hän kiirehti provessorin luo, jolle hän ei nyt antanutkaan
sokeri-kiehkuraa, vaan hartaan lapsellisen syleilyn; sanoen: "tuhansia
kiitoksia, tuhansia kiitoksia, minä olen tyytyväinen, varsin
tyytyväinen!"
Vanha herra huokasi, katsahtaen taivasta kohti.
Arvid luutnantti ei näyttänyt "varsin tyytyväiseltä", mutta söi
ehtimiseen sokerileivoksia.
Setä P. nuokkui ja noikkasi; kornetti vakuutti, ett'ei tuo mitään
suostumuksen osoitusta ollut.
Provessori puolestaan näytti tyytyväiseltä, ja isällisesti suuteli hän
ensin tuon hilpeän tytön kättä ja sitten hänen otsaansa.
Arvid luutnantti suurella töminällä lykkäsi tuolin luotaan; samassa
avattiin ruokahuoneen ovet -- illallinen oli pöydällä.
Ruoalla katettua pöytää katselee aina omituisella mieltymyksellä se,
joka on ollut apuna ruuan valmistuksessa ja pöydälle järjestämisessä
y.m.
Jokainen ruokalaji on meidän huoltemme lapsi, jolla on osansa
mieltymyksestämme ja suosiostamme, siinä kun se onpi pöydällä makusana,
soreasti asetettuna ja valmiina kohta iäksi päiviksi katoamaan. Mutta
tämmöisissä tilaisuuksissa on meillä sydän kivestä, ja olenpa
vakuutettu siitä, että Armo, yhtä hyvin kuin minäkin, oikein
sydämmestään nautti katsellessaan, mitenkä kaikki herkulliset eturuoat,
väliruoat ja jälkiruoat katosivat häävieraitten suuhun, nähtävästi
heidän suureksi mielihyväkseen. Armo, levollisena Emilian puolesta sekä
nähden, miten ruoan tarjoeleminen kävi hyvin, emännöitsi luontevasti ja
iloisesti, ainoastaan silloin tällöin häntä näytti häiritsevän joku
huolestuttava ajatus, kun hän pikku tallukoita muisti.
Morsian oli lempeä ja loistava. Algernon näytti olevan onnellisin
elävitten joukossa. "Katsokaa Emiliaa! Katsokaa Emiliaa!" sanoi
ehtimiseen Kaarlo kornetti, joka istui vieressäni pöydässä, "luulisiko
häntä samaksi henkilöksi, mikä tänään koko puolen päivää on kiusannut
meitä ja itseänsä?"
Julia otti arvokkaan ja ylpeän muodon joka kerta, kuin hänen sulhonsa
häntä puhutteli. Tämä päätti vihdoin pysyä itsekseen, kuitenkin aina
täysin suin.
Setä P. nukkui; vähän kermahyydykettä oli jäänyt hänen nenälleen, ja
seuran puhuessa ja nauraessa veteli hän aina välimmiten aika
kuorsauksia, jotka kuuluivat kuten säveleet väkiviulussa, jolloin net
jousen harppauksesta yhteen ääntyvät muitten pienempien viulujen
pirinään.
Aterian lopulla juotiin maljoja, jotka eivät olleet teeskenneltyjä eikä
ikäviä, vaan iloisia ja sydämmellisiä. Maisteri, juhlatilasta ja
viinin-mehusta innostuneena, lausui morsius-parin kunniaksi seuraavan
tilapäisen runon:
Lasit täyttäkäämme täyteen;
Hei! nyt maljan pohjaan juon!
Vaahto kattoon asti nouskoon!
Pari -- teille maljan juon!
Kilistelkäät lasianne!
Tässä joukoss' ilolla
Ehkä vielä viettää saamme
Kultahäitä riemulla!
Nauraen ja lasia kilistellen juotiin tämä malja ja sitte juotiin vielä
toinen Maisterille, joka, siitä olen vakuutettu, nyt luuli itsensä
melkein Bellman'in vertaiseksi.
Illallisen jälkeen kohtasi Emiliaa odottamatoin ilo. Salissa oli
levitettynä suurelle pöydälle öljymaalauksia, hänen vanhempiensa ja
sisarustensa kuvat, melkein kaikki erittäin hyvin onnistuneita. "Tällä
tavoin me kaikki seuraamme sinua uuteen kotiisi", sanoi eversti ja
sulki syliinsä Emilian, "niin, niin, sinä et meistä pääse!" Suloisina
kyyneleet virtailivat Emilian poskille, hän syleili isäänsä, äitiänsä
ja sisaruksiansa ollen niin liikutettuna, että hän vasta hetken päästä
saatti heitä kiittää. Sitten rupesi seura tyyskästi tarkastamaan
jokaista kuvaa erittäin, eikä nyt moitettakaan puuttunut. Tuossa
havaittiin vika nenässä, tässä silmissä, jotka olivat liian pienet,
tuossa taas suu oli liika suuri; eikä sitä paitsi taiteilia muka ollut
näissä kuvissa kaunistanut kuvatuita, vaan pikemmin päin vastoin j.n.e.
Taiteilia parat! siinä näette, mitenkä tarkastettaessa työnne joutuu
moitteen-alaiseksi, sillä moitteen-halu on yleisin vika maailmassa;
taiteilia parat! onnenne, onnenne on se, että usein olette vähän
kuuroja, olette tyytyväiset, kun tunnette rahat taskussanne sekä
tiedätte itsellänne olevan eteviä luonnon-lahjoja!
Ainoastaan Emilia ei nähnyt mitään vikoja. Tuohan juuri oli hänen
isänsä katse, äitinsä hymy, sisaren veitikkamaisuus ja Kaarlo veljen
urhea olento, Helenan hyvä ja levollinen muoto; ja pienet tallukat, oi!
he olivat ihmetyttävän onnistuneet, oikeinpa halutti heille tarjota
sokerileivoksia.
Pienet tallukka parat! Peljästyneinä ja palovammoissa oli heidän
täytynyt jättää koko kemut, joista he jo kolme viikkoa edeltäkäsin
olivat iloinneet. Illan kuluessa kuitenkin meistä aina joku pistäysi
ylikertaan heidän luoksensa, vieden heille omenia, sokerileipiä y.m.
Maisteri itse ensiksi kaikkein ahkerimmin juoksenteli portahia ylös ja
alas, mutta koska hän tuolla vähän vieraalla tiellä jo kolmesti oli
kumoon kellertynyt, jäi hän rauhassa saliin istumaan.
Armo oli tällä välin huolestuneena kumminkin kuusi kertaa sanonut
minulle: "minun pienet poika parkani! varmaankin minun täytyy valvoa
heidän luonansa tänä yönä!" ja minä vastasin joka kerta:
"Sitä ei Armon tarvitse tehdä, kyllä minä olen tykönänsä".
"Mutta sinä nukut varmaan!"
"En, Armo hyvä, minä en nuku".
"Vakuutatko kunniasanalla?
"Kunniasanallani", vastasin minä ja kiihtyneenä armon levottomuudesta
riensin jo ennen, kuin seura hajosi, hyvin varustettuna laastarilla,
rohdoilla ynnä makeisilla toiseen kerrokseen heidän luoksensa.
Pojat olivat hyvin tyytyväiset makeisiinsa sekä varsin ihastuksissaan
siitä, että heidän tähtensä kynttilää poltettaisiin koko yön. Tuo illan
kommellus pyöri alin-omaa heidän mielessään; he eivät väsyneet
puhumasta, miten Maisteri oli heitä tuupannut, mitenkä olivat
kumoon kaatuneet sekä mitä olivat tunteneet ja tuumanneet, kun
Maisteri pudotti teekyökin heidän päällensä. Aksel oli ajatellut
veden-paisumusta ja Klaus viimeistä tuomioa; mutta kesken kertomustansa
he nukkuivat.
Puoli-kahdentoista aikaan kuului kulkusten kilinää sekä hevosten ja
rekien töminää everstin talon edustalta. Kello 12 oli kaikki ihan
hiljaista sekä ulkona että sisällä.
"Kohta kaikki lepäävät makeassa unessa", ajattelin minä ja rupesin
vähitellen itse tulemaan kovin uniseksi.
Mitä ikävintä on, kun unisena yksinään täytyy valvoa, varsinkin jos
net, joittenka tähden on valvomassa, kaikin voimin kuorsaavat, -- ja
ellen olisi kunniasanallani vakuuttanut, ett'en silmiäni ummistaisi,
niin varmaan minäkin olisin nukkunut. Kudoinpa sukkaa, mutta se työ ei
käynyt laatuun, sillä olinhan joka hetki silmäni puhki pistämäisilläni.
Minä luin, mutta en ymmärtänyt sanaakaan. Meninpä akkunan luo, katselin
kuuta ja ajattelin -- en yhtään mitään. Kynttiläni karsi kasvoi
kasvamistaan. Minä aioin sitä niistää, mutta suureksi onnettomuudekseni
sammutinkin valkean.
Valvomiseni kävi nyt yhä vaikeammaksi. Minä koetin mieleeni johdattaa
kaikellaista peloittavaa, jotta hereillä pysyisin. Tuota valkoista
uunia, joka hämärässä epäselvästi kiilui, kuvittelin "valkoisen rouvan"
haamuksi. Minä ajattelin kylmää kättä, joka äkkiä tarttuisi minun
käteeni, ääntä, joka kuiskailisi kamaloita sanoja korviini, veristä
olentoa, joka lattiasta nousisi -- silloin naapuritalosta kuului kukon
kimeä ääni, joka koittavan päivän valon kanssa yhdessä karkoitti
minulta pois kaikki aaveen-tapaiset mielikuvitukset.
Kahden pienen nokikolarin aamutervehdys, joka surullisena lauluna
kuului korkealta heidän savuisista huvimajoistaan, aloitti tuota
kaikkialla heräävä eloa.
Kyökeissä valkeat pian ystävällisesti loistivat, ja kahvin höyryt
levittivät arapialaista lemuansa. Ihmisiä liikkui kaduilla ja
raittiissa talvi-ilmassa kajahteli kaunihisti kirkkojen kellot kutsuen
aamurukoukseen. Purppurahohteisina nousivat savupilvet sinitaivasta
kohti ja iloiten näin vihdoinkin auringonsäteet, jotka ensiksi
tervehtivät kirkon-tornien kelloja ja sitten levittivät valovaippaansa
ihmis-asuntojen ylitse.
Ympärilläni oleva maailma aukaisi kirkkaat silmänsä, mutta minä hankin
unen helmoihin, ja kun iloiset äänet tervehtien huusivat minulle:
"hyvää huomenta!" vastasin minä puolinukuksissani: "hyvää yötä!"
TOINEN OSA.
Päivälliset. -- Sotkeloa kaikellaisista.
Hääpäivällä on myöskin huomis-päivänsä! Ikävä päivä häätalossa! Koko
menneestä juhlallisuudesta on jäljellä ainoastaan, mitä sammutetusta
kynttilästä, -- kun kodin herttaisesta keskuudesta juhlallisuuksien
ynnä juhlapukujen kanssa myöskin yksi sen jäsenistä -- yksi tähtönen
kotitaivaalta katoaa, silloin ei ole ihmettäkään, jos taivaan-ranta
pilveilee; -- niin pikku Juliani, minusta oli tuo varsin luonnollista,
että sinä noustuasi kuljit ympäri kuten sade-pilvi, jolloin veljesi
melkein ukkosen-pilven näköisenä kulki huoneesta huoneeseen hoilotellen
"Tähtilaulua", jota oli hyvin ikävä kuunnella.
Nuori pariskunta oli päättänyt viettää tätä päivää Algernon'in vanhan
muorin luona, joka hätäräsilmäisenä eleli vanhan palveliansa ja
kissansa kanssa varsin maailmasta eronneena ja ihmis-rakkaudesta
toivoen, ett'ei kukaan ikänänsä naimisiin menisi, jota hurskasta toivoa
hän kyllä oli ilmoittanut poikansa pojalle ynnä Emiliallekkin, mutta
turhaan. Nyt hän sentään harmissaankin oli kutsunut heitä luoksensa
ja itse, kuten hän kertoi, kuorinut omenat omenakakkuun, joka
herkkuruokana oli lopettava nuot yksinkertaiset päivälliset. Kolmannen
päivän lupasi nuori pari viettää meillä, ja me aioimme sitten
neljäntenä olla heillä.
Kuten mainitsin, vietimme toista hääpäivää unestuneessa hiljaisuudessa.
Armo ei syönyt koko päivänä muuta kuin vetelää kauralientä.
Kun päivä oli loppuunsa kulunut ja kukin mennyt makuuhuoneeseensa,
kaipasi Julia kovin jotakin huvitusta; hän lähetti tuomaan itsellensä
saksan-pähkinöitä, tuli sitten minun kammariini ja rupesi niitä rikki
napsuttelemaan sekä kiittämään sulhoansa.
"Hän on oikein verrattoman siivo! oikein kunnollinen, ymmärtäväinen,
tasainen ja rauhallinen luonnostaan, hauska, siisti ... (erinomaisen
makusa pähkinä)! Hän on huolellinen, varovainen ja erittäin järkevä
toimissaan ... eikä myöskään ahne ... kovin hyvä ... eikä kuitenkaan
liian hyvä, hän on ... varsin parahultainen!"
Minä tähän kaikkeen noikkasin myöntäväisesti, toivoi Julialle onnea
runsaasti ja -- haukottelin äärettömästi. Niin löytyy täydellisyyksiä,
jotka ovat kovin _unettavaisia_.
Aamulla puhalsi raittiimpi tuuli. Nuorikon päähine kaunistutti
Emiliaa, hän oli suloinen, lempeä ja tyven, -- vaan ei varsin iloinen,
mutta Algernon sitä vastaan oli kovin hilpeä, vilkas ja puhelias. Tämä
ihmetytti ja harmitti Juliaa; hän katseli heitä molempia vuorottain
eikä tietänyt, mitä ajatella. Talon palveliat olivat erittäin
halukkaat nimittämään Emiliaa "armoksi", mutta tämä uusi nimitys ei
näkynyt ollenkaan häntä huvittavan, ja kun talon vanha uskollinen
palvelia-neitsy varmaankin seitsemännen kerran sanoi: "neiti kulta ...
voi herra! ... armo kulta ..." sanoi Emilia vihdoin vähän harmistuneena
ja väsyneenä: "noh älä huoli!... Eihän tuo nyt ole tarpeellista".
Palvelia kysyi joka ruokalajia tarjotessaan: "suvaitseeko armo?"
"Kyllä, kyllä se mies mailmansa tuntee", sanoi eversti. Mutta näyttipä
siltä, kuin tämä maailma Emilian mielestä ei olisi tuntunut oikein
hauskalta. Jälkeen puolen päivän Julia varsin tuskaantuneena vei eri
huoneeseen Emilian, laski polvillensa hänen eteensä, kietoi vartensa
hänen ympärillensä ja huusi itkein: "Emilia, mikä sinua vaivaa? Emilia
kulta! Herra Jumala ... sinä et ole iloinen, vaan näytät alakuloiselta.
Etkö ole tyytyväinen? etkö ole onnellinen?" Hartaasti syleili Emilia
sisartaan ja sanoi häntä lohduttaen, mutta kyynel-silmin: "Kyllä
kaiketi tulen, Julia kultani; Algernon on kovin hyvä ja jalo ... minun
täytyy hänen kanssaan onnelliseksi tulla".
Mutta Julia, kuten kaikki äkkinäiset ja vilkkaat luonteet, ei tyytynyt
tuohon: "minä tulen", vaan vaati: "minä olen"; hänen mielestänsä tuo
oli varsin mahdotointa, varsin lunnotointa, ett'ei nuori rouva olisi
sanomattoman onnellinen. _Sen oli hän lukenut romaneissa_. Koko lopun
päivää hän varsin epäsuosiolla kohteli Algernon'ia, joka ei tuosta
juuri paljoakaan piitannut.
Kun Emilia itkussa silmin taas oli lähtenyt kodistansa, rupesi Julia
suoraan ilmoittamaan mielipahaansa ja moittimaan Algernon'ia, joka
saatti olla iloinen ja huoletoin, vaikka Emilia oli alakuloinen; hän
oli "jääpuikko, raakalainen, oikea pakana" ... muistaa tulee kuitenkin,
ett'ei eversti eikä Armo ollut sisällä tämän loruttelun aikana.
Kornetti katseli asiaa toiselta kannalta -- hän ei tyytynyt Emiliaan,
joka varsin liiallisesti oli antanut miehensä palvella vaimoaan. Hän,
mies parka, oli saanut juosta tuomaan Emilian ompelukoppaa, vetää
päällys-kengät hänen jalkaansa ja pukea huivin sekä päällys-takin hänen
yllensä -- eikä siitä hänelle edes kiitosta antanut. Julia puolusti
sisartaan ja kornetti Algernon'ia; riidan henki oli jo kylvänyt
muutamia: katkeria siemeniä heidän kinaansa, ja nämät molemmat hyvät
siskot olisivat ehkä suuttuneet toisillensa, elleivät molemmat
yht'aikaa olisi alaspäin kumartuneet ottaaksensa ylös lattialta Helenan
silmäneulaa ja samassa kopsahtaneet päin yhteen, joka hyökkäys päästi
taistelun iloiseen nauruun; ja kysymys miehen sekä vaimon oikeuksista,
tuo meri, jonka lainehilla keinumassa nämät taisteliat varsin
äkki-arvaamatta havaitsivat itsensä, jätettiin nyt sikseen.
Seuraava päivä toi lohdutusta Julialle. Emilia oli iloisempi; ja
onnellisena siitä, kun sai omassa kodissaan vastaan ottaa vanhempiansa
ja sisaruksiaan, käytti hän itseänsä teeskentelemättömän suloisesti ja
koetti hartaasta sydämmestä vieraitansa kaikin puolin hyvin kestitä.
Pelkkää everstin mieliruokaa oli päivälliseksi laitettu ja silmät
loistivat ilosta, kun hänen isänsä toistamiseen pyysi kilpikonnalientä,
sanoen vielä lisäksi: "se oli heikkarin hyvää". Armo oli oikein
tyytyväinen sekä tuon makuisan ja hyvin järjestetyn aterian että
muittenkin tointen vuoksi. Hän kyllä vähän levotoinna tirkisteli yhtä
putinkia, joka toiselta puoleltaan vähän muistutti raunioa, mutta Julia
käänsi näpsästi vatin toisappäin, ja Armo, joka oli vähän likinäköinen,
luuli silmissänsä vian olleen sekä tuli varsin levolliseksi.
Emilia oli kaikin tavoin emäntämäinen, ja tämä häntä oikein kaunisti.
Kornetti oli ihastunut sisareensa ja kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi
hänen uudessa kodissaan -- kaikki puhui oman maan kieltä, sohvat,
tuolit, pöydät, akkunan uutimet, pöytä-astiat y.m. Ei mitään
ulkomaalaista löytynyt, ja siksipä juuri hänen mielestään tuntui tämä
koti hauskalta ja tuttavalta.
Julia tytyi hyvin Algernon'iin, joka, vaikka ei juuri liehitellyt
nuorta rouvaansa, kuitenkin seurasi häntä rakastavilla katseillaan,
liikkui hän sitte etäämpänä taikka lähempänä; selvään näkyi, että koko
hänen sielunsa ympäröitsi Emiliaa, jonka tunteita moni kirkas,
ystävällinen silmäys vei yhdistymään Algernon'in tunteihin.
Oi miten hyvältä kahvi maistuu, kun ulkona on pyry-ilma, mutta sisällä
kesäistä suloa! Sen me kaikki naiset havaitsimme, jolloin jäljestä
puolen päivän iloisesti keskustellen ja tuota arapialaista papua
nauttien istuimme kokountuneena uunin ääressä, jossa valkea paloi, ja
jolloin Emilia kertoi, millä tavoin hän aikoi järjestää taloudelliset
toimensa ja askareensa, saadakseen kotinsa hauskaksi ja hyvään kuntoon,
sekä mitä hän näistä oli keskustellut ja vielä aikoi keskustella
_miehensä_ kanssa -- (tuo sana ei vielä oikein hyvin sujunut Emilian
huulilta); ja katsokaa! kaikki hänen tuumansa olivat oikein viisaita,
oikein hyviä, varsin tarpeen-mukaisia. Me valkean-loistossa ja kahvia
nauttiessamme tarkasti ajatellen tutkimme kaikkia, otimme pois ja
panimme lisää emmekä kuitenkaan keksineet mitään, joka olisi ollut
erittäin parempaa, kuin mitä Emilia oli ajatellut.
Perhekuntaa saattaa yhtä haavaa vertailla sekä runoon että koneeseen.
Sen runollisuutta eli niitä tunteita, jotka virtailevat läpi koko
perheen ja yhdistävät sen jokaista jäsentä, jotka kukkakiehkuroihin
kietovat elämän okaat ja toivon keväiseen pukuun vaatettavat tuon
kylmän todellisen maailman, -- net tuntee jokainen ihmis-sydän. Mutta
konetta, (jonka hyvin hoidettua käymistä paitsi jokainen perheellinen
näytelmä toki on kaikkea järjestystä vailla) monikin pitää
vähäpätöisenä ja hoitaa sitä huolettomasti. Ja kuitenkin on
koti-elämässä tämä osa hyvinkin tärkeä sen vastaiselle menestymiselle.
Tämän koneen laita on sama kuin kellon. Jos kaikki pyörät y.m. ovat
hyvässä järjestyksessä, niin heiluri tarvitsee ainoastaan pikkaisen
heilauksen, ja kaikki joutuu tarpeen-mukaiseen liikuntoon, kaikki menee
edelleen levollisesti ja säännöllisesti ikään kuin itsestään, ja rauhan
sekä menestyksen kultaiset viisarit osoittavat joka hetken tuossa
kirkkaassa taulussa.
Tämän tunsi Emilia ja tahtoi jo alusta alkaen niin järjestää kotinsa,
että vaikka onnen kohtalot sattuisivatkin joskus olemaan
epäsuosiollisia, se kuitenkin hauskana ja järjestettynä kestäisi
loppuun saakka hänen elämänsä viimeiseen ehtooseen asti.
Tämän päämäärän edistyttämiseen on erittäin tärkeätä, että raha-asiat
talouden-hoidossa järjestetään viisaasti ja tarkasti. Emilialla oli
nämät hyvällä ja selvällä kannalla. Suuresta yhteisestä kassasta
jaettiin ja järjestettiin monta pientä kassaa, jotka, ikään kuin purot
virtaillen yhdestä lähteestä, huolellisesti eri suunnille johdatettuna
tekivät kyökkitarhan hedelmälliseksi.
Emilian piti itseänsä varten joka vuosi saaman määrätyn rahasumman,
jota hän käyttäisi omiin vaatteisiinsa sekä muihin pieniin tarpeisiin,
-- jotka eivät kuuluisi taloudellisiin asioihin. Ja koska hänen
perheensä aina tulisi olemaan yksinkertainen ja sievä, kuten se oli
tähänkin asti ollut, saattoi hän käyttää suurimman osan näistä rahoista
sydämmensä iloksi -- arvatkaa suloiset lukijattareni, eli sanokaa millä
lajilla? Te sen kyllä tiedätte.
Emännällä tulee olla oma rahavaransa -- iso taikka pieni, se on yhden
tekevää. Kymmenen, viisikymmentä, sata taikka tuhannen markkaa, -- aina
varojen mukaan, -- mutta omia, joista hän tiliä tekee ainoastaan --
itsellensä. Tahdotteko, hyvät herrat, tietää minkä tähden; -- te, jotka
vaaditte vaimoanne nuppineulasta ja pennistäkin tiliä tekemään? --
Juuri erittäin teidän oman hauskuutenne ja rauhanne vuoksi. Tuota ette
saa päähänne! Mutta kuulkaatte! Palvelus-tyttö rikkoo teekupin,
palvelianne pudottaa pirstaleiksi lasin, vieläpä äkki-arvaamatta
palasiksi menee teekannu, kupit ja lasit, joita ei kukaan ole rikkonut,
y.m. Emäntä, jolla ei ole omaa rahaa, tarvitsee kuitenkin kuppia sekä
lasia; hän menee miehensä luo, ilmoittaa onnettomuuden ja pyytää jonkun
markan korvataksensa vahinkoa. Mies moittii palkollisiansa ja
vaimoansa, joka on velvollinen pitämään vaaria palkollisistansa;
"rahoja, niin ... vähän rahoja ... rahoja ei maasta nouse eikä myöskään
taivaasta putoa ... monesta pienestä purosta syntyy suuri virta" --
y.m. Näin käy, hän antaa rahaa vähissä erin ja tulee usein pahalle
tuulelle.
81
Jos emännällä on omat käsirahat, silloin ei pienet harmit koskaan pääse
hänen miestänsä vaivaamaan. Lapset, palvelus-väki ja vahingot ovat
kyllä aina samallaiset; -- mutta epäjärjestystä ei havaita, kaikki on
paikallaan, kuten ennenkin, kaikki on järjestyksessä, eikä talon
päämiehen, joka ehkä varsin tyvenellä mielellä antaisi pois ehkä varsin
vaikka tuhannen markkaa, tarvitse kahdentoista markan takia, joita
pienissä osissa häneltä kiskotaan, menettää mielensä tyvenyyttä, joka
perheelle samoin, kuin hänelle itsellekkin, on äärettömän suuresta
arvosta.
Vai etkö sinä minään pidä, sinä tunnotoin rikas, noita pieniä
odottamattomia lahjoja, noita syntymäpäivä- ja nimipäivä-riemuja, joita
vaimosi iloksensa sinulle valmistaa? -- noita tuhansia pikku
huvituksia, jotka odottamatta, kuten lentotähdet, tuikkaavat kodin
taivaalla, -- ja nämät kaikki vaimon hellyys sinulle lahjoittaa, jos
hänen apunansa on _vähäisen rahaa_, jota sinä hänelle yht'aikaa annat
vähän runsaammassa määrässä, saadaksesi suuren koron hauskuutta ja iloa
pienissä osissa takaisin.
Noh, käsitättekö tämän nyt jo? Algernon oli sen jo aikaa ymmärtänyt, ja
tämäpä paljon vaikutti Emilian tulevaiseksi onneksi.
Naisen sydämmelle on antaminen erin-omaisen suloista. Hän tuntee
itsensä olevan toisten suosimana ja ilona, sehän on sydämmen
päiväpaistetta, ja sitä täällä kylmässä pohjolassa tarvitaan ehkä
enemmän kuin muualla. Sitä paitsi tällainen vapaus on hyvin
virkistyttävä!
Mutta missäpä minä olin nykyään? Ah, jo muistan, olin Emilian luona
kahvia juomassa! Sieltä ajan siivillä lennämme pisemmälle matkalle.
Hän, joka kynällään rupeaa kertoelemaan, saa olla varoillansa, ett'ei
liiaksi koettele lukian malttavaisuutta. Välistä kertoja kyllä saattaa
tehdä selvän tästä, huomisesta, ja vieläpä ylihuomisestakin päivästä;
mutta toiste hänen taas täytyy tehdä vähäisen harppauksen sekä ajan
että tapahtumien ylitse, sillä muutoin ehkä lukia, kirjaa lukeissansa,
hyppäisi viidennestä kahdeksanteen lukuun. Ja koska kaikella muotoa
tahdon estää kunnioitettavaa perhettäni joutumasta tuommoisen kohtelun
alaiseksi, kiiruhdan minä heidän kanssaan pienellä hyppäyksellä kolmen
kuukauden ohitse ja tahdon ainoastaan muutamilla piirtein mainita,
mitenkä nämät minun ystäväni eli H:n perhe sen ajan eleli.
Julia sulhasineen vietti sen kävelyllä. Joka ainoa päivä, jolloin ilman
vuoksi vain saattivat ulkona olla, kävelivät he katuja pitkin,
tervehtien tuttaviansa ja jutellen heidän kanssaan sekä katsellen
ihmisiä ynnä heidän pukujaan ja samassa mielihyvällä muistaen omia
vaatteitansa, joitten tiesivät olevan erittäin kauniita. Välistä
poikkesivat he muutamaan kauppapuotiin ostamaan jotain pientä tavaraa,
toisinaan taas sokurileipurille makeisia syömään, ja tämäpä myöskin oli
"hirveän hauskaa". Illoin oli aina jotain huvitusta tarjona, joku
näytelmä, illalliset, tanssit y.m. -- ja näistä saatiin aina
keskusteltavaa huomispäivän varalle -- joten näitten kihlattujen,
Jumalan kiitos, ei tarvinnut olla puheen aihetta vailla. Sitä paitsi
Arvid luutnantti, joka oikein eleli _maailman näyttötanterella_, aina
tiesi jutella jotakin päivän _pienistä_ tapauksista, jonkun sanan,
minkä ihmiset olivat puhuneet toisistansa -- ja tämä näette! oli kaikki
hyvin hauskaa -- Julian mielestä.
* * * * *
Kornetti oli tullut kummalliseen kiihkoon. Hän oli ruvennut lukua
harjoittamaan. Hän luki sotatiedettä, suure-tiedettä, historiaa y.m. ja
sai aina vahvemman vakuutuksen siitä, että, samati kuin hänen
ruumiillinen silmänsä oli luotu katselemaan joka suunnalle maailmaan
sekä ylös taivasta kohti, samoin myöskin hänen sielunsa silmä oli luotu
tarkastaan luonnon ja tieteitten valtakuntaa ja niissä havaitsemaan
taivaan valoa. Omituista oli, että, jota paremmin hän oppi näkemään,
sitä enemmän hän pimeyttä pelkäsi. Jopa hän aaveitakin pelkäsi!
Niin, hyvät herrani, tuo on aivan totta, ja nuot aaveet, joita hän
kammoi, ovat ikivanhoista ajoista tunnetuita ja niiden nimet ovat
_Tiedottomuus_, eräs hirveän paksu rouva, jonka puku on jostakin
valkoisesta kiiltävästä vaatteesta, _Itseviisaus_, edellisen
pitkäkaulainen tytär, joka aina astelee äitinsä liepeillä, ja
_Leveäpuheinen_, jota sanotaan vanhan ranskalaisen kielitaiturin
haamuksi; hän lienee ollut noitten naisten sukua ja usein seurustellut
heidän parissaan.