sitä noin katkeroista kärsimyksistä, olen kauan taistellut sen
tunteellisuutta vastaan, -- minä en enään ole nuori -- ja kuitenkin
(tämän sanoi hän surullisesti hymyillen) täytyy minun ehkä piankin,
lohdutusta hakeakseni, palata takaisin kirjojeni luokse".
"Minä tahtoisin kirjana olla", sanoi Julia itkussa silmin.
Provessori L. katseli häntä isällisellä ... eipä juuri isällisellä,
mutta kuitenkin sanomattomalla hellyydellä, sanoen kauniilla, hyvin
sointuvalla äänellä: "Hyvä, suloinen tyttö!" ja hetken perästä hän
levollisempana jatkoi: "valitus on heikkoutta vain. Vahvistusta
kärsimystemme kantamiseen saamme rukouksesta ja velvollisuuksiemme
harjoittamisella. Etsikäämme siis voimia näistä lähteistä!"
Hän kurkoitti Julialle kättään, johon tämä itkevänä laski omansa.
Tällä hetkellä tulimme erääseen lehtimajaan, jossa kolme mustaa olentoa
nousi ikään kuin maasta meidän ihmettelevien silmiemme eteen. Ja tuskin
vähemmän kummastuimme, kun tunsimme pikku tallukat sekä yhden heidän
kumppaninsa, jotka syvissä mietinnöissä seisoivat uumissa asti
kuopassa. Monta kertaa kysyttyämme, mitä siellä tekivät, saimme hetken
vaiti-olon perästä vastaukseksi jonkunlaisia sekavia ääniä, sitten
vihdoin he ilmaisivat sekä jotenkin hämärästi selittivät tuon suuren
salaisuutensa. He nimittäin olivat ruvenneet kaivamaan maan läpi,
tehdäkseen omaisillensa, varsinkin everstille, odottamattoman ilon.
Mikä heidän työnsä jatkamista nyt pidätti, ei suinkaan ollut työn
vaikeus, mitä vielä! vaan syvä ajatus, joka oli pistänyt pikku Klausin
aivoihin: hän mietti, että, kun olisivat maan kaivaneet läpi, olisi
ehkä mahdollista, että itse samassa putoaisivat sen lävitse, ja mihin
he sitten joutuisivat ... sitä provessori L. nyt hyvän-tahtoisesti
heille ehkä selvittäisi.
Meidän täytyi nyt kaikkien nauraa.
Provessori L. jätti selityksensä seuraavaan päivään sekä lähetti,
ystävällisesti leikkiä laskein, kääpiöt jättiläis-tuuminensa kotia.
Samassa tuli sekä meille että heille sana, joka ilmoitti, että meitä
odotettiin illalliselle. Tuo pieni kolmikko lähti nelistämään. Me
seurasimme hiljaa perässä, mutta nyt satuimme tuohon Arvid luutnantin
"pahan-päiväiseen" sumuun, joka seisoi ikään kuin kiviseinä puutarhan
ja linnan-pihan välillä. Nyt vasta havaitsimme, että Julia oli ilman
isoa huivia. Minä en ollut paljon paremmin varustettuna. L. otti
viittansa ja tahtoi sillä verhota Juliaa, mutta tämä ei siihen
ollenkaan aikonut suostua, koska provessorin terveys oli heikonlainen.
Siinä he ehkä vielä kävelisivät taistellen ja väitellen, jollen minä
olisi tullut väliin sovinto-ehdoituksella. Minä esittelin, että he
molemmat käyttäisivät hyväkseen provessorin viittaa, joka oli jotenkin
leveä. Tämä hyväksyttiin, ja Julian hieno, lännetärmäinen olento katosi
provessorin viittaan, jonka tyttö nauraen kääri ympärilleen. Ja eteen
päin matkustimme yön pimeyden ja usvan lävitse.
Tämä ehkä oli kuitenkin vähän hullusti asetettu, ajattelin sitten. Ei
rouva Genlis vainaja eikä herra Lafontaine ensinkään olisi sallinut
romani-maailmassaan kahden rakastuneen kävelevän yhden viitan alla,
käyttämättä tätä sopivaa tilaisuutta rakkautensa ilmoittamiseksi, ja
haluttaisipa juuri tietää, eiköhän Luonto rouva tälläkin kertaa saa
jotakin toimeen, eikö hän anna jonkun huokauksen, jonkun sanan...
Minä kuuntelin tarkasti, mennessäni viitan alla kävelevien jäljessä,
mutta -- he olivat vaiti -- ei yhtäkään sanaa, ei ääntäkään. Jopa
nyt!... Mitä se oli? Julia aivasti. No, L. sanoo kai "onneks' olkoon!"
ja sepä saattaisi sitten johdattaa heitä muu ..., ei, hän ei mitään
sanonut.
Me olemme tulleet puutarhasta, me menemme pihan poikki. Eivätkö he nyt
kumpikaan puhu? nyt! ... eipä vain. Me astumme portahia; me menemme
ovesta; no nyt sitten! ... ei sittenkään. Viitta putosi Julian olalta,
hän kiitti ja kumarsi, provessori noikkasi kohteliaasti.
Kun tulimme kotiin, istui Arvid luutnantti kalopsia syömässä. Meitä oli
jo kauan odotettu. Puolustukseksemme kerroin minä tuosta provessorin ja
Julian viitta-taistelosta. Koko illallisen aikana Armo, Juliaan
katsoessansa, aina ravisteli päätään, siten nuhdellaksensa häntä tuosta
äärettömästä varomattomuudesta, että hän meni myöhään ulos ilman
saaliansa.
Kun Arvid luutnantti äkkäsi morsiamensa punastune silmät, näytti hän
jotenkin ällistyneeltä, mutta ajatteli varmaankin: "kyllä kai hänen
mielensä tyyntyy, jahka hän saa syödä ja maata", sillä hän ei
illallis-pöydästä kiirehtinyt eikä sittemmin myöskään koettanut päästä
morsiamensa puheille, vaan ratsasti pois tavalliseen aikaan ja
tavallisen levollisella mielellä.
Mutta Julian tyytymättömyys ei haihtunut, päin vastoin näytti se
enentyvän. Turhaan Arvid kehoitti häntä nojaamaan päätänsä hänen
rintaansa vasten, pitämään häntä tyynynä, johon sopi nukahtaa. Mutta
Julia ei siinä enään lepoa löytänyt. Turhaan vanha kenraali P., Arvidin
isä, tuli pyytämään pientä tulevaa miniäänsä ajelemaan uljaalla
joutseniksi nimitetyllä hevos-parillaan; mutta eipä mitään
tahtonut auttaa. Joka päivä ilmaantui nuorten kihlattujen välillä
erimielisyyksiä, jotka, Arvidin erin-omaisesta hidas-luontoisuudesta
huolimatta, kävivät yhä arveluttavimmiksi. Armo, joka nyt myöskin tuon
huomasi, rupesi tulemaan varsin levottomaksi ja oli aina valmiina
jollakin hyvän-tahtoisella, sovittavalla leikkisanalla kokoon solmimaan
tuota katkennutta sovintolankaa. Tämä onnistui vielä, mutta joka päivä
sai lanka useampia solmuja.
Tätä kesti jonkun aikaa. Kaarlo kornetti lähti leiriltä päästyään
Roslagen'iin. Sieltä kirjoitti hän kirjeitä, joissa varsin suuttuneena
kertoi tomusta, kuumuudesta, ikävästä ja tiesi mistä. Kasvi-opista ei
hän sanaakaan maininnut.
Liisin tila pysyi kesän kuluessa aina yhtäläisenä, ja Armo piti yhä
edelleenkin rintani sekä alakuloisuuteni paranemiseksi maidon-juomista
hyvin tarpeellisena.
Onnettaret kehräsivät muitten tämän perheen jäsenien elämän-langat
tavallisilla pellavilla, jotka vähän olivat rohtimilla, mutta kuitenkin
enemmän silkillä sekoitettuja, kunnes he Elokuun lopulla -- tarttuivat
saksiinsa. Katsokaamme
Miksikä?
Raskaan, uuvuttavan päivän perästä nousi iltapuolella ukkosen pilviä
taivahalle, jonka ne auringon laskiessa peittivät kokonaan. Haudan
äänettömyys vallitsi koko seudussa. Karjalaumat, jotka kotia
kiirehtivät, eivät äännähtäneetkään, ei yksikään lintunen visertänyt,
haavan lehdet eivät värähtäneet, eipä sääskiparvikaan uskaltanut
auringon lasketessa survomaan lähteä. Koko luonto seisoi ikään kuin
tuskallisesti odottamassa jotakin kamoittavaa, tavatointa kohtausta.
Myöhemmin illalla alkoi tuo hirveä näytelmä. Salamat valaisivat tavan
takaa seutua, joka sillä välin oli öiseen pimeyteen verhottuna, ja
niitten valossa näkyi, miten pilvi-ryhmät kävivät aina synkemmiksi
ja uhkaavina kokountuivat linnan ylitse. Silloin tällöin viuhui
yksinäinen tuulen puuska ilmassa, ja sitte seurasi haudan hiljaisuus.
Kumisevasti, mutta aina enentyvällä voimalla jyristen kuului ukkonen
monelta taholta.
Armo juoksi pelliltä pellille, akkunalta akkunalle, katsoaksensa, oliko
kaikki säntilleen kiinni pantuna. Julia ja Helena seisoivat everstin
vieressä akkunan luona, ja turvautuen isäänsä he aina salaman
leimahtaessa ja ukkosen jyrittäessä liittyivät häntä lähemmäksi.
Minä menin sokean luokse. Hän istui vuoteellaan, kyykyksiin vaipuneena,
sekä näytti elämäänsä kokonaan kyllästyneeltä ja lauloi synkällä,
matalalla äänellä:
Nyt on yö, nyt on yö;
Kaikk' mustana vaan, mun on loppunut työ;
Sydän rauhaa kaipaa;
Lepo suo, lepo suo!
Majahan minä vie, vaan toukkien luo,
Oi kuolema kalpee!
Suo nukkuani!
Väsynyt minä oon, jopa itkustani
Oon kyltynyt eloon!
Tässä tuo elämäänsä kyltynyt raukka antoi päänsä vaipua alas tyynylle.
Hän oli hiljaa ja ääneti hetken aikaa, minä näin hänen surullisesti
hymyilevän, ja hän alkoi taas kirkkaammalla äänellä ja iloisemmalla
nuotilla, laulamaan:
Jospa koittavi koi,
Jos hautaani kuulen, kun veisu se soi,
Elohon mikä kutsuu...
Niin mä loistoosi saan,
Oi mun ruhtinaani! täält' mullasta maan
Kun päätäni nostaa...
Tässä rupesivat hänen kyyneleensä vuotamaan, ja toisella nuotilla
lauloi hän nyt itkevänä sekä katkonaisissa jaksoissa:
Oi äiti, oi äiti!
Helmahas sulje
Eksynyt raukka,
Langennut lapsi!
Opeta häntä
Rukoilemaan...
..........
Hellitse häntä,
Viihdytä häntä!
Oi äiti, oi äiti!
Sulje ma syliis,
Painele vasten
Rintaasi hellää!
Anna mun tuta
Lempeä taivaan,
Sykkäilevästä
Sydämmest' äidin!
Ah! sit' en koskaan
Tuntea saanut.
..........
Yksin mä kuljin,
Yksin mä lemmin,
Yksin mä kärsein,
Haikean haikeast'!
..........
Yksin mä lemmin
Kuolemassainkin.
Oi äiti, oi äiti!
Vie minut täältä
Mailmasta luokses
Kiusauksesta!
..........
Välkkyvä liekki
Tomusta kutsu!
Pimeydestä
Valohon nosta!
Kamala ukkosen jylinä, joka kajahteli koko linnan lävitse, keskeytti
hänen lauluansa. Sitte seurasi aina kiihtyneempänä jyrinä jyrinän
perästä; hirveä myrskyinen tuuli rupesi myöskin raivoamaan.
"Onko kukaan täällä?" kysyi sokea. Minä menin hänen luoksensa. Hän
sanoi: "minä kuulen soitannon, joka minulle hyvää tekee. Vie minua
akkunan luokse!"
Sinne tultuansa laski hän käsivarret ristiin rintansa päälle ja käänsi
kasvonsa taivasta kohti. Salamat leimahtivat hänen ihanille, kalpeille
kasvoillensa, ja hirveät ukkosen jyrähdykset näyttivät surmalla
uhkaavan sitä olentoa, joka ikään kuin kerskaavalla ilolla kohotti
levollista otsaansa turmion henkiä kohden.
Olipa ikään, kuin Liisin sydämmeen vähitellen olisi syntynyt kiihkeitä
tunteita ja luonnon taistelot löytäneet hänen sielussaan vastakaikua.
Äkkiä huudahti hän: "minä näen jotakin, liekkikäsi tulisine sorminensa
välähti silmieni ohitse!"
Hän seisoi hetkisen, ikään kuin kiihkeässä odotuksessa, ja sanoi sitten
hiljaisella innostuksella: "kuinka ihanasti, kuinka ihanasti tuolla
ylhäällä pilvissä soi! Sydämmeni kutsuu sitä siskoisten soinnoksi.
Täällä, sydämmessäni on ensimmäinen ääni; -- tuolla soi nyt toinen. Nyt
on sopusointu, nyt on iloa ja riemua! Taivaan valta! äidin helma! sulje
minua palavaan syliisi! äiti, äiti, sinunko äänesi kuulen? -- sinunko
kätesi näin? ... näen ... minä näen taaskin! Viittaatko minua? Kutsutko
minua? -- Ilmaa!" kirkasi hän nyt raivoisasti ja vaativasti, "vie minua
ulos vapaaseen ilmaan! Minä tahdon kuulla äitini ääntä, -- minä tahdon
lentää hänen sylihinsä ja tulla lämpymäksi taas. Tuolla ulkona on
valkeasiipiä, net minua kannattavat. Siellä on vaunut ... kuule, kuinka
ne pyörivät! net minua tulevat viemään. Pian, pian! etkö näe kättä? Se
viittaa. Kuule ääntä! se kutsuu! hoi! kuuletko?"
Minä tartuin hellästi häneen ja pyysin häntä pysymään hiljaisena. Hän
keskeytti minua, sanoen juhlallisesti: "Jumala ei kuule viimeistä
rukoustasi, jos sinä nyt et kuule minun. Hän on sinua siunaava, jos
sinä nyt tottelet minua. Vie minua ulos vapaaseen ilmaan! Tämä on
viimeinen kerta, jolloin sinulta jotain pyydän. Sinä et tiedä, mitenkä
koko elämäni onni riippuu tästä hetkestä. Vie minua ulos valtakuntaani
-- myrskyn valtakuntaan ... siellä, ainoastaan siellä saatan minä saada
rauhaa. Piete, Piete hyvä! katso, minä olen hiljaa, olen tyvenellä
mielellä, minä en ole hullu. Kuule minua ... kuule rukoustani! olen
kahleissa ollut koko elämäni ajan ... anna minun vain hetkeksi tulla
vapaaksi ... silloin kaikki minun monituiset, vertä vuotavat haavani
paranevat!"
Minä en voinut tuota ääntä enkä noita sanoja vastustaa. Minä talutin
häntä alas eräälle penkereelle, joka oli linnan edustalle laitettu
vuoren kukkulalle. Tuo nuori tyttö, joka oli Liisin hoitajana, pelkäsi
ukkosta eikä sen vuoksi seurannut meitä.
Pian sain katua myöntyväisyyttäni, Tuskin olimme ennättäneet tuohon
raivoavaan luontoon, ennenkuin Liisi riisti itsensä minusta irti,
juoksi muutaman askeleen eteenpäin ja seisattui sitten, huutaen
äänellä, joka oli kerskaavan ja mielettömän iloinen. Tämä oli kamalan
ihana näytös. Salaman leimahdukset viskasivat punaisia nuoliaan ympäri
koko seutua; tuuli viuhui, ja ukkosen jyrinät kaartelivat päämme ylitse
vuoroin kumisten ja kähisten. Ikään kuin myrskyn hengettärenä seisoi
sokea kalliolla, hänen liikenteensä olivat hurjat ja kamalat, hän
nauroi ja löi käsiänsä yhteen mielettömällä ilolla, toisinaan hän taas
käsiään kurkoittaen pyörieli ympäri; laulaen väkevällä, kirkkaalla
äänellä:
Liehuvat liekit,
Leimuvat laineet
Valkeitten valloista!
Pauhaavat myrskyt!
Tyynehet hetket
Poistatte mailmasta!
Ukkosen pauhut,
Uhkuvat voimat
Maailman kaikesta!
Katsokaa naista
Hallitsevaista
Ääntäni Kuulkaatte!
Leimahda leimu,
Laulaos laulu!
Valtaani rientää saan!
..........
Voitosta laulan,
Siivin mä lennän,
..........
Vapaaksi pääsen vaan!
Taaskin hän hurjasti nauroi ja huusi: "kuinka ihanata, kuinka ihanata!
kuinka komeata! Oi, kuin olen iloinen, iloinen! Nyt on minun
hallitus-päiväni tullut... Kruunu, ... valkea kruunu on alas astuva
synkistä pilvistä ja pantava päähäni. Päiväni on tullut, hetkeni on
käsissä!"
Juuri samassa seisoi, sanomattomaksi lohdutuksekseni, eversti tuon
onnettoman vieressä.
"Sinun täytyy", sanoi hän, "palata takaisin huoneeseesi".
Kiivaalla liikunnolla irtaannutti Liisi kätensä everstin kädestä ja sen
sijasta, että hän kuten ennen olisi nöyränä totellut setäänsä, seisoi
hän nyt everstin edessä ylpeänä ja kerskaavana, oikeinpa Medean
muotoisena, sekä sanoi taas: "hetkeni on tullut! Minä olen vapaa!
Täytyy! Kuka tohtii minulle noin sanoa täällä, tässä paikassa? Enkö
minä seiso valtakunnassani? Eikö äitini pidä minua sylissäni? Etkö näe,
mitenkä hänen liekki-kätensä hyväilevät minua ja työntävät sinua pois?"
Eversti, joka pelkäsi hänen mielen-vikansa esiintyvän yhä enentyvällä
voimalla, tahtoi ottaa häntä syliinsä, viedäksensä häntä linnaan
takaisin. Silloin Liisi äärettömällä hellyydellä laski kätensä hänen
kaulansa ympäri, sanoen: "no, jos minä suljen sinua syliini ja sinä
minua -- niin äitini ottaa meitä molempia tulihelmaansa. Oi, mikä
kirkas, taivaallinen autuus! Tänään on minun päiväni -- hetkeni on
käsissä! Minä olen vapaa, ja sinä olet vangittu. Minä näytän sen -- --
minä näytän, ett'et koskaan pääse vapaaksi!"
Nuot kerskaavaiset sanatko: "_minä näytän sen_" miehen
vastustamis-halua herättivät, vai oliko se joku toinen tunne -- mutta
eversti irroitti äkkiä itsensä Liisistä ja seisoi hiljaisena parin
askeleen päässä hänestä.
"Niin, minä en pelkää ... minä en sinua pelkää", jatkoi Liisi. "Sinä
olet jäseneni vanginnut, olet kieleni sitonut, ja kuitenkin seison nyt
edessäsi mahtavana, väkevänä; ja kuten salamat leimahtakoon sinua
vastaan nuot kamoittavat sanani: 'minä lemmin sinua! minä lemmin
sinua!' Sinä et enään voi kieltää minua niitä sanomasta, sinun vihasi
on voimatoin. Ukkonen on minun puolellani, myrsky on minun puolellani.
Kohta olen aina oleva heidän kanssaan tuolla ylhäällä. Taivaallasi olen
liitelevänä pilvenä sinua seuraava koko elämäsi ajan, kalpeana haamuna
leijailen pääsi ylitse, ja sitten, kun kaikki on äänetöintä, hiljaista
ympärilläsi, täytyy sinun vielä kuulla ääneni huutavan: 'minä lemmin
sinua, minä lemmin sinua!'"
Kummallinen, syvä liikutus näytti valloittaneen everstiä; hän seisoi
liikkumatoinna, käsivarret ristissä, mutta synkkä tuli leimui hänen
silmistään.
Tyveneemmällä innostuksella jatkoi Liisi taas: "oi, kuinka äärettömästi
minä sinua olen rakastanut! Niin sydämmestänsä, niin tulisesti ei
yksikään kuolevainen ole rakastanut! Taivas, joka kumajat pääni
ylitse ... maa, joka pian avaat minulle haudan, teitä otan mitä
iankaikkisiksi todistajikseni! Kuulkaatte minun sanani! Tiedä se,
sinäkin, minun elämäni rakastettu risti; sinä jalo, kaikkien
ajatusteni, lempeni ja vihani mahtava esine, niin; -- -- niin,
_vihani_ ... kuule kuinka se lausuu: -- minä lemmin sinua! Koko
olentoni syvimmällä, pyhimmällä elolla olen sinua lempinyt; -- syvä
kuin meri, mutta puhdas kuin taivas, oli tämä minun tunteeni. Sinä et
ole sitä ymmärtänyt ... eikä kukaan maailmassa ole sitä ymmärtävä ...
äitini sen tietää ... ja _Hän_, joka on kaikkia korkeampi. Jos olisimme
eläneet maailmassa semmoisessa, jossa sanat ja teot saattaisivat olla
viattomat kuin ajatukset ja tunteet ... oo, silloin minä olisin, kuten
kirkas ja lämmin liekki, liehuen ja hehkuen ympäröinnyt olentoasi ...
olisin antanut sinun tuntea suloisinta autuutta ... puhtaana
uhriliekkinä palanut sinulle ainoastaan. Semmoinen oli rakkauteni.
Mutta sinä et sitä ymmärtänyt ... sinä et minua rakastanut ...
sinä työnsit minun pois, ylenkatsoit minua ... ja minä tulin
rikokselliseksi ... mutta lemmin kuitenkin ... ja lemmin vieläkin ...
ja aina ja ijankaikkisesti ... ja _yksin_!"
"Yksin?!!" huudahti eversti, jolloin väkevä tunne näkyi vievän häntä
tavalliselta radaltaan.
"Niin, yksin..." jatkoi sokea hämmästyen ja vavisten, "oliko koskaan
toisin? Minä olen sitä joskus aavistanut ... mutta... Oo, minun
Jumalani, minun Jumalani! olisiko se mahdollista? Oi sano, onko se
mahdollista? Tuon nimessä, tuon iankaikkisen autuuden, jonka sinä
ansaitset -- mutta joka ei koskaan saata tulla minun osakseni -- ja
kautta valon, jonka sinä näet, mutta jota en minä koskaan näe -- pyydän
sinua sanomaan -- sanomaan: oletko minua rakastanut?"
Hetken vallitsi luonnossa täydellinen hiljaisuus. Näyttipä siltä, kuin
se olisi tahtonut kuunnella sitä vastausta, jota minäkin vapisevalla
tuskalla odotin. Ainoastaan vaalakkaat, pitkälliset salamat
leimahtelivat ympärillämme.
Voimallisella, melkeinpä ponnistetulla äänellä vastasi eversti
juhlallisesti: "olen!"
Sokea käänsi taivasta kohti kasvonsa, jotka loistivat melkein
autuaallisesta onnesta, samalla kuin eversti, syvästi liikutettuna
lisäsi: "niin, minä olen sinua lempinyt, Liisi, rakastanut sinua
sydämmeni koko voimalla ... mutta Jumalan voima sielussani oli vielä
suurempi ja varjeli minua lankeemasta. -- Ainoastaan minun kovuuteni on
pelastanut minun ja sinun. Minun rakkauteni ei ollut yhtä puhdas kuin
sinun. Ei myrkky, jota sinun kätesi minulle valmisti, ole terveyttäni
turmellut -- vaan taistelo himoja ja haluja vastaan ... sekä suru sinun
puolestasi. Liisi! Liisi! sinä olet minulle ollut äärettömän kallis ...
ja olet vieläkin... Liisi..."
Liisi ei häntä enään kuullut; hän ikään kuin vaipui alas sen autuuden
voimasta, joka laskeutui hänen päällensä, ja siinä silmän-räpäyksessä,
kuin minä juoksin hänen luoksensa, hän kuten kuoleva kaatui maahan,
samalla kuiskaten sanomattoman autuaallisen näköisenä: "Hän on minua
rakastanut!"
Eversti ja minä vaivoin jaksoimme viedä häntä takaisin hänen
huoneeseensa. Minä vapisin -- ja eversti oli ikään kuin rampaantunut.
Tuskan hiki helmeillen tiukkui hänen otsaltaan.
Aikaa kului, ennenkuin Liisi tointui, ... mutta kun hän taas virkosi,
kun elämän virta jälleen juoksi hänen suonissaan, kuiskasi hän vain:
"Hän ei ole minua ylenkatsonut! ... hän on minua rakastanut!" ja oli
sitten hiljaisena ja levollisena, ikään kuin olisi hän maailmassa jo
loppulaskunsa suorittanut eikä enään mitään toivonut.
Koko yön raivosi ukkonen hirveästi, mutta salamat valaisivat nyt sokean
kasvoja, jotka suloisesta autuudesta loistivat.
Tästä hetkestä Liisi net muutamat päivät, joina hän vielä eli, oli
varsin muuttunut. Kaikki hänessä oli lepoa ja lempeyttä. Hän puhui
harvoin, mutta pusersi ystävällisesti ja kiitollisena niitten käsiä,
jotka lähestyivät sitä vuodetta, missä hän melkein liikkumatoinna
lepäsi. Usein kuultiin hänen hiljaa sanovan: "hän on minua lempinyt!"
Eräänä päivänä seisoi Armo Liisin vuoteen vieressä, joka ei näkynyt
huomaavan hänen läsnä-oloansa, vaan matki sanomattomalla suloudella
nuot hänelle kalliit sanat. Minä silloin näin kipeän surun kuvautuvan
Armon hyvän-tahtoisissa kasvoissa, -- näin hänen huulensa vapisevan
kyynelten vierivän harvaan alas hänen poskiltaan. Hän kääntyi äkkiä
toisaalle ja lähti pois. Minä seurasin häntä, sillä hän oli unhottanut
avain-kimppunsa. Me menimme vierashuoneen lävitse. Eversti istui
siellä, nojaten päätään kättänsä vastaan, hän oli selin meihin päin ja
näytti lukevan. Armo hiipi hiljaa hänen taaksensa, suuteli hänen
otsaansa ja koetti, mennen sänkykammariinsa, tukehuttaa
itkun-nyyhkähystä. Eversti kummastuen katsoi hänen jälkeensä, sitten
silmäili sitten kättänsä, joka oli kosteaksi käynyt hänen vaimonsa
kyyneleistä, suuteli pois net ja vaipui taas entiseen miettivään
asemaansa. Hetken perästä minä Armoa seurasin sänkykamariin, vaan hän
ei ollut siellä; hänen virsikirjansa oli auki jätetty sohvalle. Kirjan
lehdissä näkyi vielä kyynelten jäljet. Vihdoinkin, kuljettuani ympäri
koko huonerivissä, hänen löysin kyökistä, jossa hän juuri par'aikaa
nuhteli kyökkipiikaa, tämä kun oli unohtanut hakata selkäluut irti
lampaan kyljestä, joka nyt tulella kärisi; tuohan erhetys olikin
anteeksi antamatoin asia, olletikkin koska minä jo kahdesti olin
ilmoittanut, että lampaan-kylki piti päivälliseksi käristettämän ja
seljästä lihahakkelusta paistettavan illalliseksi.
"Ei sitä koskaan saata luottaa muihin kuin itseensä", sanoi Armo vähän
pistävästi minulle, antaessani hänelle avaimet.
Tästä alkaen en enään jättänyt Liisiä, vaan olin yöt päivät hänen
luonaan.
Erin-omaisen nopeasti hänen ruumiillinen olentonsa näkyi rientävän
loppuunsa. Näyttipä siltä, kuin ensimmäinen lemmen sana, jonka hän
kuuli, olisi ollut tunnus-sana hänen kärsivän sielunsa pelastukseksi.
Niinpä monelle tämän maailman lapselle käy. He taistelevat kiusauksen
otaa vastaan monta monituista vuotta, -- elävät, kärsivät ja
taistelevat. Ota katkee ja he vaipuvat voimattomina alas. Onni tarjoaa
heille pikariansa. He laskevat huulensa sen purpurapartaalle -- -- ja
_kuolevat_!
Paitsi Helenaa ja minua oli myöskin provessori L. melkein alituisesti
Liisin luona. Väliin hän sairaalle luki ääneensä, toisinaan jutteli
meidän kanssamme tavalla semmoisella, joka virkisti Liisin uinailevaa
jumalisuuden-tuntoa sekä vahvisti hänen uskoansa noihin kalleihin
totuuksiin, jotka ikään kuin valoisina enkeleinä seisovat kuolevain
vuoteen ääressä.
Kerran provessori Liisiltä paljon kyseli hänen sisällisestä tilastansa.
Hän vastasi: "minulla nyt ei ole tarpeeksi voimia itse-koettelemukseen.
Mutta minä tunnen ... minulla on yksi toivo... Minä aavistan
kirkkautta!..."
"Herra valistakoon kasvonsa sinun päällesi", sanoi provessori L.
hiljaisella vakavuudella ja luottamuksella.
Seuraavana päivänä pyysi Liisi, että koko perhe kokoontuisi hänen
luokseen. Kun kaikki, provessori L. mukana, olimme koossa sairaan
huoneessa, jossa kamoittava äänettömyys vallitsi, nimitti Liisi
erittäin jokaista, ketä hän toivoi lähestymään vuodettansa, tarttui
hänen käteensä, suuteli sitä ja sanoi nöyrästi rukoillen: "_suo
anteeksi_!" Näin hän lausui jokaiselle. Ei kukaan voinut puhua, ja tuo
surullinen: "suo anteeksi, suo anteeksi!" oli ainoa ääni, joka katkaisi
huokausten tuskallista oihkinaa.
Eversti ja hänen vaimonsa olivat vielä yksin jäljellä. Silloin Liisi
hetken oli ääneti; hän hengitti raskaasti ja vaivalloisesti, mutta
sanoi vihdoin: "tahtooko setäni tulla luokseni?"
Eversti meni hänen tykönsä -- Liisi kurkoitti kätensä häntä kohden ja
hän kumartui alas, -- he suutelivat toisiansa. Oi mikä suutelo!
Ensimmäinen ja viimeinen -- lemmen ja kuollon!
Ei sanaakaan kuulunut. Kuolon-kalpeana ja horjuvilla askeleilla poistui
nyt eversti etäämmäksi. Liisi sanoi vapisevalla äänellä: "nostakaa
minua vuoteeltani ja taluttakaa minua tätini luokse".
Me tottelimme. Hän osoitti erin-omaista voimaa sekä käveli kahden
hengen tukemana kamarin toiseen päähän, jossa Armo hänen aikomustaan
aavistamatta istui itkemässä.
"Auttakaa minua", sanoi Liisi, "että saatan laskea polvilleni!"