puutarhaan näyttääksensä hänelle uutta viljelystä eli "Perkiöä", jonka
hän oli laittanut vanhaan perunamaahan, saimme me Mellander'in rouvalta
kuulla vähän kaikenmoista uutta. Ensiksikin, että hän oli lukenut erään
hyvin hupaisen kirjan, jossa puhuttiin nuoresta Frits nimisestä
nuoresta miehestä.
"Onko tuo kirja romani?" kysyi Armo.
"On, romani se on ja kovin hauska. Jota Frits hyvänä pitää, hänen
nimensä on Ingeborg".
"Kuka on sen kirjan tekiä?" kysyi Armo.
"Jaa -- sitä en tiedä. Mutta kyllä hän kuuluu olevan pappina ... Ja
siinä sanotaan kovin kauniisti, mitenkä he soutelevat järvellä ja
mitenkä tyttö plaksuttelee pieniä valkosia käsiänsä -- --".
Sulasta hämmästyksestä huudahti kornetti varsin kimeästi: "Lieneekö tuo
Frithiof?"
"Frithiof -- -- -- niin Frits'iksi elikkä Frithiof'iksi häntä
nimitettiin".
"Tegnér'in tekemä kirja!" huudahti taas vuorostaan Armo.
"Ten -- niin, niin, jonkun sellaisen nimen olen kuullut".
Julia katsahti taivasta kohti.
Armo, joka ensi kerran älysi, että tällaista keskustelu-ainetta tuli
muuttaa jota pikemmin sitä paremmin, kysyi nyt Mellander'in rouvalta,
oliko kreivinna B. ... jo muuttanut kartanoonsa.
"En tiedä!" sanoi Mellander'in rouva terävästi, "hänestä en minä tiedä
mitään. Meidän välillämme ei ole mitään 'kommerssia' enään. Mitäpä
pikku Armoni tästä ajattelee, kun kuulee, että kreivinna ja minä olemme
yhdessä kasvaneita? Niin, me olimme nuoruudessamme yhdessä joka päivä,
ja hänen olkihatussansa oli keltaiset nauhat ja minun olkihatussani oli
punaiset nauhat, ja minä sanoin hänelle: 'kuules Sanetti!' ja hän sanoi
minulle: 'kuules Lisetti!' ja me olimme parhaita ystäviä, mitä
maailmassa tavataan. Sitte hän läksi yhtäälle, minä toisaalle, --
nimittäin enoni, raatimies Stridsberg'in luo Norrteljeen. Armo
varmaankin tuntee -- -- --?"
"En!" vastasi Armo.
"Hyvänen aika! ette tunne rikasta Stridsberg'iä, -- häntä, joka oli
nainut neiti Bredström'in, tuon Tukholmassa asuvan tukkukauppias
Bredström'in tyttären -- -- tietäähän Armo? -- -- Bredström'in --
kauppatorin varrella asuvan Lönnqvist'in langon?"
"En tunne", vastasi Armo hymyten ja hiukan hämillään.
"Vai niin -- -- vai niin", sanoi Mellander'in rouva jotenkin
tyytymättömästi ja ehkäpä pannen nyt vähemmän arvoa Armon
tuttavuuksiin. "Noh", jatkoi hän kertomustaan, "sitte kävi niin,
ett'emme moneen vuoteen nähneet toisiamme. Mutta kun minä jouduin
Mellander'in vaimoksi, satuin Tukholmassa eräissä laulajaisissa
näkemään nuoruuden kumppaniani, joka nyt oli päässyt kreivinna B:ksi ja
minä hänelle noikkaan ja noikkaan, ... mutta mitäpä luulette? -- Hän
katselee minua tarkkaan, vaan eipä tervehdäkkään -- -- -- eikä ole
minua tuntevinaankaan. 'Hohoh!' ajattelin minä. Mutta kun hän ajaa
maantien varrella olevan asuntoni sivutse, silloin hän muka pistää
päänsä ulos vaunujen akkunasta sekä noikkaa noikkaamistansa, mutta --
minä vain sukkaa kudon! Mitä pikku Armo tästä kaikesta ajattelee?"
Mitä pikku Armo ajatteli, siitä Mellander'in rouva ei tällä kertaa
selkoa saanut, sillä juuri samassa tuli hänen rakas puolisonsa sisälle
everstin kanssa, joka kiirehti poijes, koska kello jo oli joutunut
viiteen ja meillä oli koko penikuorman matka Lehtosaaren ruukin-patruuna
D:lle, jonka luoksi vielä aioimme vieraisiin. Kaksi kupillista kahvia
täytyi meidän kuitenkin kaikkien juoda, paitsi kornetin, joka siunaten
Mellander'in rouvan hyvän-tahtoisuutta sekä hänen kahviansa jyrkästi
vakuutti, ett'ei hän sietäisi toista kuppia. Hän ja Julia olivat koko
ajan, miten parahiten saattoivat, koettaneet huvitella Eeva ja Maalu
neitosia. Kornetti iloisella ja reippaalla tavallaan aloitti heille
monessa suhteessa pientä kohteliaisuutta. Julia kiitti heidän
kukkakasvejansa, lupasi lainata heille kirjoja, ompelumalleja y.m. ja
tämä kaikki vaikutti, että nämät nuokkukoivut näyttivät siltä, kuin
raitis tuuli olisi niitä ravistellut taikka virvoittava sade
virkistänyt, sillä rupesivatpa tuuvittelemaan oksiansa ja heiluttelemaan
lehtiänsä eli toisin sanoen: Maalu ja Eeva tulivat varsin virkuiksi ja
heidän silmänsä vilkkuivat ikään ja länteen.
Lehtosaaressa otettiin everstiä perheinensä vastaan oikein meluavalla
ilolla, erittäin Kaarlo kornetista pidettiin suurta uhoa, hän kun
reippaan olentonsa, iloisen luontonsa ja kaikellaisten kepposten takia
oli yleensä koko naapuriston lemmikki ja varsinkin suosittuna iloisessa
Lehtosaaressa, jossa tanssit, näytelmät ja kaikellaiset huvitukset
vaihtelivat, ja jossa hän yhtenä ainoana yönä oli vuorotellen
tanssittanut kahtatoista tyttöä kahdessakymmenessä ja neljässä
katrillissa. Näytelmissä oli hän ollut monena miehenä ja aina
herättänyt suurta mieltymystä. Rakastajan osaa hän ei tosin kyennyt
näyttämään, tietysti siitä syystä, ett'ei hän _koskaan saattanut
rakastua_ eikä hän luonnollisesti taitanut näyttää, mitä varsin soti
hänen luontoansa vastaan.
Ruukin-patruuna D:n kolme taidokasta tytärtä ja neljä taidokasta poikaa
olivat päättäneet isänsä nimipäivän kunniaksi pitää laulajaiset, joihin
jotenkin lukuisasti oli kuulioita kutsuttu, ja näitten joukkoon H:n
perhe lisäsi viisi terve-tullutta vierasta.
Rouva D., jota huhu kertoi erittäin sivistyneeksi naiseksi, joka tiesi
jutella Weber'istä ja Rossini'stä, kasvatuksesta ja sivistyksestä,
värityksestä, hyvästä aistista ja taitavuudesta y.m., rupesi nyt Armoa
huvitellaksensa pitämään koreita puheita kasvatuksesta sekä niistä
peri-aatteista, joittenka nojalla hän oli lapsiansa kasvattanut, ja
joissa aatteissa Weber ja Rossini, sivistys, aisti ja taitavuus
joutuivat varsin taitamattomasti yhteen sekamelskaan.
Laulajaiset alkoivat. Eleonora D. istui punastuneena ja peloissaan
pianon ääreen sekä soitti erään kappaleen. Joka soinnokselta hän
lahjoitti kuuliain korville pari tahi kolme säveltä kaupan päällisiksi,
ja juoksumat, kiitos olkoon väkipolkimen ja näppäryyden, net kävivät
kuten gummilla sivallus piirustuksen ylitse. Loppu teki suuren
vaikutuksen. Koko piano rämisi. Tämän jälkeen tuo sinisilmäinen Tereesa
lauloi Sevillan parturista arian. Hänen katkonaiset sävelensä, väkevät,
ikään kuin käsivoimalla väännetyt luikerruksensa ja kimeät huutonsa
saavuttivat kuulioilta hilpeimmät kiitokset näin suuresta vaivasta.
Ruukin-patruuna D., paksu, lyhytläntä, iloinen ukko oli lapsiinsa kovin
ihastunut ja hänen isällinen sydämmensä heitä vertasi senkin seitsemään
neroon. Tavan takaa hän meni everstin luo sekä huudahti tuikkaavin
silmin ja käsiään hieroen: "noh, veliseni, mitäs ajattelet? Mitäs
sanot, veljeni? mitä häh? Häh mitä?"
Everstillä oli luonnollinen hyvä aisti, ja myöskin oli hän eläessään
kuullut niin paljon hyvää soitantoa, että kylläkin tiesi tällaista
arvostella, mutta hän turvasi nyt tuohon veitikkamaiseen hymyilyynsä ja
antoi kiitos-lauseeksi tämän epäselvän vastauksen: "hän soittaa kuten
itse Hiisi!" taikka "hän laulaa kuten tuhat tulimmainen!" jotka vankat
lauselmat mieltynyt isä otti vastaan suurimmalla ilolla.
Sittemmin lauloivat Aatu D. ja yksi hänen sisaristaan erään laulun,
joka meni vähän (kuten eversti sanoi) "rikki"; ja tästä nyt syntyi
silmäsota veljen ja sisaren välille siksi, kuin laulu taas vähitellen
sointui yhteen.
Päätökseksi esitti nuot seitsemän taituria yhteen ääneen yhdys-laulun,
laskein siinä maljasta ja kaljasta, ilosta ja elosta sekä jos jostakin,
mitä vain loppu-sointuiselta vetävää tuo Aatu runoilia oli kokoon
kasannut, ja oli laulu sellainen, josta pahasti pelkäsin huoneen
hajoavan.
Armo, joka kaiken aikaa oli istunut ikään kuin ehtookirkossa, niin
hartaan ja juhlallisen näköisenä, pani nyt parastansa tyydyttääksensä
tuota taiteellista, ylistystä janoavaa perhettä. Eversti toisti vankat
lauselmansa; ja seura huusi ääntevästi: "hyvin! oivallisesti!" joita
sanoja monesta kohden kuitenkin seurasi epäiltäviä suun väänteitä ja
nenän nirputuksia. Tätä tapaa kornetti -- hänen kyllä sopi moittia,
hänen, joka toden-peräisesti saatti sanoa, kuin sanoikin, ett'ei hän
ollenkaan käsittänyt soitto- eikä laulutaidetta eikä siis saattanut
sitä arvostellakkaan, vaan toinen raukka, jolta hänen soitannollisen
aistinsa takia arvostelua vaaditaan, on tämmöisissä laulajaisissa
pahemmassa kuin pulassa. Taideniekkoja saa arvostella, siihen on oikeus
rahalla lunastettu, vaan taiteen harrastajaa saa ainoastaan kiittää --
tämä on ikään kuin velvollisuus -- mutta jollemme sitä hyvällä omalla
tunnolla saata tehdä, niin ei totuuskaan piiloon pakene jättämättä
kasvoihimme jonkunlaisia vieraita väreitä.
Ennen illallista ei kotiin-lähtöä ollut ajattelemistakaan, vasta kello
yhdentoista aikaan istuimme jälleen vaunuissa. Erittäin kaunis ja
leppeä oli keväinen yö. Armo nukahti pian, häntä tuuti vaunujen
hiljainen liikunto ja meidän keskustelumme häntä nukutti. Vähitellen
vaikenimme kaikin. Everstin muoto synkistyi. Kornetti istui katsellen
kuuta, joka kalpeana ja lempeänä loisti tyvenen, viheriäisen maan
ylitse. Hänen katseessaan oli jotakin haaveksivaa, sitä en hänessä
koskaan ennen havainnut. Julia kävi myöskin miettiväksi. Ajaja sekä
hevoset luultavasti myöskin ajattelivat jotakin, sillä vain verkalleen
kuljimme eteen päin tasankojen ja metsien läpi. Kun keski-yön aikana
ajoimme pappilan, provessori L:n asumapaikan, sivutse, näkyi siellä
kynttilän valo eräästä akkunasta kimaltelevan. Eversti sen huomasi ja
sanoi ystävällisesti loistavin silmin: "tuossa istuu nyt L. valvomassa
ja työtä tekemässä lähimmäistensä hyväksi. Hän ei suo itsellensä
yölepoa, -- -- ja kuitenkin kuluu luultavasti viisikymmentä vuotta,
ennenkuin hänen teoksensa ymmärretään sekä arvossa pidetään. -- Ja
päivin hän käyttää kaikki tunnit niihin monenmoisiin töihin, joita hän
virkansa puolesta on velvollinen tekemään".
"Hän on kynttilänsä tapainen", sanoi kornetti, "lahjoittaaksensa valoa,
se itsensä kuluttaa.
"Hän on varmaankin hyvin jalo mies!" sanoi Julia, kyynel silmässä.
"On kyllä", sanoi eversti, "en tunne ketään jalompaa. Mutta hänen on
mahdotoin elää kauan sillä tavoin, kuin hän itseänsä hoitaa".
"Eikö hänellä", kysyi Julia vielä, "ole siellä kotona äitiä, sisarta
taikka ketään omaista, joka, hellitellen häntä, pitää hänestä huolta?"
"Ei. hän on yksin".
"Yksin!" toisti Julia hiljaa ja surullisesti.
Kun hevoset verkalleen eteen päin kulkein kaarsivat pappilaa, pisti
Julia päänsä ulos vaunuista ja katseli yhä yhteen suuntaan.
"Mitäs katselet, lapseni?" kysyi eversti.
"Kynttilää, isäseni ... se loistaa niin ihanasti yön pimeydessä'!"
* * * * *
Seuraavana päivänä oli meidän taas meneminen vieraisiin naapuristoon,
mutta tällä kertaa ei kornetti millään muotoa saattanut meitä seurata.
Hän oli saanut onkeensa, että Sirkun-kelloja löytyi eräässä
metsämaassa, joka oli puolen penikuorman Tuorlinnasta ikään päin.
Saadaksensa tuosta vahvaa varmistusta, täytyi hänen jo edeltä puolen
päivän jättää meidät ja lähteä matkalle.
"Minä en ymmärrä", sanoi Julia, "mistä tuo Kaarlo toisinaan elää. Hän
ei koskaan ota evästä mukaansa, kun hän lähtee metsämaihin kasveja
etsimään. Oikein hän onkin mielestäni laihtunut".
"Nyt hän taaskin metsään juoksee!" sanoi eversti, kun näki poikansa
pitkin askelin rientävän pihan poikki; "pelkäänpä, että tuo Linnaea
borealis tekee häntä viiropääksi".
Vieraissa käyntimme ei tänäpäivänä oikein hyvin onnistunut. Viikin
kartanossa, L:n perheessä, oli lapset rupulissa ja pikku tallukkojen
vuoksi ajoimme, tämän kuultuamme, täyttä nelistä poijes.
Eräästä kreivilästä, johon poikkesimme, oli kreivinna poissa. Hänen
kanarialintunsa lauloivat puutarhan huvimajassa nälkäisinä kauniissa
häkeissään; he vuoroin valittaen ja iloisesti visertäen koettivat
puutoksiansa ilmoittaa.
Armo antoi niille siemeniä, vettä, sokeria ja linnun-ruohoa sekä
nimitti niitä monenmoisilla lempisanoilla.
"Kaikesta vaivastamme", valitti eversti, "tuskin teekuppia saamme tänä
iltana!"
Eversti oikein tunsi ruumiissaan kaipauksen, jos hänen vain
iltapuolella kuuden ja seitsemän välillä täytyi olla ilman teetä, ja
Armo, joka tuon kyllä tiesi, istui oikein huolissaan vaunuissa, kotia
päin palatessamme, tätä matkaa kun varmaankin kestäisi vielä toista
tuntia. Viedäksensä meitä oikotietä ajoi kuski pois tavalliselta
maantieltä, ja nyt siis katseltavaksemme kuvautui uusia näkö-aloja.
Eräässä jylhässä metsäseudussa seisautettiin hevoset huoahtamaan.
Oikealla puolen, vähän etäämpänä meistä, näkyi puitten latvojen ylitse
hieno savupilvi, jota vähäinen tuulen-henki toi meitä kohti.
"No totta tosiaankin", sanoi eversti, "luulenpa, että tuolla on pantu
teevettä meitä varten kiehumaan! Katsoppa, Julia -- eiköhän siellä
metsän läpi haamoita joku valkoinen muuri?"
"Kyllä! minä näen jotakin harmaan-valkoista ... siellä on todellakin
talo ... savu näkyy tulevan sieltäpäin. Varmaankin joku haltiatar, joka
tahtoo meitä kestitä, odottelee meitä siellä. Haltiatar, joka tarjoo
meille teetä, sehän oivallista!"
"Minä luulen", sanoi eversti, "että, vaikk'ei siellä haltiatarta
olisikkaan, on siellä kuitenkin ihmisiä, ja net varmaankin antavat
meille teetä, jos me -- mitäs tuumaat, Lotta? Menemmekö vieraisiin
tuonne hauskaan, vähäiseen metsälinnaan? Me sanomme tuolle
herras-väelle, että toivomme päästä heidän tuttavuuteensa sekä että
me ... sanalla sanoen, että olemme janoissamme".
Julia nauroi sydämmestään. Armo näytti hirveän hämmästyneeltä.
"Ystäväni hyvä", sanoi hän, "tuo ei millään tavoin sovi!"
"Kupillinen teetä sopisi minulle hirveän hyvin", vakuutti eversti.
"Sitä paitsi, äiti kulta", lisäsi Julia, "saisimme siellä ehkä
uusia hupaisia tuttavia. Esimerkiksi vain, entä jos Don Quixote ei
suonen-iskemisistään olisikkaan kuollut, kuten on kerrottu, vaan olisi
lähtenyt pohjoiseen päin ja ruvennut asumaan täällä ihanan Tobosansa
kanssa sekä tulisi nyt meitä vaataan ottamaan... Mahdollista myöskin,
että tapaisimme siellä jonkun erakon, joka meille elämän-vaiheistaan
juttelisi, elikkä vale-pukuun puetun kuninkaan-pojan".
"Olkoonpa mikä hyvänsä ja kuka tahansa, kun hän vain on niin
kristillinen, että antaa meille kupin teetä".
Vaikka eversti nyt varmaankin neljännen kerran muistutti teekupistansa,
vastusteli Armo kuitenkin yksipäisesti tuota aiottua vieraissa
käyntiämme, joten koko tuuma jätettiin sikseen ja päätettiin jatkaa
matkaamme yhtä kyytiä.
Kun vaunut taas läksivät liikkeelle, niin -- naksis! meni toinen pyörä
paikaltaan, vaunut kaatuivat vähitellen kumoon ja monin äänin
huutaessamme kellersimme toinen toistemme ylitse alas maantielle.
Armo joutui varsin päälleni, mutta ompelulaukkuansa, joka sattumuksesta
oli joutunut alleni, koetti hän kuitenkin vetää irti, ennenkuin itse
ajatteli pystyyn nousemistansa, vaan minä selitin, että tämä oli
mahdotonta niin kauan, kuin minä en päässyt paikaltani liikahtamaan.
Vihdoinkin seisoimme kaikin jaloillamme. Armo oli varsin kalpea ja me
muut kokoonnuimme huolestuneina hänen ympärilleen kyselemään, oliko
häneen sattunut taikka oliko hän paljon peljästynyt j.n.e., mutta
kun hän kieltämällä vastasi kaikkeen ja me hänen tuskallisiin
kysymyksiinsä, miten oli meidän laitamme, myöskin saatimme vastata,
ett'emme peljästyneet ja ett'ei meihin tullut mustelmaa eikä naarmaa
(likistyksistä en tahtonut puhuakkaan), purskahti Julia niin iloiseen
ja ääntevään nauruun, että se tarttui meihin kaikkiin. Ajaja ja
palvelia, jotka molemmat olivat vahingoittumatta kuten metkin,
raappivat huolissaan päätään.
Heidän avullaan koetti eversti nyt nostaa noita vanhoja, raskaita
vaunuja asemillensa, mutta maantiellä oli syvältä hietaa ja vaunut
olivat kaatuneet kuoppapaikkaan, ajaja oli saamatoin rahnus ja palvelia
vanha muinais-kalu, he vain huusivat: "äh ... voh!" Ainoastaan eversti
teki työtä toden takaa -- mutta vaunut eivät liikahtaneet paikaltaan.
Meneminen tuonne harmaaseen taloon (ainoa ihmis-asunto näillä
tienoilla) tuli nyt välttämättömäksi, ja eversti, jolle tämä käynti
sekä teekupillinen oli niin mieluista, että oli varsin iloissaan koko
tästä vaunuseikasta, huudahti nyt: "meidän tulee kaikkien seurata
toisiamme myötä-, ja vastoin-käymisessä!" Sitte hän itsensä tarjosi
vaimollensa taluttajaksi ja saattoi häntä erittäin ilomielisenä ja
leikillisenä pitkin kapeata polkua, joka, koukerrellen läpi taajan
kuusi- ja mänty-metsän, näkyi vievän usein mainittua harmaata taloa
kohti.
"Sade tulee!" sanoi Armo katsoen huolestuneena taivasta kohti, "hattuni
--. emmekö saattaisi viipyä täällä puitten suojassa niin kauan, kuin
Grönvall juoksee toimittamaan väkeä vaunuja nostamaan?"
"Ei tule sadetta", vastasi eversti.
"Jo sataa!" huudahti Armo.
"Joutukaamme, jotta pääsisimme katon alle!" sanoi eversti ja kiirehti
iloisesti eteen päin, pitäen hattuansa Armon pään ylitse.
Jopa vihdoinkin olimme perillä tuon vähäisen harmaan talon luona.
Ulkomuodoltaan näytti se kolkolta ja rappiolle joutuneelta. Sen
ympärystä oli viljelemätöin ja metsittynyt, ainoastaan pieni,
kyökkikasveja varten viljelty tarha, oli kunnossa. Erään metsäjärven
hopeinen pinta välkkyi vähän etäämpänä läpi tumman hongiston.
Juuri kun pääsimme taloon sisälle, rupesi oikein ripeästi satamaan.
Porstuan oikealla puolella oli ovi raollaan, se johdatti kyökkiin. Kun
eversti nyt astui sisään, hyppäsi eräs piika, kuten peljästynyt jänes,
nurkastaan esiin, tähtäsi meihin puoli-uniset, harmaat silmänsä ja
änkytti: "nouskaa ylös portaita ... herrasväki on kotona".
Sitte astuimme pimeitä ja kapeita puuportaita, joitten loputtua eversti
avasi oven; se vei pieneen huoneeseen, jossa joka haaralla oli pyykkiä
hajallaan. Pöydät, tuolit ja kopat olivat täynnä sekä silitettyjä että
silittämättömiä vaatteita. Ilma höyrysi vastaamme kuumana, ikään kuin
lämmitetystä uunista.
"Astu vain, astu vain!" sanoi eversti, ystävällisesti kehoittaen,
vaimollensa, joka äkkiä seisahtui kynnykselle.
"Enhän minä, ystäväni rakas, saata astua vaate-koppasiin", vastasi Armo
vähän närkästyneenä. Eversti ja minä siirsimme net vähän tieltä pois ja
sitte koperoitsimme tuon pyykkivaraston läpi toisen oven luokse, jonka
auettua kaikin hämmästyksestä ja ihastuksesta jäimme hetkeksi
paikallemme seisomaan.
Ihana, jalon-näköinen, mustaan silkkiin ja pitseihin komeasti puettu
nainen seisoi lattian keskellä huoneessa, jota kristallilasit,
kukka-uurnat, uhkeat kuvastimet ynnä muut tarpeettomat kiiltokalut
somasti kaunistivat. Vähän taaempana hänestä seisoi -- vaikka hän
minusta näytti ikään kuin leijailevalta -- nuori ... ja todellakin
ainoastaan nuori tyttö, mutta niin ihastuttava, niin enkelin-ihana,
että tosiaankin tahtoi epäillä, oliko hänen olentonsa maailmasta
kotoisin. Hän oli ehkä kuusitoistavuotias, vaaleat palmikkonsa olivat
somasti käärityt kultaisen hius-nuolen ympäri, ja yllänsä oli hänellä
valkoinen hohtopuku, joka pilven-hattaran tapaisena ympäröitsi tuota
liljan-valkeata, suloista, ihanteen-ihanasti muodostunutta,
enkelimäistä olentoa.
Tuo vanhempi nainen tuli meitä vastaan ja hänen tumman-siniset silmänsä
vähän ylpeästi ja kysyvästi tarkastelivat kutsumattomia vieraita, Armo
astui pari askelta taakse päin ja sotki minua varpaille. Eversti, jonka
jalo ryhti, sekä suora ja taitava käytös miellytti jokaista, sai
piankin suloisen hymyn tuon kauniin tapiolan-emännän huulille, kun hän
leikillisesti ja sujuvasti kertoi syyn eli syyt meidän odottamattomaan
tuloomme; hän pyysi heitä suomaan anteeksi, että näin tuntemattomina
tulimme heille vieraisiin, ilmoitti nimensä (joka tuohon kaunottareen
näkyi tekevän kummallisen vaikutuksen) ja esitti sitte vaimonsa ja
tyttärensä. Minun hän unhoitti. Sen suon hänelle anteeksi, sillä
kukapa kysyy kyytimiestä, kun pyytää kyytihevoista? Tapiolan kaunis
emäntä vastasi vieras-kielisellä murteella, mutta todellakin
soitannon-suloisella äänellä: "olkaatte terve-tulleita! kyllä vaunuihin
apua saadaan ja teille laitetaan teetä ... niin hyvää kuin saan aikaan.
-- Tässä on tyttäreni, minun Herminani", lisäsi hän ja suori,
hyväillen, varjoavat kiharat pois keijukaisen otsalta.
Armo, mennessään sohvan luo, seisattui kohteliaasti kumartamaan erästä
herraa, joka näihin asti oli seisonut akkuna-uutimen varjostamana,
mutta nyt astui esiin ja otti kiinni hämmästyneen Armon käteen,
puristaen ja suudellen sitä, jolloin hän nauraen, mutta myöskin ollen
vähän hämillään lausui: "Äiti kulta!" Tämä herra oli kornetti!
Armo sanoi vain: "Herra Jumala!" ja tuijottaen poikaansa, hän varsin
ällistyneenä ja ristissä käsin äkkiä istahti alas sohvaan. Eversti
seisoi silmät pystyssä, ja suullaan hän teki kummallisen muikerruksen,
mutta ei puhunut mitään. Jonkunlainen ahdistava, levotoin hämmennys
valloitti seuraa. Kornetti, joka erittäinkin ikään kuin kuumilla
kivillä seisoi, meni pian ulos tarkastamaan vaunujen kuntoon panemista.
Tapiolan kaunis emäntä myöskin meni ulos, ja me jäimme yksin
keijukaisen pariin, jota eversti nähtävällä ihastuksella katseli. Hän
sekä Armo ja Julia koettivat kaikellaisten asiain juttelemisella sekä
kysymysten kautta saada tyttöä vähän laveampiin keskusteluihin, mutta
sepä ei onnistunut; tämä puhui ainoastaan vähän sekä karttoi
kysymyksiä. Lapsellinen viattomuus, suloinen ja melkeinpä taivaallinen
levollisuus kuvautui koko hänen olennossaan ja kaikessa, mitä hän
sanoi. Hän puhui jotenkin selvää ruotsia, mutta korko oli kauniisti
sointuvan italian-kielen. Julia oli varsin ihastunut häneen sekä
kuiskasi ehtimiseen minulle: "hän on enkeli, oikea enkeli! Katso
hänen suutaan! ... ei, mutta katso hänen pientä kättänsä! ja hänen
jalkaansa! ... ja katso hänen silmiään! ... hei, Kaarlo veikka! ... nyt
varmaankin olet kiinni! ... hän on tosiaankin enkeli!"
Tuossa vähäisessä, somasti koristetussa huoneessa oli myöskin kaksi
soittokonetta, nimittäin kannel ja lyyry. Julian kysymykseen, soittiko
Hermina, vastasi tyttö siten, että hän kanteleella soitti ja lauloi
erään italialaisen laulun niin luontevasti ja niin suloisella äänellä,
että oikein kyyneleet silmistämme vierivät.
Hänen laulunsa tuskin oli loppunut, kun äiti tuli sisälle; kohta sen
jälkeen tuli kornetti ja sitten tee. Tämä viimeksi mainittu antoi
jokaiselle vähän tehtävää, joten keskustelun puute vähemmän tuli ilmi.
Minä en saattanut olla huomaamatta (tämä annettakoon anteeksi
talon-tarkalle) teekalujen kehnoutta. Kupit olivat halvinta posliinia
(kolme oli sinkitettynä), sokeri oli tavallista; -- leipää eli nisusia
ei ollut nimeksikään.
Minä luulen, että meidän kaunis emäntämme huomasi, miten Armo ja minä
iskimme silmää toisillemme, sillä hänen muotonsa osoitti tuskallista
hämmennystä ja hän soperteli jotakin vehnäjauhoista, miten niitten
saaminen tänne oli vaikea. -- Tämän puutteen poistajaksi Armo oitis
hyvän-tahtoisella tavallaan itseänsä tarjosi, luvaten lähettää omista
varoistaan, mutta tähän vastasi rouva kylmästi ja vakaasti: "ei
suinkaan, kiitoksia vain!" josta vastauksesta Armo hämmentyi ja vähän
närkästyikin.