minua luokseen. Sinä tunnet hänen ... vaan ei, sinä et häntä tunne!
Sinä luulet hänen olevan täydellisimmän, mitä maailmassa löytyy --
mutta hän on kova, taipumatoin mies, -- leppymätöin, kova tuomari. Oo,
kuinka kovan kova hän on ollut minulle! Ja voi kuitenkin, miten
äärettömästi häntä rakastin! Minulla ei ollut ketään eikä mitään koko
maailmassa. Hän tuli minun kaikekseni. Minä en nähnyt ketään enkä
mitään paitsi häntä. Sen hänelle sanoin. Oi jospa hän olisi osoittanut
vähintäkin lempeyttä, pienintäkin armahtavaisuutta minua kohtaan, mutta
hän oli kova vain. Hänen katseensa oli kylmä, hänen sanansa rankaiseva.
Minä olin toivotonna, mutta jumaloitsin häntä kuitenkin.
"Minä olin ihana, älykäs, nuori, minulla oli sydän eloa ja tunteita
täynnänsä. Ikään kuin laineet, jotka turhaan loiskivat vasten kalliota,
joka, järkähtämättä vastustaen, niitä aina takaisin viskaa, niin liehui
turhaan kaikki minun tunteeni, kaikki luonnon-lahjani esiin uhriksi
hänen alttarillensa. Voi! lainehet saavat kuitenkin kyyneleillään
kastella sitä kovaa rintaa, joka heidät kukistaa ja hylkää, -- minun
kyyneleeni eivät saaneet vieriä sille kädelle, joka minua poijes
sysäsi, joka antoi minulle kuoleman iskun. Hän, jota minä rakastin ja
kunnioitin enemmän kuin mitään muuta maailmassa, hän sanoi, että
tunteeni häntä kohtaan olivat väärät. En tiedä, mitä silloin olivat.
Tavalliset eivät kuitenkaan olleet -- eivätkä sopivia täällä maan
päällä. Minä en silloin olisi peljännyt, vaikka enkelit olisivat
katsahtaneet sydämmeeni ... sillä he olisivat minua ymmärtäneet...
Rakastavathan taivaan enkelit! ja rakastavat tietysti jalommin,
puhtaammin kuin maailman lapset, sillä he rakastavat korkeinta, pyhintä
-- he rakastavat Jumalaa!... Ah minä jumaloitsin häntä! Miksikä oli hän
minulle vain ankara, rankaiseva kostaja? Hänen kurituksensa vaikutti
minussa ylenkatsetta itseäni kohtaan, vaan häntä jumaloitsin yhä
enemmän.
"Hetkeksi nousi maailmallinen ylpeys rintaani. Minä tahdoin voittaa
himoani -- rangaista sen esineen heltymätöintä kovuutta.
"Minä menin kihloihin eräälle nuorelle miehelle, ... hyvälle ja
rakastettavalle, kuten luulen ... joka rakasti minua; häntä tuskin
muistankaan. Minä tahdoin rangaista ja luulin tällä keinoin hyvin
onnistuvani ... niin, sillä olinpa kuitenkin väliin siinä luulossa,
että hän, joka minulle oli kaikkea kalliimpi, minua rakasti. --
Olisikohan rakkaus yksistään tuli, jonka voimat eivät riittäisi
lämmittämään sitä esinettä, johon sen kaikki polttavat säteet
loistavat? -- -- Ja sitä paitsi olin ihana -- ja hän oli, sen tiesin,
sen näin, naisen kauneuden ihailia ... naisen kauneus saattoi hänen
heikoksi... Vaan mitä sanonkaan! Koskapa hän olisi heikkona ollut?
Koska olisin nähnyt häntä horjuvana, tuota ylevää, jaloa, voimallista?
oi minä -- oi minä olin tuo heikko, tuo eksynyt, hurmaantunut,
viheliäinen!
"Minun häitäni valmistettiin, morsius-vaatteet olivat jo valmiit,
lahjoja, hyväilyjä ja mairituksia oikein kiertyi ympärilleni ... minä
katsoin häneen, jota rakastin ... hän oli hyvin kalpea.
"Hääpäivä tuli, vihkimys-hetki tuli ... minä katsoin häneen -- hän oli
kalpea, hänen silmissään paloi synkkä tuli -- vaan hän ei sanonut
mitään. Viimeisessä tärkeässä silmän-räpäyksessä katsoin vielä häneen,
-- silloin käänsi hän kasvonsa minusta pois; jalot, rakkaat kasvonsa
käänsi hän minusta pois -- katseella -- oo muisto! Papin kysymykseen
vastasin: 'Minä lupaan!' Hornan tuli paloi sydämmessäni.
"Samana iltana menin pois ja piiloitin itseni, piiloitin itseni
kaikilta ihmisiltä. Kummalliselta tuntui pääni ja rintani. Ja minuakos
haettiin! ... ha ha haa! tuo oli hullun-kurista!
"Minä olin ottanut rahoja mukaani ja onnistuin matkustamaan vieraan
nimen varjossa erääseen Ruotsin ranta-kaupunkiin.
"Siellä näin meren ... myrsky-ilma kuohutti sitä ... aamu-taivas
kaarteli punaisessa hohteessa sen ylitse. Minä muistan sen vielä ...
ah! se oli ihanaa! Minä istuin eräällä kalliolla, katsellen mereen
päin. Avaruus avasi minulle helmansa; aalto kohosi aallon perästä, --
kohisten, kuohuen ... poispäin ... poispäin ... kaukaisuuteen,
ääretöintä etäisyyttä kohden, jossa meri ja taivas syleilivät
toisiansa; ympärilläni kohisi ja humisi -- huu! se oli kauheata, mutta
komeaa! Jotakin raittiin tuulahduksen tapaista leyhkyi tuskaantuneen
rintani lävitse. Minä tunsin itseni virkistyneeksi ja voimistuneeksi.
Aallot puhuivat kieltä, joka minulle hyvää teki. Ne kuiskailivat, ne
viittoivat minulle: 'poispäin, poispäin!' Puolen päivää istuin
kalliolla ääneti, minä katselin aavaa merta ja kuultelin. Minä näin
auringon nousevan aalloista, näin purjehtiain valkoisilla
kyyhkyn-siivillään, sinertävällä merellä, sinisen taivaan alla,
kiitävän poispäin jonnekkin etäiseen rauhan-rantaan. Minä kuulin
aaltojen kehoittavat äänet ja päätin seurata niitten kutsumusta.
"Amerikkaan tahdoin mennä. Kauas, kauas pois tahdoin minä siitä maasta,
jonka polkuja hänen jalkansa astui, siitä ilmasta, jota hän hengitti,
sitä kieltä tuntemasta, niitä tapoja näkemästä, jotka olivat hänen.
"Päivä oli tullut, jolloin minä aioin lähteä, hetki oli käsissä. Kohta
olin astuva siihen alukseen, joka minua oli vapahtava; sen lippu liehui
hauskasti myötäisessä tuulessa ... pian olin keinuva vilpoisten
aaltojen päällä, net lauloivat niin suloisesti; ... niitten laulun
seasta kuului yht'äkkiä ääni ... minä tunsin tukevan käden tarttuvan
minuun ... ja väkisin raastavan minua poijes. Kauhistuttavia sanoja
puhui minulle rakastettu ääni ... niitä tuskin ymmärsin ... kaikki
näytti minusta kummalliselta, -- käsittämättömältä. Kuten vankia,
vietiin minua takaisin mieheni luo. Silloin tunsin minä taas jotain
kummallista päässäni ja rinnassani, -- -- siellä tanssi ja pyöri --
mutta kuitenkin tuntui siellä kalvava kipu. Tämä kiihtyi kiihtymistänsä
-- minä tulin totta sanoakseni -- hulluksi.
"Eräänä päivänä ... en tiedä mihinkä minua silloin oli viety ... enkä
kenenkä kanssa minä olin. Silmissäni heijaili kaikki epäselvinä,
julmina ryhminä. Silloin sain äkkiä kuulla kohinan, ikään kuin
myrsky-ilmassa aaltoilevasta merestä, -- mutta kohina sai helyn,
muuttui säveleeksi ja uhkui ihanan voimalliseksi soinnoksi sekä hiljeni
sitten suloisen vakavaksi nuotiksi.
"Siihen yhtyi ääni, joka selvästi ja hiljaisesti lauloi:
"Oo Jumalan karitsa, joka maailman synnit pois otat".
"Kuten pilven hattara, joka täynnänsä taivaallista mehua, laskee alas
kuivaan kuihtuneeseen maahan, niin laskeutuivat nuot pyhät säveleet
alas kangistuneeseen sieluuni ja sulattivat sen hiiltynyttä mujua.
"Ikään kuin erin-omaisen voiman pakoittamana yhdistin minäkin ääneni
tuohon lauluun -- selvästi muistaen sekä sanat että sävelmän. Nuot
sanat olin kuullut ensi kerran Herran ehtoolliselle mennessäni --
jolloin, pyhät tunteet sydämmessäni, notkistin alttarin juurella
polveni ja näin taivaan avoinna ylitseni ... ja kuullessani sanat: 'Suo
meille rauhasi!' rupesivat kyyneleeni vuotamaan; ja siitä hetkestä
alkaen tulin minä järkeeni jälleen. Niin, tulin, mutta _rauhaani_, ah,
sitä minä en saanut ... ja vieläkin, aina ja ehkä iankaikkisesti pysyy
tuo taivaan kyyhky etäällä minusta.
"Ah, minä en ansainnutkaan sen tulemista sydämmeeni, sillä minussa ei
ollut nöyryyttä, ei pyhyyttä ... enkä pyhitystä edes halunnutkaan!
"Mieheni oli kuollut. Minä olin iloinen. Minä tulin taaskin setäni
kotiin, sinne halasin; sydämmessäni oli muutos tapahtunut ja minä
luulin nyt vihaavani yhtä paljon, kuin ennen olin rakastanut. Minä
tahdoin jälleen nähdä häntä, jonka tähden olin niin äärettömästi
kärsinyt, -- nähdä häntä, kerskatakseni, näyttääkseni hänelle -- ja jos
mahdollista -- antaakseni hänen tuntea, että minäkin saatin olla ylpeä,
kylmä, ylenkatsova. Tahdoin nöyryyttää häntä.
"Minä näin hänen elävän onnellisena, levollisena, perheensä keskellä.
-- Kaikille, halvimmallekkin osoitti hän hyvyyttä, -- minulle antoi hän
vain katseen, ylpeämmän, kylmemmän, kovemman kuin ennen.
"Minä tunsin sydämmeni kaikki jänteet vapisevan. Hirveä tunne valtasi
sydämmeni. Hänen kovuutensa ikään kuin ivasi minun näennäistä
kylmyyttäni, hänen voimansa minun heikkouttani, hänen levollisuutensa
minun iankaikkista levottomuuttani. Hän oli ollut tyly minua kohtaan.
Minun mielestäni hän onnellisessa ylpeydessään minua jaloillaan tomuun
tallasi kuten matoa. Hänen kuvansa minua vainosi, nukkuissani ja
valvoissani näin sen vain aina. Se seisoi jättiläisenä edessäni, -- se
tukehutti -- se vei minulta ilman. -- Ellei häntä olisi ...
hengittäisin minä! Ellei häntä olisi ... olisin _minä_! Ellei häntä
enään olisi olemassa, -- silloin hän ei myöskään enään olisi elämäni
ristinä. Pois pyhittynä elävitten luettelosta, hän kyllä pian katoaisi
jälkeen jääneitten muistosta... Minä saattaisin ... voih! minua
tukehuttaa ... kostaa ... rangaista häntä -- kostaa! Tänä päivänä, tänä
päivänä vielä hänen levollinen katseensa kerskaavasti minuun katsoi ...
huomenna!...
"Rikos on sanan kaltainen, -- ajatuksen synnyttämänä se lentää esiin ja
näyttää meistä usein vähäpätöiseltä, viattomalta, -- mutta sen
seuraukset kestävät aina läpi iankaikkisuuden.
"Minä eräänä iltana ripoitin vähän arsenikki-myrkkyä mantelimaitoon,
jota oli lasissa setäni juotavaksi valmistettuna.
"Olipa minulla tuota myrkkyä vähäsen tallella omalle varalleni myöskin,
sillä mahdolliseksi minusta tuntui, että saattaisin ... katua.
"Oletko sinä tuntenut katumusta?"
Minä en rohjennut vastata.
Liisi jatkoi: "Kun olin tehnyt tuon onnettoman työn, menin ylös
huoneeseeni. Minä tunsin itseni levolliseksi ja kylmäksi ... kylmä kuin
marmorikivi oli ruumiini -- siltä tuntui myöskin sydämmeni ... sen
sykkiminen oli ikään kuin puuttunut. Minä seisoin lieden ääressä
lämmitellen jäisiä käsiäni, kun äkkiä kuului alikerrasta hätäistä
liikettä ja levotointa melua.
"Silloin valtasi minua hirveä tuska ... minä menin alas ja näin uhrini,
kuolon kalpeana, melkeinpä tainnoksissa, sohvassa istuvan, pää
taakse-päin vaipununna. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat oikein
toivottomassa tuskassa hänen ympärillään.
"Kun tulin sisälle, loi setäni minuun silmäyksen ... sitä en koskaan
unhoita! Silloin minua lähestyi koston hirmuhenki, joka tarttui
terävillä, verisillä kourillaan minun sydämmeeni. _Se oli katumus_.
"Ääntevästi tunnustin rikokseni -- ja rukoilin heidän kiroustansa,
joittenka onnen olin hävittänyt... Minä konttasin lattialla, painaen
otsaani tomuun... Ei kukan koroittanut ääntänsä syyttääksensä minua,
-- -- mutta eipä myös yksikään käsi minua ylös lattiasta auttanut. Minä
raahasin itseni hänen jalkojensa luo, jonka olin myrkyttänyt, -- minä
tahdoin niitä suudella ... mutta toinen jalka sysäsi minut pois, se oli
hänen vaimonsa, -- minä suutelin sitä ja menin onnekseni tainnoksiin.
"Minä olin pitkän ajan varsin hourupäisenä. Kun taas tulin järkeeni,
näin setäni seisovan vuoteeni ääressä, kuulin hänen julistavan minulle
pelastumisensa -- ja anteeksi antamuksensa.
"Niin langennut, niin syvälle langennut olin, -- että halukkaammin
olisin hänen kirouksensa ottanut vastaan. Se olisi -- siltä minusta
näytti -- kelvottomuuttani vähentänyt, mutta ei hänen jalouttansa.
"Kaikkein himojen raivoisin myrskytuuli riehui sydämmessäni. Minä
kirosin valoa -- ja valo vei säteensä pois minun kelvottomista
silmistäni -- sekä ruumiini että sieluni sulkeutui iankaikkiseen yöhön.
"Luonnon myrskyt ovat lyhykäiset, niitä seuraa tyvenet, kirkkaat
päivät. Ihmis-sydämmessä himojen myrskytuulet riehuvat kauan ja suovat
vain hetkellisen levon. Minäkin sain tuon tuntea, mutta se oli yön
rauha -- elämän turtumus -- horros -- pimeyden kehtolaulu. Se taukosi,
synnyttääksensä uuden kalvaavan, polttavan tulen, jota kyynelten
iankaikkisesti vuotavat lähteet eivät ikänä voi sammuttaa. Minä
ikävöitsin ja halasin äärettömän palavasti _sovitusta_.
"Oi ristin kuolema, -- tuskat, verihiki, kivut! -- kärsiä ja teidän
kauttanne sovittaa -- se -- sepä olisi hekumallista ollut. Mutta
sokeana ... muumian tapaisena elävien olentojen joukossa, --
rikoksellisena ihmis-pirstaleena, -- voimattomana, mitättömänä
olentona ... olin minä, -- ylen-katsottava, -- ylen-katsottuna, -- oi
kurjuutta! kurjuutta! kurjuutta!
"Rangaistakseni itseäni, päätin kuitenkin jäädä eloon -- jäädä eloon --
heidän ylenkatseensa esineeksi, joita minä rakastin ja kunnioitin; --
hyljätäkseni jokaista säälivää kättä -- ja vaivatakseni itseäni niin
paljon, kuin suinkin saatin.
"Minä jätin vielä kerran sen perheen, jonka onnea olin
hävittämäisilläni ollut, ja nyt kinastin viheliäisyydessä eteenpäin
muutaman vuoden. Takaisin tulin sitte, kuin kuolema oli laskenut
kätensä rinnalleni. Setäni tahtoi minua palajamaan. Hänen pitää
hallitseman minua viimeiseen hengen-vetooni asti. Minä en siihen enään
mitään voi -- se on niin sallittu. Minulla ei enään ole mitään voimaa,
minusta on tullut loppu, -- loppu!"
Hän vaikeni. Hiljaa rupesin nyt puhumaan muutamia rauhoittavia ja
neuvovia sanoja. Minä puhuin malttavaisuudesta ja nöyryydestä; minä
mainitsin -- rukousta.
"Rukous!" toisti Liisi katkerasti hymyillen. "Kuules Piete! monta
monituista vuotta olen rukoillut ... yöt ja päivät, joka tunti, joka
hetki; -- minä olen maannut polvillani siksi kuin vilu on jäädyttänyt
jäseneni, ja rukoillut: 'oo isä, ota minulta tämä talkki!' ikään kuin
kivi, ilmaan viskattuna, takaisin putoaa haavoittaen viskaajan sydäntä,
niin on rukous ollut minulle... Minä en rukoile koskaan enään!"
"Oi rukoile, oi rukoile!" sanoin minä itkein, "rukoile vain oikealla
mielellä... Jumala on armollinen ja antaa vakaalle tahdolle voimaa..."
"Jumala?" sanoi sokea synkeällä äänellä. "Oo maailma -- jota en enään
näe, -- aurinko, joka ei enään silmiäni valaise, sinä puhut Jumalasta!
Sydän, jossa iankaikkinen rauhattomuus riehuu! sinun sykkimisessäsi
kuulen hänen nimensä. Omatunto, rankaisia! -- sinä ilmoitat kostajaa...
Rakkauden tuli, sinä elämä minun elämästäni! liekissäsi aavistan minä
sinun iäistä perus-juurtasi... Mutta _Usko_, -- sinä vaalea enkeli,
jonka tulisi näyttää minulle minun Jumalani, -- sinua en tunne.
Aikaisin olen minä astunut alas epäilyksen kuiluun. Minä en mitään
kiellä, -- mutta en myöskään usko mitään. Minä näen -- pimeyden vain!"
"Ja etkö sovittajan kirkkautta, ristiin-naulitun säde-kehää -- ja
Jesusta?" kysyin minä hämmästyen ja kauhistuen.
Sokea oli vähän aikaa ääneti, katkera alakuloisuus kuvautui hänen
muodossaan, ja hän sanoi hetken perästä:
"Minä luin kerran eräästä näöstä taikka unesta -- ja monta kertaa sen
aave-haamu nousee peloittavana ja kauhistuttavana sydämmeeni".
[Madame Staël'in de l'Almagne, toinen osa, sivu 276, Jean Paul'in uni.]
"Keski-yön aikana äkkiä aukeni näkymättömien käsien voimasta erään
kirkon ovet. Joukko kamoittavia varjoja kokoontui alttarin ympärille,
he huohuttivat ja heidän rintansa aaltoili levottomasti. Lapset
lepäsivät vielä haudoissaan.
"Silloin astui ylä-ilmoista alas alttarille loistava haamu, jalo,
ylevä, mutta hänen muotonsa kuvasti ainaista surua. Kuolleet huusivat:
'oo Kristus! eikö löydy yhtäkään Jumalaa?' Hän vastasi: 'ei yhtäkään'.
Kaikki varjot rupesivat kovin värisemään ja Kristus lisäsi: 'minä olen
liidellyt ilmojen läpi, kiitänyt kautta aurinkojen, -- eikä sielläkään
ole yhtään Jumalaa. Minä olen kulkenut maailman perimmäisiin ääriin
asti, olen katsonut alas hornan kuiluun, ja huutanut: Isä, kussa olet?
mutta kuulinpa ainoastaan, miten sateen pisarat putoilivat syvyyteen,
-- ja tuo iankaikkinen myrsky, jota ei mikään järjestys ohjaa, on
yksistään minulle vastannut. Minä loin sitten silmäni taivaan kaarrosta
kohti -- ja näin siellä ainoastaan pimeän avaruuden, joka tyhjänä
tyhjyytenä kalvaamalla kulutti omaa itseänsä. Koroittakaatte uudestaan
katkerat, vihloavat valitus-huutonne ja hajotkaatte, sillä kaikki on
mennyttä'. Nuot lohdutusta kaipaavat varjot katosivat. Pian oli kirkko
tyhjänä, mutta yht'äkkiä -- hirveä näky! -- kuolleet lapset, jotka taas
vuorostaan olivat kirkkopihalla heränneet, kiiruhtivat nyt esiin ja
lankesivat polvillensa alttarilla olevan majesteetillisen haamun eteen,
huutaen: 'Jesus, eikö meillä ole mitään isää?' -- ja kyyneleitä
vuodattain vastasi haamu: 'me olemme kaikki isättömiä, te ja minä, ei
meillä ole yhtään...'"
Tässä sokea keskeytti puheensa, ikään kuin kauhistuen tuota
sairaalloista, houreen-tapaista mielikuvitusta, ja oli hetken aikaa
ääneti, mutta laski sitten sormensa ristiin, ojensi verkalleen
ulos-päin käsi-vartensa ja parahti kamalaan läpitunkevaan huutoon, joka
ilmaisi hirveintä epätoivoa.
Sinä hetkenä lähestyi meitä kiirehtivät askeleet ja eversti seisoi
äkki-arvaamatta edessämme, luoden minuun kysyvän ja levottoman katseen.
Sokea, joka tunsi hänen käyntinsä, antoi vavisten kätensä painua alas,
mutta pian hän net taas kohoitti everstiä kohti ja rukoili sydäntä
viiltävällä äänellä: "Ole säälivä, ole hyvä minulle! Minä olen kovin
onnetoin. Jos taas tulen mielipuoleksi, niin älä vie minua hulluin
huoneeseen. Kyllähän minusta jo loppu tulee pian. Suo edes että rakkaat
kädet silmäni sulkevat!"
Sääli ja syvä suru kuvautui everstin kasvoissa. Hän katseli kauan
Liisiä, istahti sitten hänen viereensä, laski käsi-vartensa tueksi
hänen ympärillensä ja antoi hänen päänsä levätä vasten rintaansa.
Tämä oli ensi kerta, jolloin näin hänen hellästi kohtelevan onnetointa
sokeaa. Liisin kyyneleet vierivät hitaasti hänen kalpeita poskiansa
pitkin. Hän oli ihana, mutta ihana, kuten langennut enkeli, jonka
kainosteleva toivotoin muoto näyttää hänen tuntevan itsensä
ansaitsemattomaksi siihen armoon, jota hänelle osoitetaan.
Nyt havaitsin Armon vähän etäämpänä lähestyvän meitä. Kun hän näki
Liisin noin everstin turvissa, hämmästyi hän hetkellisesti, mutta
käveli samassa taas meitä kohti, vaikka vieläkin jonkunlainen kummastus
kuvautui hänen kasvoissaan. Eversti istui liikahtamatta. Liisi ei
näkynyt huomaavan mitään hänen ympärillään olevasta. Kun Armo tuli
meidän lähellemme, loi hän everstiin katseensa, heidän silmäyksensä
kohtasivat toisiansa -- sulaen ystävälliseen kirkkaasti loistavaan
säteeseen, ja ikään kuin saman ajatuksen synnyttämästä liikkeestä
antoivat he kättä toisillensa.
Armo hyväili Liisiä ja puhutteli häntä hellästi, -- Liisi vastasi
kyyneleillä vain. Hetken perästä nousi eversti tarttuen sokean käteen,
Armo otti toiseen, ja näin hellästi ja hiljaa hoitaen he häntä
välissään taluttivat kotia päin.
Minä jäin yksin puistoon. Tuskallisilla ja levottomilla tunteilla
katsahdin lempeätä, keväistä sinitaivasta kohden, sydämmestäni halasin,
että sen kirkkaus loistaisi sieluuni.
Matkustaissani elämän tyveneitten kohtalojen läpi, minun ei koskaan ole
tarvinnut koetella niitä tyrskyjä, jotka kohtaavat monta monituista
elämän vaeltajaa, vaan olen rauhallisessa sydämmessäni tallentanut
elähyttävän uskon ja pyhittävän toivon; ainoastaan kanssa-ihmisteni
onnettomuudet, kärsimykset ja epätoivot ovat välistä pilviin peittäneet
ihanata aurinkoani ja elämäni iloa sekä saattaneet minua välistä
katsahtamaan korkeuteen, katkerasti kysyen ... "miksikä?"
Mutta eipä vastaus kauan viipynyt, kun sitä rukouksessa hartaasti
anoin. Lohduttavat tuuloset leyhkyivät levottomaan sieluuni kuiskaten:
"Pilvet haihtuvat, aurinko jäljelle jääpi. Ihmisten rikokset, surut ja
hairaukset eivät saata muuttaa luojan hyvyyttä. Me näemme ainoastaan
vähäisen osan. Ihmiset kuolevat -- muuttuvat. Jumala on muuttumatoin".
Turhaan me epäillemme, nureksimme ja olemme levottomat. Kaikista
elämämme harhateistä on meillä ainoastaan yksi ulos-käytävä. Sinä
hetkenä, jolloin pimeys meistä synkeimmältä näyttää, olemme ehkä
lähimpänä valoa. Kun sydän-yön kello kajahtaa, silloin kohta aamukin jo
kajastaa, -- ja vaikka se olisikin kuollon-kello, joka meille
vapahdusta julistaisi, niin, kun elämämme sokkelot meistä ahtailta ja
pimeiltä näyttävät, mitäpä lohdullisempaa saattaisimme itsellemme
sanoa, kuin: "meille avataan ovi, ja me pääsemme ulos, -- valkeuteen".
Näyttäköön meistä kuinkakin ahtaalta, umpinaiselta, -- niin tiedämme
että, -- "meille avataan ovi!" No siis, -- odottakaamme, toivokaamme!
* * * * *
Liisin mielen-tila kävi tästä päivästä vielä levottomammaksi. Hänellä
oli välistä oikeita mielen-vian kohtauksia, joten hänestä täytyi toista
vertaa paremmin pitää huolta kuin ennen.
Hänen kärsimisensä ja rauhatoin elämänsä levitti ikään kuin synkeän
hunnun koko perheen ylitse. Erittäinkin näkyi se haitallisesti
vaikuttavan everstin terveyteen ja luontoon.
Jotta en lukioitteni silmiä väsyttäisi sillä, että liika kauan annan
heidän tarkastella tätä synkkää taulua, tahdon heitä nyt saattaa toisen
luo. Se on valoisa, iloinen; siinä astuu yhdistettynä esiin maailman ja
ihmis-sydämmen nuoruus. Me panemme sille nimeksi:
Kevät ja Rakkaus.
"Myöskin minä olen Arkadiassa ollut".
Viattomat ilot, viattomat surut, te nuoruuden-aikani ystävät, te
enkelit, jotka hymyten ja itkein avasitte minulle elämän portit! teitä
kutsun tänään! Ja teitä myöskin, te ajatukset, puhtaat kuin taivaan
sini! tunteet, lämpimät kuin kevät-auringon säteet! toivo, raitis kuin
kevät-aamun leyhke! minä kutsun teitä, -- tulkaa, oi tulkaa
elähyttämään uupunutta mieltäni!
Minä tahdon laulaa keväästä ja rakkaudesta, nuoruudesta ja ilosta; --
suloiset raittiit muistot, nuoruuden-hetken satakielet! koroittakaatte
äänenne! minä tahdon nuotille panna teidän säveleitänne ja ihastua
vielä kerran teidän laulustanne.
Toukokuun kahdentenakolmatta päivänä nousi kevät-aurinko kirkkaana ja
kosketti kullan-keltaisilla säteillään Kaarlo kornetin silmiä. Oitis
näki hän unissaan kalparitariston tähdet välkkyvän joukottain
edessänsä. Hän pyrki halullisesti niitä selvemmin katselemaan, koetti
aukaista silmiänsä, heräsi ja näki tähtien katoavan pois päivän
ihanassa valossa, jonka säde-loisteessa pyöri miljonittain hiukeita.
Neljänneksen tunnin kuluttua nähtiin hänen, pyssy olalla, kuleksivan
seudun metsien raittiissa aamu-ilmassa. Tämä oli kevät-aamu niin ihana,
kuin se, josta runoilla Böttiger laulaa;
"Suloisna hymyi luontonen
Ja nurmi vihersi,
Ja rukousta kukkasen
Jo leivo sävelsi,
Ja puro purki hiljakseen
Pois lahden tyyneeseen,
Missä joutsen hopeehohteinen
Ui, lauluns laulaen.
Ja päivän kultaa kohden loi
Lentonsa kotkanen,
Ja mehiläinen mettä joi,
Vei korttaan muurainen,
Ja perho kätki ruususeen
Nuot punasiipensä,
Ja kyyhkypari toisilleen
Nyt kuiskaa lempensä.
Yks' nuorukainen toivova
Käy puitten varjossa,
Ja verensä on hehkuva,
Ja katse kaipaava".
....................
Tässä nuorukaisessa nyt näemme Kaarlo kornetin täynnänsä niitä
raittiita, suloisia tunteita, joita ainoastaan elämän ja luonnon
aamuhetket yhdistettynä meille lahjoittavat. Hän katselee ympärillensä,
välistä ylös sinistä taivasta kohti, toisinaan alas aamukasteesta
kimaltelevaan ruohoon ja välin taas kaukaiseen etäisyyteen, jossa
keveät ruusun-hohteiset usvat aina edempää edemmäksi haihtuvat.
Suloinen tuoksuva leyhke hyväilevän länsituulen tuomana...
Niin pitkälle olin kirjoittanut tunteitteni aina enenevässä kiihkossa,
kun varsin äkkiä tunsin niin väkevän ruusun-hajun, että pääni joutui
varsin pyörälle; myöskin kuulin erin-omaisen sohinan ja kohinan
ympärilläni. Minä nostin kynäni -- joka juuri siinä silmän-räpäyksessä
oli ikään kuin villitty -- paperista ja katsoin taakseni.