kuulimme kovan melun ja kiireet askeleet portaissa. Emäntämme kävi
vuoroin punaiseksi, vuoroin kalveaksi sekä nousi mennäksensä ovea
kohti, mutta samassa se äkkiä paiskattiin auki ja kalpeakasvoinen,
kovan-näköinen mies, joka hurjaa vihan-vimmaansa koetti hillitä, astui
kiivaasti sisälle, tervehti ylpeästi ja huolettomasti huoneessa olevia
sekä meni akkunan ääreen, johon hän jäi ääneti istumaan; sieltä hän
toki välimiten loi vihaiset, hurjat ja läpitunkevat katseet meidän
kaunista emäntää kohti, joka nähtävästi vapisevana palasi istumaan
Armon viereen. Siellä hän kuitenkin vähitellen kävi levollisemmaksi
sekä vastasi noihin vihaisiin silmäilyksiin katseella, joka osoitti
ylpeyttä ja ylenkatsetta.
Eversti, joka tutkivasti tarkasteli vastatullutta, puhutteli häntä
kysyen, minkälainen ilma oli. Tämän äänen kuultuaan kääntyi tuntematoin
äkkiä kysyjän puoleen, katsoen häneen terävästi; heikko puna nousi nyt
hänen kuihtuneille poskillensa, ja hän vastasi ikään kuin tietämättä,
mitä hän sanoi: "niin, niin ... ei nyt sada enään ... kyllä saattaa
mennä!..."
Hän katsoi ulos akkunasta ja matki taas: "ei enään sada ollenkaan,
kyllä sopii vaaratta lähteä matkalle..."
Eversti, joka tänään oikein halusi ärsytellä ja vastustella, sanoi nyt,
vaikka nähtävästi selkeni: "vieläpä siellä pisartelee; -- taivas
synkistyy, kohta varmaankin rupeaa kovemmin satamaan!"
Armo loi nyt häneen ystävällisen, rukoilevan katseen, ja tuon
äänettömän rukouksen takia nousi eversti kohta, nähden vihdoinkin, että
taivas selkeni sekä että sopi "lähteä matkalle!"
Kiittäen sekä siitä anteeksi pyytäen, että olimme vaivanneet, sanoimme
jäähyväiset metsän-emännälle ja hänen tyttärellensä, jonka kauniissa
silmissä suuret kyyneleet kimaltelivat, kun me, ääneti kumartaen herra
Pukkipäätä (joksi Julia häntä nimitteli), lähdimme huoneesta. Herran
silmät osoittivat, että hän oikein lykkäämällä olisi mielinyt ajaa
meitä matkoihimme.
"Kaarlo, sinä seuraat kaiketi mukanamme?" sanoi eversti pojalleen,
"taikka aiotko vielä hakea sirkunkell--?"
"Jahka minä juoksen edellä katsomaan, onko vaunut hyvässä kunnossa!"
huudahti kornetti sekä lähti juoksemaan kuten tuulis-pää.
Sitte kun taas istuimme vaunuissa, kornettia kovin ahdistettiin
kysymyksillä, mutta hän ei sanonut tietävänsä enempää noista kauniista
ulkomaalaisista, kuin mekään; hän oli eräällä metsäretkellään joutunut
heidän tuttavuuteensa sekä tiesi, että olivat kauniita ja
rakastettavia, että elivät maailman tohinasta erillään ja olivat
vähissä varoissa ... enempää hän ei heistä muka tietänyt ... ei
ollenkaan muuta...
"Köyhiä!" huudahti Armo, "ja sillä tapaa vaatetettuna -- semmoiset
pitsit!"
Kornetti punastui ja sanoi vain: "he ovat aina hyvissä vaatteissa".
"Mutta kukapa, hyvät ihmiset, tuo vihainen herra oli?" huudahti Julia.
"Talon herra", vastasi kornetti; "hänellä näkyy olevan levotoin ja äreä
luonto ... muuten en tunne tästä perheestä paljon mitään..."
Eversti katsoi terävästi poikaansa, joka nähtävästi joutui hämilleen.
Vaunuissa vallitsi nyt äänettömyys. Armo ravisti päätään ikään kuin
säestääksensä omia ajatuksiaan.
Kerran katkaisi eversti äänettömyyden sillä, että hän
hyvän-tahtoisesti hymyillen lausui: "minulla on vielä hänen kilin kilin
korvissani!"
"Kilin kilin?" toisti kornetti punastuen.
"Niin oikein!" vastasi eversti lyhyesti, ja taas oltiin vaiti.
Julian sydän sekä silmät olivat kyllä täynnä hilpeitä sanoja, joita hän
olisi tahtonut puhua noista ihanista ulkomaalaisista, mutta hän ei
oikein tietänyt, millä pohjalla hän seisoi veljensä ja näitten
muukalaisten tuttavuuden suhteen, ja sitä paitsi hän hyvin harvoin
uskalsi isänsä seurassa ilmoittaa ihastustaan, koska hirveästi pelkäsi
tuota ivallista hymyä, joka välistä ilmaantui everstin kasvoihin.
"Kummapa on, että juuri tässä metsäseudussa, joka on Tuorlinnasta itään
päin, löytyy tuo harvinainen sirkunkello-kasvi..."
"Eikö Isä luule", keskeytti äkkiä kornetti, "että sopisi vetää ylös
akkunat ... taikka ehkä olisi paras, ett'ei isä nyt juuri puhuisi ...
niin paljoa ... tuo kylmä sumu virtailee vaunuihin..."
"Kiitoksia huolestasi, poikani, -- minun ei ole mitään hätää. Sinun
puolestasi paremmin on pelkäämisen syytä, että esimerkiksi saatat
jonkun kivun itsellesi noilla kasvitutkimismatkoillasi, että kylmetytät
itsesi ... ja joudut vilutautiin..."
"Vilutautiin!" sanoi kornetti nauraen, mutta myöskin punastuen,
"pikemmin saattaisin joutua jonkunlaiseen kuumeeseen..."
"Minä tahdon ruveta lääkäriksesi", sanoi eversti, "ja koska jo näen
arveluttavia kivun oireita, määrään sinulle..."
"Kiitän nöyrimmästi, isä hyvä! mutta vielä en ole vaarassa -- sen
vakuutan! Sitä paitsi minä kovin pelkään lääkityksiä".
Eversti oli vaiti. Armo huokasi. Julia vilkasi veitikkamaisesti minuun.
Vaunut seisattuivat, ja me olimme perillä. Ilta olikin jo joutunut
myöhän-puoliseksi.
Illallista syödessämme sanoi eversti pojallensa: "Kuules Kaarlo,
milloinka sinä niin onnelliseksi tulit, että löysit tuon
sirkun-kellosi?"
Rohkeasti vastasi kornetti: "juuri tänään, isäni!" ja otti samalla
taskukirjansa, aukaisi sen sekä veti sieltä ulos erään vähäisen kuivan
kasvin, sanoen: "tässä pohjolan pienessä kasvissa, joka löytyy, paitsi
Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa, ainoastaan Sveitsissä ja eräällä
vuorella Ameriikassa, on varsin erinomaisen hyvä haju, etenkin yön
aikana. Tämä tässä rupeaa jo kuivahtamaan, mutta vieläpä se toki
hyvältä tuoksuu, -- koetappas, Julia..."
"Jopa peräti, Kaarlo hyvä", huudahti Julia, "siinähän on väkevä
koiruohon haju! ... taikka ei ... mitä mä sanon ... se tuoksahtaa..."
"Koiruoho!" sanoi kornetti hämmästyksissään ja katsoi vähän häpeillään
kädessään olevaa koiruohoa. "Minä erehdyin ... minä hukkasin, minä
olin..."
Eversti hymyili vähän ivallisesti ja sanoi: "Myöntää täytyy, että tuo
sirkun-kello on hyvin kummallinen kasvi!"
Se, joka varmaankin pian kyllä sai kuulla enemmän tuosta
Sirkun-kellosta, oli Armo. Äidin ja pojan välillä vallitsi niin
sydämmellinen hellyys, että toisen kysymykset epäilemättä toivat
ilmi toisen salaisuudet silloinkin, jolloin ei niitä muuten
vapaaehtoisesti ilmoitettu. Kaikista lapsistaan rakasti Armo enimmän
vanhinta poikaansa, vaikka hän ei tahtonut myöntää, että sydämmensä
heidän välillään teki mitään eroitusta. Kaarlo olikin kaikista paraiten
äitinsä näköinen sekä muotonsa että hyvän, hellän sydämmensä puolesta.
Sitä paitsi oli hän lapsena ollessaan ollut heikko ja kivulloinen,
jonka vuoksi äiti oli saanut hänestä nähdä niin paljon huolta ja
vaivaa, että hän silloin menetti suuren osan terveydestänsä ja
voimistaan; tämä ehkä enemmän, kuin mikään muu, sitoi häntä tähän
lapseen, joka ainoastaan noin suurten uhrausten kautta varjeltui. Josta
näin paljon vaivaa näemme, se käy meille kalliiksi. Kyllä poika häntä
nyt palkitsi suurimmalla lapsellisella rakkaudella.
Jos Armo tiesikin jonkun salaisuuden, niin emme kuitenkaan muut siitä
selkoa saaneet. Eversti ei näkynyt tietävän enempää kuin mekään, sillä
iloisella mielellä ollessaan hän usein laski leikkiä kasvitieteestä ja
sirkun-kelloista, jotka sanat kornettia oikein olivat ruvenneet
peljästyttämään ja joitten mainitsemista hän aina koetti estää sillä,
että äkkiä otti jotakin muuta puheen aineeksi, mitä hädin parhaaksi
näki.
Tällä välin hän kuitenkin häiritsemättä jatkoi matkustuksiansa. Vieläpä
hän kerran lähti lähiseutuihin jalkamatkalle, joka kesti viikon päivät;
sitten ... vaan tästä toisten.
Eversti sanoi tavallisella tyvenellä tavallaan: "neljäntoista päivän
perästä nuoren herran täytyy lähteä leiriin, ja sitten sotatoimet häntä
koko kesän pidättävät rantamailla; rakkaus kasviin ja sirkun-kelloihin
kyllä haihtuu hänestä pois sillä välin".
Kaarlon poissa ollessa Julia oli melkein pahoissa päivissä. Arvid
luutnantti, joka maalla kaipasi sitä puheen ainetta, jota kaupungin
elämä tuottaa, ei tietänyt, kun hän kahden-kesken oli morsiamensa
parissa, hänelle sanoa mitään muuta kuin: "minun pikku Juliani!" jota
lauselmaa suutelo aina seurasi ikään kuin puuttuvan puheen jatkoksi;
tuota pikku Julia toki välimiten vältti. Kun sitten nämät rakastuneet
pitkän ajan olivat ääneti tarkastaen toisiaan istuneet rinnatusten,
rupesivat he haukottelemaan. Silloin sanoi Arvid, "sinun on uni, pikku
Juliani!"
"Niin on", vastasi hän ja ajatteli itsekseen: "siitä sinulle kiitos
olkoon".
"Nojaa minuun, enkelini, ja nukahda vähäsen", sanoi lempeällä äänellä
Julian tuleva maallinen turva, "nojaa minuun ja tähän tyynyyn, jonka
minä asetan näin, minä nojaan tuohon toiseen ja nukahdan myöskin, ...
tämähän tulee oikein äärettömän hauskaksi!"
Jotenkin surkean-muotoisena noudatti Julia neuvoa, ja pian nähtiin
nämät kihlatut sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän istuvan
puolinukuksissa toistensa rinnalla. Julia kyllä useasti sanoi, että
synti ja häpeä oli näin tuhlata pois elämänsä päiviä, mutta hänen
sulhasensa mielestä sillä tapaa paraiten saatti elämäänsä nauttia. Ja
koska se, joka hyväksi vaimoksi aikoo, jo morsiamenakin tahtoo
rakastettunsa toiveet täyttää, niin Julia, kumminkin toistaiseksi, aina
sekä edeltä että jälkeen puolen-päivän nukahteli. Kerran kun Arvid
luutnantti tarjousi hänelle tyynyksi, kuultiin hänen puoleksi hymyten
närkästyneenä sanovan: "minä vakuutan sinulle, että kohta rupean sinua
täydestä todesta sellaisena pitämään".
Sokea.
"Näen -- mustana kaikki".
Armo, joka päätti minua muka alakuloiseksi, vakuutti nyt keksineensä
synkkämielisyyteni syyn. Hän sen arveli alkavaksi keuhkotaudiksi sekä
määräsi minua juomaan maitoa ja kävelemään aamuisin hiljaa raittiissa
ilmassa.
Ehkä teki hän sen vain saadaksensa sopivalla tavalla minua seuraajaksi
Liisille, jolle tohtorit olivat määränneet samallaista ohjelmaa. Mutta
oli miten oli, neljä asiaa oli varmana: alakuloinen olin, --
keuhkotauti minussa oli, parannukset tarvitsin, -- ja kävellä minun
täytyi.
Minä siis rupesin maitoa juomaan sekä kävelin aamuisin ihanassa
kevät-ilmassa, taluttaen ääneti olevaa Liisiä kauniissa puistossa, jossa
linnut varsinkin tähän aikaan päivästä pitivät laulajaisiansa; heitä ei
häirinnyt meidän hiljaiset askeleemme eikä net muutamat sanat, jotka
huuliltamme lähtivät.
Liisin mielen-tila oli alussa kylmä ja tyly. Hän oli melkein aina
ääneti, ja ne harvat sanat, joita hän puhui, ilmaisi murtunutta mieltä
ja ärtyistä luontoa. Hän kysyi usein: "mitä kello on?" ja minun
vastattuani hän aina huokasi: "eikö enempää?"
Minä olin ääneti sen vuoksi, ett'en tosiaankaan tietänyt, mitä olisin
sanonut, sillä pelkäsinpä, että sopimattomalla sanalla ehkä olisin
loukannut hänen levotointa, tunteellista ja onnetointa sieluansa. Minä
näin hänen kärsivän ja olisin halusta koettanut lohduttaa, mutta enpä
tietänyt, mitä nuottia minun tuli vetää tehdäkseni hyvää vaikutusta
hänen sydämmeensä.
Sitä paitsi eivät mielestäni ihmis-sanat olisi voineet vaikuttaa
enempää lievitystä, kuin tuo leppeä, raitis ja virkistävä ilma, joka
leyhäeli ympärillämme, kuin nuot kauniit liverrykset, jotka hiljaa
humisevista lehdikoista kuuluivat, kuin tuo runsas, suloinen tuoksu,
joka oli ikään kuin nuoren luonnon hengähdys ja meihin, sitä
nauttiessamme, tunkesi virkistyttävästi aina sydämmiimme asti. Ah,
mitäpä olisinkaan saattanut sanoa kauniimpaa, hellempää ja
viihdyttävämpää kuin mitä tämä luonnon suloinen ja ihmeellinen
runollisuus hänelle lausui.
Vähitellen tuli Liisin mieli-ala lempeäksi. Minun äänettömät ainaiset
huoleni hänestä eivät enään tulleet kylmästi hyljätyiksi. Hän puhui
enemmän sekä levollisemmin kuin ennen.
Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Sinä olet ystävällinen ja äänetöin
kuin luonto, sinun seurasi tekee minulle hyvää". Koska en ikänä
ainoallakaan kysymyksellä koettanut tunkea hänen sydämmensä
salaisuuksia urkkimaan, näkyi hän kokonaan unhoittavan, että hänen
ympärillään oli muuta kuin luonto, jonka helmaan ei onnettominkaan
olento pelkää suruansa sulkea, ja tämä ystävä hänelle usein onkin
uskollisin ja paras lohduttaja. Monta kertaa hän itsekseen äännähti,
välistä vienosti valittaen, väliin kamoittavan hurjasti ja
nureksivasti. Tämän ääntämisensä hän tavallisesti äkkiä keskeytti,
ainoastaan joskus hän lauloi yksitoikkoisesti, mutta suloisesti jonkun
kätky-laulun, ikään kuin viihdyttääkseen sydämmensä riehuvia tunteita.
Tämä surullinen, miellyttävä laulu synnytti minuun välistä juuri tuota
surun-voittoista mielen-tilaa, jota Armo tahtoi minusta poistaa.
Liikkeissään osoitti Liisi myöskin samaa vapautta näihin asti
hillittyjen tunteittensa ilmaisemalla. Hän ojensi usein käsivartensa
hitaasti taikka teki niillä liikenneitä ikään kuin torjuaksensa luotaan
pois jotain hirveätä; välistä painoi hän kätensä kovasti vasten
rintaansa ja laski net toisinaan taas ristiin otsansa ylitse, jolloin
muotonsa osoitti hänen äärettömästi kärsivän. Usein hänen liikuntonsa
olivat niin kiivaat ja hurjat, että melkein olisi saattanut luulla
hänen mieli-puoleksi joutuneen. Mutta niin pian, kuin meidän
aamukävelymme oli loppunut, ja me rupesimme lähenemään kotia, hänen
olentonsa taas vähitellen palasi entiseen umpimieliseen, kylmään,
melkeinpä luonnottomaan kankeuteensa.
Eräänä aamuna, jolloin olimme istuneet vähäiselle lavitsalle, sanoi hän
äkkiä minulle: "me istumme auringossa, eikö niin? Minä tunnen sen
paisteen. Hakekaamme varjoa. Minä en auringosta pidä, eikä sillä ole
minuun mitään osaa".
Minä vein hänen nyt eräälle lavitsalle, jossa tuuhea sireeni-aita esti
auringon-säteet loistamasta meihin.
"Tänään on varmaankin hyvin kaunis päivä", sanoi Liisi, "ilma ei ole
mielestäni koskaan tuntunut näin suloiselta". Ja nyt hän rupesi minulta
kyselemään kukkien väristä, puista, linnuista ja kaikesta ihanasta,
mutta hänelle näkymättömistä, mitä meitä ympäröitsi, ja sen hän teki
äänellä, joka oli niin surullisen lempeä, niin täynnä hiljaista itsensä
kieltämistä, että se syvästi liikutti sydäntäni, ja pari kyyneltä,
joita en koettanutkaan vierimästä estää, putosi silmistäni hänen
kädellensä, joka minun kädessäni lepäsi. Äkkiä veti hän sen pois,
sanoen: "sinä itket minun tähteni, sinä säälit minua! -- Sitä ei
kenenkään tule tehdä, -- ei kenenkään tarvitse minua surkutella, -- ei
kenenkään minua armahtaa; -- minä en sitä ansaitse! Sinä et kauemmin
saa olla petyksissä minun suhteeni, opi minua tuntemaan, -- opi
kammoksumaan minua! tämä sydän on tahtonut tehdä rikoksen, -- tämä käsi
on tehnyt murhan! -- Minä kuljen nyt -- sen tiedän -- sen tunnen --
kuolemata kohden, mutta hiljaista, melkeinpä kivutointa kuolemaa, ilman
häpeätä ja epäkunniaa, mutta minä olisin ansainnut kuolemani pyövelin
kädestä".
Näitä sanoja kuullessani päivä mielestäni musteni silmieni edessä.
Hiljaa kauhistuen olin ääneti. Tuo sokea oli myöskin ääneti ja hänen
muodossaan kuvastui ensin hurja epätoivo, sitten näkyi ivallinen hymy
hänen kalpeilla huulillaan, kunnes muoto vähitellen muuttui synkeän
alakuloiseksi, jolloin hän hiljaa ja verkalleen kysyi: "Onko kukaan
vielä lähelläni?" -- "Minä olen täällä", vastasin minä niin tyvenesti
ja lempeästi, kuin suinkin saatin, sillä tiesinpä, että onnetoin
rikoksellinen vielä suuremmassa määrässä, kuin viattomasti kärsivä,
kaipaa kanssa-ihmistensä hyvyyttä.
"Pian", sanoi Liisi, laskein kätensä sydämmellensä, "pian nämät
polttavat tulet, jotka riehuvat täällä, sammuvat. Hiljainen kuolema,
minä tunnen ystävällisen lähestymisesi! ... Sinun siipesi viileä leyhkä
antaa minulle välistä hetkellisen lievityksen... Pian tämä kylmä sydän
on lepäävä, kangistuva kylmässä maassa... Äidillinen maa, sinä suljet
kyllä helmaasi väsyneen lapsen, joka ei oppinut tuntemaan yhtäkään
äidin sydäntä, ei isän syliä eikä ystävän turvaavaa kättä elämän
pitkänä, pitkänä päivänä!... Mutta miksikä valitan? Saadakseni
surkuttelevan ylenkatseen armopalaa? Enkä edes sitäkään ansaitse!...
Minä olen viheliäinen olento!"
Hän vaikeni, mutta jatkoi hetken perästä taas: "kummallista! -- tänään
-- tänään -- satoja päiviä äänettömänä kärsittyäni elämäni kurjuuksia,
vaatii sydämmeni minua puhumaan, ... tahtoo, ikään kuin kauan kahleissa
ollut vanki, hengittää vapaampaa ilmaa, tahtoo astua päivän valoon,
huolimatta niistä inhon ja kauhistuksen tunteista, joita tämä
rikoksellinen vaivainen muissa herättää... Liekki tahtoo vielä kerran
leimahtaa ja laskea loisteen, jospa kamoittavankin, ennen kuin se iäksi
sammuu.
"Käännä pois kasvosi minusta, Piete!... Seuraa auringon esimerkkiä
-- -- se on minusta yhden tekevää -- taikka oikeimmin, sekin on hyvä;
minulla on vielä jotain menetettävää -- sinun sääliväisyytesi. Hyvä,
minä olen tuon rangaistuksen itselleni velkaa..."
Hän vaikeni taas; tuliset kivistävät tunteet näkyivät vaivaavan hänen
sieluansa ja sanomatoin into ja surullisuus kuvautui hänen ihanissa
kasvoissaan, jolloin hän, eteen päin kurkoittaen käsiänsä, huudahti:
"Isänmaa, vapaus, kunnia! -- oi, joska olisin voinut elää, taistella ja
kuolla edestänne ... silloin en olisi tullut täksi huonoksi,
langenneeksi olennoksi, kuin nyt olen. Oi, jospa olisin ollut mies,
silloin ei sydämmeni turhaan olisi sykkinyt teidän tähtenne, teidän,
jotka aina suurena päämaalina olette edessämme, kun sielumme halajaa
kotkan-siivin lentämään! Tämä liekki, joka nyt hivuttaa rikoksellista
rintaani, olisi silloin teidän alttarillenne sytytettynä palanut
kirkkaana ja pyhänä uhriliekkinä korkeuteen päin. Mutta nyt! ... oi,
onnetoin se nainen, jonka sielulle luonto on lahjoittanut paljon tulta,
tunnetta ja intoa! Onnetoin se nainen, joka siinä ahtaassa piirissä,
mihinkä hän on kutsuttu hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa
vaikuttamaan, näkee ainoastaan ilottomuutta, vankeutta ja elämänsä
haudan.
"Minä olin tuo onnetoin. Oi äärettömästi olen kärsinyt ja taistellut
sallimusta vastaan! Minä taistelin lohikäärmettä vastaan, jonka
voittajaksi luulin olevani kutsuttu ... mutta se voitti minun -- se on
minua tomuun viskannut, murtanut, sotkenut kuten matoa.
"Nuoruuteni innossa ylpeilin siitä, että tunteeni olivat syvät,
jäntevät ja tuliset, minä ylenkatsoin maltillisuutta enkä tahtonut
tunnustaa muuta lakia kuin omaa tahtoani; minä tunsin olevan siivet --
ja tahdoin lentää, minä tahdoin nousta kaikkien ylitse ja lankesin!
"Oo, joska minun pian sammuva ääneni kuuluisi jokaiselle naiselle, joka
hehkuvana ja innostuneena luulee itsensä jotakin suurta, loistavaa
tarkoitusta varten luoduksi, luulee, että tunteitten rikkaus ja voima,
jolla hän on lahjoitettu, oikeuttavat häntä ylenkatsomaan tuota
hiljaista maailmaa, johon yhteiskunnallinen järjestys on hänen
asettanut, sekä tuota kainoa, miellyttävää tunteitten maltillisuutta,
jota sekä taivaallinen että maallinen laki hänelle määrää -- oo, jospa
hän näkisi minua näiden lakien rikkomisesta langenneena ja kuulisi
minun varoittavan ääneni lausuvan: eksynyt surkuteltava olento,
hillitse itsesi! Sinun oma intohimoinen sielusi -- kas siinä
lohikäärme, jota vastaan sinun tulee taistella, siinä tuli, joka sinua
kalvaa ja tulee muitten surmaksi, ellet sitä aikanaan tukehuta! Taivuta
itsesi sallimusten ja yhteiskunnallisten järjestysten mukaan ... koeta
voittaa itsesi ... muuten joudut kärsimään ja muserrut kuin minä!
"Minulle on taisteleminen jo myöhäistä -- voimani ovat menneet, haluni
mennyt! Tuli on päässyt valtaan -- temppeli palaa, palaa, palaa -- ja
tulee palamaan siksi, kuin tuulet eivät enään löydä siitä muuta kuin
tuhan... Rovioni olen itse sytyttänyt -- minä palan ja kärsin! Sinä
ympärilläni oleva maailma, joka olet täynnäsi sopusointua, ihanuutta ja
laulua, joka, ikään kuin hymyillen heräävä lapsi, hyväillen suljet
minut helmaasi ... turhaan hymyilet, turhaan sinä hyväilet ... minä en
sinua ymmärrä -- minä kärsin!
"Kun olin nuori ... mielestäni siitä on jo kokonainen vuosisata ...
silloin jo tunsin sydämmessäni toisinaan taivaan, toisinaan helvetin
... nyt en siellä enään taivasta tunne. Kun olin nuori -- vielä varsin
nuori -- minä jo lemmin rakkauden innon koko hehkuvalla voimalla. Ensi
lempeni esineenä oli isänmaani ... sinä ehkä hymyilet sekä pidät
tuollaista tunnetta nuoren tytön sydämmessä naurettavana .. sen ovat
muutkin tehneet; vaan kuitenkin -- isänmaani! Minun isäini jalo,
rakastettu maa! jospa kaikilla sinun pojillasi olisi ollut minun
sydämmeni -- heikon tytön sydän, niin olisit vielä, mitä ennen olet
ollut urojen kotopaikkana ... Euroopan jalopeurana.
"Sinä olet lukenut ja kuullut puhuttavan marttiiroista, niistä
hirvittävistä kiusauksista ja melkeinpä mahdottomista julmuuksista,
joita vapauden ja isänmaan ystävät kaikkina aikoina ovat kärsineet, ja
olet varmaankin kauhistuen kääntänyt katseesi ja ajatuksesi toisaalle.
Minä luin myöskin, minä kuulin heidän kohtaloistaan ja halasin
osalliseksi niistä, minä ajattelin mielihalulla kaikkia vaivoja,
kaikkia hirvittäviä tuskia .. ja taivaan autuudelta ne minusta
näyttivät, kärsittynä, oo isänmaa, sinun puolestasi! -- minä rukoilin
Jumalalta heidän kunniaansa, heidän iloansa.
"Sillä aikaa, kuin minun nuoruuteni kehkeytyi kukoistukseen ja
tunteeni uhkuivat kuten kevät-virta, riehui sodan murha-aseet Euroopan
lävitse, ... ainoastaan kaiku niitten aseitten kalskeesta, jotka
sotivissa ryhmissä leimuivat, ennätti meidän rauhalliseen maahamme.
Mutta se ennätti minun korvilleni ja herätti sydämmessäni hurjimmat,
kiihkeimmät tunteet... Ah, minä olin ainoastaan nainen! ... minun
haaveilemistani naurettiin ja ivattiin. Minä itkin katkerimmat
närkästyksen kyyneleet -- ja tallensin hehkuvan tuleni sydämmeeni.
"Vanha tuli, ja sanat: _isänmaa, vapaus_, jotka sodan tulen
leimahtaessa loistivat häikäisevän kirkkaana, kadottivat nyt rauhan
siimehessä monta noista viehättävistä säteistään. Minunkin rinnassani
nuot ihanat sanat menettivät luontevan jännitys-voimansa, kun ei niihin
enään yhdistynyt muisto vaaroista, taisteluista ja kunniakuolemasta.
Rauha oli päätetty, kaikki mielen-jännitykset herkenivät. Ympärilläni
oleva maailma oli entistä jokapäiväisempi ja yksitoikkoisempi. Mutta
minun sydämmeni jäi yhtäläiseksi kuin ennenkin, se tahtoi elää,
vaikuttaa; minä olin kiihkeä kuten ennen, vieläpä enemmänkin, minä
halasin valloittamaan elämän korkeimpia kukkuloita, vaan ihmiset,
yhteiskunnalliset järjestykset ja kaikellaiset olot vaativat minua
iäksi jäämään tuohon tyhjään elooni. Laiva-orja ei koskaan ole
saattanut onnettomampana olla kuin minä. Väsymättömänä, kuin
myrsky-ilman henki, työskenteli sieluni, se syleili maailmaa ja tahtoi
koroittaa itseänsä tähtitarhaan asti, tunkea kaikkein tunteitten ja
tiedetten salaisuuksiin, mutta minun ruumiini ja huomioni kiinnitettiin
siihen, mitä elämässä on vähäpätöisintä ja jokapäiväisintä. Minussa eli
kaksi olentoa yhdessä olennossa ja toinen oli toisen vaivana.
"Yhden ainoan intohimon maailma naisen sydämmelle suo ... kasvatuksessa
sitä tavallisesti kehitetään romanien ja sulavien runojen ynnä muitten
sellaisten lukemisella. Tämä ainoa on rakkaus, ja sitä minä tulin
tuntemaan. Sanotaanpa, että se jalostuttaa naista ja tekee häntä
sanomattoman onnelliseksi ... minua on se vienyt rikokseen ja saattaa
minua nyt hautaan.
"Isäni kuoli. Hän ei koskaan minua käsittänyt, ei koskaan minua
rakastanut eikä koskaan minua onnelliseksi tehnyt! Miksikä antoi hän
minulle elämäni? -- Jospa äitini olisi elänyt, oo, hän olisi käsittänyt
ja rakastanut minua! Minä olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, hän
oli kovat kärsinyt ... ja paljon taistellut. -- Minä olin hänen
viimeisen huokauksensa hedelmä ja tuon huokauksen imin ensimmäisessä
hengen-vedossani, ... äitini ensimmäisessä ja viimeisessä suutelossa.
Sen vuoksi oli koko elämäni kuoleman-kamppauksen kaltainen, iäinen
kamppaus, taistelu. Vaan pian siitä jo ehkä loppu tulee!