ruusukiehkurat päässä ja käsissä, ja heidän siipiensä ainainen värinäpä
se oli, joka matkaan saattoi tuon kummallisen suhinan. Jota kauemmin
minä katselin noita ihmeellisiä olentoja, sitä viehättävämmältä minusta
näytti net värit, jotka loistivat heidän silmissään, poskissaan,
siivissään j.n.e. ja kun niistä loin katseeni muihin esineihin, kah!
silloin näytti kirjoitusmusteeni valkoiselta, paperini mustalta,
keltainen seinäni viheriäiseltä, ja itse olin kuvastimessani --
ruusun-punainen. Eipä kummakaan, että ruusun-tuoksu nousi päähäni.
Nyt tunsin minä nuot pikku veitikat; minä olin heitä ennen nähnyt. Ja
kukapa ei noita ole nähnyt ja tuntenut! Nethän ne ovat, jotka
kujeilevat seitsemäntoista-vuotisen tytön ympärillä ja vääntävät hänen
päänsä vähän kallelle. Net ne ovat, jotka panevat nuorukaisten silmät
harhailemaan siten, että he tulevaisuutensa taulussa näkevät
kirjoitettuna "_huvitus ensin ja työ sitten_", kun pitäisi olla: "_työ
ensin, huvitus sitten_". Netpä senkin saavat aikaan, että tyhjän-päiten
nähdään paljo vaivaa, juostaan kymmenenkin peninkuorma virvatulen
perässä, sekä että toisinaan ei taas nähdä senkään vertaa, että
tartuttaisiin onneen kiinni, vaikka se juuri kulkee aivan lähitsemme.
Net ne ovat, jotka, epävakaisina kuin huhtikuun ilma liehuvat
uskottelemassa koko maailmaa ja tekevät koko maailmasta pilkkaa; jotka
saattavat P:n menemään naimiseen ja T:n jäämään naimattomaksi sekä
molemmat siten tekemään väärin; jotka matkaan saavat, että A. antaa
myöntävän ja J. kieltävän vastauksen sekä että molemmat erehtyvät. Net
ne ovat, jotka tunkevat rahakauppias Laskumiehen konttuoriin,
sekoittavat hänen vekselinsä ja panevat häntä tekemään kuutosesta
yhdeksäistä ja päin vastoin. Ja netpä runoiliankin ympärillä niin
armottomasti suhisevat ja surisevat, että hän esittelee kaikkea muuta,
paitse mitä on selvää ja järkevää, että hän väärässä muodossa kuvailee
meille todellisuutta ja siten harhauttaa sekä itseänsä että muita.
Mielikuvituksemme haahmoitukset, pienet ruusun-väriset veitikat! kukapa
ei teitä tuntisi? Mutta kukapa ei teitä väistäisi, kukapa ei tahtoisi
teitä torjua luotaan, joka kerran on saanut kokea teidän kepposianne ja
petoksianne? Ja erittäinkin niitten, jotka kutovat jokapäiväisen elämän
kangasta, tahtoen järkevästi ja siististi viskata sukkulansa sen
köyhän-puoliseen loimeen, tulee paremmin kuin muitten olla varuillansa,
ett'ei teidän ruusutuoksunne hurmaa heidän ajatuksiaan eikä sekoita
heidän aivujaan. Minä havaitsin, missä vaarassa olin, kuinka
vaaralliselle tielle kynäni oli kiitänyt. Minä laskin sen pois, nousin
istualta ja menin juomaan pari lasillista kylmää vettä, avasin akkunan
ja henkäsin sisääni tuota vielä lumikylmää huhtikuun ilmaa, -- katselin
taivaan kirkkautta kohti, katsoin alas maahan, jossa piiskattiin
tomua vaatteista, käänsin huomioni sitten kolmeen kissaan, jotka
vasta-päätäni eräässä vintin-akkunassa istuivat, pää kallellaan, varsin
siististi maailman menoa katselemassa. Sanalla sanoen, minä annoin
silmäni tarkata ympärilläni olevaa jokapäiväistä elämää, tullakseni
pois mielikuvitukseni maailmasta, joka nuoruuden-muistojeni siivillä
lenteli esiin ja leveni ympärilleni. Yksi noista pienistä veitikoista
oli korviini kuiskannut: "vähäisen sopii perättömiäkin jutella, kunpa
siitä vain syntyy kaunis vaikutus", ja jollen vain olisi aikanaan
tointunut ja katsellut ympärilleni, olisitte, hyvät lukiani, kentiesi
saaneet nähdä kevään sekä rakkauden, jonka vertaista ei koskaan ole
muualla ollut ... paitsi ehkä Arkadiassa.
Kun akkunan luota palasin, oli huoneen ilma aivan raitis. Nuot pienet
ruusun-väriset hämmentäjät olivat matkoissaan, ja minä näin taas kaikki
esineet todellisessa ja luonnollisessa muodossansa.
Todellisuuden kuvan täytyy olla kirkkaan puron kaltainen, joka
eteenpäin virtaessaan selvästi ja toden-mukaisesti näyttää kaikki sen
aalloissa kuvastuvat esineet, ja jonka kirkkaan veden lävitse pohja ja
siinä olevat aineet näkyvät. Kaikki, mitä kuvailia eli tekiä
kerronnassaan saa mielikuvituksellensa myöntää, on siinä, että se
toimielee auringon-säteenä, joka muuttamatta esineitten omituisuutta
kuitenkin lahjoittaa väreille kauniimman loiston, antaa aalloissa
välkkyvälle päivälle timanttihohteen ja valaisee puhtaalla
kirkkaudellaan itse puron santapohjaa.
Saatuani tällaisen vakaan mielipiteen minä nyt sen johdosta levollisena
astun näyttämölle auringon-säteenä, jonka annan laskea loisteensa
tosi-kuvailulle, minkä olen keväästä ja lemmestä tekevä. Mutta
auringon-paistekkin väsyttää, yhtä kuin moni muukin, jos sitä kestää
liika kauan (kuten esimerkiksi Egyptissä); siksi annan auringon-säteeni
vain sieltä ja täältä loistaa esiin, vaeltaissamme nuoruuden
onnellisilla aloilla, ja valaista ainoastaan niitä kohtia, joissa
arvaan lukiani halukkaimmin viipyvän, taikka missä itse haluan istua,
lämmitellä ja levähdellä. Astukaamme nyt metsästä ulos
Ensimmäiseen Valon-säteeseen.
Se loistaa läpi synkän honkametsän ja näyttää meille aukean paikan,
jonka perällä esiintyy tuo vähäinen harmaa talo, joka kaunisti näkymöä
eräässä edellisessä luvussa. Edessämme näemme viheriän rannan, jota
lännen kirkkaat laineet hyväilevät. Graniittikalliot kohoavat
muodottomina ja seisovat vahtina veden-emon taivaan-sinisen linnan
ympärillä. Niitten rinnalla nuoret viheriälatvaiset koivut
häälyttelevät hyvän-tuoksuvia oksiaan länsituulosissa, jotka niitten
ympäri liehuvat täynnänsä eloa ja iloa, täynnänsä _kevättä_.
Järven rannalla, viheriäisessä lehdossa havaitsemme nuoren miehen ja
nuoren naisen istumassa kukoistavalla nurmikolla toinen toisensa
rinnalla. He näyttävät onnellisilta, -- nähtävästi he nauttivat
luonnosta, toistensa seurasta ja kaikesta. Nuorukainen juttelee tytölle
jotakin; hänen silmänsä kiiltävät, väliin hän net säteilevinä luo
taivasta kohti, toisinaan katselee hän eteensä ja muodossaan kuvautuu
uhkeamielisyys ja onnellisuus, väliin hän taas kauan tarkastelee
tyttöä, ikään kuin tahtoisi tutkia hänen sydämmensä tilaa. Hän painaa
kätensä vasten rintaansa, oikaisee käsivartensa ulospäin, ikään kuin
syleilläksensä koko maailmaa; hän puhuu hartaan vakuutuksensa koko
voimalla ja voi siis varmaankin saada kuuliansa vakuutetuksi. Tyttö
kuuntelee ystävällisesti tuota puhetta, joka näkyy häntä miellyttävän.
Hän kuuntelee, välistä kyynelten vieriessä, väliin ihmetellen ja
ihastuneena, laskee kätensä ristiin tahi nostaa net ylöspäin, iloisesti
huutaen, ja näyttää aina enemmän vakuutetulta. Mistä hän on vakuutettu?
Tuon nuoren miehen rakkaudestako?
"Hui hai!
Lemmest' vainko puhuttaisiin?"
Ei suinkaan, -- vakuutettu on hän siitä, että Kustaa Vaasa oli suurin
kuningas, Kustaa II Adolfi suurin ritari ja kahdestoista Kaarle paljon
suurempi sankari kuin Napoleon sekä että hänen isänmaansa kansa oli
paras, mitä maan päällä löytyi.
Muutamat lukiattaristani, joilla on erittäin hyvä muisto tahi
erin-omainen arvaamisen kyky, saavat varmaan päähänsä tuon sattuvan
ajatuksen: "Tässä epäilemättä näemme Kaarlo kornetin ja hänen
sirkkusensa eli kauniin Herminan!"
Aivan oikein.
"Mutta kuinkapa he ovat tulleet toistensa tuttavuuteen?" kysynee
ehkä joku teistä. Minä vastaan: lukekaa vanhatta Testamentista
Moseksen-kirjan 24 luk. Eleazarin ja Rebekan tuttavuudesta. Net pienet
eroitukset, jotka vanhemman ja uudemman ajan välillä vallitsevat
puheessa ja tavoissa, ehkä vaatisivat minua tekemään vähäisiä
rajoituksia Mesopotamiassa Patriarkkain ajalla ja nyky-aikana Ruotsissa
tapahtuneen idyllikuvauksen välille, mutta tätä en pidä niin
tarpeellisena, että uudestaan rupeaisin kertoilemaan kohtauksesta, joka
saattaisi lukiani toistamaan Salomonin ikävää, mutta toden-peräistä
sananlaskua: "ei mitään uutta auringon alla!" ja vieläpä tämmöinen
kertominen itsessänikin synnyttäisi sen tunnon, että ihanasta
alkuperäisestä kuvauksesta teen huonon jäljennöksen, no siis, tässä oli
myöskin väsynyt matkamies, lähde, nuori tyttö, joka tuli vettä ruukulla
noutamaan sekä antoi matkustavaisen juoda. Eihän tällä ollut kameleita,
mutta olipa hänellä hellä, kiitollinen, kaikelle muulle, paitsi
kristilliselle rakkaudelle, kylmä sydän. Ja tämä ihana hellyys, tämä
jalo voima vaikutti sen, että hän kantaen tuon suloisen tytön
vesiruukkua saattoi häntä kotia.
Sitte kun näin olemme ensimmäisestä valon-säteestä saanut siemauksen
(en nimitä sitä ruokaryypyksi, kosk'en tahdo loukata rakkauden
ystäviä), siirrymme
Toiseen Valon-säteeseen,
jossa tulemme paremmin tuntemaan metsäperhettä ja Kaarlo kornetin
sydäntä sekä yleisesti huomaamaan, mikä tarkoitus luojalla hänen
suhteensa lienee, ja tämä meitä johdattaa siihen siveelliseen
mietiskelmään, että meidän jokaisen tulee täällä maailman
monimutkaisissa kierroksissa pitää sydäntämme tarkalla silmällä.
Jos syystä Herminaa saatti verrata Rebekkaan, niin eipä suinkaan Paroni
K., Herminan isäpuoli, ollut vähintäkään vieraan-varaisen Bethuelin
tapainen. Erittäin kylmästi ja tylysti otti hän nuorta matkustajaa
vastaan. Hänen rouvansa, tuo ennen mainittu metsän-emäntä, ei ollut
paljoakaan leppeämpi. Näytti melkein siltä, kuin olisivat sekä
peljästyneet että harmistuneet siitä, että heidän piilopaikkansa oli
tullut ilmi. Mutta eivätpä he kauan saattaneetkaan peljätä eivätkä
tylysti kohdella nuorukaista semmoista, kuin Kaarlo kornetti oli. Hänen
suora, rakastettava ilomielisyytensä ja hyvyys, joka tuli esiin koko
häneen olennossaan, hänen vaatimattomuutensa sekä jalo, sujuva
käytöksensä, jonka hän oli perinyt isältään, hänen kirkkaat, lempeät
silmänsä, jotka aina levollisesti, vapaasti ja suorasti katselivat
toista silmiin, vaikuttivat, että aivan eriluontoisiakin ihmisiä hyvin
viihtyi hänen seurassaan. Sydän vaati välttämättömästi häntä uskomaan,
ja jokainen tahtoi halusta elää hänen parissansa samasta syystä, kuin
halutaan elää vapaassa luonnossakin, -- sen vuoksi, että siellä elämä
meistä tuntuu hauskemmalta, että siellä olemme onnellisemmat ja
paremmat; sillä kun me ... mutta mitäpä se hyödyttää, että tässä rupean
mieleen johdattamaan asioita, joita jokahinen ilmankin tietää?
Kaarlo kornetti tahtoi ja saattoikin miellyttää sekä paronitar K:ta
että hänen miestänsä niin, että he, kun kornetti pyysi käydäksensä
heidän luonaan, suostuivat hänen pyyntöönsä, jos hän (tämä tehtiin
välttämättömäksi ehdoksi) lupaisi, ett'ei hän kellenkään, ei edes
kodissaan, ilmoittaisi mitään heidän olopaikastansa eikä heidän
tuttavuudestansa hänen kanssaan.
Tämän lupasi kornetti, sen tähden -- -- -- sen tähden, että hän
erin-omaisesti halasi takasin näitten ihmisten luo.
Muutamassa päivässä hän jo oppi tuntemaan niitä kummallisia ja
onnettomia epäkohtia, jotka vallitsivat tässä perheessä; mutta aikaapa
kului, ennen kuin hän tuli havaitsemaan niitten syitä. Paroni K. oli
ruotsalainen, hänen rouvansa ja tytär-puolensa italialaisia; pari
kuukautta sitten oli hän niiden kanssa tullut Ruotsiin. Heidän
vaatetuksensa oli komea ja erittäin sievä; heidän puheensa ja
käytöksensä, heidän sivistyksensä ja taitonsa ilmaisi, että he
kuuluivat korkeimpaan ja hienoimpaan säätyluokkaan, ja kuitenkin he
täällä saivat kärsiä puutetta paljosta elämälle tarpeellisesta,
nimittäin semmoisesta, mitä maailman lellilapsille on tullut
välttämättömän tarpeelliseksi. Kaikki muu, mitä talossa löytyi, osoitti
suurinta köyhyyttä, paitsi yksi huone, johon oli ikään kuin jotain
onnen haaksirikosta koottu kaikellaista korutavaraa. Se jokapäiväinen
ravinto, jota he nauttivat, ei ollut parempi, kuin mitä jokaisen torpan
perheen on vara pitää. Kornetti puolestaan vakuutti, ett'ei mikään
ruoka ollut parempi kuin perunat ja silli.
Paroni K:n ja hänen rouvansa kesken riehui melkein ainainen myrsky.
Heidän välillään näkyi vallitsevan vuorotellen palavin rakkaus ja
väkevin viha, joka toisinaan paronittaren olennossa ilmaantui ylpeänä
ylenkatseena, vaan hänen miehessään hillitsemättömänä kiukkuna ja
raivona. Tämän onnettoman parikunnan välillä tapahtui usein kohtauksia,
joissa he katkerimmalla tavalla moittivat toisiaan; pienimmätkin
vähäpätöisyydet siihen antoivat aihetta, ja nämät rettelöt tavallisesti
päättyivät siten, että paroni joutui mielettömään raivoon ja paronitar
itki, huutaen onnettomasti. Paronitar näkyi oikeastaan olevan
jaloluontoinen, mutta hän oli myöskin taipumatoin, ylpeä ja kovin
kiihkeä. Hänen miehensä oli heikko, mutta itsekäs, raivoisa ja kiivas
luonnostaan, -- välistä kuitenkin, jolloin hänellä oli levollisempia
hetkiä, jolloin hän ikään kuin katui pahuuttansa, saattoi aavistaa,
että tässäkin luonteessa löytyi jalompia puolia, -- jotakin, joka
ansaitsi rakkautta.
Malttavaisena, lempeänä ja ystävällisenä, kuten kärsivä enkeli, seisoi
Hermina levittäen viattomuutensa lumivalkiat siivet sovittavasti
näitten, himojen taistelossa raivoisaksi ja katkeraksi joutuneitten
luontojen välille.
Hänellä oli _ihana sielu_, mutta se ei ollut, samati kuin hänen
ruumiinsa, semmoisena syntyänsä. Se oli siksi muodostunut kärsimysten
kautta, joita hän jo aikaiseen oli saanut kodissaan kokea, ja myöskin
aikaiseen kehittyneen uskon-elämän kautta, joka sai hänen malttavasti
kärsimään, hymyillen kieltämään itseltänsä kaikkea, työskentelemään
rakastavasti ja väsymättömästi sekä uhraamaan suruansa Jumalalle.
Lievittääksensä äitinsä kärsimystä ja saadaksensa hänelle enemmän
mukavuutta teki hän karkeimpiakin askareita, jotka muuten olivat talon
ainoan piian tehtäviä. Oikein sääli oli nähdä tuota ihanata, hienoa
naista tekemässä rotevan palvelian töitä, kantamassa taakkoja, joiden
alla hän miltei uupunut, -- niin, joiden alla hän olisi uupunut, ellei
Kaarlo kornetti olisi tullut nostamaan taakkaa omille hartioillensa.
Hänen tulonsa tuotti monta muutosta Herminalle. Kuten Jakob palveli
Labania ihanan Rakelin tähden, niin palveli Kaarlo kornetti paroni
K:ta, lievittääksensä Herminan vaivoja. Hän metsästi ja kalasti sekä
toimitti varoja kyökkiin, ja vastuspa oli estää häntä olemasta kokkina
takan ääressä, kun hän näki, miten Herminan täytyi lieden edessä
polttaa ihania kasvojansa ja käsiänsä. Toisin tavoin hän ei rohjennut
apuansa tarjota tälle köyhyydessäänkin uhkean-ylpeälle herras-väelle.
Tähän asti oli Hermina melkein orjan tapaan äitiänsä palvellut, mutta
eipä hän siitä tullut palkituksi sillä hellyydellä, jonka hän hyvin
olisi ansainnut. Paronitar näkyi olevan tottunut ottamaan uhria
vastaan, siitä kiitosta antamatta; vielä vähemmin hän itse mitään
uhrata tahtoi.
Vaivoin hän kärsi sitä köyhää ja vähä-arvoista tilaa, johon oli
joutunut. Herminaa hän vaati käymään yhtä komeasti ja somasti puettuna,
kuin hän itsekkin aina oli, ja tämähän kävikin laatuun, koska olivat
Italiasta muassaan tuoneet koko rikkaan vaate-varaston. Olipa ikään,
kuin hän näissä entisen komeutensa jäännöksissä olisi hakenut
lohdutusta nykyiseen kohtaloonsa, eli ikään kuin hän ei olisi uskonut
tätä nykyistä tilaansa tosi-oloksi, vaan hetkelliseksi lumoukseksi,
joka milloin hyvänsä saattoi muuttua; hän juuri kuin odotti, että joku
haltiatar noitasauvallaan palatsiksi muuttaisi tuon pienen, harmaan
talon ja piti itsensä siis valmiina, jotta hän ylhäisen arvonsa
mukaisesti saattaisi vastaan ottaa kunnioituksia ja onnen-toivotuksia,
Paroni K. kohteli kylmästi, välistä kovuudellakin tytärpuoltaan, ja
selvästi näkyi, että mitä Hermina hänen puolestaan teki, sitä hän ei
tehnyt isänsä -- mutta Jumalan vuoksi.
Siitä hetkestä asti, kuin kornetti tuli tähän perheeseen, sai hän siinä
vallan, joka enentyi päivä päivältä, ja tätä valtaansa käytti hän
valmistaaksensa Herminalle iloisempaa elämää.
Paroni K. oli useimmiten päivät poissa ja tuli vasta iltapuolella
kotia; joskus hän retkillään viipyi kaksi ja kolmekkin päivää.
Tämmöisinä rauhan aikoina ymmärsi kornetti toimittaa Herminalle
sellaisen vapauden, jota tämä neitonen ei ennen koskaan saanut tuntea,
vaan josta hän nyt lapsellisella mielellä sydämmestään iloitsi.
Kornetin kehoituksesta nimittäin tuli paronitar, joka rakasti luonnon
kauneutta, pitkille kävely-matkoille tuohon ihanaan, runolliseen
metsäseutuun. Kasvitiede oli ennen ollut hänen paras huvituksensa;
kornetti sai hänen uudestaan mieltymään siihen ... ja näki joka
paikassa kukkia (luulenpa siinäkin, jossa ei yhtään ollut),
saattaaksensa tuota kotomaansa rikkaaseen kasvikuntaan mieltynyttä
Italialaista vakuutetuksi siitä, että hänen, kornetin, isänmaa oli yhtä
rikas kasveista, kuin uroista ja raudasta. Varma on kuitenkin (sen hän
itse myöhemmin tunnusti), ett'ei hän siitä niin tarkkaan huolinut,
vaikka hän paronittarelle erittäin harvinaisina kasveina esitteli
kissankäpälöitä, keltänätkymiä, suopursuja, ketunleipiä, koiruohoja,
taskuheiniä, tervakukkia y.m.
Ihanimman kaikista, mitä luonnossa löytyi, sanoi hän olevan tuon
suloisen "Linnaea borealis" eli sirkunkellon, joka on nimensä saanut
maailman suurimmasta luonnon-tutkiasta, Linné'stä. Tätä ihmeellistä
kasvia löytämään koetti hän innostuttaa paronitarta ja Herminaa, miten
vain suinkin saattoi. Joka päivä aavisti hän sen löytyvän jollakin
uudella seudulla, -- hän haki kauan, -- kauan ja tarkasti, mutta ei
havainnut sitä ennen, kuin vasta sinä hetkenä, jona hän havaitsi
rakkautensa.
Näillä retkillä sai kornetti tilaisuutta olemaan alituisesti Herminan
seuralaisena. Heidän kävellessään oli hän Herminan tukena, ja kun he
levähtivät, silloin hän tyttöä auringon polttavilta säteiltä suojeli;
vähitellen hän sai Herminan juoksemaan metsissä, kiipeemään
vuorilla ja, sanalla sanoen, nauttimaan tuota vapaata, raitista
nuoruuden elämää, josta tyttö, joka näihin asti oli elänyt melkein
luostarin-tapaisessa hiljaisuudessa, ei ollenkaan tietänyt. Kun hän
nyt, posket terveydestä hohtavina, hiipi ihanana ja ketteränä, kuin
vuoren-neito tuossa kevät-tuoksujen sulostuttamassa luonnossa ja aina
välimmiten käänsi herttaiset, kiitollisuudesta ja ystävyydestä
loistavat kasvonsa sitä kohti, joka hänen elämänsä näin hauskaksi oli
muuttanut, silloin ... silloin tunsi kornetti jotakin kummallista
sydämmessään ... lämpymän, suloisen, -- varsin erin-omaisen, hänelle
näihin asti tuntemattoman tunteen.
Paronitar näkyi katselevan noita molempia ystäviä ikään kuin kahta
lasta, joittenka leikkiä hän salli sen vuoksi, että he kaiken ilonsa,
kaikki kukkasensa kuitenkin uhrasivat hänelle. Kornetti kykeni hyvin
pitämään ihmisiä hyvällä mielellä ja vieläpä muillekkin kohteliaina.
Suurimmasta arvosta oli hän kuitenkin Herminalle niinä hetkinä, jolloin
nuot kodissa usein tapahtuvat ikävät kohtaukset tyttö paran silmiin
tuottivat katkeria kyyneleitä, joita salataksensa hän tavallisesti
kiirehti kyökkiin. Tänne kornetti häntä aina seurasi, lohduttaen häntä
veljellisellä hellyydellä; väliin hän tyttöä kehoitti tulemaan kanssaan
ulos ja koetti sitten keskustellen ja kertomuksia jutellen johdattaa
hänen ajatuksiansa iloisempaan suuntaan.
Kerran oli Herminaa kotona tarvittu ja huudettu, mutta häntä ei ollut
saatavissa; tästä hänen isäpuolensa suuttui ja kovasti nuhteli tyttöä.
Kornetti otti itseensä näistä nuhteista, ja se tapa, millä hän vastasi
paronille, vaikutti sen, että Hermina sai suuremman vapauden kuin
ennen. He saivat nyt usein mennä kahden ulos kävelemään. Herminan
opetus oli monessa, etenkin vakavammissa oppi-aineissa huolettomasti
hoidettu. Näissä kornetti tuli hänen opettajaksensa (varsinkin ruotsin
historiassa); hän tuli ikään kuin veljeksi tälle tytölle. Ja pianpa hän
saikin veljen suloisen nimen Herminalta, sillä eräänä päivänä, kun he
yhdessä lukivat kieli-oppia, tulivat he siihen päätökseen, että
sinutteleminen tuntui paljon kauniimmalta kuin teititteleminen, sekä
että tuo edellinen heidän välillään olisi käytettävä.
Hermina puolestaan ei juuri tullut Kaarlo kornetin opettajattareksi
eikä varsin sisareksikaan, mutta hän tuli aivan kornetin huomaamatta --
hänen silmäinsä valoksi, hänen elämänsä iloksi, hän tuli hänen ... nyt
on jo kylläkin aikaa ilmoittaa lukioilleni ja varsinkin nuorille
lukiattarilleni, mitenkä Kaarlo kornetin oli laita. Hän oli
rakastunut!!!
Eihän tuota kukaan olisi milloinkaan saattanut arvata. Itse ei hän tätä
uskonut, aavistanut eikä arvannut ennen, kuin
Kolmannessa Valon-säteessä,
jolloin hän eräänä iltana auringon laskiessa käveli rasvatyyneen järven
rannalla, Hermina rinnallaan. Tyttö kulki vaiti ja kalpeana -- niin,
hänen kalpeutensa oli sitä laatua, joka osoittaa, että sydän on
ilotoin, nöyrä, mutta kärsivä.
Hänen vanhempiensa välillä oli taaskin ollut kohtauksia semmoisia,
jotka syvästi koskivat tytön hempeään sydämmeen. Kaarlo kornetti oli
melkein väkisin vienyt hänen pois vanhempain luota ja koetti nyt,
vaikka turhaan, huvitella ja ilostuttaa hänen alakuloista mieltään.
Käveltyänsä vähän aikaa, he istuivat koivujen varjoon sammaltuneen
kallion juurelle ja ääneti katselivat sammuvaa iltaruskoa, joka
hohteensa laski veden kuvastimelle sekä toisen rannan metsäisien
vuorten huipuille.
Silloin vasta loi Hermina kyyneltyneet silmänsä Kaarlo kornettia
kohden, sanoen: "veljeni, sinä olet kovin hyvä..." Hän aikoi puhua
enemmän, mutta äänensä vavahti; hän vaikeni ja näytti taistelevan
kyyneltensä kanssa, mutta lisäsi sitten taas, kääntäen samalla kasvonsa
pois päin: "sinä viivyt täällä minun vuokseni, hyvyydestä minua
kohtaan, ja sinulla un minun vuokseni monta ikävää ja raskasta hetkeä
ja ... kuitenkin saattaisit olla hyvin onnellinen, sinullahan on isä,
on äiti, molemmat kovin hyvät ja oivalliset ... sisaria, joita
rakastat; -- he sinua kaipaavat ... palaa takaisin heidän pariinsa --
ja jää heidän luoksensa ... ole onnellinen ... äläkä tule tänne
takaisin!"
Ääneti istui kornetti katsellen järveä, ja ikään kuin kuvastimessa näki
hän samalla sydämmensä tilan.
"Miksikä sinä jatkoitkaan käyntiäsi meillä?" sanoi taa Hermina
rukoilevalla ja hempeän suloisella äänellä. "Sinä saatat itsellesi
paljon pahaa etkä voi kuitenkaan muuttaa kohtaloani. Isäni on tänä
päivänä puhunut sinulle kovia, uhkaavia sanoja ... voi, jätä meidät!
Miksikä viipyisit? Älä ole levotoin minun tähteni, Kaarlo! Jumala kyllä
minua vahvistaa ja auttaa".
"Hermina!" sanoi Kaarlo kornetti, "minä en saata jättää sinua ... mutta
yhtä paljon itseni kuin sinun tähtesi olen..."
Hermina katsoi kysyvästi kornetin puoleen, ja samalla kaksi suurta
kyyneltä verkalleen vierieli alas hänen poskillensa.
"Sen tähden ... sen tähden", jatkoi kornetti syvästi liikutettuna, "...
että ... Hermina, sen tähden, että rakastan sinua sanomattomasti,
ett'ei minulla yhtään iloa ole maailmassa, jollen saa sinua nähdä sekä
olla sinun kanssasi..."
Herminan enkelin-muotoiset kasvot loistivat odottamattomasta ja
hartaasta ilosta. "Siis löytyy joku, joka minua rakastaa ... ja sinä
olet se, sinä minun veljeni! Oi, miten Jumala on hyvä minua kohtaan!"
Ja hän kurkoitti kättään kornetille.
Katsellen Herminan pientä valkoista kättä kornetti kysyi, salainen
pelko sydämmessä: "Pidätkö sinäkin minua hyvänä?"
"Kuinkapa saattaisin muuta?" vastasi Hermina. "Olenhan sitte vasta
ollut onnellinen, kuin sinua opin tuntemaan. Sinä olet niin hyvä, niin
oivallinen, ensimmäinen, joka on rakastanut Herminaa".
"Ja ensimmäinen, jota Hermina on rakastanut?" kysyi kornetti vähän
tutkistellen.
"Aivan varmaan! paitsi äitiäni olet ensimmäinen".