaksa olla paha, -- levolliselta ja
tasaiselta sen tähden, ett'ei hän huoli muusta kuin mukavuudestaan, --
ymmärtäväiseltä sen vuoksi, ett'ei nenäänsä edemmäksi näe ... ah! näin
kieltoperäinen hänen luontonsa on ... miksikä pelkäisin lisätä
kieltävän lauseen tuohon hänen negatiivillisuuteensa -- miksikä en
sanoisi, ett'en hänestä huoli? Älä uskokkaan, että se kauan häntä
huolestuttaa; -- hän ei minua rakasta, ... hän ei saata rakastaa, sillä
hänellä ei ole mitään tunteita! Voi hän on vain tuore puun-pölkky, jota
minä tulellani turhaan koettaisin sytyttää, -- liekki muuttuisi
vähitellen savuksi ja vihdoin se varsin sammuisi".
"Vaikk'ei, Julia kulta, Arvid olisikkaan mies sinun vertaisesi, joka
kykenisi sinua onnelliseksi vaimoksi saattamaan, -- miksikä ei sinun
tulesi siltä kirkkaana palaisi? Eihän Arvid ole paha, hän ei koskaan
tulisi sinun kiusaajaksesi. Onhan niitä monta monituista vaimoa,
joittenka miehet ovat verrattoman alhaisemmalla kannalla kuin Arvid, ja
kuitenkin he ovat pyrkineet ja tulleet oivallisiksi perheen-emänniksi,
ovat luoneet onnea ja hauskuutta ympärillensä ja nauttivat sitä
onnellisuutta, jota täytetyn velvollisuuden ihana tunto aina tuottaa.
Esimerkiksi orpanamme, rouva M.; eikö hän ole varsin kunnioitettava ja
rakastettava nainen? Ja kummoinenka on hänen miehensä? Entä Emma S. ja
Hedda R...."
"Niin, ja Penelope ja sisaria koko komppania ... ah! Helena kulta!
noita rouvia minä pidän suuressa arvossa, minä kunnioitan ja ihailen
heitä; tahtoisinpa olla heidän tapaisensa, -- mutta yhdestä asiasta
olen varma -- siitä -- ett'en tuota saata. Sitä itsenäisyyttä, sitä
varmuutta, sitä perus-johteitten lujuutta ja selkeyttä, mikä on aivan
tarpeellisena omaisuutena sille, jonka täytyy avio-elämässä olla
johtavana henkenä -- sitä minussa ei ole ... ei ollenkaan! Juuri minä
tarvitsen johtajata -- minä olen köynnös ja tarvitsen tammen tuekseni.
Tällä hetkellä selvenee minun käsitys-voimani -- minä tunnen, että
minussa on parempi elo itämässä, uusi maailma avautuu minulle! Jospa
sen läpi saisin kulkea sellaisen puolison rinnalla, jota minä
saattaisin rakastaa ja kunnioittaa, joka sydämmensä lemmellä pitäisi
minun puhdistettua tultani vireillä, joka ymmärryksensä kirkkaalla
valolla laskisi valaisevia säteitä minunkin hämärään sieluuni ...
(esimerkiksi provessori L., ajattelin minä), oo! silloin saattaisin
vielä tulla paremmaksi ihmiseksi -- ja ennättää päämaalin, jonka minä
nyt enemmän aavistan kuin näen... Mutta Arvid'in kanssa, Helena hyvä,
Arvid'in kanssa ... olisi maailma minusta kuten ruokahuone, -- ja minä
siinä kuten homehtunut juusto".
"Minkälainen vertaus, Julia hyvä!"
"Kyllä se on toden-mukaisempi kuin luulet. Ohho, tuo avioliitto on
surkeampi asia, kuin mitä moni käsittää. Siinä on useain käynyt samati,
kuin minun nyt saattaa käydä ... he ovat turhaan nostaneet avioliiton
purjeet, -- he ovat luulleet ennättäneensä onnen satamaan -- ja ovatkin
joutuneet karille sekä kiintyneet siihen koko elämänsä ajaksi ... kuten
syömä-simpsukka kotelossaan ovat he siellä kontanneet ympäri ja
hakeneet hiukan päiväpaistetta ... siksi, että armahtavainen laine on
tullut..."
"Julia! Julia!..."
"Helena! Helena! Tuo on kertomus jokapäiväisestä elämästä, joka päivä
sen todeksi näyttää. Montapa jalompaakin luonnetta on tuolla tavalla
turmionsa saanut, ja niin käy myöskin minun, jollen ajoissa purjehdi
hietakarin sivutse".
"Julia! Minä pelkään, ett'ei tuo tapahtua saata, sillä isämme
perus-aatteet ovat järkähtämättömät ja sanassaan pysymistä hän etenkin
katsoo tärkeäksi. Ja minusta hän on varsin oikeassa. Sitä paitsi mitä
kihlauksen purkamiseen tulee, niin kun peruuttaa kerran tehdyn liiton,
on siinä mielestäni jotakin joka niin loukkaa naisellista
hienotuntoisuutta, että minun mielestäni..."
"Hienotuntoisuutta ja hienotunteisuutta ... minun mielestäni osoittaa
tuo kaikkea muuta kuin hienoja tunteita, ja onpa myöskin varsin
luonnotointa, että pelkän hienotuntoisuuden tähden uhraa koko elämänsä
onnen".
"Saattaisitko tulla onnelliseksi, Julia, jos kadottaisit omaistesi --
isäsi rakkauden, -- maailman kunnioituksen?"
"Maailman kunnioituksesta ... siitä minä en monta penniä maksa, mutta
niitten, joita minä rakastan ... ah, Helena, Piete, -- olisikohan se
mahdollista että sitä kadottaa saattaisin? Sitte varmaan parempi olisi,
että tuomitsisin itseni onnettomaksi jäämään..."
"Sinä et ole onnettomaksi tuleva", sanoi Helena ja sulki samassa
kyynel-silmin Julian syliinsä, "sinun pitää..."
"Siitä et sinä mitään tiedä, Helena", keskeytti häntä Julia
närkästyneellä malttamattomuudella, "_minä_, minä tiedän tulevani
onnettomaksi. Onpa vielä muutakin, kuin Arvid'in kelvottomuus, joka
minua siksi tekee, nimittäin tuo varmuus, että päämaalini minulta on
mennyt hukkaan, -- tuo varmuus, että minun olisi saattanut kohtaloni
olla jalo, onnekas, että olisin saattanut elää täällä maailmassa etevän
ja oivallisen olennon onneksi. Oi! minä tunnen sen, minä olisin, kuten
leivo, liidellyt korkeutta kohden valossa, vapaana ja laulaen -- -- ja
nyt, nyt minä -- niinkuin ennustanut olen -- konttaan elämän
hietakarilla, kuten syömäsimpsukka laahaten vankihuonettani muassani!"
Tuotuansa toistamiseen esiin tämän hirveän, ehkä jotenkin väärän
vertauksen, häntä uudestaan valloitti katkera suru; hän taaskin
heittäysi sohvalle sekä jäi siihen koko päiväksi eikä tahtonut syödä,
ei juoda eikä myöskään mitään lohdutusta kuulla. Armo juoksi itse, ja
myöskin minua hän juoksutti ehtimiseen, portaita ylös ja alas, rohtoja
ja hajuvettä viemään.
Julia tuli todellakin sairaaksi, vaikka hänen kipunsa oli helponlaista,
ja viipyi kaksi päivää huoneessansa. Tällä ajalla ei hän ollenkaan
nähnyt isäänsä. Julian suureksi mielihyväksi ei myöskään kenraalia eikä
Arvid'ia kuulunut eikä näkynyt näinä päivinä.
Armolla oli aina ollut oman omituinen menetys-tapansa eli
sukkeluutensa, milloin vain isän ja lasten välille syntyi jonkunlaista
erimielisyyttä. Kun hän puhui miehensä kanssa oli hän sanoissaan aina
olevinansa lastensa puolustajana ja jutellessaan näiden kanssa väitti
hän kiven kovaan miehensä olevan oikeassa. Luulenpa kuitenkin, että
hänen sydämmensä oli taipuvaisempi heikompaa puolustamaan, koska
välistä muutamissa suhteissa kaiken täytyi käydä sen mukaan, kuin
everstin järkähtämätöin tahto vaati, hyväili Armo tavallista hellemmin
lapsiansa. Hän oli myöskin nyt puhunut everstin kanssa Julian puolesta
ja hänen kihlauksensa purkamisesta, mutta havainnut miehensä
myöntymättömäksi ("mahdottomaksi", sanoi Armo), ja kun hän nyt näki
Julian noin onnettomana, tuli hän varsin huomaamattansa everstiä
kohtaan kentiesi epäystävälliseksi -- ei! herrantieten! ... mutta
sentään hiukan vähemmän ystävälliseksi -- noin päältä nähden (mutt'ei
sydämmestään, siitä kyllä vastaan); hän piti ehkä vähemmin huolta hänen
ruoastaan ja hauskuudestaan monessa pikku suhteessa. Jonkinlainen
ikävyys, näihin asti tässä perheessä varsin tuntematoin, vallitsi
talossa muutaman päivän.
Hyväntahtoisesti hymyillen sanoi eversti minulle eräänä aamuna: "ei pyy
pataan tule, ellei mies metsään mene", ja rupesi astelemaan portaita,
jotka veivät Julian kammariin.
Samassa matkarattaat seisattuivat pihalle ja Kaarlo kornetti hehkuvin
kasvoin ja melkeinpä hämmästyneen muotoisena juoksi alas rattahilta
sekä ylös portahia, syleili ääneti, mutta kiivaasti vanhempiansa ynnä
sisariaan ja pyysi sitten puhutella everstiä hetkisen.
Hetki venyi muutamaksi tunniksi, ennenkuin kornetti kalpeana ja
onnettoman näköisenä tuli yksin isänsä huoneesta. Ikään kuin
houreissaan kulki hän vieras-huoneen läpi sallin, tuli sitten Armon
kammioon eikä, kuten näytti, huomannutkaan äitiänsä eikä minua, vaan
istahti ääneti, nojaten päätään pöytää vasten sekä peittäen silmiänsä
käsillään, juuri kuin estääksensä päivää niitä häikäisemästä.
Äidillisellä tuskalla katseli Armo poikaansa, nousi vihdoin istualta ja
silitteli hyväillen hänen poskeansa, sanoen: "hyvä poikani! mikä sinun
on?"
"Ei mikään!" vastasi kornetti hiljaa ja sortuneella äänellä.
"Ei mikään?" toisti Armo. "Kaarlo, sinä saatat minua surulliseksi ...
sinä olet kalpea ... olet onnetoin!..."
"Niin olen!" vastasi kornetti samalla hiljaisella äänellä.
"Minun lapseni ... minun poikani! mikä sinulta puuttuu?"
"Kaikki!"
"Kaarlo! ... ja sinulla on äiti, joka antaisi vaikka henkensä, jos hän
sillä voisi sinua onnelliseksi saattaa!"
"Minun hyvä äitini!" huudahti kornetti ja lisäsi sulkein häntä
syliinsä: "suokaa minulle anteeksi!"
"Lapseni rakas! sanoppa, mitä puolestasi tehdä saattaisin ... sano mitä
sinulta puuttuu, -- ilmoita minulle kaikki! Joku keino löytynee ...
minä en tahdo elää, nähdäkseni sinua onnettomana".
"Minun täytyy tulla onnettomaksi, ellen tänään saa kymmentä tuhatta
markkaa tahi näin suuren summan takausta. Jollen sitä tänään saa, -- on
Hermina ... minun Herminani muutaman päivän kuluttua toisen puolisona!
Voi toki! Minun koko elämäni autuuden ja vieläpä toisenkin olennon
onnen saattaisin ostaa tuosta vähäpätöisestä rahasta, vaan sitä minulta
kiellettiin? Olen puhunut isäni kanssa, ilmaissut hänelle sydämmeni
tunteet -- sanonut hänelle kaikki. Hänellä on tuo rahasumma ... minä
tiesin sen ... mutta hän..."
"Mutta hän on kai kieltänyt?"
"Aivan jyrkästi, järkähtämättömästi. Hän sanoo, että se raha on
onnettomien ja tarvitsevaisten osa ... ja noita vieraita köyhyyttä
kärsiviä hän auttaa, vaan tekee sillä poikansa onnettomaksi!"
Nyt nousi kornetti kiivaasti istualta ja käveli pitkillä askeleilla
lattian poikki, lausuen innossaan: "mikä ilkiö on saattanut isälleni
panetella Herminaa ... tuota hurskasta enkeliä? Hänkö minua pettäisi!
Hän ... hänkö rakastaisi tuota harmillista G:tä! Tämä ainoastaan tahi
hänen lähettiläänsä ovat saattaneet..."
Tässä kornetti särki vaunut ynnä niihin kuuluvat hevoset (pikku
tallukoitten ajoneuvot), ja Armo peljästyksissään siirsi poikansa
läheisyydestä kukkaruukun, kuunteli tarkasti hänen valitustaan ja kysyi
huolellisesti:
"Mutta miksikä?... Mutta kuinka?"
"Älkää nyt kysykö!" huusi kornetti malttamattomasti. "Ainoastaan tämän
saatan nyt sanoa: elämäni onni tahi onnettomuus riippuu siitä, saanko
tänään tuon mainitun summan. Minä saatan tulla onnellisimmaksi
ihmiseksi, mitä maan päällä löytyy -- tahi onnettomimmaksi -- enkä minä
yksistään..."
"Kaarlo!" sanoi Armo juhlallisesti, "katso minuun!... Jumala siunatkoon
rehellisiä silmiäsi, poikani! Niin -- minä tunnen sinun, -- ethän sinä
tahtoisi minua askelta astumaan, jota perästäpäin saisin katua?"
"Äitini! ... saattaisitko sitä katua, että olet auttanut minua
saavuttamaan elämäni onnea?"
"Siinä on kylläksi, lapseni! Minä menen nyt puhumaan isäsi kanssa.
Vartoo minua tässä".
Kiihtyneessä mielen-tilassa odotti kornetti äitinsä takaisin tuloa.
Minä näin, että hän tällä haavaa oli sellaisessa nuoruuden-vimmassa,
jossa ollessamme tavattomana pidämme, että joku rohkenee vastustamaan
meidän toivojamme ja tahtoamme. Tämmöisinä hetkinä ei käsitetä tuota
sanaa: "mahdotointa". Silloin luulemme, että aurinkoakin saatamme
omin määrin hallita ja vuoria tempaista pois paikoiltaan eli,
mikä on yhtä mahdotointa, juurtuneita mielipiteitä lujasta vakaasta
ihmis-sydämmestä.
Kului aikaa, ennenkuin Armo palasi. Julia ja Helena seurasivat häntä.
Hän oli kalpeana, kyyneleitä kimalteli hänen silmäripsissään ja äänensä
värähti, kun hän sanoi: "isäsi ei tahdo .. hänellä on syynsä, hän
luulee tekevänsä ... ja tekee varmaankin, mitä oikein on. Mutta,
lapseni hyvä, sinä sittenkin saatat tulla autetuksi. Ota nämät helmet
ja kalliit kivet ... net ovat minun ... minä saan käyttää niitä tahtoni
mukaan ... ota net. Tukholmassa sinä niistä oitis saat melkoisen..."
"Ja nämät ... nämät myöskin, Kaarlo!" sanoi Julia ja Helena, hyväillen
veljeänsä ja tarjoten hänelle kalleuksiansa, "ota myöskin nämät ... me
pyydämme sinua, Kaarlo, ... ota, -- myy kaikki, -- ja tule
onnelliseksi!"
Tumma punastus nousi tuon nuoren miehen kasvoille ja kyyneleitä
tulvaili hänen silmistään. Samassa hetkessä eversti astui sisälle,
seisattui ovelle ja loi huoneen perällä oleviin terävän katseen. Äkkiä
leimahti hänen silmistään suuttumus ja ylenkatse. "Kaarlo!" huudahti
hän voimakkaalla äänellä, "jos saatat olla niin kelvotoin, että tahdot
hyväksesi käyttää äitisi ja sisariesi heikkoutta, tyydyttääksesi
sokeita, mielettömiä himojasi, niin minä sinua ylönkatson enkä sinua
pojakseni omista!"
Kovin onnettomana sekä nyt näin väärän luulon alaiseksi joutununna
tämä nuorukainen sydämmessään katkerasti närkästyi. Hän kävi
kuolon-kalpeaksi, puristi kokoon huulensa, polki kiivaasti jalkaansa ja
meni kuten tuli ja leimaus ulos ovesta. Muutama minuuti sen jälleen
ratsasti hän aika kyytiä poikki linnan pihan.
Kornetti. Kornetti. Kornetti.
"Halloo! se metsän läpi kaikuu".
Halloo! se kaikuu. Nyt kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraa. Mikä
otuksena? Onnetoin ihminen. Entä metsästäjät? Närkästyksen, epätoivon
ja raivon hurjat hengettäret. Kas kuten kyyttäävät! Verratoin ajo! Nyt
kyytätty karkaa, vaan kyyttääjät seuraavat. Halloo! Halloo! He jäljissä
rientää, -- he seuraa, he seuraa, läpi metsikköjen -- poikki järvien
soutaa, yli vuorten ja maan he nyt saalistaan ... yhä etseilee ... vaan
se väistyilee ... jopa uuvahtaa... Halloo! Halloo! ajo loppuns' saa!
Eteen päin! eteen päin kannusti kyytätty läähöttävää ratsuansa, joka
vaahtoisena juoksi kivien ja kantojen ylitse. Raivoisa sekasorto
vallitsi hänen sielussaan. Hän ratsasti, että tomu tuoksui, maantien
poikki ja synkkäin metsämaitten lävitse, tukehuttaen sielussaan
jokaisen ajatuksen, jokaisen tunteen ja totellen ainoastaan tuota
kehoittavaa: eteen päin! eteen päin! mikä kajahteli jok'ainoassa hänen
kuumeen-tapaisessa suonen-tykytyksessäänkin.
Mökkien rauhalliset asukkaat, joitten sivuitse hän kiisi kuten
tuuliais-pää, juoksivat ihmetellen kurkistamaan: "ken se lienee ollut,
jonka ratsu noin viiropäisenä laukkaili?" Ja yksi heistä (Tiina Antin
tytär), vakuutti nähneensä koiran ja jäneksen juoksevan esiin, metsästä
toisen, tuvasta toisen, sekä sitten istuen vastapäätä toisiansa
tirkistävän tuota raivoisaa ratsastajaa, jonka mentyä ne varsin
hämmennyksissään juoksivat toistensa ohitse, koira metsään ja jänes
tupaan.