tuon kirjeen takia?" sanoi Julia Emilialle, jolloin levolle menivät.
"Hyvää yötä Julia!" vastasi Emilia huoaten.
Mutta itse hän ei hyvää yötä nauttia saanut.
Torstaina. Emilian ympärillä vahva sumu, jota me turhaan koetimme
poistaa. Jo eineellä ollessamme rupesi kornetti puhumaan Napoleonista
ja Kaarlo XII:ta, mutta Emilia ei jaksanut kinata. Julia ja Helena
hukkaan koettivat häntä ilostuttaa. Minä en osastani uskaltanut
sanaakaan sanoa, sillä kirje oli aina tielläni.
Kello 12:ta tuli Algernon. Hän näytti kiihtyneeltä ja silmänsä
säteilivät kummallisesti. Emilia oli edellisenä päivänä luvannut mennä
tänään sulhasensa kanssa ajelemaan; ja siksipä Algernon nyt tuli häntä
noutamaan. Kaunis reki peurannahkoineen oli portin edessä. Emilia sanoi
kylmästi ja vakaasti, ett'ei hän mene ajelemaan. "Miks'ei?" kysyi
Algernon.
"Kirjeen vuoksi", olisi Emilian tullut toden mukaisesti vastata, mutta
hän sanoi: "minä haluan olla kotona".
"Oletko kipeä?"
"En".
"Miksikä et tahdo huvittaa minua sillä, että tulet kanssani, kuten olet
luvannut?"
"Kirje, kirje!" ajatteli Emilia; mutta punastuen sanoi hän vain
vieläkin kerran: "minä halukkaammin olen kotona".
Algernon suuttui, hän punastui kovin ja silmänsä leimusivat. Hän meni
ulos, ja paiskasi joksikin lujasti oven kiitti.
Palvelia, joka portin edessä hevosta piteli, oli tällä välin jättänyt
sen omaan valtaansa. Hevonen ollen yksinänsä peljästyi, kun lunta
kopsahti katolta maahan, se nytkähti, kaasi kumoon erään akan ja olisi
varmaankin lähtenyt karkaamaan, ellei Algernon, joka samassa tuli ulos
kadulle, olisi rientänyt sen eteen ja väkevin kourin tarttunut
ohjaksiin. Saatuaan hevosensa hillityksi, huusi hän erästä miestä sitä
pitelemään ja kiiruhti itse auttamaan jaloilleen akkaa, joka
säikähdyksestä ei uskaltanut liikahtaakkaan, mutta kaikeksi onneksi ei
ollut vähintäkään loukkaantunut. Hän puhui akan kanssa muutaman hetken
ja antoi hänelle rahaa.
Palveliallensa, joka vihdoinkin tuli, antoi hän korville, hyppäsi
sitten rekeen, otti itse ohjat ja ajoi pois tulisessa kiiruussa.
Kalpeana oli Emilia minun kanssani katsellut akkunasta tätä tapausta,
mutta huudahti sen loppupuolella: "hän on kiukkuinen ja hurjapäinen
luonnostaan!" ja parkasi nyt itkemään.
"Hänessä on inhimillisiä heikkouksia", sanoin minä, "ei tämä ole muuta
mitään. Hän oli tänne tullessaan kiihtyneessä ja levottomassa
mielen-tilassa, ja kun sinä sitten mitään ilmoittamatta olit sanasi
syöjä etkä mennyt ajelemaan hänen kanssaan, hän tietysti suuttui;
palveliansa huolettomuus, joka helposti olisi matkaan saattanut suuren
onnettomuuden, kiihoitti vielä enemmän hänen suuttumustaan, ja tämä
ilmaantui ainoastaan siinä, että hän palvelialleen antoi yhden ainoan,
hyvin ansaitun korvapuustin. Eihän sovi vaatiakkaan, että nuori mies
voisi olla vallan tyvenellä mielellä, kun hänellä yhtä kyytiä on ollut
monta harmia, mitkä ovat saattaneet hänen verensä kuohumaan. Siinä on jo
kylliksi, kun kiivaudessaan voi mieltänsä malttaa ja olla niin hyvä,
kuin tässä nykyään näimme Algernon'in olleen tuota akkaa kohtaan. Muuten
luulen, että, jollet Algernon'ia suututtaisi oikuillasi ja nurjuudellasi
-- suo minulle anteeksi viimeksi mainitut kauniit sanani -- vaan päin
vastoin koettaisit hyvään käyttää sitä suurta vaikutus-voimaa, jonka me
kaikki näemme sinulla olevan, sinun ei koskaan tarvitsisi nähdä häntä
kiukkuisena ja hurjapäisenä, joksi häntä nimitit".
Minä olin varsin tyytyväinen puheeseeni, sen lausuttuani loppuun, ja
luulin sen tekevän erin-omaisen mahtavan vaikutuksen, -- mutta Emilia
oli vaiti ja näytti onnettomalta.
Algernon ei palannut päivällisiksi.
Kaarlo kornetti kertoi päivällisen jälkeen, että hän oli kuullut
kaksin-taistelun olleen edeltä puolen-päivän. Toinen taistelioista, oli
käyttänyt Algernon'ia, parasta ystäväänsä, puolus-miehenänsä. Hän oli
kutsun lähettänyt Algernon'ille vähäisessä kirjeessä, (sanoi kornetti
hyvin pontevasti), joka jätettiin neljännestä vailla kymmenen eilen
illalla tähän taloon; jossa Algernon silloin oleskeli. Algernon oli
tehnyt, mitä suinkin saattoi, estääksensä taistelua, -- mutta turhaan.
Asian-omaiset taistelivat, ja Algernon'in ystävä pahoin haavoitti
vastustajaansa. Tarkempia tietoja asiasta kornetilla ei ollut.
Nyt oli kaikki selvän selvää, ja puhtaassa valossa näki Emilia sulhonsa
kuvan.
Iltapuolella tuli Algernon; hän oli varsin tyven-mielinen, mutta vakaa,
eikä mennyt kuten tavallisesti istumaan morsiamensa viereen. Emilia ei
ollut iloinen; ensimmäistä sovinnon askelta hän ei uskaltanut ottaa, se
näytti häntä peljättävän, mutta hän koetti kuitenkin monenmoisella
tavalla osoittaa, että hän halasi lepyttää sulhoansa. Itse hän kauppasi
hänelle teetä ja kysyi, oliko se tarpeeksi makeaa, sekä vielä, saisiko
hän kaataa hänelle toisen kupillisen j.n.e. Algernon oli yhä kylmä
morsiantansa kohtaan ja näytti usein vaipuvan syviin ajatuksiin,
unhoittaen kokonaan, missä hän oli. Emilia tunsi itsensä loukatuksi ja
istui alakuloisena etäämmälle huoneeseen ompelemaan eikä pitkään aikaan
katsahtanut pois työstään.
Kaarlo kornetti sanoi Helenalle ja minulle: "Tämä ei hyvin käy päinsä,
-- mutta hyvät ihmiset, millä asiat paremmalle kannalle saataisiin?
Minun ei nyt taas sovi ruveta puhumaan Napoleonista ja Kaarle XII:ta,
-- edellä puolen-päivänhän heistä jo juttelin enkä silloin suinkaan
hyvin onnistunut. Myöntää täytyy, ett'ei Emilia ole mikään herttainen
morsian. Jollei hän vaimona tule toisellaiseksi, niin... Eikö hän nyt
olisi velvollinen menemään Algernon'in luo, häntä lohduttamaan ja
ilostuttamaan? Katsokaas, nyt hän jo menee -- eipä, hän otti vain
lankakerän. Algernon raukka! Jopa luulen sen olevan itselleni onneksi,
että olen näin tunteetoin. Nuot rakastaja raukat saavat kärsiä enemmän
kuin upseeriksi pyrkivä sotilas. Olisin minä sulhanen! -- Noh hyvänen
aika, Klaus pieni! mitä siinä nyt taas jankutat ... nisukakkuako? Mene
luo, mene Emiliani luo, ei minulla ole nisukakkuja! Niin, vähäinen
liikkuminen arvoisalle neitosellemme tekee varsin hyvää".
Kornetti ei nähnyt, kuinka nöyrä "meidän arvoisa neitosemme"
sydämmessään oli tänä iltana, eikä sitä, että Algernon nyt oli syynä
heidän välillään vallitsevaan kylmyyteen.
Tänä iltana Algernon ja Emilia lähestyneet toisiansa, vaan erosivat
kylmästi kumminkin näennäisesti.
Perjantai-aamuna päätti Emilia, että erot tehtäisiin. Algernon oli
jalo, kelvollinen -- mutta liian kova eikä rakastanut häntä; -- sen hän
oli edellisenä iltana aivan selvään nähnyt; hän tahtoi nyt kahden
kesken puhua sulhonsa kanssa j.n.e. Algernon tuli. Hän oli nyt paljon
iloisempi kuin edellisenä päivänä ja näytti toivovan, että kaikki
harmit ja ikävyydet olisivat unohduksissa. Emilia ajatellessaan
tärkeätä tehtäväänsä oli ensin varsin juhlallinen, mutta Julia, Helena,
Armo, Kaarlo kornetti ja minä pyörimme niin alituisesti hänen
ympärillänsä, että vihdoin saimme hänen sekaantumaan puheeseemme ja
siten estimme häntä yksityisistä keskusteluista sekä turhista
mietinnöistä. Nyt saatiin taas välimiten kuulla hänen sydämellistä
nauruansa, eikä hänen miettimisensä synnyttänyt hänessä
surumielisyyttä.
Tämän päivän iltapuolella allekirjoitettiin naimasovinto.
Itse herra Charles Grandison'in morsian, tuo ihana Harriet Byron,
pudotti (niin sanotaan) kädestänsä kynän, jolla hänen oli aikomus
allekirjoittaa naimasovintonsa, hänellä kun ei ollut tarpeeksi voimaa
ja mielen lujuutta päättämään omaa kohtaloansa. Tuhansittain on ollut
nuoria morsiamia, jotka vavisten ovat tuommoisena hetkenä tehneet
samoin kuin hän; ihmettäkö siis, että meidän pelkäävä, epämielinen
Emilia oli varsin kauhistuksissaan! Kynä ei ainoastaan pudonnut hänen
kädestään, vaan, tekipä se vielä tuohon tärkeään paperiin suuren mustan
pilkun, jonka hän itse piti pahana enteenä, ja luulenpa, ett'ei hän
vieläkään olisi siihen pannut nimeänsä, jollei eversti (aivan samoin
kuin herra Charles) olisi ottanut kynän, asettanut sen hänen
liikkumattomien sormiensa väliin ja tarttunut hänen vapisevaan käteensä
sekä johdattanut sitä.
Illalla, jolloin olimme yksistämme huoneissamme, sanoi Emilia syvästi
huoaten: "tästä täytyy kai nyt siis tulla valmista! Ei suinkaan siihen
enään mitään voi ... ja ylihuomenna hän jo vie minua poijes kaikesta,
jota niin hartaasti rakastan!"
"Saattaisipa luulla", sanoi Julia hymyillen, mutta toki
kyynel-silmin, "että sinä aiot lähteä maailman ääriin, ja kuitenkin
ainoastaan muutama katu ja tori tulee meitä sinusta eroittamaan; me
saatamme nähdä toisiamme vaikka joka päivä".
"Joka päivä, niin!" sanoi Emilia itkein, "mutta ei joka tunti, kuten
nyt!"
Lauantaina oli Emilia hyvä ja ystävällinen kaikille, mutta alakuloisena
ja levottomana näytti hän tahtovan paeta niitä ajatuksia, jotka häntä
joka paikassa ahdistivat. Algernon tuli hetki hetkeltä vakaisemmaksi ja
katseli morsiantansa huolestuneella, tutkivalla katseella. Näytti siltä,
kuin hän olisi peljännyt, ett'ei Emilia olisi antanutkaan hänelle
sydämmensä, vaan ainoastaan sanansa. Kuitenkin hän näkyi pelkäävän
kaikenmoisia selityksiä ja koetti varoa, ett'ei hän jäisi Emilian kanssa
kahden.
Minä kuulin kyökkipiian sisar-puolen kälyltä, että Algernon monelle
köyhälle perheelle oli antanut jakaa ruokatavaroita ja rahoja sekä
käskenyt sanoa, että he hänen hääpäivänänsä söisivät hyvän aterian ja
olisivat iloisina. Tämän minä ilmoitin Emilialle, joka puolestaan
myöskin oli tehnyt samoin. Tuo heidän ajatustensa yhtäläisyys ilostutti
ja rohkaisi häntä vähäsen.
Nyt oli joka taholla niin ahkerasti ommeltu ja työtä tehty, että kaikki
oli valmista ja täydessä järjestyksessä jo päivää ennen häitä.
Hyvästi jättämisessä oli tänä iltana jotakin juhlallista. Kaikki me
syleilimme Emiliaa, ja joka ainoan silmissä näkyi kyyneleitä. Emilia
koetti hillitä liikutustaan, mutta ei saattanut puhua. Kaikki
ajattelivat huomis-päivää.
Hääpäivä.
Tuo tärkeä päivä, jota kauan oli odotettu ja peljätty, tuli vihdoinkin.
Emilia oli tuskin noussut vuoteeltaan, kun hän jo epäilevänä katsahti
taivasta kohti; se oli pilvessä. Ilma oli samea ja kylmä; kaikki, mitä
akkunasta näkyi, kantoi tuommoista surun-voittosta muotoa, kuin minkä
laskee kalsea talvipäivä sekä luontoon että ihmisiin. Savupiipuista
nouseva savu painui alas-päin ja musteni, liehuessaan hitaasti pitkin
kattoja, niitten valkoista lumipeitettä. Muutamat akat, joidenka nenät
olivat pakkasesta punaisina, posket sinisinä, veivät torille
maitokuormiaan, joita laihat hevoset verkalleen kuljettivat; näitten
takkuiset päät painuivat tavallista enemmän maahan päin. Pienet
varpusetkin eivät näyttäneet olevan niin ilomielisinä, kuin
tavallisesti, vaan istuivat syömättä ja visertämättä kyyristyneinä
pitkin katon-räystäitä. Silloin tällöin joku heistä aukaisi pienen
noukkansa taikka oikaisi siipeänsä, mutta sen ne nähtävästi tekivät
ikävyydestä. Emilia huokasi. Kirkas taivas ja hiukan auringon-loistoa
olisi ilostuttanut ja virkistyttänyt hänen alakuloista mieltänsä. Kukapa
ei toivoisi hääpäivällensä kirkasta valoisaa päiväpaistetta? Näyttipä
meistä siltä, kuin ei rakkaus avioliitossa saattaisi kirkkaasti palaa,
ellei se syttyisi taivaan puhtaan valon loisteessa. Tuo salainen usko,
ett'ei taivas huolettomana katsele meidän maallista onneamme, asuu aina
sydämmissämme, ja vaikka olemmekin tyhjää tomua, niin näemme kuitenkin,
kun nuot iankaikkiset kaarrokset menevät pilviin taikka loistavat
kaikessa kirkkaudessaan, tässä vaihtelemisessa jotakin myötätuntoisuutta
eli meihin koskevaa ennettä, ja usein, hyvin usein meidän toivomme ja
pelkomme ovat ainoastaan pilven ja ilman lapsia!
Emilia, jolla oli ollut unetoin yö, ja joka lisäksi oli pahoilla mielin
edellisen päivän tapahtumista, kävi nyt tämän kalsean aamun vuoksi
varsin alakuloiseksi. Hän valitti päätänsä kipeäksi ja pyysi, sitte
kuin hän eineellä oltuansa oli syleillyt vanhempiansa ja sisariaan,
ollaksensa päivällisiin asti yksin huoneessaan. Tähän pyyntöön sai hän
myöntävän vastauksen. Eversti näytti tavallista vakaammalta. Armon
muoto oli niin huolestunut, että häntä katsellessa oikein sydäntä
viilsi. Suru ja levottomuus Emilian takia sekä tarkka huolenpito
hääpäivällisistä vuorottain anastivat hänen sielunsa voimia, ja
voihkaten hän aina keskustelunsa alkoi. Kornetti ei myöskään iloinen
ollut, ja Helenan tunteellisissa kasvoissa näkyi hieno surun-vivahdus.
Julia oli sanomattomasti ihmeissään siitä, että hääpäivää näin
surullisesti aljettiin ja hänen muotonsa osoitti vuoron itkun ja naurun
halua. Ainoastaan Maisteri ja "tallukat" olivat tavallisella tuulella.
Edellinen pureskeli kynsiään ja katseli ilmaan, jälkimmäiset yhä vain
söivät einettä.
Minä olin Armon apuna koko aamupuolen, eikä tuo ollutkaan vähää, mitä
meillä oli puhuttavaa, toimitettavaa ja osaksi omin käsin tehtävää. Me
vispilöitsimme sitruuna-jälkiruokaa, käänsimme paistia, panimme suolaa
lihaliemeen, vaikeroitsimme huonosti onnistuneitten ispinöitten takia,
iloitsimme tuosta komeasta krokaanista ja poltimme kielemme senkin
seitsemään liemeen. Ah, nuot liekit, jotka rakkauden tuli sytyttää
kyökin takkaan, eivät suinkaan ole mitään runon-liekkiä!
Eversti itse valmisti punssia ja muita makeita juomia sekä teki meille
sillä äärettömästi häiriötä ja haittaa; väliin hän tarvitsi paljon
apulaisia, väliin kapineita, ja jopa näytti siltä, kuin hän olisi
luullut, ett'ei tärkeätä tehtävää muilla ollutkaan. Tämäpä oikein
harmitti Armoa; hän antoi siitä miehellensä vähäiset nuhteet, ja mies
antoi vaimonsa olla oikeassa.
Sillä aikaa, jolloin minä neuvoin keittäjää somimmalla tavalla
valmistamaan erästä ruokaa, tuli Julia, itkusilmissä, juosten kyökkiin.
"Anna minulle", huusi hän tavallisella hilpeydellään, "jotakin hyvää
Emilialle! Hän ei syönyt mitään eineheksi; varmaankin hän sairastuu ja
pyörtyy pelkästä heikkoudesta jo tänään! Mitä sinulla siellä on? Munia,
lihaliemeen pantavia! Minä otan kaksi. Hyydykettä! Saahan sitäkin ottaa?
Ah, vähän kapris-kastiketta, se virkistyttää, -- ja nyt vähän kalaa
taikka lihaa mukaan, pari ranskan-leipää myös ... no niin, muutama
makeinen vielä, sitte olen jo tyytyväinen. Emilia syö kovin halusta
makeisia. Tiedätkö, Piete, mitä hän tekee?" lisäsi Julia kuiskaten. "Hän
rukoilee Jumalaa! Olen kurkistanut avaimen reijästä, hän on langennut
polvillensa rukoilemaan, Jumala häntä siunatkoon!" Ja nyt kirkkaita
kyyneleitä vieri Julian poskille, samalla kuin hän kiiruhti ulos, vieden
muassaan kolme täysinäistä lautasta, joita hän kantoi, vaan miten, sitä
en ymmärrä.
Vihdoinkin saimme tehtävämme tehtyä ja nyt jätimme kaikki palkollisten
käsiin, tarpeelliset määräykset mukana; Eversti, Armo ja minä menimme
pukemaan itseämme päivällisiksi.
Sittemmin menin Emilian luo. Hän seisoi kuvastimen edessä
morsius-puvussaan, silmäillen itseänsä katseella, joka ei ilmaissut
sitä tyytyväisyyttä ja itse-mieltymystä, jota suloinen, kauniissa
puvussa oleva nainen melkein aina tuntee tarkastellessaan omaa
rakastettavaa itseänsä. Helena kiinnitti hänen ranne-rengastansa ja
Julia, ollen polvillaan, pani kuntoon hänen liepeittensä koristeita.
"Katso!" huusi Julia, sisään tullessani, "eikö hän ole
suloinen? eikö hän ole kaunis ja kuitenkin", lisäsi hän kuiskaten,
"antaisin halusta puolet tavaroistani, jos saattaisin sillä antaa
toisellaisen näön hänen kasvoihinsa. Hänpä on synkkä ja harmaa kuin
ilmakin!"
Emilia, joka oli kuullut nämät viimeiset sanat, lausui: "eihän
onnettomana saata iloiselta näyttää. Kaikki tuntuu minusta kovin
ikävältä ja raskaalta. Tämä päivä on hirveä päivä; minä tahtoisin
kuolla!..."
"Herra Jumala!" sanoi Julia minulle ja laski kätensä ristiin, "nyt hän
rupeaa itkemään! ... saa punaiset silmät ja punaisen nenän eikä tule
ollenkaan enään kauniiksi. Mitä nyt teemme?".
"Emilia kulta", lausui lempeästi Helena tarttuessaan sisarensa käteen,
"etkö ole vähän ymmärtämätöin? Tämä naimis-liittohan tapahtui yhtä
paljon sinun kuin meidän kaikkien suostumuksesta, ja sen mukaan mitä
ihmis-järki voi päättää, täytyy sinun tulla onnelliseksi. Eikö
sulhasesi ole jalo ... eikö hän sinua rakasta mitä hellimmästi? Mistä
löytäisit miehen, joka vanhemmillesi olisi hellempi poika ja
sisarillesi hartaampi veli, kuin hän on?"
"Tuo kaikki on kyllä totta, Helena hyvä, taikka oikeammin sanoakseni,
näyttää olevan totta. Mutta voi, kun ajattelen että nyt on muutos
tapahtuva koko elossani ja olossani, ... että nyt olen erkaneva
vanhemmistani, olen jättävä teidät, rakkaat siskoseni, tämän kodin,
jossa olen ollut äärettömän onnellinen -- ja tuon kaiken tekisin miehen
tähden, jonka sydäntä en tunne yhtä kuin teidän, joka minun suhteeni
saattaa muuttua, joka monella tavalla saattaa tehdä minua onnettomaksi
-- ja tämä mies on tästä lähtein oleva minulle kaikki kaikessa ...
kohtaloni on muuttumattomasti kiinnitetty häneen ... oi, siskoni, tuota
ajatellessani silmäni menevät mustiin, polveni vapisevat -- ja kun
ajattelen, että tänään, juuri tänään ... vain muutaman tunnin päästä on
elämäni kohtalo päätetty ... sekä että vielä olen vapaa ja voin palata
entisyyteeni ... silloin minua vaivaa semmoinen epämielisyyden ja
horjuvaisuuden tuska, ett'ei sitä kukaan käsittää saata. Sisareni,
Piete, älkää koskaan menkö naimisiin!"
"Emilia hyvä", sanoi Helena, "sinä joka aina helposti olet saattanut
asettua sen mukaan, kuin välttämättömyys vaatii, ajatteleppas nyt, että
kohtalosi jo on päätetty, että jo on liian myöhäistä luopua onnestasi".
"Myöhäistä!" huudahti Emilia ottamatta korviinsakkaan noita viimeisiä
sanoja, "myöhäistä ei se ole niin kauan, kuin ei pappi vielä ole meitä
yhdistänyt ... vieläpä minun on alttarin juurellakin oikeus ... ja
saatan..."
"Ja sydämmesi sallisi tuota!" voihkasi Julia surkealla äänellä, "sinä
hennoisit saattaa Algernon'ia onnettomaksi? sinä saattaisit..."
"Hullutuksia!" kuului ääni sanovan ovesta, ja Eversti seisoi siinä
käsivarret ristissä, katsellen naurussa suin Juliaa, joka seisoi
melkein semmoisessa asemassa, kuin kuuluisa George näytteliätär,
jollain häntä Maria Stuartina ihailtiin. Julia punastui, mutta Emilia
vielä enemmän.
Kornetti, joka isäänsä seurasi, tarjosi Algernonin puolesta sisarelleen
virkeitä, erinomaisen kauniita kukkia sekä pienen kirjeen, joka sisälsi
ainoastaan muutamia riviä, mutta net eivät suinkaan olleet tyhjät eikä
kylmät. Emilian kasvot kirkastuivat, hän puristi veljensä kättä, ja
tämä ollen erittäin kohteliaalla tuulella laski tuota pikaa
polvillensa, pyytäen saadaksensa sitä kunniaa, että hänen sallittaisiin
suudella sisarensa kengän-kärkeä. Emilia armollisesti pisti esiin
pienen jalkansa ja samalla, kuin kornetti kumartui suudellaksensa
taikka, kuten minusta näytti, purraksensa hänen kenkänsä kärkeä, laski
Emilia käsivartensa veljensä kaulan ympäri, suudellen häntä
sydämmellisesti. Eversti tarttui tyttärensä käteen, vei hänen lattian
keskelle ja me asetuimme hänen ympärilleen. Nähdessänsä Everstin
helliä, isällisiä katseita sekä meidän, ilolla ja rakkaudella häneen
kiinnitetyt silmämme tunsi Emilia sydämmessään semmoista mielihyvää,
että hän punastui ja tuli niin kauniiksi, kuin Julia suinkin toivoa
saattoi. Hänen pukunsa oli vaatimatoin, mutta soma ja luonnikas. Niille
nuorille lukioilleni, jotka tahtovat tarkempaa tietoa hänen
vaatetuksestaan, tahdon tässä ilmoittaa, että hänellä oli yllään
valkoinen, pitsillä koristettu silkki-puku; keltaisissa, erin-omaisen
kauniissa hiuksissaan oli hänellä viheriäinen myrttikruunu, jonka
ylitse huntu (Helenan uljasta työtä) oli somasti sovitettu, ja tämä
teki hänen lempeät, viattomat kasvonsa Paul Veronesen pyhän neitsyen
muotoiseksi. Tullaksensa oikein ihastuttavaksi häneltä ainoastaan
puuttui tuo toivon, rakkauden ja onnellisuuden ilmaus, joka on
morsiamen parahin kaunistus.
Näytti siltä, kuin hänen sydämmensä kuitenkin olisi käynyt
tyytyväisemmäksi, ja ikään kuin hänen mielen-tilaansa soveltuaksensa
aurinkokin pilkoitti pilvien välistä, lähettäen huoneeseen kalpean
loisteensa.
Mutta sekä tuo sisällinen, että ulkonainen valostus kesti ainoastaan
muutaman silmänräpäyksen. Sitten pimeni taas. Kun menimme alas
päivälliselle, näytti Julia surullisen muotoisena minulle, miten kaikki
Emilialle tuotu ruoka oli melkein koskematta, ainoastaan hyydykettä oli
hän vähän maistanut.
Ruoalla ollessamme Emilia katseli ympärilleen kaikkia niitä, joita
hänen jo kohta oli jättäminen, ja sydämmensä kyllyydestä hänen
silmiinsä nyt kyyneleitä tulvaili. Päivällistä syötiin, mutta silloin
ei vallinnut sama ilomielisyys, kuin tavallisesti ennen, eikä ruoka
näkynyt muita maittavan, paitsi Maisteria ja tallukoita, heille kun
aina ruoka kelpasi. Emilia, jolle myrtti tuntui rasittavaisemmalta,
kuin kuninkaalle hänen kruununsa, ei syönyt ollenkaan eikä myös
nauranut koko aterian aikana, vaikka siihen kylläkin syytä olisi ollut
Maisterin vuoksi, joka kolmesti oli niin erinomaisen hajamielinen,
ett'ei everstikään saattanut nauramatta olla. Ensiksi hän erehtyi
nuuskarasiastansa ja suola-astiasta siten, että hän aikalailla nuuski
suolaa nenäänsä ja sekoitti keitokseen hyväsesti nuuskaa; tämä tuotti
hänen kasvoihinsa monenmoisia väänteitä sekä silmiin kyyneleitä, joita
pyhkiäksensä hän nenäliinan sijasta kaappasi Armon saalin, joka toki
kiiruummasti ja hämmästyksellä häneltä poijes siepattiin; viimeksi hän
palvelialle, joka hänelle paistia kauppasi, kumarsi ja pyysi
kursaillen: "röökinä on vain hyvä ja ottaa itse ensiksi". Julia katsoi
huolestuneena sisartaan ja kuiskasi minulle: "Hän ei syö eikä naura,
tuo on surullista!"
Vielä surullisemmaksi kävi iltapuoli, jolloin nuot harvat kutsutut
vieraat tulivat eikä Algernon'ia, jota jo aikaiselta odotettiin,
kuulunutkaan. Armo katsoi ehtimiseen mitä levottomimman muotoisena
oveen päin ja tuli paki parastaan kolme taikka neljä kertaa minun
luokseni sanomaan: "En saata ymmärtää, miksikä Algernon viipyy".
Vieraat myöskin kaipasivat häntä, vaan Emilia ei kysynyt mitään eikä
katsonut oveen päin, mutta selvästi saatti havaita, miten hän hetki
hetkeltä kävi vakaammaksi ja kalpeammaksi. Julia istui viereeni ja
nimitti minulle vieraitten sisään tultua heidän nimensä sekä liitti sen
lisäksi heistä vielä yhtä ja toista. "Tuo kaunis soreavartaloinen
rouva, joka noin somasti käyttää itsensä, on paronitar S. -- Kukapa
saattaisi uskoa hänen olevan seuroihin tullessansa aina niin ujoillaan,
että hän melkein vapisee? -- Katso hänen tuntehikkaita silmiänsä, mutta
älä niitä usko, hän ei saata puhua muusta, kuin ilmasta, ja kotona hän
päivät pitkät haukoittelee. Kukapa tuo on, joka nyt tulee ja noin
kerjäläismäisesti pistää hattunsa edellään ovesta sisälle? -- hahha!
Setä P.; hän on hyvä ukko, mutta unitautinen. Hänelle pennin verosta
annan suutelon. Kunpa ei hän vain juhlamenojen aikana rupeaisi
kuorsaamaan! Katsos, Piete, minun sulhoani, joka tuolla on uunin
vieressä! Eikö hän ole Apollomainen? Minusta hän kuitenkin liian
mukavasti siellä lämmittelee itseänsä, näyttääpä siltä, kuin hän ihan
unhoittaisi huoneessa olevan muitakin ihmisiä. Tuo, joka nyt sisään
tuli, on orpanani, rouva M. Hän on oikea enkeli, ja hänen heikko
ruumiinsa on väkevän sielun verhona".