hän paljon vietti aikaansa isänsä ja Helenan seurassa ja antoi usein
nuorten tuttavainsa turhaan kopistella hänen ovillensa, -- välistä oli
hän kuitenkin vähän kahdella päällä avaamisen suhteen, sillä hän
ajatteli: "ehkä hyvä ystäväni tulee rahojani takaisin maksamaan", mutta
arveli vähän mietittyään: "siinä tapauksessa ei niin kovasti
koputettaisi", ja jäi rauhassa työhönsä. Kaksi nuorta ystävää
kornetilla oli, joille aina määrätystä tunnus-sanasta ovi avattiin.
Jalon kolmikon muodostivat nämät nuorukaiset. Heidän mielilauseensa
sekä sodan että rauhan aikana oli: _pyrkikäämme eteenpäin_!
* * * * *
Emilia ja Algernon matkustivat huhtikuun alkupuolella Blekingeen.
Siellä eli eräässä suuressa kartanossa Emilian vanha kummi-täti. Kohta
häittensä jälkeen sai Emilia tältä vanhukselta kirjeen, jossa hän
kutsui nuorta paria tulemaan luoksensa mitä pikemmin sitä parempi.
Hänen poikansa, ainoa lapsensa, oli nykyään kuollut, ja nyt hän
kuusikymmen-vuotiaana tahtoi ilahuttaa eli uudelleen virkistyttää
sydäntänsä siten, että koki saada itsellensä jotain uutta
rakastettavaksi, jotakin, jonka hyväksi hän eläisi. Hän pyysi näitä
vastanaineita viipymään luonansa koko kevään ynnä kesän sekä jutteli
naapureista ja kaikellaisista huveista ja hauskuuksista, jotka
tekisivät heidän kesä-olonsa hupaiseksi. Hän vielä mainitsi aikovansa
tehdä testamenttinsä ja siinä määrätä kaiken omaisuutensa heille
perinnöksi, jos he häntä pitäisivät äidin arvossa.
"Katsos vain! Sehän oli kaunis kirje!" sanoi setä P. "Lähde sinä
oikopäätä vaimosi kanssa ... anna kohta tuoda vaunut esille ja
valjastaa hevoset. Minäpä tahtoisin olla sinun sijassasi, sinä onnen
lapsi! Odottaa huhtikuun alkua? Hullutusta! Entä jos ämmä sillä välin
kuolisi! -- silloinhan olisit antanut onnen juosta ohitsesi! Sitä minä
en tosiaankaan antaisi! Julia rakas, herätä minua, kun kahvia juodaan".
Kun matkavaunut olivat portaitten edessä ja Emilia istu Algernon'in
vieressä itkusilmin, sanoi hartaat, surulliset jäähyväiset vaunujen
ympärillä rakkaille vanhemmillensa, silloin tarttui Algernon hänen
käteensä kysyen: "tahtoisitko nyt halukkaammin jäädä _tänne_ kuin minua
seurata?"
"En, sinua tahdon seurata", vastasi Emilia.
"Oikeinko sydämmestäsi?"
"Varsin sydämmestäni".
"Ajappas nyt!" huudahti Algernon iloisesti. "Emilia, me seuraamme
toisiamme -- elämämme matkalla!"
Vaunut vierivät. Oi, jospa kaikki avioliiton-vaunut keinuisivat noin
köykäisesti ja notkeasti.
* * * * *
Synkkänä ja ääneti hiipi sokea pimeitten päiviensä läpi; hänen
terveytensä huonontui nähtävästi. Hänen sielunsa oli kuten valkea
sysihaudassa, sen liekit eivät leimuele eivätkä näy, mutta hiillyttävät
kuitenkin hiljaa ja varmasti asuntonsa. Ainoastaan laulussa hän joskus,
jolloin luuli olevansa yksin, ilmaisi tunteitansa. Hän sepitteli laulun
sanoja ja säveleitä, -- net olivat onnettoman sydämmen synnyttämiä.
Seurassa ei hän juuri koskaan sanaakaan sanonut. Ainoastaan siitä, että
hän lakkaamatta kierteli nauhaa käsiensä ja sormiensa ympäri, havaitsi
hänen sisällistä, ainaista levottomuuttansa.
* * * * *
Naisia löytyy, joittenka luonto vaikuttaa, että, mitä ikänänsä he
kotonsa keskuudessa tekevät, tulee hyvin tehdyksi, mihinkä he menevät,
seuraa heitä hiljainen riemu, sellainen, kuin tyyne keväinen päivä, ja
missä he oleskelevat, siellä viihtyy mieltymys ja hauskuus, joka ikään
kuin tarttuu kaikkiin, jotka heitä lähestyvät; tämä mielen-tila on
puhtaan, hurskaan ja nöyrän sydämmen. Onnellinen hän! onnellisempi
kaikkia muita, (vaikka heillä muissa suhteissa olisikin mitä runsaimpia
lahjoja) jolla on nämät omaisuudet! -- Ja onnellinen oli Helena, sillä
hänellä on nuot ihanat lahjat. Kirjeessä, jonka hän siihen aikaan
kirjoitti eräälle ystävällensä, kuvaili hän itse tuota onnellista
tilaansa.
"Sinä kysyt, mitä minä teen (mainitsi hän kirjeensä loppupuolella).
Minä nautitsen joka hetki elämän suloutta. Vanhempani, siskoni, työni,
kirjani, kukkaseni, aurinko, tähdet, taivas ja maa, kaikki lahjoittavat
ne minulle iloa; kaikki antavat ne minun tuntea, mitenkä suloista ja
autuasta elämä on. Sinä kysyt, mitä minulla neuvona, kun pimeät
ajatukset ja epäillykset valloittavat sieluani. Ystäväni hyvä, ei
minulla saata niitä olla, sillä minä uskon Jumalaan, minä rakastan
häntä ja panen toivoni häneen; -- ei minulla ole mitään muretta eikä
ikävää huolta, sillä minä tiedän hänen kaikki hyvin tekevän ... että
kerran kaikki hyväksi ja selväksi tulee. Kun näin tunnen, näin
ajattelen, niin täytyyhän minun olla onnellinen..."
* * * * *
"Curro, curri, currum, currere", änkyttivät pikku tallukat. "Cucurri,
cursum, currere, te senkin tallukat!" oikaisi Maisteri; ja tätä tekoa
he tekivät (minä en koskaan liioittele) lähes kolmen kuukauden ajan.
"Hitaasti käypi, -- mutta hyvin ja varmasti!" sanoi Maisteri,
vakuutettuna ja lohduttaen, Armolle.
* * * * *
Armo ... Jumala siunatkoon tuota hyvän-luontoista Armoa ... mutta
luulenpa, että maalle muuttamisemme olisi käynyt päinsä vähemmälläkin
vaivalla, ilman noita kaikkia vohkinoita ja kohinoita, ilman noita
myttyjä ja pyttyjä. Tuosta everstikin leikillään vähän puhui, mutta
Armo vastasi totisena: "Se on helposti sanottu".
Kornetti, joka ei kärsinyt äitiänsä vähintäkään moitittavan eikä hänen
töissään ja toimissaan koskaan tahtonut nähdä yhtäkään vikaa, oli samaa
mieltä äitinsä kanssa kaikissa hänen huolissaan sekä vastusteli meitä,
jotka niitä pidimme vähän tarpeettomina; ja kun liiaksi surulliselta
näytti, käveli hän huoneesta huoneesen laulaen: "God save
the king!" [Jumala suojelkoon kuningasta!] (tässä koko hänen
Englanninkielen-taitonsa) saadaksensa meidän huomiotamme siten Armosta
pois.
Armo toimitteli ja vaivasi itseänsä kaikkein meidän yhteiseksi hyväksi
kokonaisen kuukauden muuttomme edellä ja jälkeen; ja itse matkapäivänä
-- oi taivas!
Nyt toimitetaan,
Nyt puhdistetaan,
Ja tuolit on niin,
Ja pöydät on näin,
Ei asemassaan
Ole rahtunenkaan,
Ja kello se soi:
Hoi palvelija hoi!
Nyt vieraat ja arkut ja kuormat ja suut
On täytettävät, samoin kaikkikin muut,
On ystävist' juttua, paistista myös,
Ja padat ja lukut ja suut ovat työss'
Ja rouva se hymyy ja huokailee taas:
Nyt aika jo ois
Täält' lähteä pois!
Oi juoska nyt, juoskaa ... sinne! ja tuonne!
Tieltäni pois! Tuo turkit nyt tänne!
Tohusta riennän,
Poijes mä lennän,
poijes riennän
Tuorlinnaan,
everstin kototaloon, johon me saavuimme Toukokuun keskivälissä.
Jos minun suonissani virtailisi edes pisarallinen sitä neroa,
mitä Walter Scott'in läkki-astiasta on levinnyt ympäri maailmaa ja
muinais-historiallisella nesteellä kostuttanut satojen kirjailijain
kyniä, -- niin minä nyt tekisin oivallisen kertomuksen tuosta komeasta
Tuorlinnasta, jonka eräs jalomielinen ja korkeasukuinen rouva
kolmekymmen-vuotisen sodan aikana rakennutti yhdeksänä kuukautena ja
varusti niin vahvoilla kiviseinillä, kuin sen aikuiset luonteet, ja
ikkunoilla niin pienillä, kuin valistuksen valo sen aikakauden
luostarikäytävissä. Minä kertoisin, miten Barbro Aaken tytär, Göholm'an
ja Hedesön omistaja, amiraali Stjernbjelken puoliso, (jonka muotokuva,
Tuorlinnassa vielä säilytettynä, osoittaa hänen olleen ylpeän ja tuiman
naisen), ihastuttaaksensa Saksassa vapauden puolesta sotivaa miestänsä,
tuon jalon rakennuksen rakennutti korkealle mäelle, jossa se vielä
seisoo ruhtinaallisen suurena vallitsemassa äärettömiä vainio- ja
niitty-lakeoita, ja vieläpä kertoisin, miten hän sankarin kotiin
tullessa antoi sytyttää valkeaa linnan joka akkunaan, viehättääksensä
ja lumotaksensa miehensä silmiä. Kuiskaisinpa myöskin, ett'ei tuo tuuma
liene onnistunutkaan, sillä taru kertoo amiraalin kovasti suuttuneen
tuosta Barbro rouvan rakennus-toimesta. Vieläpä kertoisin jotakin
niistä heidän jälkeläisistänsä, jotka sittemmin ovat kartanossa
oleskelleet ja joista joku runolahjainen oli itsellensä jälkimuistoksi
sekä meille huviksi ja hyödyksi piirtänyt erääseen vielä eversti H:n
aikana linnan salissa olevaan ikkunaan:
"Neiti Siiri on hassunlainen,
Hänen Rakkinsa samallainen".
Ja ajan virrassa jouduttuani meidän päivien, keski-ajan sammuneille
tulivuorille rakennetuihin lepokammioihin, kuljeskelisin minä niissä
tutkien tuon mujuvirran jäännöksiä, kokoilisin muiston tomu-astiaan
sammuneitten tulien tuhan sekä hajoittelisin sen näihin lehtiin -- --
eli selvemmin puhuakseni, minä kertoisin kaikista noista vanhoista
haarniskoista, kypäristä ja keihäistä, joita vielä tallennettiin
Tuorlinnassa ja joihin Kaarlo kornetti pani erinomaisen arvon, sekä
verisistä vaatteista, miekoista, murhapesistä y.m. ja rauhallisten
muistojen joukossa mainitsisin tuosta tuhansilla puupiirroksilla
varustetusta ovesta, joka Kustaa II Adolfin makuuhuoneesta oli tänne
kartanon vanhasta rakennuksesta siirretty, sekä tuosta äärettömän
suuresta salista, jonka lattia oli kokoonpantu tammisista neliöistä,
sen katosta, jota kannatti tammiset orret, ja Barbro rouvan
muotokuvasta, siinä kun hän istuu savilasta kädessään, hänen rukistansa
j.n.e. ja, jotta en unhoittaisi suolaa ruoasta, kertoilisin minä noista
kummittelemisista, jotka linnassa vallitsivat ja joista ei kukaan niin
häirityksi tullut kuin maisteri. Hän kuuli usein hirveitä ääniä --
torven räikinän ja suden-ulvonnan seka-ääniä; hän kuuli, miten
biljaardi-salissa hiljaa käydä hissuteltiin, kuinka pallot vierivät ja
pienet kellot kilisivät y.m. Vieläpä juttelisin, mitä talon-väki tiesi
päättömästä haamusta, joka suuressa tammisalissa kuutamo-iltoina kulki,
miten usein keski-yön aikaan varsin äkki arvaamatta kynttiläin valo
loisti joka akkunasta ja mitenkä linnassa jokainen oli kuullut pöytiä
ja tuolia suurella melulla lykättävän edes ja takaisin huoneissa,
joissa ei ketään ollut, sekä että Armo itse -- -- hui! minuakin jo
rupeaa kamoittamaan ja selvästi käsitän, että kykenen ainoastaan
tavallisella musteella piirtämään tavallisia jokapäiväisiä tapauksia,
-- siis tuntuu minusta turvallisemmalta ja hupaisemmalta kertominen,
mitenkä pikku tallukat sanomattoman onnellisina, kun saivat olla
maalla, juoksentelivat ympäri, keikkuen ja kierien kuopissa ja
kivikoissa, jotka olivat kartanon vanhan rakennuksen jäännöksiä,
hakivat aarteita ja löysivät kelta-esiköitä, sekä mitenkä Julia, ollen
itse kuten kesälintunen, juoksi siivellisten siskojensa perässä,
kerskaavasti huutaen sulhoansa saavuttamaan häntä, kunnes havaitsi,
ett'ei tämä maksanut vaivaa, sillä sulhanen semmoista katsoi liian
rasittavaksi. "Olihan kovin lämmin".
Hän halukkaimmin tahtoi istua morsiamensa kanssa pehmeässä sohvassa,
mukavasti nojaten sen pöhökkäitä tyynyjä vasten ja ajatellen tämän
elämän -- mukavia puolia. Väliaikoina hän kävi metsästämässä, eversti
H:n ja isänsä alueella vuorotellen. Hänen isänsä oli iloinen,
hyvä-sydämminen harmaapäinen ukko, joka piti viisi asiaa suuressa
arvossa, nimittäin vapaasukuista nimeänsä, poikaansa, eversti H:n
ystävyyttä, valkoista hevos-pariansa, jota joutseniksi kutsuttiin,
piippuansa, jonka virittämistä varten valkea paloi pesässä kesät,
talvet. Varsin mieltynyt oli hän tulevaan pikku miniäänsä, joka
kuitenkin teki hänelle monta pientä kepposta, joista hän pian suuttui,
mutta myöskin yhtä pian leppyi. Hän kertoeli halusta, liioitteli
hyväsesti, kiroili aika tavalla ja oli muuten "kunnian-mies".
Tuorlinnassa tuli perhe piankin rauhalliseen ja hauskaan
elämän-järjestykseen. Armo kyllä vielä monet ajat kulki ympäri
avain-kimppuinensa ja huolinensa, mutta eipä kukaan antanut sen häiritä
itseänsä, ja olipa hän niin herttaisen hyvä, ett'ei hän koskaan
vaivannut huolillaan muita kuin itseänsä.
Illat erittäinkin olivat hupaiset. Silloin kokoonnuimme pieneen,
viheriäiseen syrjäkammioon, jota kukkaiset sekä monet taulut
koristivat, ja jossa luettiin Franzén'in, Tegnér'in, Stagnelius'en,
Sjöberg'in, Nicander'in ynnä muitten runoiliain teoksia, joittenka
arvoa provessori L:n tunteellinen esittely ja kaunis lause-tapa meitä
opetti vielä paremmin käsittämään, tehden meitä joka päivä jaloista
tunteista ja ajatuksista rikkaammiksi. Usein valittiin myöskin
vakavamman-laatuista lukemista eli semmoista, joka valoa antaa
ihmiselle ja selvitystä hänen sydämmensä tärkeimmistä asioista,
Jumalasta ja kuolemattomuudesta. Tämä, sen huomasin minä piankin,
tehtiin erittäin tuon sokean vuoksi, jonka marmorin-kalpeilla kasvoilla
everstin katse aina viipyi, jolloin luettiin niitä kohtia, missä
Jumalalliset säteet kirkkaimmin ja lämpeimmin loistivat, vaikkapa
ihmia-heikkoudenkin hunnun lävitse. Usein myöskin kului ilta noista
samoista asioista keskusteltaissa. Provessori L., Helena ja eversti
parhaasta päästä näihin keskusteluihin osaa ottivat. Luonnollista
aihetta niihin antoi everstin toimet, joihin hän provessori L:n kanssa
yhdessä neuvoin ryhtyi, hankkien kelvollisia kouluja ynnä muita
tarpeellisia laitoksia alustalaistensa hyödyksi, huviksi ja
siveelliseksi kehittymiseksi. Ihminen, -- hänen jäsen-rakennuksensa,
kasvatuksensa, päämääränsä; jaloutensa, heikkoutensa, Jumalan voima,
ihmiskunnan jalostuttaminen oikein saarnatun ja oikein ymmärretyn
evankeliumin kautta, -- hänen elämänsä tässä ja tulevaisessa
maailmassa: nämät olivat aineita, joita provessori L. selvästi ja
innokkaasti selitteli. Hänen vilkas ja voimakas esittelynsä, joka
oivallisesti ilmaisi hänen sydämmensä rikkaita tunteita, sekä
erinomainen kykenevyys, millä hän, valiten esi-merkkejä historian,
siveysopin ynnä luonnon alalta, teki selvästi käsitettäviksi
epäselvimmätkin kohdat -- tuo ihana rauhaisa varmuus, joka oli hänen
oppinsa seurauksena, ja jonka suloinen voima vastustamattomasti tunkesi
kaikkein hänen kuulioittensa sydämmiin, -- hänen kauniisti sointuva
miehuullinen äänensä ja arvokas ryhtinsä: kaikki tämä vaikutti, että
häntä mieltymyksellä olisi kuunnellut vaikka tuntikaudet. Ja kun hän,
tunkein aineeseensa aina syvää syvemmälle, enenevällä innolla ja
voimalla ilmaisi yhä jalompia ja uskaliaampia aatteita, silloin tuntui,
ikään kuin olisimme maasta kohonneet taivasta lähemmäksi. Tämä
oli ajatusten ja tunteiden jumaloitsemista, ja kuitenkin tuo
silmän-räpäyksellinen taivaan-käynti aina jätti meidän sydämmiimme
iankaikkisesta tulesta elävän säkenen.
Tämmöisinä iltoina minä havaitsin jalompia ja vakavampia tunteita
syntyvän tuon näihin asti jokseenkin lapsellisen ja kevyt-mielisen
Julian sydämmeen. Minä näin, miten hänen rintansa kohoili, hänen
poskensa hehkuivat, kun hän kuunteli provessoria, jolloin tämä puhui
totuudesta ja hyvistä avuista, miten hänen tuntehikkaat silmänsä
kiintyivät jalon esitteliän huuliin, ikään kuin hän olisi tahtonut
sydämmeensä tallentaa joka sanan. Hän vastasi usein lyhyesti ja
huolimattomasti sulhasellensa, kun tämä välistä tahtoi hänenkin
mieltänsä kysyä, laitettuaan pieniä kauniita paperi-kapineita ja
leikkauksia, joittenka valmistamiseen hänellä oli oikein taiteellista
taipumusta.
Sokea oli keskustelun aikoina aina aivan ääneti, ja harvoin ainoakaan
värähdys hänen kuvapatsaan-tapaisissa kasvoissansa ilmaisi mitään
sisällistä liikutusta.
Me myöskin keskustelimme illoin -- mutta keskustelumme oli
helppotajuisempaa, vaan kuitenkin aine-rikasta laatua; näissä Armo ja
Kaarlo kornetti loistelivat. Eräänä iltana, jolloin provessori L. ja
eversti olivat poissa, piti Arvid luutnantti peuran-lihan suolaamisesta
ja höystämisestä sekä sen kastikkeesta pitkän esitelmän. Julia kysyi:
"Eikö Arvidin puhe ole tuottanut teille tavattoman hyvää ruokahalua,
joten toivotte aikaista illallista päästäksenne pikemmin maata?"
Tämän kaikki myönsivät.
Eräänä päivänä kun Julian kanssa istuin työskennellen auaistun akkunan
ääressä, -- ruusukasvi oli välissämme olevalla pöydällä -- ja me kauan
olimme istuneet ääneti, sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" -- ja
samassa hän vaikeni.
Minä katsoin häneen ja kysyin: "mitä sitten?"
"Sitä, että ... että provessori L:n kasvoissa on jotakin erinomaisen
jaloa, varsinkin hänen otsansa piirteissä?..."
"Niin", vastasin minä, "niissä ilmautuu hänen jalo sielunsa, hänen
lempeä viisautensa".
Julia kumartui ruusukukan luokse, nauttiaksensa sen tuoksua, vaan
samassa sen nuput näkyivät puhkeavan hänen poskillensa.
"Kyllä ymmärrän!" ajattelin minä.
Taasen sanoi Julia: "eikö sinun mielestäsi?" ... hän vaikeni nytkin.
"Pro ... sanon minä hänelle ohjeeksi.
"Niin ... eikö ... eikö provessori L:n ääni ole hyvin sointuva sekä
eikö hän sinun mielestäsi puhu varsin oivallisesti? Hän tekee kaikki
varsin selväksi ... niin täydelliseksi ja ihanaksi. Tuntuu, ikään kuin
häntä kuunnellessa tulisi paremmaksi".
"Tosi kyllä, mutta eikö sinun mielestäsi Arvid luutnantilla ole hyvin
kauniit viikset, oivalliset hampaat ja erittäin kaunis ääni, varsinkin
kun hän sanoo 'hiisi viek...'".
"Nyt, Piete, olet sinä paha", sanoi Julia, kovin punastuen, sekä juoksi
samassa matkoihinsa. Ohitse mennessään herätti hän Arvid luutnantin,
joka läheisessä huoneessa sohvalla veteli päivällis-untansa; tämä nyt
vähän murisi ja vaati, vetelästi venutellen jäseniään, suuteloa
hyvän-tekiäisiksi.
Saiko hän? mitä vielä! Päivä päivältä tuli Julia yhä vakavammaksi,
hänen entinen iloisa, tasainen mielensä ... rupesi käymään
epätasaiseksi ja välistä tylyksikin; hänen koko olentonsa muuttui
hiljaisemmaksi, ja näyttipä hänen suloiset kasvonsa joskus vähän
alakuloiseltakin. Vaan tuota muutosta ei kukaan tämän perheen jäsenistä
pitkään aikaan huomannut, sillä heillä oli kullakin omassa kohdassaan
paljo toimitettavana.
Armo, jonka vilkas ja toimelias luonne aina pani häntä liikkeelle,
pyöri maalla joka hetki askareissaan. Hän oli alustalaistensa
lohduttajana, neuvon-antajana ja opettajana sekä tärkeissä että vähissä
asioissa ja sitä paitsi koko seudun lääkärinä. Ja kaikki tämä kävi
häneltä aivan ikään kuin itsestään ilman tohinaa ja semmoisella älyllä,
ett'ei sitä hänestä olisi uskonutkaan, hänestä, joka tavallisesti
omassa kodissaan vähäpätöisyyksistäkin huolestui. Itse hän kulki kansan
luona, antaen heille rohtoja ja kehoituksia, liemiä ja hyviä neuvoja,
siinähän sitte sekä mehua että höystettä. Hän oli koko seudun lemmikki.
Vanhat ja nuoret, rikkaat ja köyhät ylistivät häntä "liiankin hyväksi
ja alhaiseksi".
Näytti siltä, kuin eversti vähemmän olisi huolinut alustalaisistansa,
mutta oikeastaan hän toden takaa työskenteli ja toimieli niitten
hyväksi, jotka hänen haltuunsa oli suotu. Hän oli alustalaisillensa ja
samoin myöskin palkollisillensa hyvä ja oikeutta harrastava, mutta
ankara isäntä. Yleensä häntä peljättiin enemmän kuin rakastettiin, vaan
kuitenkin myönnettiin, että sillä ajalla, jona hän oli kartanoa
hallinnut, juoppous, kaikellainen irstaisuus ja pahat tavat vuosi
vuodelta olivat vähentyneet, ja että sijaan oli astunut järjestys,
rehellisyys, puhtaus sekä naapurien välinen sopuisuus, josta sitten oli
syntynyt hauskuutta ja hyvää toimeen-tuloa yhä laveampiin piiriin, aina
lähiseutuihinkin, ja net oivat toimet, joihin hän oli ryhtynyt, net
hyvät koulut, jotka hän oli perustanut ja joita hän joka vuosi
täydellisemmäksi saattoi, antoivat syytä siihen toivoon, että nuorempi
sukupolvi tulisi vielä onnellisemmaksi, sekä jalommaksi. Voimakkaana
apulaisena seisoi nyt provessori L. hänen rinnallaan.
Tässä on aika ja paikka, jossa sopii lausua selvitteeksi muutaman sana;
provessori L:n henkilöstä. Tähän ei tarvita pitkiä puheita.
Provessori L. oli varakkaan miehen poika sekä itsekkin hyvissä
varoissa. Hän oli ruvennut papiksi saattaaksensa, kuten hänen
ajatuksensa oli, siten tehokkaimmalla tavalla hyödyttää lähimäisiänsä.
Hän oli myöskin sanan ihanimmassa merkityksessä seurakuntansa isä.
Kummallista oli, että hän yhtä paljon kuin minä, ehkäpä enemmänkin,
tarkasteli Juliaa. Hänen katseensa usein ystävällisesti, vakaasti ja
tutkivasti seurasi tyttöä...
Pääjohdatus seurakunnan tyttökoulussa oli Helenan, ja tämän tärkeän
tehtävän hän ilomielin, tunnollisesti ja oivallisesti toimitti.
Kornetin kai oli ... pääjohdatus poikakoulussa -- niin ehkä joku
luullee! Ei maarin! ja paras tuo olikin sekä hänelle että koululle. Hän
oli varsin äkkipäätä saanut erin-omaisen kasvitieteen-kiihkon ja läksi
ulos aikaisin aamusilla, oli usein poissa koko pitkän päivän sekä tuli
vasta illalla kotia aivan väsyneenä ja taskut täynnä rikkaruo -- -- --
kasvia, tuli minun sanoa. Hän jutteli paljon kasvitieteen arvosta ja
hyödystä, kiitti sitä kovin miellyttäväksi, sekä selvitteli ehtimiseen
Julialle, mikä eroitus oli kahdeksan- ja viisiheteisen välillä,
y.m. Erittäin innokas oli hän etsimään sirkun-kelloja, joita hän
tiesi näillä tienoin kasvavan, vaikk'ei niitä vielä ollut hänen
löydettäviinsä sattunut. Tuota kasvia hän nyt etsi sekä myöhään että
varhain.
"Kaarlo on oikein kummallinen näihin aikoihin", sanoi Julia, "kun hän
palaa kotiin kasvitieteellisiltä retkiltään, on hän joko niin iloinen,
että syleilee kaikkia ihmisiä, taikka näyttää niin suuttuneelta, että
melkein pelkään hänen purevan".
"Hän kasvitieteellisessä kiihkossaan varsin unohtaa muun", sanoi
eversti.
Helena hymyili päätään puistaen -- niin tein minä myöskin -- samoin
teet varmaankin sinä, nuori lukiani. Minä arvaan, että sinä arvaat,
että hän ... mutta vaiti, vaiti siksi ... älkäämme ilmoittako
salaisuutta, se kyllä aikanaan tulee ilmi. Mutta sillä välin lähdemme
suurissa perhe-vaunuissa vieraisiin, Eversti, Armo, Julia, Kornetti ja
minä. Armo, jonka ajatukset välistä olivat ikään kuin puusta
pudonneita, oli nykyään keksinyt, että minä rupesin tulemaan
alakuloiseksi, johonka mielen-tilaan ilmestys-raamatun liiallinen
lukeminen minua muka olisi saattanut; tähän luuloon hän siitä syystä
oli joutunut, että hän pari kertaa havaitsi minun silmäilevän Raamatun
viimeistä sivua, jossa uuden Jerusalemin tulemisesta kerrotaan. Armo ei
mitään peljännyt niin paljon, kuin kirjojen tutkimista, ja luuli
melkein ymmärrykseni jo olevan vaarassa; huvittaaksensa minua sekä
saadaksensa "Pieteä vähän pois tuollaisista" tahtoi hän
välttämättömästi minua mukaansa, kun lähdettiin naapurien luo
vieraisiin.
Eräänä kauniina päivänä läksimme matkaan, ollen kaikin hyvällä
tuulella.
Me joimme kahvia Mellander'in rouvan luona, joka miehensä kanssa (tämä
rouva oli miehensä pää) oli vuokrannut everstiltä vähäisen tilan.
Mellander'in rouva oli hirveän ruma, hän oli rokon-arpinen ja leukansa
vähän partainen. Hiljaiselle, hänen valtaansa ja avujansa äärettömästi
kunnioittavalle miehellensä näytti hän kylläkin, kenen päässä hattu
oli; ja koko pitkän päivän hän jutteli sivistyksestä ja siveys-opista
kauniille, mutta jotenkin hontakkamaisille tyttärillensä, joita
kornetti vertaili nuokkukoivuihin. Muuten oli hän siisti, säästävä ja
kodikas sekä piti hyvässä järjestyksessä kotonsa, miehensä, ja
tyttärensä, yhden piian ja kolme kissaa -- ja luuli sen vuoksi
itsellänsä olevan oivallisen "ministeripään".
"Niin niin!" sanoi hän kerran huoaten. "Nyt sanotaan: kreivi Platen on
kuollut!" Tulevana vuonna ehkä: "ja Mellander'in rouvakin on manalaan
muuttanut".
"Jopa jotakin", sanoi eversti, joka oli läsnä.