mielestä liian hellätunteinen, sillä sääsken tappaminen häntä jo
pöyristytti, ja hän huokasi ajatellessaan kanan-poikaisten surkeaa
kohtaloa, kun näki heidät pöydässä paistina, jona juuri olivat hänen
lemmikkinsä mieliruokana. Tuommoiseen tyttö ei kiintyä tahtonut, hän
kun pelkäsi tämän vaimona nälkään nääntyvänsä pelkästä maito- ja
kasvi-ruoasta. Toinen kosia tallasi huolettomasti muurahaiset, jotka
sattuivat hänen tielleen, oli harras kalastaja ja metsästäjä -- ja
häntä siis pidettiin kovasydämmisenä hirviönä; -- monta vertaa
halukkaammin hän ottaisi jäneksen miehekseen kuin metsästäjän! Jänes
tuli, polvet vapisevina ja pelko sydämmessä. Huoaten, änkyttäen puhui
hän toivostaan ja epätoivostaan. "Poika parka", vastattiin, "mene
piiloon, sillä muuten sinä ehkä joutuisit ensimmäisen sinua tapaavan
petoeläimen saaliiksi". Jänes pötki pois, jalopeura astui sijaan
kopeana kosiana. Nyt meidän kaunotar itse pelkäsi joutuvansa surman
suuhun ja puikahti piiloon siksi, että tuo mahtava oli mennyt. Tämä oli
neljäs. Viides, iloinen ja hilpeä, pidettiin kevyt-mielisenä. Kuudetta
luultiin kortin-lyöjäksi, seitsemättä juomariksi, koska hänen nenässään
oli muutamia nyppylöitä. Kahdeksas näytti pahan-luontoiselta, yhdeksäs
itsekkäältä; kymmenes sanoi joka lauseella: "pahuus vieköön!" Ei
semmoisen kanssa ollut hyvä lähteä elämän matkalle! Yhdestoista katsoi
liiaksi käsiään ja jalkojaan ja oli siis turhamainen houkkio.
Kahdestoista tuli, ja hän oli hyvä, jalo, miehekäs, kaunis, rakkautensa
näkyi olevan sydämmellinen, sanottavansa esitti hän taitavasti; nyt
oltiin pahimmassa kuin pulassa, kun ei tietty, mitä vikaa hänestä
löytäisi. Hän näytti todellisesti rakastavan, ... mutta ehkä se vain
näytti siltä, taikka jos hän rakastikin, se ehkä vain oli tuota
katoavaa ulkomuotoa eikä kuolematointa sielua; ... Jumala varjelkoon,
mikä hirveä synti! Jos niin oli asian laita ... niin ... mutta
armastaja vannoi lempivänsä tytön sielua, juuri hänen hengellistä
olentoansa ja eräänä onnellisena hetkenä hän niin mahtavalla voimalla
valloitti tuon kaunottaren jo alttiiksi joutuneen sydämmen, että tytön
vapisevat huulet vihdoinkin liikkuivat tapaan semmoiseen, että kosia
luuli niiden muodostavan portin, jonka kautta tuo myöntävä vastaus oli
hänelle tuleva. Ja ollen varmana siitä, että hän nyt oli saanut
toivotun vastauksen, lankesi hän polvilleen, suuteli ihanaa Elimiaa,
joka ihmeestä ja hämmästyksestä melkein oli kaatumaisillaan, kun hän
nyt näin tietämättään, miten se kävi, havaitsi olevansa kihloissa!
Hänen isänsä ja sulhasensa päättivät häät pidettäväksi mitä pikemmin
sitä paremmin. Elimia ei kieltävällä eikä myöntävällä sanalla
sekaantunut koko tuumaan, ja sulhanen tietysti luuli hänen vaiti-olonsa
tarkoittavan heidän päätöksensä hyväksymistä. Aika joutui joutumistaan,
vaan sillä välin ihana Elimia luki päivät, sanoen: "nyt on ainoastaan
14 päivää jäljellä, nyt 12 ja, armollinen taivas! nyt ainoastaan 10,
Herra Jumala, nyt vain 8 päivää!" Aina suurempi tuska ja pelko
valloitti nyt hänen sydäntänsä. Kaikellaiset kummat ajatukset ja turhat
luulot, Egyptin heinäsirkkoja lukuisammat, anastivat hänen muuten
viisasta ja tyventä mieltänsä, pimentäen ja hämmentäen sitä. Hän ei nyt
suorastaan eroa tahtonut sulhostansa, mutta päätti vain häät
jätettäväksi toiseen aikaan, sillä Almantsor'issa hänen mielestään oli
kuitenkin vikoja enemmän, kuin mitä olisi luulla saattanut, ja se
suurin, että hän hyvin ymmärsi niitä peittää. Ihminen ei koskaan ole
täydellinen, ja hän, joka meistä parhaimmalta näyttää, on usein ehkä
vähimmän viatoin. Sitä paitsi Elimia luuli, ett'ei heidän luonnossansa
ollut sopusointua; ja sen lisäksi vielä oli tuo sulhanen liika nuori,
hän itse liian vanha j.n.e., siis loppu ja päätös tuosta kaikesta, että
hän koko elinajakseen tulisi onnettomaksi.
Eräs Elimian hyvistä ystävistä olisi halusta niskat taittanut
nais-haltia Varovaiselta, jonka onnetoin lahja oli siihen syynä, että
Elimia aikoi hyljätä sen onnen, mikä hänen osakseen tulisi semmoisen
miehen omana, joka hartaasti oli häneen kiintynyt ja ikään kuin häntä
varten luotu.
Nyt, Piete, näen, kuinka käyt malttamattomaksi, ja kysyt: "mikä tämän
lorun lopuksi, ja mitä hyvää tästä tulee?" Ystäväni rakas! tätä kaikkea
olen tarjonnut ensiksikin ikään kuin ruokaryypyksi, enentääkseni
ruokahaluasi itse ateriaa varten, ja sitten näyttääkseni, mikä
erin-omainen noitavoima pienelle Julialle on tuota hätää annettu, sillä
muutamalla kynän-piirteellä muutan minä kaikki mainitsemani henkilöt,
laitan _entiset nykyisiksi_ ja sadun, tosi-asiaksi.
Almantsor'ista tulee nuori uljas Algernon S. ja hänen morsiamestansa,
ihanasta Elimiasta, sisareni Emilia H., joka aina välimiten katkerasti
katuu lupaustaan. Nais-haltia Varovaisen täytyy kärsiä suuremmat
muutokset; hän ei ole mikään muu, kuin tuo horjuvaisuus ja
epävakaisuus, joka aina valloittaa Emilian sydäntä, milloin hänen vain
tulee päättää pyhään avioliittoon menemisestänsä. Jollei häntä nyt
monelta taholta tuupattaisi eteen päin, menisi hän kuten kravut --
takaperin. Tämä Emilia, jota minä niin hartaasti rakastan, vaikka hän,
usein kyllä, koettelee malttavaisuuttani, istuu nyt vastapäätäni sohvan
nurkassa kalpeana, silmät itkusta punaisina, ajatellen hääpäiväänsä ja
-- hikoillen tuskasta! Onko tuo naurettavaa vai itkettävää? Minä
kumminkin vuoroin nauran ja itken sekä houkuttelen Emiliaa tekemään
samoin.
Ainoa keino, millä saatamme estää Emilia parkaa miettimästä ja
suremasta turhan päiten, on, että kaikki toimet saavat mennä sikin
sokin tulisimmassa kiiruussa aina hääpäivään asti, jotta hänen päänsä
oikein joutuisi pyörälle. Tiedänpä, ett'ei isäni koskaan sallisi, että
joku meistä olisi sanansa syöjä. Emilia sen myöskin kyllä tietää, ja
luulenpa, että tämä juuri tekeekin häntä välistä kovin alakuloiseksi.
Ja kuitenkin hän rakastaa, välistä oikein ihaileekin sulhoaan, -- mutta
antaisi sentään vieläkin, jos uskaltaisi, hänelle rukkaset! Sanoppa,
mitenkä kaikki tämä on selitettävä -- mitenkä tämä on mahdollista!
Mutta kun hänen kohtalonsa kerran on pätevästi päätetty ja
muuttumattomana pysyvä, luulen hänen kyllä onneensa tyytyvän, ja, mikä
hupaisinta, Emilia itsekkin luulee samoin. Nyt on asiat kuitenkin sillä
kannalla, että tulevalla viikolla kaikkien häävalmistusten pitää olla
valmiina. Ja pyhänä, siis ylihuomisesta viikon takaa, on tuo hirveä
hääpäivä. Emilia vihitään kotona, ja ainoastaan sukulaisista kutsutaan
muutamia. Emilia tahtoo sen ja hänen mieltänsä nyt noudatetaan
kaikessa, missä suinkin mahdollista on. Hän sanoo sillä tavalla
tehtävän kaikille uhri paroille. Naurettava aatos! Näethän, Piete hyvä,
kuinka välttämättömästi sinua täällä tarvitaan. Tosiaankin, me
tarvitsemme kaikin puolin sinun apuasi ja neuvoasi. Kääri siis
kapineesi kokoon ja lähde tänne mitä pikimmin sitä paremmin.
Maanantaina Algernon tulee Tukholmaan ja hänen kanssaan myöskin minun
sulhaseni. Minä en ole ollut niin arka ja monimutkainen kuin Emilia,
mutta enpä ole sentään valinnut huonommin kuin hänkään. Arvidini on
kaunis ja sorea ja hänen sydämmensä kultaa kalliimpi. Isäni pitää
hänestä paljon, ja sehän minulle on suurimman arvoista! Minun rakas,
hyvä ja kunnioitettu isäni! Olinhan varmasti päättänyt, ett'en koskaan
jättäisi isääni ja äitiäni... Minä en ymmärrä, mitenkä sentään saatin
mennä kihloihin ... mutta Arvidini ääretöntä suloutta en voinut
vastustaa. Onhan isäni luona vielä Helena, hän ei kuitenkaan koskaan
naimisiin mene; ja Helena ainakin vastaa kolme minun vertaistani
tyttöä. Isäni ei ensinnä hyväksynyt meidän liittoamme, vaan pani niin
kovasti vastaan, että se melkein jo oli myttyyn menemäisillään, mutta
minä itkein lankesin polvilleni, sulhoni isä (minun isäni nuoruuden
ystävä) puhui kovin kauniisti, ja Arvid itse näytti niin surulliselta,
että isäni vihdoinkin heltyen sanoi: "noh saakoot nyt sitte toinen
toisensa". Arvid ja minä, mekös nyt iloitsimme kuten leivoset. Pian
saat häntä nähdä; hänen leukapartansa ja viiksensä ovat mustat,
silmänsä suuret ja siniset, ja kaikkein kauniin hänessä on ... mutta
saathan nähdä, saatpa nähdä! Hänen on äänensä kauniin, mitä maailmassa
olla sopii, ja oikeinpa miellyttävällä tavalla hän lausuu "hiisi
vieköön!" vaikka sitä vastaan väittää. Sinun mielestäsi tämä ehkä
kummalta kuuluu, mutta sinä saat nähdä, saatpa kuulla! Tule, tule
viimeistäänkin ylihuomis-iltana syleilemään,
ystävääsi
Julia H:ta.
_Lisää_: Pyytäisin sinua mukaasi ottamaan noita makeita varikoisia,
jotka, kuten tiedät, ovat isälleni ja äidilleni mieluisia, sekä
juustoja Kaarlolle ja Helenalle ja vähän piparkakkuja minulle. Onhan
sinulla niitä aina varalla. Emilia, Emilia parka, Emilia vaivainen!
kylläpä hänellä on täysi työ, ennen kuin saattaa tuskansa niellä. Etpä
usko, kuinka minä pelkään, että hän turhasta surusta ja levottomuudesta
käy varsin kalpeaksi ja rumaksi, siksi kuin Algernon tulee. Minä
melkein luulen Emilian sitä toivovankin, tietysti koetellaksensa, onko
hänen sulhonsa rakkaus hänen kuolemattomaan sieluunsa todellinen.
Varmaankin Emilia vaatisi sulhoaan yhtä hehkuvasti rakastamaan
morsiantansa, vaikka tämä myyränkin muotoiseksi muuttuisi. Olen oikein
huolestuneena. Emilian muoto on kovin vaihteleva, levottomana ja
surullisena ei hän ole sama ihminenkään kuin milloin hän on iloisella
ja hyvällä mielellä.
Hyvästi vielä kerran.
Lisää: Tiedätkö, kuka Emilian tulee vihkimään. Provessori L., hän, joka
näyttää niin hirveän totiselta, joka on vääräsäärinen ja punasilmäinen,
ja jonka nenässä on kaksi suurta nystermää. Hän on nykyään päässyt
tänne kirkkoherraksi. Isäni pitää häntä suuressa arvossa. Minä
puolestani en suinkaan halusta antaisi häteläsilmäisen papin itseäni
vihkiä. Mutta minähän en naimisiin menekkään ennen, kuin vasta kahden
vuoden kuluttua taikka kentiesi syksyllä, tuota siis ei vielä tarvitse
ajatella.
Olinpa melkein unhoittamaisillani noita lukemattomia terveisiä, joita
koko perheemme sinulle lähettää.
* * * * *
Minä noudatin kohta Julian kutsumusta ja tulin, kuten jo nähtiin,
eräänä iltana helmikuun loppupuolella eversti H:lle.
Vielä on minulla muutama sana sanottavana tuon illan tapahtumista,
joihin taaskin liitän kertomukseni juoksun.
Sokea, joka pitkän ajan oli istunut hiljaa ja ääneti, sanoi nyt äkkiä
ja jotenkin kiivaasti: "minä tahtoisin laulaa": Helena nousi kohta
häntä istuttamaan pianon ääreen sekä istui sitten säestääksensä hänen
lauluansa. Sokea jäi seisomaan. Helena kysyi, mitä hän mieli laulaa.
"Ariadne à Naxos" vastasi hän lyhyesti ja jyrkästi. Nyt alkoivat.
Alussa ei tuon sokean laulu minua miellyttänyt; hänen äänensä oli
voimakas, synkeä, melkein kamoittava, mutta jota kauemmin häntä
kuunteli ja jota suuremmalla tarkkuudella, sitä paremmin havaitsi,
miten hänen laulunsa lumoavalla totuudella ilmaisi tunteita, ja sitä
enemmän se myöskin kuulioita viehätti; oikeinpa tuntui vilun-väreitä
ruumiissa, sydän sykki, ja me ikään kuin seurasimme Ariadnea, kun hän
kiihtyvän tuskan vallassa etsii lemmikkiänsä ja häntä huokeammin
keksiäksensä nousee kallion huipulle. Säistö tässä kohden oivallisesti
osoittaa hänen kiipeemistänsä; luuleepa näkevänsä, miten hän, sydän
aavistuksia täynnä, hengästyneenä kiirehtii eteenpäin. Vihdoinkin hän
huipulle ennättää, katsahtaa avaruuteen ja havaitsee kaukana merellä
valkoiset purjeet, jotka hänen näkyvistänsä etenivät etenemistään. Tuo
sokea koko sielunsa innolla seurasi Ariadnea, melkeinpä olisi uskonut,
että hänen silmänsä, jotka eteensä tirkistivät, näkivät jotakin muuta
kuin pimeyttä. Kyyneleet nousivat välttämättömästi kaikkien silmiin,
kun hän sydäntä vihloavan surun ja rakkauden valtaamana, mikä kuvautui
hänen sekä muodossansa että äänessään, Ariadnen kanssa huusi: "Teseo,
Teseo!" Juuri kun hänen innostuksensa ja meidän mieltymyksemme oli
ennättänyt korkeimmalleen, nousi eversti äkkiä istualta, meni pianon
luo, tarttui laulajattaren käteen ja vei hänen sanaakaan sanomatta
istumaan sohvalle, johon hän myöskin itse istahti hänen rinnallensa.
Minä huomasin sokean kiivaasti vetävän kätensä pois everstin kädestä.
Hän oli kalman kalpeana ja aivan haltioissaan. Tämä kaikki ei
ollenkaan näyttänyt muita kummastuttavan paitsi minua. Nyt alkoi vain
kaikellaisista joutavista asioista keskustelu, johon kaikki muut
yhtyivät paitsi sokea. Hetken kuluttua sanoi eversti hänelle: "sinä
tarvitset lepoa", ja tarttui samassa hänen käteensä sekä talutti häntä
huoneesta pois sitte, kuin tuo sokea ensin melko juhlallisesti oli
hyvästijätöksi noikannut. Juuri huoneesta mennessään huusi eversti:
"Helena!" ja Helena seurasi heitä.
Hetken perästä minäkin menin huoneeseeni siellä lepoa nauttiakseni,
mutta sokean muoto joka ehtimiseen kuvautui silmieni eteen, yhä esteli
minua nukkumasta; minä kuulin hänen huikean äänensä sekä näin tuon
tunteita ilmaisevan muodon ja koetinpa arvata niitten tunteitten
luontoa, jotka hänen sydämmessään riehuivat.
Minä en vielä nukkumaan ehtinyt, kun Emilia ja Julia hiljaa hiipivät
huoneeni vieressä olevaan kammariinsa. Väliovi oli auki, ja minä kuulin
mitä puoli-ääneensä keskustelivat. Julia sanoi vähän harmistuneena:
"sinä haukottelet, sinä huokaat, ja kuitenkin tulee Algernon huomenna!
Emilia, sinulla ei ole tuntoa enemmän kuin paperirasialla!"
_Emilia_. Mistäs tiedät, vaikka sen tekisin sulasta
myötätuntoisuudesta, sillä ehkä Algernon juuri tällä haavaa tekee
ihan samoin.
_Julia_. Sitä ei hän tee, siitä olen aivan varma. Ennemmin luulen hänen
tuosta ilosta, kun tietää sinun jo pian näkevänsä, joutuvan niin
malttamattomaksi, ett'ei hän tiedä, seisooko hän yhdellä vai kahdella
jalalla.
_Emilia_. Hänen viimeisen kirjeensä takiako sinä tuohon päätökseen olet
tullut?
_Julia_. Sehän oli kirjoitettu tulisimmassa kiireessä. Eikä sitä
kukaan aina yhtä hyvin kykene kirjoittamaan; ehkä hänessä oli kova
päänkivistys ... taikka nuhaa ... taikka kentiesi hän oli kylmettynyt.
_Emilia_. Olkoon kaikkia mitä suvaitset, mutta eipä kukaan saata syystä
kaunistella tuota kirjeen tyhjää, kylmää loppupuolta.
_Julia_. Mutta Emilia, minä vakuutan, että siinä on kirjoitettuna --
"hellimmällä uskollisuudella".
_Emilia_. Ja minä olen varma, että siihen varsin kuivasti ja kylmästi
on piirretty: "kunnioituksella ja ystävyydellä olen aina" -- aivan
kuten vieraalle henkilölle, jolle tavallisesti kirjoitetaan:
"kunnioituksella" j.n.e. sillä missä hellimpiä tunteita puuttuu, siinä
tuo köyhä kunnioitus saa olla parsimassa. Missä on yölakkini? kah
tuossa. Hohoh! hohoh! Sinä Julia, näet kaikki aivan ruusuhohteessa!
_Julia_. Minä näen, että sulhasten tulee olla varoillaan ett'eivät puhu
kunnioituksesta... Mutta varmaan tiedän, ett'ei Algernon ole käyttänyt
tuota hirveätä sanaa, vaan päin vastoin jotakin oikein harrasta ja
sydämmellistä. Emilia kulta, tuo kirjeesi tänne. Saatpa nähdä, että
olet häntä väärin tuominnut.
_Emilia_. Sinun mieliksesi tuon kirjeen tänne. Saammepa nähdä, että
minä olen oikeassa!
_Julia_. Me saamme nähdä, että minä olen oikeassa!
Nyt toi Emilia kirjeen. Sisarukset lähenivät kynttilää.
Tarkemmin nähdäksensä kirjeen sisältöä, Julia niisti karren
kynttilästä, jonka hän, joko tahallaan taikka tapaturmasta, sammutti.
Nyt vallitsi pimeys ja äänettömyys, mutta hetken perästä kuului Emilian
iloinen nauru, joka tarttui Juliaan, ja minä lisäksi vielä tein sen
kolmi-ääniseksi. Etsien ja kuukuellen pöytien ja tuolien välitse he
vihdoin löysivät vuoteensa ja huusivat nauraen minulle: "hyvää yötä,
hyvää yötä!"
Seuraava päivä oli noita puuhamis- ja puhdistus-päiviä jommoisia
kaikissa hyvin järjestetyissä taloissa aina välimiten on, ja joita
saattaa verrata raivoavaan myrsky-ilmaan, jonka tuulten ja sateitten
tauottua luonto taas virkistyneemmässä ja kauniimmassa muodossa tulee
näkyviimme.
Nyt pestiin, huhdottiin, tuuletettiin ja tomutettiin joka nurkkaa ja
pieltä. Armo, joka itse tahtoi kaikesta huolta pitää, kulki lakkaamatta
edes ja takaisin ovissa jättäen net useimmiten kaikki aivan auki, josta
syystä huoneisiin syntyi ristituulta. Pelastuakseni kylmettymisestä ja
hammas-taudista pakenin huoneesta huoneeseen, kun vihdoin toisessa
kerroksessa Helenan kammarissa löysin tyvenen sataman. Tämä vähäinen
huone oli mielestäni kauniin ja hauskin koko talossa. Sen ikkunat
olivat päivän-puolella. Seinissä riippui kuvia, enimmiten kauniita
maisema-kuva. Näitten joukossa oli mainittavimmat kaksi Fahlcranz'in
tekemää, joihin tämä suuri taiteilia oli luonut sen viehättävän
tyvenyyden, jonka ihana kesä-ilta luontohon levittää, ja mikä aina
mahtavasti ihmis-sydämmiin vaikuttaa. Niihin silmiin, jotka tätä
maisema-kuvausta tarkkaan katselivat, ilmaantui piankin suloista
haaveilua ja tämä juuri oli varma todistus kuvien täydellisestä
ihanuudesta.
Huone-kalut olivat kauniit ja mukavat. Piano, maalaus-jalat ja hyvillä
kirjoilla varustettu kaappi näyttivät kyllin, ettei tässä ahtaassa
piirissä puuttunut mitään siitä, mikä tekee jokaisen hetken meidän
kodissamme hauskaksi ja estää meitä kaipaamasta ulkonaisen maailman
huvituksia.
Suuret, komeat kurjen-polvet (Gieranium), joitten heleä vihannuus
muistutti kevään suloudesta, seisoivat akkunoilla, hajottaen ja
vähentäen sisään paistavan auringon säteitä, jotka tänä päivänä
loistivat niin kirkkaan kirkkaina, kuin tavallisesti kovassa
talvi-pakkasessa. Kaunis kukillinen matto peitti lattian.
Helena istui sohvassa ompelemassa. Hänen edessänsä olevalla
ompelupöydällä oli Uusi Testamentti.
Sydämmen tyvenyyttä ja tyytyväisyyttä ilmaisevalla hymyllä otti hän
minua vastaan. Minä istuin työtä tekemään, kuten hänkin, ja tunsin
itseni olevan erinomaisen iloisella tuulella ja hyvillä mielin. Me
ompelimme Emilian morsius-hametta.
"Sinä katselet huonettani?" sanoi minulle Helena hymyillen, samassa
kuin hän silmillään seurasi katseeni suuntaa.
"Niin teenkin", vastasin minä, "sisaresi huoneet ovat hauskat ja
kauniit, mutta myöntää täytyy, ett'ei niitä tähän verrata saata".
"Se on ollut isäni tahto, että minä olisin ainoa lellilapsi tässä
talossa", sanoi hän ja lisäsi kyynel-silmin vielä: "minun hyvä isäni on
kaikin tavoin koettanut, ett'ei minun ikänä tarvitsisi kaivata niitä
iloja ja nautinnoita, joita kauniit ja terveet sisareni ovat onnen
osakseen saaneet, ja joista minä viallisuuteni ja kipujeni tähden olen
pois suljettuna. Siksi on hän näitten sijaan antanut minulle paljon
suurempia, net, joita taiteiden tunteminen ja harjoittaminen tarjoaa
sille, joka niitä mielihalulla harrastaa. Sentähden hän ymmärrystäni
kehittää ja vahvistaa hyvin järjestettyjen opintojen kautta, jotka
eivät koskaan ole pintapuolisia, ja joita hän itse johtaa. Siksi hän
tähän vähäiseen soppeen, jossa minä vietän suurimman osan elämästäni,
on koonnut näin ylen paljon kaikellaista ihanaa, joka tunteita, silmiä
ja ajatuksia miellyttää. Mutta vielä suuremmasta arvosta, kuin nämät
kaikki, on se hellä isällinen rakkaus, jota hän minulle osoittaa, ja
jolla hän minua suojelee, varmaankin vain sen vuoksi, ett'en koskaan
katkerasti kaipaisi sitä rakkautta, jota luonto ei ole suonut minun
nauttia. Hän on täydellisesti onnistunut, eikä minulla ole muuta
toivoa, kuin että voisin elää hänen, äitini, sisarieni ja Jumalani
mieliksi".
Nyt olimme hetken ääneti, ja sydämmessäni minä kunnioitin tuota isää,
joka näin ymmärsi huolta pitää niitten lasten onnesta, jotka hänelle
oli suotu. Helena sanoi taas: "kun äitini ja sisareni ovat kemuissa ja
seuroissa, viettää hän enemmän aikaansa minun luonani; minä silloin
soitan hänelle ja luen ääneeni, ja hän, sanomattomassa hyvyydessään,
suo minun uskoa, että paljonkin lisään hänen elämänsä iloa. Tämä ajatus
tekee minua sangen onnelliseksi. Tuo on suloinen, kadehdittava kohtalo,
kun tietää olevansa _jonkin arvoisena_ sille, joka on siunauksena
kaikelle, mikä häntä ympäröitsee!"
Ajatuksissani sanoin minä kaikille maailman perheen-isille: "oi,
miksikä teistä ainoastaan harvat ovat tämän isän kaltaisia? Kodin
kuninkaat, oi, kuinka paljon iloa ja autuutta te saattaisitte
ympärillenne levittää, kuinka äärettömästi kunnioitettuna ja
rakastettuna te saattaisitte olla!" Sitten juttelimme Emiliasta.
"Kumma minusta on", sanoi Helena, "että Emilia, joka tavallisesti on
tyven-mielinen, ajatuksissaan ja päätöksissään selvä sekä kaikin
puolin oikein kelvollinen, kuitenkin on yhdessä asiassa epäselvä. Hän
menisi halusta naimisiin, koska hän pitää onnellista avioliittoa
autuaallisimpana tilana, mitä maailmassa olla saattaa, mutta juuri
tuossa naimis-asiassa hänelle päättäminen on käynyt kovin vaikeaksi.
Kaksi hänen lapsuutensa ystävistä on joutuneet onnettomiin naimisiin,
ja tuopa hänessä yht'äkkiä on synnyttänyt semmoisen pelon, että hän nyt
luulee joutuvansa onnettomaksi naimisessaan eikä rohkenisi onnelliseksi
tulla, ellei muut hänen parhaakseen toimielisi. Hän on nyt välistä
tuskasta melkein kipeänä, kun hänen hääpäivänsä lähenee lähenemistään,
ja kuitenkin on Algernon se mies, jota hän todellisesti rakastaa, ja
jonka kanssa hän tulee täydellisen onnelliseksi, siitä olemme kaikki
vakuutetut. Välimmiten on hänellä tyvenet kuurot, kuten eilen illalla
näit. Pahoin toki pelkään, että tämä tuuli piankin on mennyt ohitse,
sekä että hänen levottomuutensa ja epävakaisuutensa enenee aina sitä
myöden, kuin tuo tärkeä päivä lähenee, joka sitten varmaankin tekee
täydellisen lopun hänen horjuvaisuudestansa, sillä kun jotakin on
peruuttamattomasti päätetty, tyytyy hän siihen ja katsoo sen
parhaaksensa. Hääpäivään asti täytyy häntä välttämättömästi
kaikin tavoin häiritä ja huvitella, jotta hänellä ei olisi aikaa
turhan-päiväisiin miettimisiin. Me olemme kukin ottaneet erityisen osan
tästä huvinäytelmästä, jota meidän tulee sisar-kultamme hyväksi
näytellä. Isäni aikoo viedä häntä kävely-matkoille, äitini keskustelee
hänen kanssaan kaikista, mitä vielä pitää tulemaan valmiiksi ennen
häitä. Julia ei aio antaa hänen koskaan olla rauhassa, hän tavalla
tai toisella on häntä häiritsevä. Kaarlo veljemme aina välimiten
saattaa häntä kinaamaan Napoleonista, jota veljeni ei muka pidä niin
suuri-arvoisena kuin Kaarle XII:ta -- sepä Emiliaa harmittaa, ja tämä
onkin ainoa asia, josta olen kuullut hyvän, hiljaisen sisareni
kiihtyneenä kinaavan. Minä puolestani aion tavan takaa häneltä kysyä
neuvoja hänen vaatetuksensa suhteen. Pienet veljeni ovat jo aikoja
sitten itsestään tietäneet tehtävänsä, he kun ehtimiseen jankuttaen
pyytävät milloin mitäkin. Tähän asti olemme kaikin pitäneet siitä
huolta, että he ovat saatavansa saaneet, mutta nyt tämä jätetään
kokonaan hänen huoleksensa. Sinun osakses, Piete hyvä, tulisi, että
aina sopivissa tiloissa lausuisit Algernon'ista jonkun kiitos-lauseen,
mikä tehtävä ei suinkaan tule sinulle vaikeaksi. Emilia pitää meitä
kaikkia puolueellisina, mutta sinua ei hän epäile ja siksi sinun sanasi
paremmin vaikuttaa".
Minä hyvin tehtävääni tyydyin, sillä hauskaltahan aina tuntuu, kun
hyvällä omalla tunnolla saattaa ihmisiä kiittää.
Pitkän ajan puhuttuamme Emiliasta ja hänen lemmikistänsä, heidän
tulevista oloistansa j.n.e., johdatin minä puhettamme sokeaan, josta
halusin saada tarkempia tietoja.
Helena karttaen ja nähtävän varovaisesti sanoi vain: "Liisi on vuoden
ajan ollut meillä. Me pidämme häntä kovin hyvänä sekä toivomme, että
ajan mittaan voitamme hänen luottamuksensa ja saatamme tehdä häntä
onnellisemmaksi".