aikoisi sanoa: 'Herrat ja naiset, te olette hyvin hyvät, kun tulette
maahan-paniaisiini!' Minä en ymmärrä, mitä Algernon ajattelee, joka näin
kauan poissa viipyy. Hyvänen aika, kuinka onnettomalta Emilia näyttää!"
"Tuossahan on pappi! Vaikka hänessä onkin ruuppoja ja vaikka hänen
toinen silmänsä on punainen, näyttää hän kuitenkin siistiltä; tuntuupa
siltä, kuin minun täytyisi kunnioittaa häntä".
"Katsos, kuinka Kaarlo koettaa huvittaa Emiliaa. Oikein, veljeni! mutta
et sinä tällä kertaa onnistu".
"Noh, Jumalan kiitos, tuossa on vihdoinkin Algernon! mutta noin
vakainen ja kalpea! ... ja kuitenkin on hän kaunis. Paljon kauniimpi,
kuin mitä Emilia nyt tällä erää on. Hän menee morsiamensa luokse,
katsos vain kuinka ylpeältä Emilia näyttää ..l Algernon puolustaa
itseänsä, luulen minä .. mitä! hänessä on ollut kova hampaan-särky,
hänen on täytynyt antaa ottaa suustansa hammas! Algernon parka!
Hammas-särkyä hääpäivänä! Mikä kova onni! Katsos, nyt istuvat he kaikki
yhdessä piirissä! Piirillinen istuvia ihmisiä saattaa minuakin
tuskan-hikeen. Mistä he puhuvat? varmaankin ilmasta. Erittäin hauska
aine tosiaankin! Mutta ilma ei todellakaan nyt ole huvittava -- kuule,
kuinka lumi ja vesi rätisee ikkunoita vasten! Täällä sisällä on hirveän
lämmin ... ja Emilia tekee ilman vielä raskaammaksi. Minun täytyy mennä
häntä puhuttelemaan".
Hetken perästä tultiin sanomaan, että kansaa, joka morsianta tahtoi
katsella, kokountui portaille.
Tämä oli taas uusi tuska tuolle kainolle Emilialle. Hän nousi, mutta
istahti taas kohta, vaaleten.
"Hajuvettä! Hajuvettä!" kirkasi Julia minulle, "hän kalpenee, hän
pyörtyy!"
"Vettä!" huusi eversti kaikuvalla äänellä. Maisteri sai teekyökin
käsiinsä ja kiiruhti esiin. En tiedä, oliko se tämä näky vai tuo, että
hän ponnistaen sielunsa voimia koetti hillitä sydämmensä liikutuksia,
joka sai Emiliaa voittamaan heikkouttansa; hän tointui äkkiä ja meni
ulos sisariensa kanssa, mutta katsoi samassa levottomalla ja
tyytymättömällä katseella Algernon'iin, joka seisoi vähän etäämpänä,
tarkaten häntä erin-omaisen, melkeinpä ankaran vakavasti.
"Oletteko hullu?" huusi puoli-ääneensä setä P. ja tempasi käsivarresta
Maisteria, joka vielä seisoi tuijottavin silmin ja teekyökki kädessä.
Maisteri peljästyneenä teki äkkinäisen käänteen ja nyhäsi samalla
tallukoita, joten net kellertyivät kumoon toinen toisensa päälle, ikään
kuin keilat, joihin pallo on koskenut. Teekyökki maisterin käsissä
keikahti polttaen hänen sormiansa, ja vaikeroiden hän pudotti sen
tallukka raukkojen päälle, joittenka liikkumattomien ruumisten ylitse
savupilvi liehuen nousi. Vaikka kuu olisi maahan pudonnut, se ei
suurempaa hämmästystä olisi synnyttänyt, kuin tämä tapaus. Aksel ja
Klaus eivät äännähtäneetkään, -- ja Armo oli valmis uskomaan, että
hänen pienet tallukkansa olivat loppunsa saaneet. Mutta kun eversti ja
Algernon olivat heitä ravistaneet sekä jaloilleen nostaneet, havaittiin
heidän olevan aivan hengissä. He olivat vain niin ihmeissään,
kauhistuksissaan ja niin hämmästyksissänsä, ett'eivät ensi hetkessä
saattaneet liikahtaa eikä puhuakkaan. Onneksi kuitenkin tuo kuuma vesi,
joka heitä kastoi, enimmäkseen oli juossut heidän vaatteillensa; ja
sitä paitse se luultavasti oli jotenkin jähtynyttä, koska jo puoli
tuntia oli kulunut siitä, kuin päästiin teetä juomasta. Ainoastaan yksi
pilkku Aksel'in otsassa ja Klaus'in vasemmassa kädessä vaati hoitoa.
Maisteri oli vallan toivotonna, pienet pojat itkivät. Net vietiin
levolle erääseen kammariin, jossa minä lupasin heidän kanssaan
olla kaiken sen ajan, joka minulla oli vallassani. Armo, jonka
hyvän-luontoisuus ei ikänä sallinut häntä levollisena näkemään
surullista muotoa, meni nyt Maisteria lohduttamaan. Tässä hän siten
parahiten onnistui, että antoi Maisterin kertoa, mitenkä pikku pojat
olivat tuon kolahuksen kestäneet oikein Spartalaisella uljuudella, ja
tämän taas Armo piti erinomaisena todistuksena siitä ansiollisesta
kasvatuksesta, jonka Maisteri oli hänen lapsilleen antanut. Maisteri
tuli varsin iloiseksi ja innostuneeksi sekä sanoi vähän pöyhistellen:
"minä toivon, että Armon toivokkaista pojista vielä muodostan
todellisia Spartalaisia!" Mutta Armo toivoi, ett'ei se tapahtuisi
toistennettujen kuumien vesilöylytysten kautta; tätä toivoansa ei hän
kuitenkaan ilmaissut.
Tällä välin oli morsian päässyt itseään näyttelemästä ja jätti
väsyneenä tuon huoneen, jossa hänen täytyi vanhan kummallisen tavan
mukaan, jota Ruotsissa vielä käytetään, seisoa uteliaan kansan
tarkastettavana.
"Ei häntä kauniiksi kehuttu", sanoi Julia minulle surkealla äänellä,
"eikä se kummakaan ollut, sillä hän oli synkkä kuin syksyinen taivas!"
Me veimme Emilian erityiseen huoneeseen, jotta hän siellä saisi levätä
hetkisen. Hän vaipui alas tuolille, pani nenäliinansa silmiensä eteen
ja oli ääneti.
Salissa oli kaikki juhlamenoja varten valmistettuna, Emiliaa vain
odotettiin.
"Tässä on hajuvettä, Emilia, pistä nenäsi tänne! Emilia kulta, juo
vettä klasillisen!" pyysi Julia, joka nyt rupesi vapisemaan.
"Sinua odotetaan, Emilia hyvä!" sanoi Kaarlo kornetti, joka nyt tuli
huoneeseen, pyytäen Emiliaa hänen seurassaan tulemaan pois kammarista.
"Minä en saata -- minä en todellakaan saata tulla!" sanoi Emilia
äänellä, jossa suurin tuska ilmautui.
"Sinä et saata!" huudahti kornetti suuresti ihmetellen, "miksikä et?"
ja katsoi kysyvästi meihin kaikkiin. Julia seisoi surkeassa
asemassa, ristissä käsin. Helenan tyvenissä kasvoissa kuvautui nyt
tyytymättömyys, ja minä -- minä en millään muotoa saata muistaa, mitä
tein, mutta sydämmessäni olin Emilian kanssa yhtä mieltä. Eikä kukaan
meistä mitään vastannut.
"En, minä en saata tulla", pitkitti Emilia erin-omaisessa
mielen-liikutuksessa, "minä en saata vannoa tuota iäksi päiviksi
sitovaa valaa. Aavistukseni on varma ... yhteen liitettynä tulemme
onnettomiksi ... me emme sovi toisillemme. Tämä kyllä saattaa olla
minun syyni, mutta varma se minusta kuitenkin on. Tällä hetkellä hän
tosiaankin on minuun kovin tyytymätöin ja luulee minua oikulliseksi
ihmiseksi, ajatellen inhoaa yhtymistänsä semmoisen kanssa ... hänen
ankara katseensa nykyään ilmoitti minulle kaikki ... hän ehkä kyllä on
oikeassa, varsin oikeassa ja sen vuoksi on hänelle sekä minulle paras,
että erkanemme".
"Mutta, Emilia", huudahti veli, "ajatteletko, mitä sanot? tuohan
on liian myöhäistä ... pappikin on jo täällä ... häävieraat ...
Algernon..."
"Mene hänen luoksensa, Kaarlo hyvä!" rukoili Emilia, tullen yhä enemmän
liikutetuksi, "käske häntä tulemaan tänne, minä tahdon itse puhua hänen
kanssaan, sanoa hänelle kaikki, ... vielä ei tuo saata olla liian
myöhäistä, koska siitä riippuu koko elämän rauha ja onni; -- mene, minä
rukoilen sinua, mene!"
"Voi sentään! voi sentään! mitä tästä tuleekaan?" sanoi Julia ja näytti
onnettomalta, ikään kuin hän olisi tahtonut maata ja taivasta huutaa
avuksensa.
"Muista, Emilia, isääsi!"
"Minä laskeun hänen jalkainsa juureen, eikä hän ole vaativa lastansa
menemään iäiseen onnettomuuteen!"
"Jospa me saattaisimme häntä jollakin tavalla huvitella, jospa
hetkeksikin saisimme hänen ajatuksensa toimimaan toisaalla!" kuiskasi
Helena veljelleen.
Kaarlo kornetti avasi oven ikään kuin mennäksensä ulos, samassa
kuulimme kovan kolauksen; kornetti huudahti: "voi minun silmääni!".
Kaikki peljästyivät, sillä niin luonnollisesti tämä vähäinen petos
toimeen pantiin, ett'ei meistä kukaan ensi hetkessä sitä kurin-teoksi
huomannut. Emilia, joka aina oli valmis ensimmäisenä menemään hädässä
olevan avuksi, oli nytkin, vaikka omasta kohtalostaan levottomana,
kuitenkin valmis kiirehtimään veljensä luo, ja ottaen kädet pois hänen
silmistään rupesi hän veteen kastetulla nenäliinalla niitä hartaasti
hautomaan sekä kysyi sääliväisesti: "kivistääkö paljon? Luuletko, että
silmä on vikaantunut? onneksi ei näy verta..."
"Sen pahempi!" sanoi kornetti synkällä äänellä; mutta onnettomasti
kyllä, pieni petollinen hymy samassa selvitti koko asian.
Emilia katseli veljeänsä tarkemmin ja tuli kohta siihen vakuutukseen,
ett'ei häntä sattunutkaan. "Ah", sanoi hän, "kyllä jo ymmärrän! Tämä on
taas sinun vehkeitäsi, mutta ei net minua erehtymään saata... Minä
pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarlo! jos vähänkin minua rakastat, niin
mene Algernon'in luo, sano hänelle, että minä tahtoisin häntä puhutella
muutaman hetkisen!"
"Kun ei nyt teissä ollut kenessäkään sen vertaa älykkäisyyttä, että
olisitte kynttilän sammuttaneet!" huudahti kornetti ja katsoi
harmistuneena erittäinkin minuun. Helena kuiskasi hänen korvaansa
jotakin, ja hän meni Julian kanssa huoneesta ulos.
Helena ja minä olimme nyt hiljaa ja ääneti, mutta Emilia nähtävässä
sielun-tuskassa kulki edes ja takaisin lattialla, puhuen ikään kuin
itseksensä. "Mitä pitää minun tehdä? Kuinka tulee minun tehdä?" sanoi
hän puoli-ääneensä. Nyt kuului askeleita läheisestä huoneesta. "Hän
tulee!" sanoi Emilia, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
Ovi avattiin ja Algern ... ei, vaan eversti astui sisään arvokkaan
vakaana. Emilia hengähti, kävi istumaan, nousi istualta ja istahti taas
sekä kalpeni ja punastui. "Sinä olet liiaksi kauan antanut odottaa
itseäsi", sanoi eversti tyynesti, mutta karkeasti, "minä tulen nyt
sinua noutamaan".
Emilia laski kätensä ristiin, katsoi rukoilevasti isäänsä, aukaisi
suutansa, mutta sulki sen taas samassa, hämmentyneenä isänsä ankaran
vakaasta muodosta, ja kun eversti tarttui hänen käteensä, näkyi hän
kadottaneen kaiken vastustus-voimansa; epätoivon-alaiseen nöyryyteen
vaipununna meni hän seuraten isäänsä. Helena ja minä menimme muassa.
Sali oli uhkeasti valaistuna, ja kaikki siellä olevat henkilöt
katselivat oveen päin, josta eversti taluttaen Emiliaa tuli sisälle.
Emilia sittemmin sanoi minulle, että hänen sisään tullessaan kaikki
meni mustiin, niin ett'ei hän yhtäkään esinettä eroittanut selvään.
"Eipä siis ihmettä ollutkaan", sanoi hänen veljensä, "että olit ikään
kuin unissa kulkeva".
Algernon katsoi Emiliaan niin ankarasti, ettei se suinkaan hänen
rohkeuttaan lisännyt.
Ei kumpikaan heistä mitään puhunut. Juhlamenot alkoivat. Nuori pari
seisoi papin edessä. Emilia oli kalman-kalpea ja vapiseva. Julia
kadotti kaiken rohkeutensa. "Tämä on hirveätä", sanoi hän ja kävi
melkein yhtä kalpeaksi, kuin hänen sisarensa.
Nyt korotti äänensä hän, joka tälle nuorelle parikunnalle oli
ilmoittava heidän pyhät velvollisuutensa. Tuo ääni oli tuntehikas,
hyvin-sointuva ja näytti olevan Jumalallisen hengen elähyttämänä,
se puhui avioliiton pyhyydestä, pariskunnan keskinäisistä
velvollisuuksista, miten heidän tuli rakastaa toisiansa, huojentaa
elämänsä matkalla toistensa kuormaa, lieventää toistensa murheita, elää
jumalan pelossa; se puhui esirukouksista, jotka suloisesti yhdistää
heitä keskinäisessä rakkaudessa ja saattaa heitä lähemmäksi heidän
iankaikkista alkujuurtansa, sekä miten tällainen yhdistys, jumalan
tahdon mukaan aljettu ja yhä edelleen jatkettu, edistää suurinta
maallista onnellisuutta ja nyt hän rukoili Jumalan siunausta nuorelle
morsius-parille. Nämät suloiset, kauniit ja rauhaisat sanat synnyttivät
kaikkien sydämmiin hiljaisia ja pyhiä liikutuksia. Huoneessa oli kaikki
niin hiljaa, että melkeinpä olisi saattanut luulla, ett'ei kukaan
hengittänytkään. Selvästi näin, että Emilia joka hetkeltä kävi
levollisemmaksi. Net muutamat sanat, joita hänen tuli sanoa, lausui hän
selvästi ja vakaalla äänellä. Polvillansa ollessaan näytti hän minusta
hartaasti ja toivovana rukoilevan. Sillä välin minä tarkastavin silmin
katselin ympärilleni. Eversti oli tavallista kalpeampi, mutta katseli
nuorta paria silmillä, joissa ilmautui rauhallisuus ja hellyys. Armo
itki eikä nostanut silmiään nenäliinastaan. Julia oli varsin
liikutettu, vaikk'ei hän liikahtanutkaan. Helena, rukous kirkkaissa
silmissään, katsahti taivasta kohti. Kornetti näki paljon vaivaa,
oletellessaan ikään kuin ei kyyneleet, vaan joku muu olisi hänen
silmiänsä punaisiksi saattanut. Sokea hymyili hiljakseen. Muut kaikki
olivat suuremmassa tahi vähemmässä määrässä liikutettuja, mutta
varsinkin Maisteri, joka juhlamenojen loppupuolella yksin häiritsi
hiljaisuutta sillä, että hän alin-omaa nenäänsä niisti; onneksi
kuitenkin oli hän löytänyt nenäliinansa.
Siunaus tälle morsius-parille luettiin äänellä niin suloisella, niin
juhlallisella, ikään kuin se taivaasta olisi kajahtanut. Vihkiminen oli
päätetty. Emilia ja Algernon olivat iäksi päiviksi yhdistetyt. Emilia
meni vanhempiensa luo, syleilläksensä heitä. Hän minusta näkyi nyt
olevan ihan toinen ihminen. Lempeä valo säteili hänen otsallaan ja
silmissään, hohtava lämmin puna paloi hänen poskillansa. Hän oli
kerrassaan muuttunut nuoren onnellisen morsiamen ihanne-kuvaksi.
"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" kuiskasi ristissä käsin ja
kyynel-silmin Julia, "nythän on kaikki hyvin!"
Eversti koetti hillitä sydämmensä heltymistä ja sanoi varsin
leikillisen muotoisena: "Niin, nyt olet auttamattomasti kiinni, et enää
saata rukkasia antaa!"
"Sitä en enään tahtoisikkaan", sanoi Emilia suloisesti hymyillen ja
luoden sulhoonsa katseen, joka häneen synnytti hartainta, puhtainta
iloa. Yleinen tyytyväisyys ja iloisuus vallitsi seurassa. Näyttipä
siltä, kuin kaikki olisivat mielineet laulamaan ja hyppimään. Setä
P:kin oli ihan valveilla ja pani toimeen katrillia, jossa hän pian
itsekkin iloisesti jalkojaan kopsutteli tuon sorean, vienon tuulen
tapaisesti hiipivän, paronitar S:n rinnalla. Tanssiessa Arvid ja Julia
vetivät ihmisten huomiota puoleensa, he olivat niin ihastuttavia, että
silmät väkisinkin heihin kiintyivät. Minä hyppäsin Maisterin kanssa,
joka minua oli tanssimaan pyytänyt -- toivon kuitenkin ett'ei hän sitä
tehnyt hajamielisyydestä. Me myöskin vedimme huomiota puoleemme, vaikka
erityisellä tavalla.
Minusta tuntui, ikään kuin olisimme olleet kaksi pallopelin palloa,
jotka aina seisoivat esillä toisten nyhättäväksi ja lykättäväksi, ja
varma on, että muut tuuppasivat meitä ja me muita ehtimiseen; tästä
minun kuitenkin erin-omattain täytyy syyttää tanssikumppaniani, joka
yhtenään erehtyi oikeasta ja vasemmasta sekä sekaannutti kaikki
tanssivuorot. Mutta sillä välin me yhtä sydämmellisesti ja ääntevästi,
kuin muutkin, nauroimme tanssitemppujamme, ja Maisteri sanoi: "minä en
koskaan ole hypännyt näin iloista _valssia_".
Helena soitti pianolla tanssin säveleitä. Emilia ei tanssia tahtonut.
Hän istui eräässä syrjäkammiossa, jonka ovet tanssisaliin päin olivat
auki, ja Algernon hänen vieressään. He puhuivat hiljaa, mutta
vilkkaasti; heidän muodossaan kuvautui sydämmellinen hellyys, ja
luulenpa, että tuo epäilysten, levottomuuksien ja väärin käsitettyjen
sekava vyyhti nyt viimeinkin ainaiseksi selkeni. Ihokivi-lampun leppeä
loisto laski lumoavan valonsa näitten nuorten ylitse, jotka nyt olivat
yhtä onnelliset kuin kauniitkin.
Näytti siltä, kuin he olisivat unohtaneet koko heidän ympärillänsä
olevan maailman, mutta eipä yksikään koko seurasta heitä unhoittanut.
Itse-kukin hymyillen lähetti syrjäkammioon silmäyksen. Julia tuli monta
kertaa luokseni ja osoitti loistavin silmin minulle näitä rakastavia,
sanoen: "Katso! katso!"
Illempänä osa seurasta kokountui syrjäkammioon, jossa yleisempi
keskustelu alkoi. Muutamat nykyään ilmaantuneet kirjat, jotka pöydällä
olivat esillä, antoivat aihetta moninaisiin lauselmiin niitten arvosta
sekä luettavasta yleensä.
"Minä en ymmärrä", sanoi setä P., "mikä hiisi minua on vaivannut näihin
aikoihin. Olenhan tavallisesti kyllä hereillä sekä vilkas ja virkku,
kuten kala, mutta koska vain tirkistän noihin kirja pahoihin, painuvat
net heti silmilleni enkä näe enään pienintäkään erää".
"Lukeeko armollinen tätini halusta?" kysyi paronitar S:ltä.
"Ah, voi!" vastasi paronitar, nostaen ihanat silmänsä kattoa kohti,
"siihen minulla ei ole koskaan aikaa; minulla on niin paljo
kaikellaista työtä ja tointa". Ja nyt hän huolellisesti kääri
vartalonsa ympäri uhkean saalinsa.
"Jos minä joskus menen naimisiin", sanoi eräs kuusikymmen-vuotias
herra, "panen sen vaimolleni ehdoksi, ett'ei hän koskaan lukisi muita
kirjoja kuin virsi- ja kokkikirjaa".
"Minun vaimo-vainajani ei milloinkaan lukenut muita kirjoja ... mutta
hänpä vasta olikin oikein uljas emäntä!" huudahti setä P. silmiään
pyyhkien sekä näpähytttäen nuuska-nenäänsä.
"No niin, minä en, hiisi vieköön, ymmärrä, miksikä naiset tähän aikaan
niin ylen paljon viettävät aikaansa lukemisella, sitä en, hiisi
vieköön, saata ymmärtää!" sanoi Arvid luutnantti kaapatessaan
sokerileivos-astiasta kourallisen makeisia.
Julia lennätti sulholleen terävän silmäyksen ja luulenpa ett'ei "hiisi
vieköön" tällä kertaa kauniilta soinut hänen korvissaan. "Ennen
olisin", sanoi hän harmista punastuen, "ruokaa ja juomaa vailla, kuin
lukematta. Löytyykö mitään niin sielua jalostuttavaa, kuin hyvien
kirjojen lukeminen? Mitään, joka niin ylentää henk ... tahdonpa sanoa,
joka ylentää ajatukset ja tunteet aina ... ylits ... aina..."
Julia raukkani ei koskaan onnistunut, kun hän vain koetti puhua
ylevästi. Hänen ajatuksensa olivat rakettien tapaisia, jotka äkkiä
nousevat ilmaan välkkyvänä tulisäteenä, mutta sammuvat samassa,
haihtuen tuhka-tomuksi.
Kaarlo kornetti kiiruhti kaatamaan lasillisen viini- ja vesisekoitusta
Arvid luutnantin päälle sekä oli katkaisevinaan sisarensa puhetta, kun
huudahti: "tiesinpä, että minun kävisi hullusti! Minä koetin pitää
lasia pystyssä peukaloni päässä. Anteeksi lankoni! mutta luulenpa, että
jollakin tavalla olit tielläni ... käteni ei ollut oikein vapaana".
"Kyllä minä toisten koetan kavahtaa, ett'en joudu tiellesi", sanoi
Arvid luutnantti osaksi pilalla, mutta myöskin vähän närkästyneenä,
sekä rupesi pyyhkimään takkiansa nenäliinallaan; ja ollen varovainen
meni hän sitten istumaan huoneen toiselle puolen.
Mutta Julian ei nyt onnistunutkaan näin helposti pulastaan päästä, tuo
kirjojen vihaaja vanha herra kääntyi varsin vakaisena hänen puoleensa
sanoen: "Arvattavasti te parhaasta päästä luette saarnoja sekä
siveys-opillisia kirjoja?"
"E ... e ... en, en juuri paljoakaan lue saarnoja --" vastasi Julia
hämillään, ja kun hän samassa havaitsi sen läpitunkevan katseen, millä
provessori L. häntä tarkasti, punastui hän aivan.
"Arvattavasti siis luette historian kertomuksia? -- net tosiaan kyllä
ansaitsevat lukemista".
"En juuri _historian_ kertomuksia", sanoi Julia taas iloisesti ja
rohkeasti, "mutta sitä halukkaammin muita kertomuksia, siis ilman
pitkiä puheita -- jos setääni haluttaa tietää, minkä kaltaisen
lukemisen nauttimista varten tahtoisin olla ruokaa, juomaa ja unta
vailla, niin tunnustan sen olevan romanien".
Vanha herra nosti kätensä ja katsahti kauhistuen ylöspäin. Hänen
muodostaan päättäen tuli helposti siihen luuloon, että Rousseaun sanat:
"jamais fille sage n'a lu de romans" [viisas tyttö ei ole koskaan
lukenut romaania] olivat saattaneet häntä kammomaan noin vaarallista
lukemista.
Julian puhuessa suoraan ajatuksensa, näkyi vähän moittiva katse melkein
jokaisen silmissä. Paronitar oli varsin hämillään sukulaisensa tähden.
Ainoastaan provessori hymyili hyvän-tahtoisesti ja kornetti kiirehti
sanomaan:
"No se ei suinkaan ole mikään kumma asia, jos romania lukeekin
semmoisia, joita nyky-aikana kirjoitetaan. Rouva Stael'in Corinna on
minulta vienyt yhden yön unen, ja Walter Scottin Rebecka on kolmeksi
päivää ottanut minulta ruokahaluni!"
Julia katsoi suuresti kummastuen veljeensä. Emilia myöskin loi suuret
sinisilmänsä kysyväisesti hänen puoleensa, mutta tämä ei ollut noita
silmäyksiä huomaavinaankaan.
"Minun tyttäreni ei koskaan saa romanikirjallisuutta lukea", sanoi
paronitar S., ja pannen suunsa oikein suppuun istui hän paremmin sohvan
perälle, katsellen uhkean saalinsa liepeitä.
"Oih, täti hyväni!" sanoi rouva M. hymyillen ja päätään ravistaen,
"mitä hänen siis pitää lukeman?"
"Hänen ei tarvitse lukea ollenkaan mitään!"
"Erittäin oivallista!" huudahti vanha herra.
"Minä tosiaankin luulen", sanoi Algernon, "että parempi on olla varsin
lukematta, kuin lukea ainoastaan romaneja. Romani on sielulle, mitä
opiumi eli unilääkkeet ovat ruumiille: se niitten alituisesta
nauttimisesta heikkonee ja vahingoittuu. Suo anteeksi, Julia, mutta
luulisinpa nuoren naisen kyllä saattavan paremmin aikaansa viettää kuin
tuommoisten kirjojen lukemisella".
Mutta eipä Julia anteeksi antavalta näyttänyt.
Emilia sanoi: "Kuten Algernon, minäkin luulen, että nuoria naisia
erittäinkin romanien lukeminen enemmän haittaa kuin hyödyttää".
Julia sai kyyneleitä silmiinsä ja katseli Emiliaa, ikään kuin olisi
tahtonut sanoa: "panetko sinäkin minua vastaan?"
"Minä myönnän", sanoi rouva M., "että tuo saattaa olla kovin
vahingollista jos..."
"Vahingollista!" keskeytti vanha herra, "sanokaa pahentavaista,
myrkyllistä, perin pohjin turmelevaa?"
Julia nauroi. "Provessori hyvä", huudahti hän, "auttakaa, auttakaa!
Minä kohta luulen olevani turmeltuneena ja kadotettuna olentona. Minä
pyydän, sanokaa jotakin romanin, lukemisen puolustukseksi, niin teille
jotakin hyvää annan", ja veitikkamaisesti hymyillen nosti hän
sormellaan korkealle pientä sokerileivos-kiehkuraa.
"Sillä on kylläkin hyvät puolensa", vastasi provessori, "kun se
tapahtuu valikoimalla ja kohtuullisesti. Minä puolestani
romanilukemisen katson nuorisolle sekä hyödylliseksi että hauskaksi".
"Kuulkaa, kuulkaa!" huudahti Julia lyöden iloisesti käsiään yhteen.
"Mutta sananne kaipaavat perustusta!" huudahti setä P.
"Niin, niin, perustusta, perustusta!" kirkasi vanha herra.
"Hyvillä romaneilla", jatkoi provessori, "minä tarkoitan niitä, jotka,
ikään kuin hyvät taulut, kuvaavat luontoa todellisesti, millä on etuja,
joita ei muissa kirjoissa löydä yhtä suuressa määrin. Net kuvaavat
ihmis-sydämmen historiaa; ja kenellekkä nuorelle, joka tarkasti tahtoo
tuntea itseänsä ja kanssa-ihmisiänsä, eikö tämä kirja olisi hauska ja
arvokas? Maailma on siinä vilkkaimmalla tavalla kuvattuna moninaisissa
vaihtelevaisissa muodoissaan; ja nuoriso näkee tässä silmiensä edessä
piirrettynä tuon maan, missä sen piankin on alkaminen pitkää
elämän-matkaansa. Kaikki rakastettavat ja hyvät avut ovat romanissa
runollisessa ja viehättävässä hohteessa. Nuorta hehkuvaa sydäntä
miellyttää tässä kaikki hyvä ja oikea, mikä ehkä karkeammassa ja
vakavammassa muodossa olisi joutunut sille vasten-mieliseksi.
"Samati ilkeys, pahuus ja kaikkinainen halpamielisyys on kuvattuna koko
inhoittavassa muodossaan, joten me opimme niitä ylenkatsomaan, vaikka
olisivatkin maailman loiston ja komeuden verhossa, kun sitä vastoin
jalous, vaikka kaiken maailman kurjuuksien kanssa taistellen, meitä
innostuttaa ja ihastuttaa.
"Tuo totuus, että ihminen sydämmessään tuntee palkinnon hyvistä ja
rangaistuksen huonoista töistään, vaikka usein kyllä hänen ulkonaisissa
kohtaloissaan ei siitä näe pienintäkään jälkeä, tulee romanissa
näkyviin selvästi ja vilkkaasti sekä sillä voimalla, jota meidän tulee
antaa jokaiselle siveelliselle totuudelle, tehdäksemme sitä yleisesti
käsitettäväksi ja hyödyttäväksi.
"Ja muuten on aivan luonnollista, että ylevämielinen nuoriso hyvänä
ystävänänsä rakastaa romania, koska hän siitä löytää kaikki net
innokkaat, jalot ja ihanat tunteet, jotka liikkuvat hänen omassakin
sydämmessään, ja mitkä siellä ovat synnyttäneet ensimmäiset
taivaalliset aavistukset autuudesta ja kuolemattomuudesta".