"tavallisesti menen aina edeltä puolen-päivän hänen luoksensa, mutta
tänään en ole vielä ollut. Minä paljonkin viettäisin aikaani hänen
luonaan, mutta hän on halukkaammin yksinänsä".
Me läksimme yhdessä sokean huoneeseen.
Hän oli jo vaatteissaan ja istui vuoteensa laidalla laulaen hiljaa
itseksensä.
"Oi, paljonpa hän lienee kärsinyt! Hän on elävä surun kuva!" ajattelin
minä nyt, jolloin päivän valossa läheltä katselin noita kalpeita ihania
kasvoja, joista selvään näkyi kovien, vielä päättymättömien taistelujen
jälkiä ja surujen niin katkerien, ett'ei kyyneleitä ollut niitten
lievitteeksi.
Nuori tyttö, jonka ruusun-punaiset posket ja iloinen muoto oli tuon
kärsivän raukan suorana vastakohtana, istui huoneen nurkassa sukkaa
kutoen. Hän oli siellä sokean avuksi. Hempeällä äänellä ja liikuttavan
sydämmellisillä sanoilla Helena puhutteli Liisiä; tämä vastasi jäykästi
ja kylmästi. Minusta näytti siltä, kuin hän huoneeseen tultuamme oikein
olisi koettanut vähitellen saada itsellensä semmoisen kylmän, kuolleen
muodon, jonka huomasin olleen illallakin. Helena ja minä jatkoimme
sitten yksistämme keskustelua, ja sillä aikaa sokea väänteli ja
kierteli mustaa silkkinuoraa erin-omaisen kauniitten sormiensa
ympärille, mutta yht'äkkiä hän huudahti: "vait! vait!" vieno puna
leimahti hänen poskilleen, ja hänen rintansa aaltoili. Me kuuntelimme
ääneti; vasta muutaman hetken kuluttua kuului kumiseva ääni jalan
astunnasta, joka verkalleen läheni. "Hän se on!" sanoi sokea ikään kuin
itseksensä. Minä katsahdin kysyvästi Helenaan, mutta Helena loi
silmänsä lattiaan päin. Eversti astui sisälle. Sokea nousi istualta ja
jäi kuvapatsaan muotoiseksi liikkumattomana seisomaan, kuitenkin luulin
huomaavani hänessä vähäisen värähdyksen. Eversti puhutteli häntä
tapansa mukaan tyvenesti, eipä kuitenkaan kuten minusta näytti,
tavallisella lempeällä äänellään, ja sanoi tulleensa noutamaan Liisiä,
koska hänen oli aikomus mennä Emilian ja Liisin kanssa ajelemaan.
"Ilma", lisäsi hän, "on kirkas ja raitis, se tekee sinulle hyvää".
"Minulle hyvää?" sanoi hän katkerasti hymyillen, mutta tuosta väliä
pitämättä käski eversti Helenan auttamaan vaatteita hänen yllensä.
Sokea ei tätä vastustellut, vaan antoi ääneti vaatettaa itseänsä ja
meni ketään kiittämättä everstin taluttamana ulos.
"Liisi raukka!" sanoi sääliväisesti huoaten Helena, sokean poijes
mentyä.
Minulla tosiaan ei ollut avainta tuon käsittämättömän ihmisen
sydämmeen, mutta sen verran toki olin nähnyt, että minäkin sydämmeni
kyllyydestä huokailin: "Liisi raukka!"
Me rupesimme nyt taas työhömme, jota jatkaessamme hauskasti
keskustelimme aina melkein puolipäivään asti.
Minä silloin menin Emilian luoksi, joka oli tullut kotia ajelemasta, ja
tapasin hänen kiistelemässä Julian kanssa, tämä kun oikein
tuskastuneena koki temmata Emilialta hameen, jonka hän aikoi pukea
yllensä. Emilia nauroi sydämmellisesti ja Julia oli vähällä itkeä.
"Auta! Piete, auta!" huusi hän. "Onko semmoista milloinkaan kuultu
taikka nähty? Kuule, Piete! Juuri sen vuoksi, että Emilia tänään
odottaa Algernon'ia tänne, tahtoo hän pukea ylleen rumimman
hameensa, ... niin, semmoisen hameen, jossa hän ei ole muotoisensakaan!
eikä siinäkään ole tarpeeksi, hän tahtoo vielä vyötärölleen nauhan,
joka on vahva kuin kapalovyö, ja hiuksiinsa kamman, joka varmaankin on
jonkun hirveän noita-akka vainajan jäljelle jäänyttä omaisuutta, niin
hirveän ruma se on! Nyt olen jo neljänneksen tunnin tässä kiistellyt
tuon onnettoman vaatetuksen takia, ... mutta turhaan".
"Jos minä", sanoi Emilia arvokkaasti, "Algernon'in silmissä
ainoastaan hameen taikka kamman vuoksi muutun miellyttäväksi taikka
vasten-mieliseksi, niin..."
"Katsos siinä se nyt on!" sanoi Julia varsin toivotonna; "nyt olemme
ehtineet koetuksiin, enkä enään tiedä kuinka rumaksi ja kamalaksi hän
saattaa itsensä muodostaa, sillä koettaaksensa, onko Algernon jalossa
uskollisuudessa kaikkia mainehikkaita romanisankareita etevämpi. Minä
rukoilen, älä vain millään muotoa leikkaa pois korviasi taikka
nenääsi!" Emilia nauroi. "Ja sinähän saattaisit varsin helposti olla
niin kaunis, niin suloinen!" lisäsi Julia aina hartaasti rukoillen ja
koetti samalla saada haltuunsa tuon onnettoman hameen ja kamman.
"Minä olen päättänyt olla näissä vaatteissa tänään", sanoi Emilia
vakaasti, "ja sen olen syystä tehnyt, mutta jos sillä herätän sinun ja
sulhoni kauhun -- niin saan kohtalooni tyytyä".
"Emilia kyllä sentäänkin tulee kauniiksi", sanoin minä Julialle,
häntä siten lohduttaakseni; "mene sinä nyt vaatettamaan itseäsi
päivällisiksi. Muista, että sinulla myöskin on sulhanen, jota sinun
tulee miellyttää".
"Hohho, tuo ei ole vaikeaa; vaikka asettaisin säkin hameekseni ja
ruukun päähäni, net hänen mielestänsä kaunistaisivat minua varsin
erin-omaisesti".
"Sinä siis luulet", lausui Julia, "ett'ei Algernon katsele minua
samoin, kuin Arvid sinua".
Julia näytti vähän hämmästyneeltä.
"Mene nyt, mene", keskeytin minä heitä, "muuten emme koskaan tule
valmiiksi; mene nyt Julia, minä autan Emiliaa ja menenpä vaikka
vedolle, että hän vasten tahtoansakin tulee kauniiksi". Julia läksi
vihdoinkin Helenan luo, hän kun joka päivä kampasi Julian erinomaisen
kauniita hiuksia.
Yksin jäätyäni Emilian kanssa ja auttaissani hänen ylleen tuota
tosiaankin huonon-näköistä harmaan-ruskeata hametta, sanoin hänelle
muutamia minun mielestäni viisaita sanoja hänen mielen-tilastansa ja
käytöksestänsä. Hän vastasi minulle: "myönnän kyllä, ett'en ole
semmoinen kuin minun pitäisi oleman ... minä toivoisin olevani
toisellainen, mutta tunnenpa sydämmessäni niin vähän rauhaa ja onnea,
että väliin en voi hallita itseäni. Minä olen nyt tekemäisilläni
liittoa, johon minun ehk'ei olisi ikänä pitänyt ryhtyäkkään". Ja jos
tällä ajalla, jona vielä kihloissa olen, tulen vakuutetuksi siitä,
ett'ei epäilykseni ole perustuksia vailla, silloin ei mikään maailmassa
saata estää minua liittoamme peruuttamasta ja siten välttämään
elinaikaiseen onnettomuuteen joutumista. Sillä jos totta onpi, että
onnellisessa avioliitossa on kuten taivaan taloissa, niin yhtä varmasti
onnettomassa on kuten paholaisen tuvissa".
"Jollet rakasta sulhoasi", sanoin minä, "on tuo tosiaankin
ihmetyttävää, että olet antanut asian joutua näin pitkälle".
"Jollet rakasta?" toisti Emilia hämmästyneenä, "totta maar häntä
rakastan, ja sepä se juuri on pahin onnettomuus, sillä rakkauteni estää
minua näkemästä hänen vikojansa".
"Sitä ei suinkaan kukaan otaksuisi siitä päättäen, mitä tässä äsken
puhuit", vastasin minä hymyillen.
"Voi on! on tuo kuitenkin totta!" sanoi Emilia, "muutamat niistä
ovatkin niin silmiin pistäviä, ett'ei saata olla niitä näkemättä; hän
esimerkiksi on -- liian nuori!"
"Semmoinen kelvotoin!" sanoin minä nauraen, "tuohan tosiaankin on
konnamaista!"
"Niin naura sinä vain! Minusta tuo todellakaan ei ole hauskaa. Sitä en
juuri tahdo sanoa, että syy on hänessä, mutta vika se kuitenkin on
siinä suhteessa, että minä tahtoisin vanhemman miehen. Minä olen nyt
kuudenkolmatta vuoden vanha ja siis juuri jäähyväisiä sanomaisillani
nuoruuden iälle, hän on minua vain kaksi vuotta vanhempi ja siis
mieheksi vielä varsin nuori. Minä olen jo arvokas eukko, kun hän vielä
on mies parhaallaan. Hän ehkä on taipuvainen kevytmielisyyteen -- ja
menee halusta pois vanhasta ikävästä vaimostaan tuonne..."
"Hohoh, hohoh!" keskeytin minä häntä, "tämmöinen pakkovarovaisuus on
melkein liikaa. Onko sinulla mitään syytä siihen luuloon, että hän
luonnostaan on kevyt-mielinen?"
"Ei juuri erittäin ... mutta tänä kevytmielisenä aikakautena löytyy
uskollisuutta ja kestäväisyyttä ylen harvassa. Minä tiedän, ett'en ole
Algernon'in ensimmäinen rakkaus, ja kukapa sitä takaa, että olen
viimeinen? Vaikka mitä voisi kärsiä ennen, kuin mieheni uskottomuutta
... mutta sitä en kestäisi. Minä olen sen sanonut Algernon'ille, ja hän
on vakuuttanut ... mutta mitäpä ei lempiä vakuuta armaallensa? -- Ja
sitä paitsi, mistä minä tiedän, rakastaako hän minua sillä totisella
rakkaudella, joka ainoastaan on kestäväinen? Mahdollista, että hän
minuun on vain vähän mieltynyt -- ja semmoinen mieltyminen on ainoastaan
heikko katkeava lanka! Myöskin olen ajatellut (ja tuo on usein minua
hirveästi harmittanut), että rikkauteni taikka net varat, jotka kerran
olen saava, ovat jotakin vaikuttaneet..."
"No nyt sinä lasket liikoja!" sanoin minä. "Sinä näet aaveita
keskipäivällä. Kuinka saatatkaan tuommoisia turhia luulla? Olethan
tuntenut häntä..."
"Ainoastaan kaksi vuotta", keskeytti Emilia, "ja melkein ensi hetkestä,
jolloin tutustuimme, liehui hän ympärilläni ja näytti tietysti
ainoastaan miellyttävimmät puolensa... Ja kukapa kykenee miehen sydäntä
tutkimaan? Katsos, Piete, minä en saata sanoa, että tunnen sitä miestä,
johonka kohtaloni liitän. Mitenkä olisinkaan saattanut oppia häntä
tuntemaan? Kun näkee toinen toisensa ainoastaan hienossa sivistyneessä
seura-elämässä, jossa luonto ei juuri koskaan pääse näkyviin, oppii
ainoastaan tuntemaan toistensa ulkonaisia ja pintapuolisia
ominaisuuksia. Ihmisellä saattaa olla paha, äkäinen luonto, hän saattaa
olla saituri, ja mikä pahinta, ilman mitään uskontoa, ja kuitenkin on
mahdollista, että hänen kanssaan on seurustellut monta vuotta mitään
näistä aavistamatta; ja hän, jota tämmöinen henkilö koettaa miellyttää,
siitä vähimmän selkoa saa".
Minä en tietänyt, mitä tähän olisin vastannut; tämä kertomus oli
mielestäni tosi, eikä Emilian pelkokaan ollut perätöin. Hän jatkoi:
"jos olisi tuntenut toisiansa kymmenen vuotta, ja jospa vielä olisi
matkoilla yhdessä oltu, -- sillä matkoilla ei aina tule varoillansa
oltua, siinä enimmiten oikea luonto ja mielen-laatu tulee näkyviin ...
silloin jotenkin varmasti saattaisi sanoa, minkä ilman lapsia ollaan".
"Tuo keino", minä sanoin, "ollee jotenkin pitkällinen ja vaivalloinen,
vaikka se hyvältäkin näyttää, ja olisi ehkä sopinut rakastajille,
jotka elivät ristiretkien aikoina. Nyky-aikaan kävellään
'Kuninkaattaren-kadulla' ja ajetaan ehkä joskus pohjoiseen tulliin asti.
Enempää ei sovi pyytääkään. Tällä matkalla näkee maailmaa ja tulee
myöskin maailman näkyviin; ihmiset tervehtivät toisiansa, he puhuvat,
laskevat leikkiä, nauravat ja pitävät toisiansa niin sievinä, ett'eivät
tämän lyhkäisen matkan päätettyänsä ollenkaan arveluttavaksi näe tuota
pitkää elämän matkaa, jota yhdessä menevät astumaan. Mutta, jättäkäämme
leikkipuhe; etkö koskaan ole suoraan puhunut sulhosi kanssa niistä
asioista, joissa sinä tahtoisit tuntea hänen mielipiteensä?"
"Olen monta kertaa", vastasi Emilia, "varsinkin kihloihin jouduttuamme,
ja aina olen hänessä ollut huomaavinani semmoisia mielipiteitä, joita
olen toivonutkin; mutta voi! Ihminen uskoo aina halusta, sen mitä hän
toivoo. Mahdollista myöskin on, että Algernon, minua kun tahtoi
miellyttää, olisi innoissaan erehtynyt mielipiteistään. Minä olen
päättänyt koettaa tällä ajalla, jolloin vielä vapaa olen, kaikin tavoin
saada selkoa asiain oikeasta ja todellisesta laadusta enkä suinkaan,
jos tässä jotakin voin, omatekoisella sokeudella tahdo syöstä häntä ja
itseäni onnettomuuteen. Vaikkapa hän olisikin kelvollinen, hän ehk'ei
kuitenkaan sopisi minulle enkä minä hänelle, meidän luonteemme ja
mielemme saattaisivat olla perin epäsopuiset".
Näissä surullisissa tulevaisuuden tuumissa kului aika ja Emilia ehti
vaatteisiin, mutta myöntää täytyi, ett'ei hänen pukunsa häntä
kaunistanut. Emilia lopetti keskustelumme sillä, että sanoi:
"toivoisin jo olevani naimisissa, jotta pääsisin noista kiusaavista
naimis-ajatuksista".
"Ristiriitainen on ihmis-mieli!" ajattelin minä.
Päivällisillä ollessamme moittivat yleensä ja kornetti erittäinkin,
Emilian pukua. Julia piti suunsa kiinni, mutta sen sijaan hänen
silmänsä puhuivat. Eversti yksistään ei mitään maininnut, mutta
katsahti vain Emiliaan vähän ilkkavalla katseella, josta tämä punastui.
Päivällisen jälkeen sanoi Julia Emilialle: "sisar-kultani, en minä sitä
tarkoittanut, ett'ei Algernon sinusta yhtä paljon pitäisi, vaikkapa
olisit julmemmissakin vaatteissa, mutta minä tahdoin vain sanoa, että
pahasti tekisi se morsian, joka ei koettaisi miellyttää sulhoansa
kaikin tavoin, minä tarkoitin, että tuo olisi oikein ... että tuo olisi
väärin ... että tuo olisi..."
Tässä Julia joutui pois koko selityksensä radalta ja tuli siitä melkein
yhtä hämillensä kuin entinen pormestari, joka oli joutunut samallaiseen
tilaan. Emilia puristi ystävällisesti hänen kättään sanoen: "sinä
olet itse seurannut mielipiteitäsi ja onnistunut hyvin, sillä
tuskinpa koskaan olen sinua nähnyt paremmin puettuna enkä yleensä
miellyttävämpänä kuin tänään, ja varmaankin Arvid on samaa mieltä oleva
kuin minä".
Julia punastui, enemmän ilostuneena näistä sisarensa sanoista, kuin jos
hänen sulhasensa hänelle olisi lausunut jonkun kiitos-sanan.
Iltapuolella toimet ja tohinat talossa olivat päättyneet, kaikki
tulivat taas entiseen hauskaan järjestykseensä, ja Armo pääsi myöskin
lepoon.
Teen-juonnin aikana tuli Algernon ja Arvid. Emilia ja Julia punastuivat
kuin kesäruusut; vanhempi katsoi alas, toinen ylös-päin.
Algernon osoitti sydämmellistä iloa, kun sai taas nähdä Emilian.
Hänellä oli kovin paljon puhumista Emilian kanssa; eikä hän ensinkään
huomannut hänen pukuansa, tuskin sitä silmäilikään, mutta oli
nähtävästi niin mieltynyt, niin onnellinen ja huvittava, että iloisuus,
joka hänen silmistään loisti, tarttui Emiliaankin, joten tämä, vaikka
hänen yllään oli tuo epämiellyttävä puku, sittenkin näytti tänä iltana
niin suloiselta ja viehättävältä, että Juliakin jo tyytyi hänen
vaatetukseensa.
Arvid luutnantti ei ollut vähemmän tyytyväinen pienen suloisen
morsiamensa rinnalla, vaikk'ei hän saattanut, kuten Algernon,
kauniilla, vilkkailla sanoilla sitä ilmoittaa. Kaunopuheliaisuuden
lahja ei ole kaikille suotu, ja kullakin on hänen tapansa. Hän joi
kolme kuppia teetä, söi vankasti nisuleivoksia, suuteli useasti
morsiamensa kättä ja näytti onnelliselta. Minä kuulin hänen pari kertaa
sanovan "hiisi vieköön!" ja havaitsin, että kaunis suu ja ääni
saattavat vähentää epämiellyttävien sanojen rumuutta. Arvid luutnantti
tosiaankin oli oikea Adonis, mutta viiksisuinen.
Hänen kasvonsa ilmaisivat hyvyyttä ja rehellisyyttä, ... mutta (pyydän
tuhansia kertoja häneltä anteeksi) myöskin vähän yksinkertaisuutta ja
itserakkautta. Hänen kauniiseen kaksikymmenvuotiseen päähänsä ei
näkynyt mahtuvan monta tuumaa.
Algernon'illa oli erinomaisen jalo muoto, siinä kuvautui hyvyys,
miehuullisuus ja älykkäisyys. Hänen vartalonsa oli pitkä, kasvonsa
piirteet säännöllisen kauniit ja käytöksensä kaikin tavoin sujuva ja
miellyttävä.
"Kuinka", ajattelin minä, "saattaa Emilia katsella tuota jaloa muotoa,
karkoittamatta kohta sydämmestään kaikkea turhaa varovaisuutta ja
pelkoa?"
Täksi illaksi net kuitenkin katosivat taikka poistuivat sielun
synkimpään syvyyteen. Koko perhe näytti onnelliselta, ja kaikki oli
eloa ja iloa.
Sokeaa ei tänä iltana seurassa näkynyt.
Viisi päivää häitten edellä.
Vaikka maanantai hauskasti ja iloisasti loppui, heräsi Emilia kuitenkin
tiistai-aamuna voihkaten: "taaskin olen yhden päivän lähempänä tuota
hirveää hääpäivää!"
Aamupuolella tuli Algernon'ilta kauniita lahjoja. Emiliaa ei tuo tapa
miellyttänyt, että sulhanen morsiamelleen antaa lahjoja.
Hän sanoi: "Tuo on huono tapa, se tekee naiset kauppatavaraksi, jota
miehet ikäänkuin ostavat itselleen. Tämä jo kyllin pitäisi estämään
sivistyneitä kansoja tällaisesta tavasta, kun tietävät, että kaikissa
raa'oissa villikansoissa sitä käytetään".
Sitäpaitsi hän muutamista lahjoista havaitsi, että liika vähän oli
arvoa pantu siihen, mikä on hyödyllistä, vaan sitä enemmän komeuteen ja
loistoon.
"Jospa hän ei vain olisi huijari!" sanoi hän syvästi huoaten. "Vähänpä
Algernon minua tuntee, jos luulee minun enemmän rakastavan kalliita
kiviä kuin muutamia hänen antamiansa kukkia. Yhtä paljon kuin rakastan
kaikkea kaunista ja siistiä, yhtä vähän minua miellyttää pintapuolinen
komeus ja kaikellainen loistava turhuus. Eikä meikäläisten oloissa
tuommoiset ollenkaan sovi".
Emilia oli tullut huonolle tuulelle, hän tuskin katseli lahjoja, joita
Julia ehtimiseen kehui huutaen: "ihanat! oivalliset!" Emilia ei koko
päivänä ottanut päästään papereita, joilla hän hiuksensa oli
kähäröinnyt, ja käveli suuressa saalissa, joka oli vinossa hänen
olkapäillään. Kornetti häntä vertaili hottentottilaiseen tyttöön ja
sanoi, ett'ei hän, vaikka olikin "raakojen tapojen" ympäröimänä, toki
muodostaisi itseänsä villi-naiseksi. Päivälliselle mennessämme sanoin
Emilialle, miten erinomaisen jalolta ja viehättävältä hänen sulhasensa
minusta näytti. Minunhan tuli, osaani hyvin näyttääkseni,
todenmukaisesti kiittää Algernon'ia.
"Niin", vastasi Emilia, "hän kyllä on kaunis, paljon kauniimpi mieheksi
kuin minä vaimoksi, ja sepä minun mielestäni juuri onnetointa on".
"So jah!" ajattelin minä, "nyt olen taas karille törmäissyt".
Emilia sanoi vielä: "Harvoin sitä näkee, ett'ei erittäin kaunis muoto
omistajassaan synnytä turhamielisyyttä; ja itseensä ihastunut mies on
minusta mitä ilkein. Vaimoansa, joka kauneudessa ei ole hänen
vertaisensa, katsoo hän velvolliseksi miehensä ihanuutta ja sujuvuutta
kiittämään ja ylistämään. Turhamaisuus ei naista kaunista, mutta miehen
se tykkänään halventaa. Minusta miehen ulkomuoto ei ole paljosta eikä
juuri mistäkään arvosta hänen vaimollensa. Saattaisinpa sydämmestäni
rakastaa ruman-näköistä, mutta jaloa miestä, ja tuhannen vertaa
halukkaammin häneen liittyisin kuin semmoiseen, jolla ainoastaan on
ihana ulkomuoto. Nuorukainen, joka omaan kuvaansa on mieltynyt, on
inhoittava".
Nuot sanat sanottuaan aukaisi Emilia salin oven. Algernon oli yksin
huoneessa ja seisoi -- kuvastimen edessä ja nähtävällä tarkkuudella
itseänsä katsellen. Mutta tästäkös Emilia punastui! olisittepa nähneet,
minkä muotoisena hän meni sulhoansa vastaan, joka puolestaan hämillään
morsiamensa ällistyneestä ja harmistuneesta muodosta, ehkä myöskin
vähän häpeillään, kun häntä näin tavattiin kahden kesken kuvastimen
kanssa, joutui aivan ymmälle. Tästä syystä minun täytyi pitää
keskustelua vireillä; nyt siis juttelin ilmasta, kelistä ja sen
semmoisista.
Onneksi kuitenkin muutkin perheen jäsenet vähitellen saapuivat sisälle,
ja asiat siten joutuivat hauskemmalle kannalle.
Emilia yhä vain näytti olevan pahalla tuulella, ja Algernonkin häntä
katsellessansa vähitellen synkistyi. Minä mielestäni havaitsin hänen
vasemmassa silmässänsä naarannapin ja arvelin sen siihen syypääksi,
että hän kuvastimen kanssa oli joutunut noin läheiseen tuttavuuteen;
mutta Emilia ei ollut sitä näkevinään. Moni vähäpätöinen seikka vielä
lisäksi pahensi näitten rakastavien väliä. Sattuipa niin, että Algernon
piti paljon semmoisista esineistä, jotka eivät ollenkaan Emiliaa
miellyttäneet, ja mikä oli Emilian herkkuruoka, sitä ei Algernon
maistanutkaan. Emilia havaitsi varmaan, ett'ei heidän välillänsä ollut
mitään yhtämielisyyttä. Algernon moitti yleensä, mutta ilman mitään
pistos-sanaa ja erinäistä tarkoitusta, oikullisia ihmisiä ja puhui,
miten epämieluisia net hänestä ovat. Mutta tämä olisi tällä kertaa
saanut olla puhumatta, sillä Emilia otti itseensä ja muuttui vielä
kopeamman ja arvokkaamman näköiseksi. Julian kävi mieli pahaksi.
"Paljoa parempi olisi", sanoi hän, "jos he oikein ääneensä toruisivat,
kuin että tuossa istuvat vaiti ja ovat sydämmissään suuttuneet
toisillensa".
Kaarlo kornetti meni Emilian luo, sanoen: "armollinen sisareni, minä
rukoilen sinua, älä istu tuossa ikään kuin kiinalainen muuri, jonka
lävitse ei pääse nuot nuolet, mitkä Algernon'in rakastuneet silmät
sinuun lähettävät. Ole, jos saatat, hiukan vähemmän jäinen. Katso
sulhoasi! mene hänen luoksensa ja anna pieni muisku hänelle!" -- Kyllä
kai; paremmin olisi sopinut toivoa, että kiinalainen muuri olisi
liikkeelle lähtenyt. Emilia ei edes katsonut Algernon'iin, joka
kuitenkin hartaasti näkyi halajavan sovintoa. Algernon ehdoitteli, että
yhdessä laulaisivat erään kaksi-äänisen nykyänsä ilmaantuneen
italialaisen laulun, varmaankin teki hän sen siinä toivossa, että
sopusoinnun hengettäret karkoittaisivat kalkki pahan-suovat, jotka
hänen ja hänen lemmittynsä rauhaa olivat häirinneet, ja että laulun
säveleet tekisivät heidän keskinäisen välinsä sopusointuisaksi. Turha
toivo! Emilia sanoi päänsä olevan kipeänä, josta syystä hän ei jaksanut
laulaa, ja kipeä se todella olikin, oikeinpa kovin, sen näin hänen
silmistäänkin. Hänen päätänsä tavallisesti aina rupesi kivistämään,
jos hän harmistui taikka muuten oli levotoin. Luullen Emilian
päänkivistystä vain tekokivuksi ja huolimatta morsiamestaan, joka istui
sohvan nurkassa, nojaten särkevää päätään kättänsä vastaan, sanoi
Algernon aikovansa operaan Mozart'in Figaroa kuuntelemaan, kumarsi
hätimmiten ja läksi pois.
Ilta kului verkalleen loppuunsa. Ei ollut kukaan iloisella mielellä.
Että Emilia kärsi, sen havaitsi kaikki, eikä kukaan sen vuoksi
malttanut häntä nuhdella hänen käytöksestään.
Eversti ainoastaan ei ollut mitään huomaavinaan, hän vain huoletoinna
asetteli pöydälle korttejansa.
Illalla erotessamme sanoi kornetti minulle: "tämä menee vallan päin
mäntyä! Huomenna meidän täytyy panna koko programmimme toimeen!"
Huomis-päivä eli keskiviikko tuli. Algernon saapui jo aikaisin
ennen puolta päivää. Hänen katseensa oli harras ja äänensä niin
sydämmellinen, kun hän Emiliaa puhutteli, että tämä varsin heltyi ja
sai kyyneleitä silmiinsä. Kaikki oli nyt hyvin näitten rakastavien
välillä, eikä kukaan tietänyt, miten niin oli käynyt, eipä he
itsekkään.
Tämä päivä meni rauhaisena ohitse muuten, paitsi että Emilia kahdesti
kovin peljästyi, mutta siitä ei hän toki kuollut. Ensiksikin tapahtui
aamupuolella, jolloin Algernon keskusteli armon kanssa, että Emilia
kuuli hänen lausuvan sanoja, joista hän hetken ajaksi tuli siihen
luuloon, että hänen sulhasensa oli suurin saituri, mitä maailmassa olla
saattaa, mutta onnekseen hän heti huomasi, Algernon'in vain matkineen
erään kumppaninsa sanoja, joita hän itse sitte sydämmessään nauroi.
Emilia taas huokeammin hengitti ja rupesi myöskin nauramaan. Toinen
säikähdys tapahtui illalla, jolloin istuimme akkunan ääressä kirkkaassa
kuuvalossa, ja minä vakaasti keskustellessamme sanoin: "niitä löytyy
kuitenkin hyviä ja jaloja ihmisiä, jotka ovat niin onnettomat,
ett'eivät usko tulevaa elämätä olevankaan, eivät usko elämällämme
olevan mitään suurempaa tarkoitusta, -- näitä tämmöisiä meidän tulee
surkutella -- mutta ei moittia..." Emilia katsoi kysyvästi minuun, ja
hänen kauniissa silmissänsä ilmautui sanomatoin tuska. Hänen
ajatuksensa oli: "Algernon'iako sinä tahdot puolustaa?" Minä vastasin
hänelle siten, että johdatin hänen huomionsa Algernon'iin, joka minun
puhuessani loi katseensa kirkasta tähtitaivasta kohti, ja tämä katse
oli lujaa, suloista toivoa täynnänsä. Emilia silloin kiitollisesti
katsahti häneen, ja kun heidän silmänsä kohtelivat toisiansa, loistivat
net ilosta ja rakkaudesta.
Tämä päivä oli oikein hyvin päättymäisillään! Mutta ah, miksikä
Algernon illallisella ollessamme sai pienen kirjeen? Miksikä hän sitä
lukeissaan joutui hämilleen ja kadotti suuren osan iloisuudestaan?
Miksikä hän varsin äkki-arvaavatta ilman mitään selitystä läksi pois?
Niin miksikä? -- Sitä ei kukaan tietänyt, mutta moni meistä olisi
vaikka mitä antanut, sitä tietääksensä.