silmän-räpäyksessä luotani lykkään. Selvästi ymmärrän, miten kaikki
tässä vähäisessä romani-hiukkasessa olisi saattanut tulla paremmaksi,
hauskemmasti aloitetuksi ja vilkkaammasti esitetyksi; kuinka tämän
kappaleen sekä alku että loppu olisi saattanut tuottaa kirjalleni
kahden-kertaisen menekin. Mutta siihen olisi mennyt useampia sanoja,
siis useampia rivejä, siis enemmän paperia ja minun kirjani kustantaja
pelkää kovin, että kirja tulee liika vahvaksi, joten sitä ei saattaisi
myydä yhdestä pankkooriksistä, siis olen pakoitettu supistamaan kokoon
sekä mielikuvitustani että ainettani, saadakseni likistettyä kirjani
tuon määrätyn hinnan arvoiseksi. Kustantajani luulee, että yleisö ei
juuri huoli paljoa maksaa tuommoisista jokapäiväisistä asioista. Minä
luulen, että hän on oikeassa ja että yleisö on oikeassa, sekä että minä
olen oikeassa, kun otan heidän tahtonsa ojennus-nuorakseni.]
Suloinen, autuaallinen tunne valtasi näitä nuoria rakastavia; ja ikään
kuin olisi itse lemmen-jumala ruusuhunnussa laskeutunut kanervikolle
heidän taaksensa, levisi nyt heidän ympärillensä tuoksu niin ihana ja
suloinen (varmaankaan ei Olympiassa jumalilla ollut parempaa), että
Kaarlo kornetti kesken sydämmensä ihastusta nousi huutaen: "Linnaea!
minun elämäni kukka on löytynyt!" ja tosiaankin siellä vuoren kyljessä
kasvoi pitkissä, lehevissä köynnöksissä sirkunkelloja. Kohta niistä
sidottiin kiehkura Herminan päähän. Kukapa saattaisi kertoa sitä
puhdasta, suloista onnea, ja viatonta iloa joka tästä nyt seurasi?
Hermina ei enään ollut kalpea; eikä enään sanaakaan puhuttu Kaarlon
palaamisesta kotiinsa omaistensa luokse. Olihan Hermina nyt Kaarlon oma
ja Kaarlo Herminan. He ymmärsivät toisiansa, he olivat onnelliset.
Kaikki muuttuisi hyväksi, he olisivat aina yhdessä. Heitä ei enään
_mikään_ voisi eroittaa, -- he olivat toinen toisensa sekä maassa että
taivaassa.
Luonto näkyi olevan yhtämielinen näitten nuorten onnellisten kanssa;
lempeänä, rakastavana, kuten hellä äiti, sulki se heitä hyväilevään
helmaansa.
Kukapa ei halusta antaisi kymmenen raskasta, syksyistä vuotta, jos
hetkenkin vain saisi nauttia kevättä ja rakkautta!
Neljäs Valon-säde,
loistaa yli kornetin vihan,
tuon hirveän.
Eräänä lämpimänä kesäkuun päivänä tuli kornetti metsätaloon, hikisenä,
väsyneenä, kaipaavana ja janoisena, toivoen rakastettunsa silmästä
saavansa ystävällisen katseen sekä hänen kädestänsä virkistyttävän
juoman. Huoneen ulkopuolella hän jo kuuli kantelon soivan. Hän
juoksi ylös portaita, meni sisälle ja näki Herminan ihanampana,
sievemmästi puettuna kuin koskaan ennen, istuvan kanteletta soittaen
liljan-valkoisilla sormillaan, ja hänen vieressään ... voi kauheata,
voi tuli ja leimaus ja kuolema! tuonen temppuja ja pahuuden keksintöjä!
hänen vieressään istuu -- ehkä Cerberus, tuonen kolmipäinen koira, --
vieläpä pahempi! ehkäpä Polyfemus, tuo yksisilmäinen jättiläinen, --
vieläpä pahempi, kauheampi! -- ehkä paholainen, -- vielä pahempi,
pahempi, hirveämpi vain! Ah, eipä se ollut "la Béte", joka istui "la
Belle'nsä" vieressä, ei, tämä oli nuorukainen, niin kaunis kuin kuva,
se oli toinen Azor prinssi.
Tämä kaunis, uhkea, tyyne, kylmä, hieno ja sievä Genserik G. katseli
kummastuksella tuota palavoissaan olevaa, tomustunutta ja tästä
odottamattomasta kohtauksesta kovin ällistyneeksi joutunutta kornetti
H:ta. Pian kuitenkin hän nousi istualta, oikaisi soman vartalonsa sekä
meni kohteliaasti ja sievästi vasta tulleen luokse, tarjoten hänelle
kättänsä ystävällisen alhaisesti. Hän sanoi ihastuneensa, kun sai
tavata kornetin täällä maalla, ja muistutti myöskin siitä kerrasta,
jolloin viimeiseksi toisiaan Tukholmassa tapasivat. Kornetti ei tästä
kohtauksesta yhtään ihastuneelta näyttänyt eikä lausunut ainoatakaan
kohteliaisuuden sanaa. Genserik meni taaskin Herminan luokse sekä pyysi
häntä laulamaan. Kornetti teki tyhjästä asiaa kävelläksensä lattian
poikki, ja mennessänsä Herminan ohitse hän kuiskasi tytön korvaan: "älä
laula!"
Vaativalla äänellä ja silmäyksellä määräsi paronitar tytärtänsä
laulamaan. Hermina lauloi, mutta vapisevalla äänellä. Kornetti istahti
akkunan ääreen ja pyyhkieli hikeä otsastaan. Hän koko aikana, jolloin
Genserik oli talossa, tuskin puhui kolmeakaan sanaa, osaksi siitä
syystä, ettei kukaan puhunut hänen kanssaan, sekä myöskin siitä, että
nuori Genserik itse puhui lakkaamatta. Hän puhui erittäin sujuvasti,
hänen keskustelunsa oli kohteliasta ja vilkasta, -- hänellä oli niin
paljon oppia ja tietoa, että oikein tuntui _hauskalta_ (kornetista
_harmittavalta_). Sitä paitsi hän tiesi oman arvonsa, ja tuopa häntä
paremmin koroitti muitten silmissä.
"Minä olen -- minulla on -- minä teen -- minä hyväksyn -- minä
ajattelen -- minä tahdon -- minun täytyy -- minä olen sanonut" -- tämä
oli aine, jossa ja missä hänen puheensa ja ajatuksensa juoksu yhä
pyöri. Niin, tämä _Minä_ kasvoi ja paisui vähitellen niin suureksi ja
mahtavaksi, että Kaarlo kornetti mielestään näki itsensä syrjään
sysätyksi, jopa sulavan mitättömäksi. Hänestä tuntui huoneessa ilma
tukehuttavalta, hänen täytyi mennä ulos, hengittääksensä vapaasti
raittiissa ilmassa. Hän kulki edes takaisin puutarhaa pitkin
harmistuneena ajatuksissaan.
"Mikä tuulen-puuska, varmaankin Saharan erämaasta on tänne tuiskannut
tuon nuoren sukukartanon-perillisen, tuon turmioa tuovan Genserik G:n?
Paronitarhan oikein kursaili ja liehitteli häntä. Mitäpä tämä tietää?
Tuo nuorukainen on rikas, kaunis, sivistynyt, hän on perivä
sukukartanon, hän on ... hyvänen aika! mitä kaikkia hän olleekaan?
Hän osoitti varsin selvään mieltymystänsä ihanaan Herminaan --
varsinkin ... (oikeinpa saattaa raivostua) hänen laulaessaan.
"Ja Hermina! ... miksikä hän lauloi, vaikka _minä_ käskin hänen olla
laulamatta? Miksikä hän antoi vieraan miehen osoittaa kohteliaisuuttaan
hänelle ... (tuommoisen, joka vielä päällitten päätteeksi oli
sukukartanon-perillinen?) Miksikä hän ei edes sen vertaa minua
huomannut, että olisi tuonut lasillisen vettä juodakseni -- vaan antoi
minun siinä seisoa kuivin suin janoissani, kärsimässä sekä ruumiin että
sielun tuskia?"
Näihin tämän onnettoman rakastajan kysymyksiin ei kukaan vastannut.
Taivaan-kaarros vetäytyi pilviseksi, ja maassa kietoutui papumaan
sotketut pavun-taimet hänen jalkojensa ympäri. Yht'äkkiä kuului
hevos-kavioitten kopina. Tämä kumisi kornetin korvissa ikään kuin
riemusoitanto; Genserik lähti matkoihinsa ja kornetti palasi kiiruusti
taloon, saadaksensa selvitystä. Mutta eipä hän kumpaakaan saanut.
Paronitar kohteli häntä kylmästi ja vieroittavasti. Hänen vaativa,
vakoileva katseensa tarkasteli Herminaa, joka istui ompelemassa
uskaltamatta silmiään neulomastansa nostaa. Tämä hetki, jolloin näin
kahden puolin oltiin tyytymättöminä, juuri oli se, jona kornetin
omaiset äkki-arvaamatta ilmestyivät taloon ja lukia tietää, miten
sitten kävi.
Harmillinen ja ikävä oli sitä seuraava aika kornetille. Hän ei enään
saattanut tulla rakastettunsa kotiin tapaamatta Genserik G:tä siellä.
Hänen kilpailiansa oli varsin nähtävästi Paroni K:n ja paronittaren
suosittuna. Kornettia nämät aina yhä huolettomammin kohtelivat. Hermina
yksin oli lempeä ja ystävällinen, mutta alakuloinen ja ääneti sekä
näytti hänen kysymyksiänsä karttavan.
Pitääksensä metsäperhettä paremmin silmällä, päätti kornetti lähteä
jalkamatkalle ja matkusti nyt siten, että asettui Herminan kodon
lähellä olevaan heinälatoon; täällä hän öisin lepäsi, ja päivin hän
hääri Herminan asunnon ympärillä, kuten mehiläinen kukan parissa.
Sopiihan sadostakin onnellinen olla, niin, heinäin ja kornetin päällä
maatessa saattaa luulla joutuneensa taivaan tupiin! Mutta jos
närkästyksen ja tyytymättömyyden okaat pistävät sydämmessä, niin
silloin varmaankin lato sekä sen korsivuode vielä lisäävät kiviä
kuormaan. Kornetti tästä kaikesta teki muistoluettelon.
Suuri muutos tapahtui vähitellen metsätalossa. Sinne tuli yllin kyllin
ruokavaroja, viinejä ja monen-moista tavaraa, sinne otettiin myöskin
useampia palvelioita. Paroni K. oli aina erin-omaisen hyvällä tuulella
ja paronitar tuli yhä uhkeammaksi ja majesteetillisemmäksi ... kornetti
kävi aivan liikanaiseksi ja hyljätyksi. Genserik G. oli vallan sysännyt
hänen syrjään. Nämät nuoret miehet rupesivat tulemaan toisillensa aivan
vasten-mielisiksi, ja kornetti, joka oli närkästynyt, katkera ja
pistävä, näytti itseänsä tavallisesti huonommalta puolelta varsinkin
tuon sivistyneen, kylmän, kohteliaan ja tyvenen Genserik'in rinnalla.
Sen hän tunsi sekä näki kaikkien silmistä ja tuli tästä aina
alakuloisemmaksi. Hän toimitti osansa huonosti, ja jotta en
hienotunteellisia lukioitani väsyttäisi, tahdomme katsella ympärillemme
Viidennessä Valon-säteessä.
Tavallista tyytymättömämpänä ja ajatuksiinsa vaipuneena kulki Kaarlo
kornetti eräänä iltana hiljaisesti humisevassa honkametsässä, hän oli
suuttunut Herminaan, hänen surulliseen ystävyyteensä ja umpimieliseen
olentoonsa, vieläpä itseensäkkin ja koko maailmaan. Silloin tuli hän
lähteen luo, jossa ensi kerran oli nähnyt Herminan, ja seisoi siinä
surullisilla tunteilla katsellen lähteen tyyneessä kuvastimessa
tyytymättömiä, ahvettuneita, epäkauniita kasvojansa, hän vertaili niitä
ajatuksissaan Genserik'in ihanaan, kirkkaaseen ja viisaaseen muotoon.
Nyt äkki-arvaamatta näki hän lähteessä toiset kasvot omiensa rinnalla.
Nämät olivat ihanat, kuten enkelin, ne olivat Herminan. Ilon-värähdys
tuntui kornetin sydämmessä, mutta samassa sen poisti katkera tunne.
"Hermina", sanoi hän, "varmaankin Genserik'in luulit tässä löytäväsi".
Hermina oli hetken aikaa vaiti, mutta laski sitten hiljaa kätensä
kornetin olalle, sanoen ainoastaan: "Kaarlo! Emmekö enään ymmärrä
toisiamme?"
Kornetti loi silmänsä Herminaan, jonka lempeä, rakastettava, mutta
kyyneleinen katse kohtasi kornetin silmäystä. Rakastavaiset! jos teidän
rakkautenne silkkivyyhti on sekauntunut ja te tahdotte sitä selvittää,
-- niin älkää puhuko. Katselkaa toisianne.
Kaarlo kornetista tuntui, ikään kuin huntu yht'äkkiä olisi pudonnut
pois hänen silmiltään, usva haihtui hänen sielustansa, hänelle tuli
kaikki ihan selväksi, oikeinpa taivaan selkeäksi. Kauan nämät
rakastavaiset seisoivat ääneti, nauttien valoa, rauhaa ja autuutta
toistensa kirkkaasti loistavista silmistä.
Sitte kun ei enään melkein yhtäkään levottomuuden kipinää ollut
jäljellä heidän sydämmissään, rupesi nämät lempivät selittelemään
asioitansa toisillensa.
"Sinä", sanoi muun muassa Hermina, "sinähän olet ensimmäinen, joka
minua on rakastanut, sinä olet opettanut minua tuntemaan, että elämä on
suloista! Ja vaikka et sitä olisikkaan tehnyt, niin kuinkapa saatat
luulla, että minä _sinun_ vertaisena pitäisin tuommoista kylmää,
itsekästä olentoa, kuin Genserik G. on?"
"Mutta hän on niin hirvittävän kaunis!" sanoi kornetti nauraen, mutta
myöskin vähän häpeillään.
"Onko hän? sitä en ole havainnut. Minua hän ei miellytä. Yhden tiedän,
joka minua miellyttää, -- yhden, jonka kasvoja katsellessani tunnen
itseni onnelliseksi; -- yhden, jonka pidän kauniina... Tahdotko nähdä
hänen kuvansa?"
Hän saatti kornetin lähteelle, jonka kuvastimessa tämä mielihyvällä
näki ahvettuneet, ilosta säteilevät kasvonsa.
"Mutta sinun vanhempasi suosivat Genserik'iä", sanoi kornetti.
"Mutta minä suosin sinua", vastasi Hermina.
"Hän rakastaa sinua".
"Mutta minä rakastan sinua".
"Hermina!"
"Kaarlo!"
Kun ihminen on jättänyt tämän maailman elämän mennäksensä toiseen
parempaan -- taivaaseen, niin sanotaan lohdullisesti: "rauha olkoon
hänen kanssaan!" Ja sitten ruvetaan muuta ajattelemaan.
Samati saattaa, kun kaksi rakastavaa epäilystensä surun-laaksosta ovat
astuneet sovinnon kirkkaisiin taivaan-kartanoihin, sanoa: rauha olkoon
heidän kanssaan, sekä sitten ruveta ajattelemaan muita asioita.
Kuitenkin tahdomme vielä viimeiseksi rauhan merkiksi laskea heidän
ylitsensä
Kuudennen Valon-säteen.
Tämä hymyillen katselee tuota riemua, joka muutamina onnellisina
päivinä virtaili Kaarlo kornetin suonissa. Kaarlo luotti Herminaan; ei
tytön äänettömyys, ei hänen umpimielisyyteensä eikä kohteliaisuutensa
Genserik'iä vastaan, ei Genserik'in taajat vieraissa käynnit, ei hänen
uhkeutensa eikä liehittelemisensä ... ei paroni K:n ja hänen rouvansa
kylmäkiskoisuus häntä (kornettia vastaan) -- ei mikään tästä kaikesta
häntä nyt enään huolestuttanut. Lato hänelle tarjosi oikein
taivaallisen olopaikan. Luonnon kevät kuvasti hänen sydämensä kevättä.
Metsä, kukat, aallot, tuulet, linnut, kaikki lauloivat ne hänelle
"iloa, iloa!" Iloako? -- ah, Rinaldo, Rinaldo! Kuule! Torvet soivat
kutsuen sinua Armidasi luota ja ilostasi täytyy sinun erota.
Torvet soivat! Eivät Palestinan kentältä, eivät luvatusta maasta --
vaan kotomaasta, -- yhtäkaikki! Uusi Rinaldo, Kaarlo kornetti, sinun
täytyy jättää sen, joka on siveämpi, kainompi ja sen vuoksi myöskin
ihanampi kuin Armida. Hänen haltialinnastansa (vähäisestä harmaasta
talosta) täytyy sinun riistää itsesi. Sitä vaatii tuo taipumatoin,
kaikkien henkirykmenttien "ylikenraali _Sallimus_", joka ylen vähän
piittaa sydämmen vaatimuksista.
Torvet soivat, velvollisuudet kutsuvat -- leiriin, leiriin! ja
Seitsemäs Valon-säde
sammuu meidän lempivien hyvästi-jättökyyneleihin.
Säästääksemme vielä omia kyyneleitämme, komennamme ajatuksemme:
oikealle eteen päin mars! takaisin Tuorlinnaan. Siellä vanhojen
tuttavien parissa käymme uusia toimia katselemaan, esimerkiksi
Maan läpikaivamisia y.m.
Eräänä iltana, jolloin kaikki olimme kokoontuneet Liisin vuoteen
ympäri, luki provessori L. ääneensä erästä saksalaista kirjaa. Tämän
kirjan aineena oli: ihmisen muodostuminen toisessa maailmassa; ne
valaisevat viittaukset hänen muuttumisestansa, mitkä meille on annettu
niissä muutoksissa, joita havaitsemme luonnon alhaisemmassa maailmassa,
ja jotka aina ovat jalostuttamisia.
Kirjan sisällön johdosta provessori lukemisensa lopetti seuraavalla
mietteellä: "Kukkanen tulee ensin näkyviin itävänä siemenenä, sitten
taimena; taimeen tulee kukkasilmikko, joka vähitellen puhkee
kukoistukseen. Samallaisia kehkeytymisiä ja muutoksia tapahtuu monessa
elävässä olennossakin; näitten seassa perhonen on meille tuttu
vertaus-kuva ihmisen muuttumisesta. Siinä nyt näet tuon ruman, törkeää
aistoa noudattavan toukan; sen hetki tulee, se uupuu ikään kuin
kuolemaan: se käärii itsensä kääreeseen ja sillä jo on käärin-liinansa
kangas, samati kuin sillä osaksi on tulevan olentonsa elin-aineet,
omassa ruumiissaan. Nyt renkaat tekevät työtä, nyt sisäiset elimet
koettavat voimiansa. Hitaasti muuttuminen käy eteen päin, ja näyttääpä
siltä, kuin se kokonaan turmiota tuottaisi; kymmenen jalkaa jää maahan,
jonka se on päältään luonut, ja tuo uusi olento on vielä muodoton
kaikissa jäsenissään. Nämät vähitellen kuitenkin muodostuvat ja tulevat
järjestykseensä, mutta olento itse ei herää ennen, kuin sen muutos on
täydellinen: nyt tunkee se valoon, ja äkkiä joutuu viimeinen
muodostuminen. Ainoastaan muutama hetkinen -- ja nuot hennot siivet
tulevat viisi kertaa suuremmiksi, kuin milloin kuollon-vaippaan olivat
käärittynä. Niille on luoja lahjoittanut jänteän voiman ja kaikellaista
loistoa, mitä auringon alla säteilee. Tuon olennon koko luonto on nyt
muuttunut; korkeitten lehtien verosta, jotka ennen olivat sen
ravintona, imee se nyt kukkaisten kulta-kuvasta hunaja-juomaa. Kukapa
koi-madosta tuntisi tulevaa perhosta? Kukahan molemmissa tuntisi
saman olennon, jollei kokemus olisi meille sitä todeksi näyttänyt?
Ja molemmat nämät elon-muodot ovat vain yhden ja saman olennon
elämän-juoksu tässä matelevassa maailmassa. Ihanapa ollee luonnon
muodostamis-voima siellä, missä elollinen piiri on laveampi, missä
elämän-iät, joita se kehittää, käsittävät enemmän kuin yhden maailman.
"Tällä tapaa näyttää luonto meille myöskin näissä
tulemis-verrannoissaan eli näissä muuttuvaisissa olennoissa, mitä
varten se valtakuntansa luotuihin asetti kuollon-unen. Tämä on
virvoittava horros, mikä verhoo olentoa, jonka elimelliset voimat
pyrkivät uuteen muodostumiseen. Olennolla itsellään, olkoon sillä
tajuntaa enemmän tahi vähemmän, ei ole voimaa kylliksi johtamaan
taisteloansa; se siis nukahtaa ja herää vasta silloin, kuin se on
valmiiksi muodostunut. Siis on myöskin kuollon-uni isällinen, lempeä
lievitys; se on viihdyttävä uni-juoma, jonka vaikuttaessa luonto kokoo
voimiansa, ja tuo nukkuva sairas parantuu".
Tässä L. vaikeni. Syvä, suloinen liikutus valtasi meitä kaikkia. Me
istuimme ääneti, katsellen sairas-raukkaamme, jonka poskipäitä pitkin
suuret kyynel-helmet vierivät, samalla kuin heikko vaikeroiva ääni
tunkesi hänen huuliensa välitse. Armo hyväillen hellitteli häntä;
eversti laski, ikään kuin siunaten, kätensä hänen päänsä päälle. Syvä,
ääntevä, pitkältä kestävä huokaus veti tässä silmän-räpäyksessä meidän
kaikkien huomiotamme Arvid luutnanttiin, joka oli nukkunut sohvan
toiseen nurkkaan, jossa hän mukavasti loikoili, nenä ylöspäin ja suu
selällään. Tämä torven-toitotus oli ikään kuin lähtömerkki Julialle,
joka punastuneena kiirehti ulos huoneesta. Hetken perästä minä menin
häntä etsimään ja löysin hänen ulkona portailla seisomassa. Hän
nojautui, käsivarret ristissä, vasten rauta-aitaa ja katseli vaaleata
ilta-taivasta, jossa himmeät tähdet rupesivat hohtamaan.
"Julia!" sanoin minä, laskein käsivarteni hänen ympärillensä.
"Voi, Piete!" huokasi Julia, "minä olen onnetoin, -- minä olen kovin
onnetoin! täytyykö minun koko elin-ajakseni sellaiseksi jäädä?"
Ennenkuin ennätin vastata, tuli Arvid luutnantti portaille ja huudahti
haukotellen: "mitä hiidessä sinä täällä teet, Julia? seisot ja
kylmetytät itsesi, -- saat nuhaa ja rintatautia. Tule sisälle taas,
kultani. Luulenpa, että jo on ruvettu pöytääkin kattamaan. Tulehan!"
"Arvid!° sanoi Julia, tule sinä tänne luokseni hetkeksi", ja nyt
tarttui hän ystävällisesti sulhonsa käteen ja sanoi lämpimästi: "katso,
kuinka kaunista kaikki tänä iltana on, menkäämme alas puistoon, sinne,
tiedäthän, jossa kerran molemmin suostuimme, että... Minä tahdon puhua
kanssasi, anoa sinulta jotakin".
"Saatammehan yhtä hyvin jutella vieras-huoneessa..."
"Niin ... mutta täällä on kovin kaunista tänä iltana! Katso nyt
ympärillesi! Kuuletko lintusta, miten suloisesti se visertää, --
kuuletko paimen-torvea tuolta kaukaa? Katsoppa nyt tuonne päin, tuonne,
missä aurinko juuri on mennyt mailleen ... oi miten hempeä rusoitus,
ah, tämä on ihana ilta!"
"Ihastuttava, minun enkeliseni", vastasi Arvid luutnantti, koettaen
samassa estää haukotustansa, "mutta minun on hirveän nälkä ja tänne
tullessani, kun kuljin kyökin läpi, tunsin oikein herttaisen
kallopsi-hajun; nyt halajan saliin, sillä toivottavasti saan siellä
tuota taaskin nauttia. Sitä paitsi täällä nousee pahan-päiväinen sumu.
Tule, enkeliseni".
"Arvid!" sanoi Julia, vetäen kätensä pois Arvidin kädestä, "meidän on
katsantotapamme erillainen -- me olemme varsin eri mieltä, näen
minä..."
"Etkö sinä pidä kalopsista?"
"Herra siunatkoon sinua kalopsinesi, enhän minä siitä puhu. Mutta
meidän taipumustemme, meidän tunteemme, net eivät soinnu yhteen..."
"Niin se ei ole minun syyni".
"Ei ... mutta minä pelkään, ett'emme sovi yhteen ... että tulemme
onnettomiksi..."
"Oih kultaseni, kyllähän tuommoiset tasoittuvat. Älkäämme murehtiko
ennen aikojaan. Se vie ruokahalun. Tule, syökäämme illallista rauhassa.
Tule, pikku vaimoseni..."
"Mutta minä en tahdo ... enkä myöskään ole sinun vaimosi", sanoi Julia
ja kääntyi samassa pois sulhostaan, "enkä", lisäsi hän hiljaa, "tahdo
olla sinun morsiamesi enään..."
"Et tahdo?" sanoi Arvid levollisesti. "Niin, mutta katsos, siinä on
monta vaikeutta, ennenkuin kihlaus myttyyn menee. Sinulla on minun
sormukseni ja minulla on sinun ... sitä paitsi minä en juuri pelkää ...
tytöillä on heidän oikkunsa. No, no, ne katoovat kai huomiseksi.
Hyvästi Julia! Minä menen kalopsia syömään, niele sinä oikkujasi!" ja
nyt luutnantti katosi porstuaan.
Julia tarttui minuun käsikynkästä ja sitte läksimme puutarhaan. Hän
itki katkerasti, mutta minä kävelin ääneti hänen rinnallansa, odottaen
että hän purkaisi sydäntänsä sulhasestaan valittamalla. Mutta hän oli
vaiti, puristi vain useasti kättäni ja itki yhäti.
Poiketessamme sivukäytävälle tuli eräs viittaan puettu henkilö
hiljalleen kävellen vastaamme. Provessori L:n ääni kuului viitasta;
hän puhutteli Juliaa, laskein leikkiä hänen romantillisesta
iltakävely-halustaan, mutta näki samassa, kun hän meitä läheni, Julian
itkusta punastuneet silmät ja tuli oitis vakaiseksi ja äänettömäksi.
"Provessori L.", sanoi Julia puoleksi leikillisesti, vaikka vielä itku
istui kurkussa, "sanokaapa minulle, miten tulee menetellä silloin, kuin
havaitsee tehneensä suuren tyhmyyden eikä enään saata sitä
tekemättömäksi tehdä..."
"Silloin", vastasi provessori L., "täytyy viisauden kärsiä, mitä
tyhmyys on matkaan saattanut".
"Ja ihmisen täytyy tulla onnettomaksi koko elin-ajaksensa?"
"Onnettomaksi hänen ei tarvitse tulla -- mutta paremmaksi ja
viisaammaksi; hänen tulee käyttää tuota entistä vikaansa ikään kuin
portaana, jota myöden hän astelee täydellisyyttä lähemmäksi".
"Tuo tuntuu kyllä kauniilta ja varsinkin opettavaiselta, -- mutta
kuitenkin on mahdollista, että saattaa väsyä viisauteen,
täydellisyyteen ja koko elämään -- että joka päivä tuntuu hirveän
pitkältä".
"Ainoastaan hyvin heikkoluontoinen olento", sanoi provessori lempeästi,
"saattaa niin vaipua haluttomuuteen ja kyllästyä elämäänsä.
Synkeimmässä ja ilottomimmassakin elämän-tilassa on joitakuita
valopilkkuja, jos vain tahdomme niitä nähdä. Omassa itsessämme aina
varmimmasti löydämme kaikissa suruissa ja murheissa lohdutuksen
lähteitä. Kun ympärillämme oleva maailma meitä kiusaa ja häiritsee,
hakekaamme silloin rauhan majaa ja sisällistä eloa omassa itsessämme.
Meidän tulee Hamletin kanssa sanoa: 'Oi minä saattaisin olla suljettuna
pähkinän kuoreen ja pitää itseäni äärettömäin valtain hallitsiana!'
Meidän oman sisällisen maailmamme tunteminen, sen selkeäksi saattaminen
ja kehkeyttäminen antaa meille niin suurta nautintoa, ett'ei
elämässämme mikään asema voi sitä meiltä riistää, ja tämä on nautinto,
jota piankin täytyy tunnustaa riittäväksi tekemään kalseintakin
maallista elämää meille rakkaaksi. Kun oppii ajattelemaan, silloin
myöskin oppii elämään ja nauttimaan".
"Mutta", huokasi Julia, "kuinkapa saattaisi oppia ajattelemaan..."
"Miehen kanssa, joka vain ajattelee kalopsia?" lisäsin minä itsekseni.
"Hyvät kirjat", jatkoi provessori, "ovat lempeät lohduttajat ja
ystävät. Niitten avulla me, jos vakaasti tahdomme, varmaan saamme
järjestykseen ja menestykseen sisällisen elomme". Hän oli hetken
ääneti, mutta lisäsi sitten liikutettuna ja innokkaasti: "minun
kirjani, teitäpä minun tulee paljostakin kiittää!"
"Te olette onnetoin ollut?" sanoi Julia ystävällisesti.
"Kaikki, mitä maailmassa hartaimmin rakastin, olen kadottanut enkä
ainoastaan kuoleman kautta. Aina lapsuudestani asti nämät koetukset
ovat minua seuranneet. Moni katkera hetki on kulunut, ennenkuin olen
saattanut taivuttaa itseäni nöyryydellä vastaan ottamaan iankaikkisen
Jumalan säätämisiä, ja vieläkin..."
"Oi, jospa voisin teitä lohduttaa!" huusi Julia, lapsellisen hartaalla
innolla.