Produced by Tapio Riikonen
PERHE
Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä
Kirj.
FREDRIKA BREMER
Suomentanut ["Familjen H."] T. H. [Theodolinda Hahnsson]
Helsingissä,
G. W. Edlund'in kustannuksella.
1882.
SISÄLLYS:
Herra F. A. Brockhausille Leipzig'iin.
ENSIMMÄINEN OSA:
Perille-tulo. -- Tee. -- Kuvat.
Julian kirje. -- Helena. -- Sokea. -- Emilia. -- Sulhot.
Viisi päivää häitten edellä
Hääpäivä
TOINEN OSA:
Päivälliset. -- Sotkeloa kaikellaisista.
Sokea
Kevät ja Rakkaus
Vyhti sekaantuu
Kornetti. Kornetti. Kornetti.
"Huhuu! Huhuu!"
Teetä ja illallista
Mitä lukiani luultavasti huutavat
Viimeiset vehkeet
Herra F. A. Brockhausille Leipzig'iin.
Korkeasti kunnioitettava Herra!
Teidän kirjeenne on minussa iloa ja kiitollisuutta herättänyt,
jonka tahtoisin todeksi näyttää siten, että pyyntönne mukaan "kertoisin
yhtä ja toista elämästäni sekä koko sivistykseni kehityksestä". Mutta
tuopa käynee vaikeaksi, koska tässä ainoastaan pintapuolisesti saatan
mainita _sisällistä_ elämääni koskevista seikoista, joissa juuri
pää-asiallisesti on koko elämäkertani.
Kerran, jolloin tässä maailmassa minua ei enään olemassa ole,
tahtoisin hengettärenä tänne palata kertomaan ihmisille suurimmista
kärsimyksistäni ja nautinnoistani, kaikesta, mitä olen rakastanut ja
kokenut. Eikä silloin kenenkään tarvitsisi minua peljätä! Sillä vaikka
minä sydän-yöllä tulisinkin jonkun taistelevan, levottoman sielun,
luokse, tekisin sen vain saattaakseni hänen mielensä rauhallisemmaksi,
hänen yölamppunsa kirkkaammaksi sekä itseni hänen ystäväksensä ja
sisareksensa.
Kuitenkin sopinee nytkin jo luoda ystävällisiä silmäyksiä tuon verhon
taakse, joka peittää ulkomuodoltaan hyvinkin vähäpätöistä ja tavallista
elämää. Siis nähtäköön, että olen syntynyt Auran rannalla, että
kumminani oli useita Turun oppineita ja kunnioitettavia provessoreita
ja noista silmäyksistä (jos niissä on näkiävoimaa) selvinnee silloin
vaikutus, johon tässä saatiin ainoastaan hämärästi viitata. Kolmen
vuoden vanhana vietiin minä pois kodistani Suomen maasta, ja siitä
ajasta olen säilyttänyt vain yhden ainoan muiston. Tämä muisto on eräs
_sana_, on voimakas nimi; -- pelolla ja rakkaudella Suomen kansa
pakanuuden synkkinä aikoina mainitsi tuota sanaa, ja vielä tänäkin
päivänä mainitaan sitä samoilla, mutta kuitenkin kristin-opin valon
jalostuttamilla tunteilla; usein luulen tätä sanaa kuulevani ukkosen
jyminässä, kun se vaeltaa vapisevan maan ylitse, ja myöskin tuulen
vienossa leyhkässä, joka lohduttaa ja virkistyttää luontoa; tuo sana,
tuo nimi on _Jumala_!
Jos nyt hyvän-tahtoisesti seuraatte minua Suomesta Ruotsiin, jossa
isäni, myytyänsä Suomessa kartanonsa, tuli tilan-haltiaksi, niin en
suinkaan vaivaa teitä minua seuraamaan edemmäksi tuohon sekavista
alkutöistä rikkaaseen lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan enkä myöskään
pidätä teitä katselemaan perhettä, joka on varsin tavallinen eikä
tarjoa mitään vaihtelevaisuutta, paitsi että se joka syksy
kattovaunuissa maan-kartanostansa lähtee pääkaupungissa olevaan
taloonsa sekä joka kevät kaupungintalostansa maan-kartanoonsa, ja jossa
on nuoria tyttäriä, mitkä soittavat sonaatteja, laulavat romanseja eli
laulurunoja, harjoittelevat piirustusta, lukevat romaneja, koettavat
kaikin tavoin sivistyttää itseänsä ja toivoen katselevat tulevaisuutta
kohden, nähdäksensä ja tehdäksensä ihme-töitä. Nöyrimmästi minun
täytyy tunnustaa, että minä kuvituksissani aina näin itseäni
sotasankarittarena. Jos nyt ehkä tahdotte luoda silmäyksen tuohon
perhe-kuntaan, niin näette sen heidän maan-kartanossansa suureen
huoneeseen kokoontuneena ääneensä lukemaan, ja -- jos teitä huvittaa --
sopii teidän huomata sitä vaikutusta, minkä muutamat Saksan suurista
kirjailioista tekevät erittäinkin yhteen tyttäreen. Jos tulisesta
mielen-liikutuksesta kuolla saattaisi, niin hän epäilemättä olisi
Schiller'in Don Carlos'ta lukeissaan kaatunut kuoliaaksi tuolilta
maahan, eli oikeammin, hän olisi kokonaan sulautunut tunteitten
kyynel-virraksi. -- Mutta tuon vaaran hän kesti. Hän eli lukeaksensa ja
oppiaksensa vielä paljon uutta tuon maan kirjallisista tuotteista --
tuon maan, jota syystä sopii kutsua "Europan sydämmeksi" ja jonka
rikkaasta sivistys-lähteestä hän vielä tänäkin päivänä ammentaa
sielullensa runsaan ravinnon.
Jos syvemmältä tahdotte hänen sieluhunsa katsella, -- niin näette miten
maallinen raskas todellisuus vähitellen levittää huntunsa hänen
nuoruutensa unelmien ylitse, miten hämärä jo aikaiselta laskee varjonsa
hänen tielleen, miten hän huolestuneena -- mutta turhaan! -- koettaa
paeta kohtaloansa. Ilma on ikään kuin sakean lumipyryn pimittämänä,
hämäryys synkistyy, jo tulee yö; ja tämän synkän äärettömän talvi-yön
helmassa kuulee hän idästä ja lännestä, eläimistä ja kasveista,
kuihtuvasta luonnosta, epätoivoisesta ihmiskunnasta valittavia ääniä ja
näkee elämän ihanuuksinensa, lempinensä, sykkivine sydämminensä elävänä
haudattuna kylmän, kostean jääkerroksen alle. Taivas on pimeä ja tyhjä
-- ei yhtäkään silmää eikä yhtäkään sydäntä enään olemassa ole. Kaikki
on kuollutta eli oikeammin: kaikki _katoaa_ paitsi murhe musta.
Kenties olette joskus huomannut, millä merkillisellä tavalla kaikki
syvämielisemmät jumalais-tarustot alkavat. _Alussa_ nähdään valoisan ja
lämpimän, jumalallisen peri-ajatuksen taipuvaa alas pimeän, sumuisen
alku-ainehen puoleen. Ja tästä syleilystä, valosta ja pimeydestä,
tulesta ja kyyneleistä syntyy vihdoinkin -- _yksi Jumala_. Minä luulen,
että jotakin saman-kaltaista tapahtuu jokaisessa ihmisessä, joka on
syntynyt syvempää, aatteellisempaa eloa varten; jotakin sellaista
kuitenkin _hän_ on kokenut, joka nämät rivit kirjoittaa.
Jos saman henkilön olisitte nähnyt muutamia vuosia myöhemmin, niin
olisitte havainnut hänessä suuren muutoksen tapahtuneen. Te olisitte
nähnyt, miten nuot kasvot, jotka kauan aikaa olivat kyyneleistä
surkastuneina olleet, nyt loistivat sanomattomasta ilosta; hän oli
ikään kuin haudasta noussut uuteen eloon. Mikä siis oli matkaan
saattanut tuon muutoksen? Onko hänestä tullut sotasankaritar, onko hän
saavuttanut kauneuden, rakkauden tahi maineen kunniaseppeleen? -- Ei,
ei mitään tuosta kaikesta! Nuoruuden harhakuvitukset ovat haihtuneet,
nuoruudenaika on ohitse. Ja kuitenkin on hän uudestaan nuori, sillä
hänen sieluunsa on syntynyt vapaus, tuohon pimeään sekavaan on
kuulunut: "Tulkoon valkeus!" Ja valkeus on tunkenut pimeyden läpi sekä
laskenut loisteensa _vapautetun_ ylitse, joka, silmät vakaasti valoon
kiinnitettynä, on ilokyynelten vuotaessa saattanut sanoa: "Kuolema,
kussa on sinun otas? Hauta, kussa on sinun voittos?"
Monta surua hän sittemmin on saanut kokea, poijes on temmattu moni
niistä, joita hän sydämmestään on rakastanut. Monet murheet ovat
hänelle tuottaneet kivistystä, joka on katkeralta tuntunut ja vieläkin
tuntuu, mutta hänen sydämmensä sykkii toki raittiina, tuo pimeä yö on
kadonnut. Niin, se on poissa, mutta sen hedelmä tallella; sillä,
samati kuin muutamat kukat ainoastaan yöllä puhkeavat, niin myöskin
ihmis-sielu vasta suuren surun yössä herää näkemään noitten iäisten
tähtien valoa.
Ehkä myöskin tahtoisitte kuulla jotakin kirjailia-toimestani. Sen
ensimmäinen alku ilmaantui, kun elin kahdeksatta vuottani, seuraavassa
ranskan-kielisessä värsypätkässä, jonka sepitin kuulle:
O corps céleste de la nature!
Ja näin jatkoin minä nuorena kauan aikaa tuollaisia ylevään suuntaan
pyrkiviä sepustelemisia, joita lukemasta tahtoisin säästää
vihollisianikin, jos minulla joitakuita olisi. Minä kirjoitin
nuoruuteni ja levottomuuteni tunteitten vaatimuksesta; minä kirjoitin,
ikään kuin lahdessa nuot tuulen ajelemat pienet aallot, jotka piirtävät
tarkoituksettomia jälkiä rannan hiekkaan; minä kirjoitin vain
kirjoittaakseni. Sittemmin tartuin kynääni varsin toisista syistä ja
kirjoitin -- mitä lukenut olette.
Tänään, jolloin jo seison elämäni syksyn rajalla, näen vielä samoja
esineitä ympärilläni kuin nuoruuteni keväimessäkin, ja onpa minulle
sekin onni suotu, että monesta rakkaasta minulla vielä on elossa kallis
äiti ja sisar. Net niityt, jotka ympäröivät meidän asuntoamme ja jossa
muinoin Kustaa II Adolf tarkasti sotajoukkoansa, ennenkuin hän
vapauttaja-kuninkaana lähti Saksaan, näyttävät silmissäni nyt yhtä
kauniilta kuin lapsuuteni aikanakin; ne ovat vain tulleet minulle
kalliimmaksi, sillä nyt minä paremmin tunnen niitten ruohot ja kukat.
Oman tulevaisuuteni suhteen on minulla vain se ainoa toivo, että
saattaisin päättää ne työt, joihin olen ryhtynyt ja joittenka alkuna
minun näihin asti kirjoitetut teokseni ovat. Jollei tämä minulta
onnistu, pidän itseäni ansaitsemattomana kaikkeen siihen hyvyyteen,
jota minulle jo on osoitettu, vaan _jos_ tämä onnistuu, ansaitsee siitä
parahan kiitoksen net hyvät, rehelliset ihmiset, jotka hyväksymällä
ovat minua työhöni kehoittaneet. Minä puolestani kiitän heitä
sydämmestäni!
Ottakaatte myöskin Te, kunnioitettava herrani, vastaan tämä osoitus
minun tunteistani Teitä ynnä teidän maan-miehiänne kohtaan, ja olkaatte
vakuutettu totisesta kunnioituksestani ja kiitollisuudestani.
Årstasta Toukokuun 3 päivänä 1841.
* * * * *
Kun nyt ensimmäinen suomalainen käännös tuon mainion ruotsalaisen,
Suomessa syntyneen kirjailiattaren suuremmista teoksista eli romaneista
yleisölle ilmestyy, on sopivaksi nähty, että sen etupäässä tulisi
olemaan yllämainittu, Leipzig'iin kirjan painaja ja -kustantaja F. A.
Brockhaus'ille kirjoitettu kirje, joka sittemmin on ollut Fredrika
Bremer'in koottujen teoksien esipuheena, kun net saksan-kielisinä
rupesivat ilmestymään 1841. Näistä "Presidentin tyttäret" oli
ensimmäinen, joka pääsi saksalaisen yleisön tuttavuuteen. Sama kirje on
myöskin hänen teostensa ensimmäisen ranskalaisen käännöksen eli
"Naapurit" romanin esipuheena (1845). Että tuo huvittava kirje, joka
kirjoitettiin neljäkymmentä vuotta sitten, jolloin Fredrika Bremer eli
elämänsä keskipäivässä, jolloin hänen maineensa oli korkeimmallaan, nyt
myöskin pannaan tämän "Perhe" nimisen suomalaisen käännöksen
alkupäähän, on aivan paikallaan, koska juuri mainittu romani oli
ensimmäinen, millä Fredrika Bremer alkoi "Kuvauksia jokapäiväisestä
elämästä" nimistä romanijaksoa, joka on perustanut hänen maineensa; ja
sen ohessa me nyt myöskin tahdomme mainita muutaman sanan hänen
elämästänsä, kirjailiatoimestansa ja kansallisuudestansa.
Fredrika Bremer syntyi Elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan talossa lähellä
Turkua, jossa sekä hänen isänsä että isän-isänsä olivat asuneet. Nämät
olivat varallisia ja yleisesti kunnioitettuja kauppiaita sekä kuuluivat
erääseen sukuun, joka Saksasta oli Ruotsin kautta Suomeen muuttanut ja
täällä vieläkin löytyy lavealle levinneenä.
Hänen isänsä äiti, Ulrika Fredrika Bremer, syntyisin Salonius, k. 1798,
oli etevä nainen ja teki leskenä monta testamentillista määräystä,
muitten muassa myöskin Turun akatemian varattomain yli-opistolaisten
hyväksi, jonka vuoksi silloinen jumaluus-opin provessori Jaakko
Tengström piti hänestä muistopuheen, ja H. G. Porthan toimitti siihen
tilaisuuteen kutsumus-kirjan; molemmat kiittivät hänen ansioitansa sekä
perheen-emäntänä että hyvän-tekiänä.
Vanhempainsa muassa (äiti lienee ollut ruotsalainen) muutti Fredrika
Bremer jo kolmen vuoden vanhana 1804 Ruotsiin ja oleskeli siellä
melkein koko tuon siunauksesta, työstä ja kunniasta rikkaan elämänsä,
kertaakaan enään käymättä Suomen maassa. Ruotsissa hän myöskin
kuoli Joulukuun 31 päivänä 1865 Årsta nimisessä kotokartanossaan
Öster-Haningen pitäjässä vähän matkaa Tukholmasta. Mainitun pitäjän
kirkkomaahan hän on haudattuna ja haudan graniitti-patsaassa, jonka
päällä seisoo risti, on nimen ynnä syntymä- ja kuolema-päivän alla
hänen oman tahtonsa mukaan piirrettynä seuraavat Raamatun sanat; --
"Kun minä huusin Herraa, pelasti hän minua kaikesta minun hädästäni".
Fredrika Bremer'in kirjailiatyö alkoi jo 1828, ja sitä hän jatkoi
sitten aina elämänsä loppuun asti; ensimmäisen suuremman työnsä,
"Perheen", kirjoitti hän vuosina 1829-1831 eli viisikymmentä vuotta
takaperin. Hänen teoksiansa on enemmän kuin 30 nidosta osaksi
romaneja ja novelleja, joista useimmat ilmestyivät tuolla yhteisellä
nimellä: "Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä", (1828-1848), osaksi
matkakertomuksia, joista ovat arvollisimmat: "Uuden mantereen kodit",
päiväkirja kirje-muotoon esitettynä kaksivuotisen matkan aikana
(1849-1851) Pohjois-Amerikassa ja Cubassa, sekä "Elämän-olot vanhalla
mantereella", matkamuistelmia Sveitsistä, Italiasta, Palestinasta,
Turkinmaalta, Kreikasta ja sen saaristoista (1856-1861), ja vielä
muutamia pienempiä siveys-opillisia ja ihmis-rakkautta osoittavia
kirjoituksia; kaikki ne ihanasti osoittavat hänen neroansa ja hyvää
sydäntänsä. Net otettiinkin erin-omaisella suosiolla vastaan Ruotsissa,
samati net Suomessa maamme ruotsalaista sivistynyttä yleisöä
miellyttivät sekä voittivat pian myöskin ulkomailla suurta huomiota --
niitä luettiin ihastuksella sekä Europassa että Amerikassa; suurin osa
niistä on käännetty Saksan, Englannin, Ranskan. Tanskan ja Hollannin
kielelle, muutamat myöskin Italiaksi y.m. Net ovat Fredrika Bremer'in
nimen tehneet maailman kuuluisaksi. Hänen ihmis-rakkautta osoittavia
töitänsä, joita hän Tukholmassa paraiten harjoitti, sekä muita hänen
elämäänsä kuuluvia kohtia jätämme varsin mainitsematta. Hänen
vaikutuksensa Ruotsin yleiseen sivistykseen, ruotsalaisten naisten
edistyttämiseen siveydellisessä, tiedollisessa ja yhteiskunnallisessa
suhteessa, on ollut ääretöin.
Fredrika Bremer'in lukuisat kirjoitukset eivät millään tavalla kuulu
Suomen kirjallisuuteen; net eivät sisällä mitään, joka niille sitä
oikeutta tuottaisi, niissä ei ole mitään suomalaisuutta, vaan ovat ne
jaloimmassa merkityksessä _ruotsalaisia_, ja syystä niitä luetaankin
ruotsalaisen kansallis-kirjallisuuden helmiksi. Niin, Fredrika Bremer
on todellakin Ruotsin kaikkein isän-maallisin kirjailiatar; Ruotsia,
sen luontoa, kansaa ja kaikkea, mitä siellä jaloa, ihanaa ja hyvää
löytyi, hän tulisimmalla rakkaudella suosi ja kohteli, hän uneksi sen
onnesta ja teki työtä sen hyväksi. "Jalot ovat sinun neuvosi Ruotsi,
emämaa, kotimaa! jalkojesi juuressa tahdon minä istua ja sinua
kuunnella kuten lapsi äitiänsä", näin hän huudahtaa "Mittumaaria-matka"
nimisessä teoksessaan, jossa hän osoittaa harrasta isänmaan-rakkautta
kaikkiin Ruotsin eri maakuntiin. Sanalla sanoen: Fredrika Bremer on
ruotsalainen kaikesta sydämmestään ja mielestään. -- Että niin on laita
sekä että hän vain hämärästi muisti toisen maan, Suomen. suojanneen
hänen kehtoansa, ei saata kummastuttaa ketään, joka tulee ajatelleeksi,
kuinka aikaiselta tuo pieni taimi muutettiin ruotsalaiseen maahan.
Kun hänen sielunsa ensiksi oli pysyväisille vaikutuksille altis,
jolloin hän ensiksi oppi tuntemaan ja käsittämään, oli kaikki, mikä
häntä ympäröitsi, ruotsalaista, sekä maa että kansa, eikä hänen
synnyin-maansa enään ollut yhdistettynä vanhaan emämaahan, vaan kävi
nyt uusia kohtaloita kohden uuden johdon ohjaamana. Eipä ihmettä siis,
ell'ei Fredrika Bremer millään erityisellä hartaudella muistellut
Suomea eikä seurannut sen kansallisia pyrinnöitä, vaikka hän kyllä
vanhoilla päivillään tänne halasi, jälleen nähdäksensä ensimmäistä
lapsuuden-kotiansa; Suomi oli hänelle, melkein kyllä, varsin vieras
maa, rakas etenkin siitä syystä, että se oli entinen Ruotsin maakunta,
jossa hän oli syntynyt. Suomi ei myöskään hänen suhteensa saata kehua
itseänsä muusta kuin siitä, että on hänen elon-kipenänsä sytyttänyt,
ollut se maa, josta hänen neronsa ensiksi on versonut. [Toisin on laita
muutamien muitten nerojen, jotka aikaisin ovat jättäneet maansa ja
Ruotsissa kaunokirjallisuuden tahi taiteen alalla saavuttaneet nimen,
esimerkiksi Lilljenstedt (Paulinus), Freese, Creutz, Crusell ja
Lauraeus; he olivat kuitenkin kasvaneet Suomessa, ja samoin myös
Choraeus ja Franzén, jotka vielä ovat täällä sepittäneetkin ihanimmat
runonsa. Heitä kaikkia saatamme suuremmasta tahi vähemmästä syystä
kutsua meidän maan-miehiksemme.] Tämä ei kuitenkaan ole estänyt meitä
Suomalaisia suurimmalla mielihartaudella seuraamasta hänen runsaasti
kolmikymmen-vuotista kirjailiatyötänsä, -- meitä, jotka hänessä olemme
oppineet kunnioittamaan rakastettavinta romanin-kirjoittajaa, tuntemaan
korkeinta viisautta janoavaa henkeä sekä ihmiskunnan parasta
harrastavaa nais-sielua, ja me saatamme sanoa, ettei hänen nimensä,
hänen työnsä, hänen elämänsä ole suomalaisillekkaan sydämmille vieras.
ENSIMMÄINEN OSA.
Perille-tulo. Tee. -- Kuvat.
Eräänä iltana 1829 Helmikuun loppupuolella istuin Tukholman tullin
suussa odottaen tullitarkastusta, jotta sitten olisin valmis pienessä
avoreessäni ajamaan Ruotsin pääkaupunkiin hirveässä pyry-ilmassa,
viluisena, väsyneenä ja unisena; siis, kuten sinä minun nuori, suloinen
ja helläsydämminen lukiattareni kyllä käsität, en suinkaan ollut
kadehdittavassa tilassa.
Hevos-parkani, joka oli pään-taudissa, yski ja korskui. Palvelia, joka
suitsia piteli, huitoeli käsiään vasten kylkiänsä, pitääkseen itseänsä
lämpimänä. Tuuli vinkui ja lumi tuiskueli ympärillämme. Minä nuokuin ja
odotin, kuten usein olen tehnyt myrsky-ilmassa, josko se sitten on
raivonnut sisällä tahi ulkona, ja tämän olenkin aina parhaaksi
havainnut, jollemme onnistu kokonaan välttämään noita tuiskuja. Vihdoin
viimein kuului vitkallinen jalan-astunta narisevassa lumessa. Tullimies
lähestyi, lyhty kädessä. Hänen nenänsä punoitti ja onnettomalta hän
näytti. Minulla oli kourassa raha, jonka aioin pistää hänen käteensä,
siten päästäkseni rauhaan ja häiritsemättä kulkemaan eteen päin, mutta
hän veti kätensä pois, sanoen kuivasti, vaan toki kohteliaasti: "tuota
ei tarvita, en tahdo teitä paljoakaan vaivata", ja rupesi nyt
nostelemaan rekipeittoani, kääröjäni ja nyttyjäni; vieläpä harmikseni
minun täytyi nousta reestäni. Pahoilla mielin, mutta salaisella
koston-himolla pistin rahani takaisin matkalaukkuuni ja ajattelin:
"olkoon menneeksi, kyllä pääset rahastani, en huoli sinulle antaa
mitään vaivastasi!"
Tällä välin minun seuramielinen palveliani rupesi hänen kanssaan
juttelemaan. "Herra hyvä! kamalan ilkeä ilma tänä iltana".
"On niin".
"Mielestäni teidän olisi hauskempi istua lämpimässä tuvassa, jossa
kurkkuunnekin pisaran saisitte, kuin täällä käsiänne palelluttamassa ja
meitä viivyttämässä, josta hyvästä ei teitä kukaan kiitä".
Ei mitään vastausta.
"Tahtoisinpa jotakin maksaa, jos nyt saisin istua akkani luona lämpimän
takan ääressä pyhäpuuroa syömässä. Herra hyvä! sehän maistuisi se!"
"Kyllä kai".
"Onko teillä vaimo?"
"On".
"Entä lapsia?"
"On".
"Paljoko heitä?"
"Neljä". Tuohon vastaukseen hän liitti syvän huokauksen.
"Neljä! Kylläpä teillä sitten on syöjiä. Katsos vain, nyt luulitte
saaneenne jotakin sala-tavaraa -- juustoa, herra hyvä, juustoa nähkääs,
niin, kyllä saatte nuolla huulianne -- menisinpä vaikka vedolle, että
halukkaammin haukkaisitte juustoa kuin kuuta. Noh, ettekö näe, että
tämä ainoastaan on voipytty? tahdotteko välttämättömästi kynsiänne
kastaa suolaveteen?"
Koska tullimies nyt oli vakuutettu siitä, että rekeni parhaasta päästä
sisälsi joukon juustoja, varikoisia ja piparkakkuja, järjesti hän taas
kaikki tarkasti paikalleen, kurkoitti kättään auttaaksensa minua
jälleen rekeen istumaan sekä kääri peitteet visusti ympärilleni.
Täll'aikaa oli mielipahani jo varsin haihtunut. Minä ajattelin: "Nuot
tullimies-parathan ovat velvolliset olemaan matkustajien kiusauksena,
ja tämäpä on minua kohdellut mitä sävyisimmästi". Ja sillä välin kuin
hän yhä huolellisesti järjesteli kaikki entiseen kuntoonsa, syntyi
minun mieleeni monenmoisia kuvauksia, josta jouduin aina suopeammalle
mielelle. Tuo punaiseksi paleltunut nenä, alakuloinen muoto ja kankeat
sormet, hänen neljä lastansa, tuisku sekä pimeä, kamoittava ilma --
kaikki nämät liikkuivat edessäni, kuten varjot pimikammiossa, ja saivat
sydämmeni aivan heltymään. Minä pistin taasen käteni matkalaukkuuni
rahoja hakeakseni; minä hankin antaa juustoa ja varikoisen noille
lapsille illalliseksi; mutta sillä aikaa, kuin minä hankin ja
tuumailin, otti tullimies teljen pois, nostaen kohteliaasti lakkiaan,
ja samassa ajoin tullista sisälle. -- Aioinpa nyt huutaa: "pidätä!"
mutta sitä en kuitenkaan tehnyt. Surullisena ja pahoilla mielin, ikään
kuin jos olisin jonkun kalliin tavaran tielle kadottanut, matkustin
minä läpi kaupunkia, nähden lumipyrystä hohtavan, ikään kuin
kuultokuvassa, tuon punaisen paleltuneen nenän ja alakuloisen muodon,
jonka helposti olisin voinut, kumminkin hetkeksi, iloiseksi saattaa.
Montapa tilaisuutta, jossa suuremmassa tahi vähemmässä määrässä
saattaisimme hyvää tehdä, katoo käsistämme, ollessamme näin kahdella
päällä! Sillä välin kuin ajattelemme: "teenkö niin taikka näin?" joutuu
aika riennossaan ja tuo ilonkukka, jonka olisimme voineet eloon luoda,
on lakastuneena, emmekä -- kentiesi -- katumuksen kyyneleilläkään enään
saa sitä virkoamaan!
Näin ajattelin, jolloin hevoseni hiljakseen kulki katujen syvässä
mohjussa ja rekeni usein vajosi ojaan, josta se työläästi nousi
kulkuradalleen. Tuuli puhalsi lyhtykynttilät sammuksiin ja kadut saivat
valaistuksensa ainoastaan kauppapuotien loistavasta valosta. Täällä
näin herran, jolta tuuli tahtoi kaapun riistää, ja kun hän sitä kääri
paremmin ympärillensä, lensi lakki hänen päästään; tuolla taas tuli
nainen, joka piteli toisella kädellä hattuansa ja toisella turkkiansa
sekä kulki siten sokkona, mutta rohkeana, päistikkaa vasten
hedelmäkauppiaan lautapuotia, josta nirppanenäinen nainen äkeästi käski
häntä paremmin eteensä katsomaan.
Tuossa ulvoi koira ja tässä mies kirosi, kun oli ajanut aisansa poikki
toisen kuormaan; pieni poika kulki iloisesti viheltäen; myrsky-ilma ja
hälinä ei saattanut hänen lapsellista tyventä mieltänsä häiritä. Usein
näin kumureen valoisine lyhtyineen rientävän pyrstötähden tapaan
loistavaa rataansa eteenpäin ja senpä edestä väistyi sekä ihmiset että
eläimet. Tämä oli nyt kaikki, mitä tänä iltana sain kuulla ja nähdä
tästä komeasta ja suuresta pääkaupungista. Saattaakseni itseäni
iloisemmalle mielelle, rupesin nyt ajattelemaan sitä rakastettavaa
perhettä, jonka suloiseen suojaan minäkin kohta olin pääsevä, sitä
iloista syytä, jonka vuoksi sinne lähdin, ynnä muita hupaisia ja
herttaisia sekä sydäntäni lämmitteleviä asioita, joita saatoin
muistooni johdattaa. Vihdoin rekeni seisattui. Ajuri huusi: "nyt olemme
perillä!" Ja ihastuen sanoin itselleni: "nyt olen siis täällä!" ja pian
kuuluikin ympärilläni monta ääntä, jotka kaikki erilaisilla
ilosäveleillä huusivat: "hyvää päivää, hyvää päivää! hyvää iltaa!
tervetultua, tervetultua!" Minä, varikoiseni, juustoni, piparkakkuni,
me olimme kaikin sydämmellisesti tervetulleita ja asetettiin hauskaan,
lämpimään huoneeseen. Puolen tuntia myöhemmin istuin minä kauniissa,
hyvin valaistussa vieras-huoneessa, jossa eversti H. perheineen oli
koossa. Nyt oli teen-juonnin aika, ja porisevasta teekyökistä nousi
tupruava savupilvi, joka liiteli kiiltävien kuppien ylitse; makeilla
leivoksilla kukkuralleen täytetyt kopat peittivät kokonaan tuon tilavan
pöydän. Telemakos Tartaroksesta Elysean kentille päästyään ei
suinkaan ollut onnellisempi minua, kun matkusteltuani pyry-ilmassa
pääsin herttaisen tee-pöydän ääreen. Nuot iloiset hempeät ihmiset,
jotka liikkuivat ympärilläni, kaunis, hauska huone sekä kynttiläin
loisto, joka monessakin tilaisuudessa elähyttää sieluamme, makusa,
lämmittävä neste, jota nautin, -- kaikki tämä oli oikein oivallista,
virkistyttävää ja ilahuttavaa, kaikki oli... Ah, uskotko lukiani, että
tuo paleltunut nenä, jonka tullin-suussa näin, nyt kesken kaikkea
ihastustani kuvautui eteheni teekuppini partaalle, siten karvastuttaen
ihailtua juomaani? Teki vain kuin tekikin se niin -- ja luulenpa
varmaankin, että vähemmän peljästyneenä olisin omaa nenääni katsellut
kahden-kertaisena. Saadakseni mieleni täydellisesti rauhoitetuksi
sanoin itselleni: "huomenna on toinen päivä, tehdäänpä huomenna mitä
tänään jätin tekemättä!" ja tyytyväisenä tähän huomis-päivän varalle
tekemään päätökseeni minä nyt tapani mukaan istuin ääneti huoneen
nurkassa sukkaa kutoen ja aina välimmiten maistellen teetä kupista,
joka oli pienellä vieressäni olevalla pöydällä. Täällä saatoin
huomaamattomana tarkata silmien edessä olevaa perhe-kuvaa. Eversti H.
istui sohvan nurkassa asetellen kortteja pöydälle, luullakseni johonkin
piiritys-muotoon. Hän oli pitkä ja harteva, mutta laiha ja kivulloisen
näköinen. Hänen muotonsa oli jalo, ja kuopalle vaipuneitten silmiensä
katse oli läpitunkeva, mutta tyven, ja ilmaisi useimmiten ääretöintä
hyvyyttä, varsinkin kun hän katseli lapsiansa. Hän oli harvapuheinen
eikä puheita pitänyt koskaan, mutta hänen sanansa, tyvenesti ja
pontevasti sanottuna, olivat aina kaikkien mielestä sanat, jotka
paikkansa pitivät. Vakavuus ja lempeys ilmautui koko hänen olennossaan.
Hänen vartalonsa oli erinomaisen oikoinen, ja olenpa aina luullut, että
enemmän kuin sotamies-tavat, se vakavuus, rehellisyys, ja suoruus, joka
oli hänen luonteensa perijuurena ja joka hänessä kuvautui, oli hänen
semmoiseksi muodostanut.
Hän ei koko iltana sekauntunut lastensa vilkkaaseen keskusteluun, mutta
välistä toki tapahtui, että hän pisti joukkoon jonkun leikillisen
muistutuksen; tätä kuitenkin aina seurasi katse, niin kujeellinen ja
huvittava, vaan myöskin niin hyvän-suopea, että muistutuksen esineenä
oleva tunsi itsensä yhtä huvitetuksi kuin hämille joutuneeksi.
Hänen vaimonsa (Armo, joksi häntä vanhan tavan mukaan kutsuin) istui
sohvan toisessa nurkassa havasta kutoen, mutta työtänsä erittäin
tarkkaamatta. Näytti siltä, kuin ei hän nuorenakaan olisi ollut
kaunis, mutta hän oli varsinkin puhuessaan niin virkeä, hupainen ja
hyvännäköinen, että oikein halusta häntä katseli. Jotakin hellää,
mutta levotonta kuvautui hänen olennossaan, etenkin hänen silmissänsä;
niistä kohta arvasi, että hänen mielessään alituisesti pyöri tuo
perheen-emännän ääretöin huolisarja, joka miehestä ja lapsista alkaen
ulottuu koko talon piiriin, joka nurkkaan ja pieleen; eikä vielä lopu
tomun hiukkaseenkaan, mikä on poijes puhallettava, vaan toki aina
takaisin palajaa.
Armon hellät, levottomat silmät, joista suru ja ilo kuvautui, katsoivat
useasti tänä iltana hänen vanhimman tyttärensä, Emilian puoleen.
Ystävällinen hymy lepäsi hänen huulillaan ja silmäripsissä kyyneleet
kimaltelivat, mutta sekä hymy että kyyneleet ilmaisivat hartainta,
sydämmellisintä äidin-rakkautta.
Emilia ei näyttänyt huomaavan äidin katseita, vaan kaasi pienillä,
valkoisilla käsillään levollisena teetä kuppeihin ja koetti, muuttaen
muotoansa arvokkaammaksi, tehdä lopun Kaarlo veljen vehkeistä, tämä
kun teepöydän varoissa teki kaikkia niitä häiriöitä, joita hän
vakuutti olevan sisar-kultansa sydämmessä. Emilia oli vartaloltaan
jänterä, mutta sievä ja tavallisen pitkä. Hän oli vaalean-verinen,
valko-ihoinen; ja vaikk'ei hänen kasvonsa piirteet olleet kaunottaren,
täytyi toki mieltyä hänen muotoonsa, jota erittäin sulostutti niissä
kuvautuva mielen puhtaus, suoruus ja lempeys. Isältään näkyi hän
perineen tuon tyvenen luontonsa, jossa kuitenkin oli enemmän
ilomielisyyttä, sillä Emilia, vaikka hän välistä arvokkaaksi muuttikin
muotonsa, nauroi usein ja niin sydämmellisesti, että hän tällä sai
vielä kaikki muutkin nauramaan.
Harvat ovat net, joita nauru kaunistaa, ja senpä tähden monikin
nauraessaan vie nenäliinansa kasvoinsa eteen, peittääksensä tuota
sulotointa näkyä, mikä siitä syntyy, kun suu on leveällään, silmät
raollaan j.n.e. Tätä varovaisuuden keinoa olisi Emilia ainakin
hyljännyt, vaikkapa hänen olisikin ollut tarvis sitä käyttää, sillä
hänen suora, vaatimatoin luontonsa halveksi vähintäkin veikistelemistä.
Tässä tapauksessa hänen kuitenkaan ei ollut varomisen syytä, sillä
sydämmellisenä ja luonnollisena hänen naurunsa oikein viehätti, vieläpä
senkin vuoksi, että se näkyviin tuotti kauniimmat ja valkoisimmat
hampaat, mitkä milloinkaan ovat kaunistaneet suloista, mehevätä suuta;
mutta tuota ei Emilia ollenkaan ajatellut.
Miehenä minä Emiliaa nähdessäni olisin ensi silmän-räpäyksessä
ajatellut: "Tuossa minun vaimoni! (nimittäin, jos hän sen suvaitsee)".
Kuitenkaan ei Emilia ollut kaikessa semmoinen, jolta hän näytti, taikka
paremmin sanoakseni: hänessä löytyi paljokin niitä ristiriitaisuuksia,
jotka jaloimmankin luonteen kanssa yhteen liittyvät ikään kuin solmut
hienossa, taitavasti kudotussa kankaassa.
Emilia ei enään ollut nuoruutensa ensi keväimessä ja sinun mielestäsi,
nuori, kuusitoista-vuotinen lukiattareni, hän ehkä oli vanha, hyvin
vanha. Nyt varmaankin kysynet: "Kuinka vanha hän siis oli?" Hän oli
nykyään täyttänyt kuusikolmatta vuotta. "Uih! sehän hirveätä! hänpä oli
vanha, koko vanha ihminen!" Eipä niinkään, ruusunuppuseni, ei hän
ollutkaan hirveän vanha, hän oli vain ruusu täydessä kukoistuksessaan,
ja minun mieltäni oli myöskin herra ... vaan kerrotaanpa siitä toiste.
Minä sitä maalaajaa surkuttelen, jonka vaikeaksi tehtäväksi tulee
Julian kuvaileminen, sillä hänpä on alituisesti liikkuva. Välistä hän
veljelleen tekee kepposia, joita tämä ei koskaan jätä maksamatta,
toisinaan hän pyörielee sisariensa ympärillä. Väliin hän kynttilöitä
niistää, mutta sammuttaa net samassa, jotta hän taaskin saisi niitä
sytyttää. Äitinsä päähineen hän laskee epäjärjestykseen, mutta samassa
taas oikeaan kuntoon, tavan takaa hän hiipii everstin luo, laskein
käsivartensa isänsä kaulan ympäri ja suudellen hänen otsaansa. Everstin
huuto: "tyttö! jätä minua rauhaan!" ei yhtään estänyt häntä piankin
takaisin palajamasta.
Vähäinen oma pää, jonka ympärillä vahvat, vaaleat hius-palmikot ovat
kiehkuroina, vilkkaat sinisilmät, tummat silmäluomet ja ripset, sievä
nenä, isohko, mutta kaunis suu, vähäinen, hieno vartalo, pienet kädet,
pienet jalat, jotka ovat taipuvaisemmat tanssiin kuin kävelyyn, --
siinä nyt on kahdeksantoista-vuotiaan Julian kuva.
Kaarlo veli -- ah, suokaa anteeksi -- Kaarlo kornetti oli kolme
kyynärää pitkä, hänen vartalonsa oli soma, käytöksensä sievä ja nuortea
-- josta hyvästä hänen tuli kiittää luontoansa, voimistelua ja Juliaa.
Monta omituista tuumaa hän aina kiven kovaan puolusti, mutta
erittäinkin parahimmaksi kolme asiaa. Ensiksikin väitti hän omaa
kansaansa Euroopan etevimmäksi. Tuon kyllä kaikki tämän perheen jäsenet
myönsivät. Toiseksi kornetti vakuutti, ett'ei hän milloinkaan
saattaisi rakastua, koska hän mitään taajempaa sydämmen tykytystä
tuntematta jo oli ehtinyt kahdenkymmenen-vuotiaaksi, millä iällä hänen
onnellisemmista kumppaneistaan moni oli ollut varsin hulluna
rakkaudesta. "Kyllä se aika vielä ehtii", sanoo eversti. Julia ennustaa
veljensä vielä silmittömästi rakastuvan. Emilia huoaten, rukoilee
Jumalaa häntä siitä varjelemaan. Kolmanneksi Kaarlo luulee itsensä niin
rumaksi, että hän saattaisi peljättää vaikka hevosia. Tämän vian Julia
väittää vain veljensä onneksi, jos hänen esimerkiksi tarvitsisi hyökätä
vihollisten ratsuväkeä vastaan; mutta sekä Julian että hänen sisartensa
ja vieläpä monen muunkin mielestä tuo Kaarlon muodossa kuvautuva
suoruus, rehellisyys ja miehuullisuus kylläksi palkitsi kasvojen
piirteitten puuttuvaa kauneutta. Saattaaksensa pientä, suloista iloa
veljellensä kertoo Julia usein, mitenkä hirveän rumana ja inhoittavana
hän pitää tuota herra P:tä, jolla kuitenkin on pää niin kaunis, kuin
Kreikkalaisten Apollo Jumalan, mutta aivan kuolleet kasvon piirteet.
Kaarlo kornetti rakastaa hellästi siskojaan, ollen sydämmestään heidän
apunansa kaikessa, etenkin koettaa hän totuttaa heitä malttavaisuuteen.
Isänsä vieressä istui nuorin tytär, seitsentoista-vuotias Helena. Ensi
hetkessä, jolloin häneen katsahti, täytyi häntä surkutella, mutta jopa
toisessa myöskin onnitella. Hän oli ruma ja kyttyräselkäinen, mutta
hänen erittäin kirkkaista silmistänsä loisti järkevyyttä ja
ilomielisyyttä. Hänessä näkyi olevan tuo luonnon lujuus ja tyvenyys,
tuo mielen tasaisuus, selvyys ja iloisuus, jotka elämämme rauhalle ja
onnelle ovat taatumpana tukena ja turvana kuin kaikki lumoavat
ulkonaiset ihanuudet, joita maailma suosii ja rakastaa. Ahkeraan hän
valkoista silkkihametta ompeli eikä nostanut silmiänsä työstään, paitsi
milloin hän ystävällisesti ja tarkoittavasti noikkasi Emilialle taikka
hartaasti kunnioittavalla, melkeinpä jumaloitsevalla katseella katsahti
isäänsä.
Näyttipä melkein siltä, kuin eversti olisi hellimmästi rakastanut tuota
ulkonaisesti kovan onnen osaista lastaan, sillä usein, jolloin Helena,
päätään nojaten isänsä olkapäätä vasten, nosti rakastavan katseensa
hänen puoleensa, painoi hän suutelon tämän otsalle, katsoen häneen
sanomattoman lempeästi. Everstin toisella puolella istui myöskin
nuori nainen -- hänen veljensä tytär. Häntä olisi saattanut
luulla muinais-ajan kuvapatsaaksi, sillä yhtä ihanana, yhtä
marmorin-valkoisena ja yhtä liikkumatoinna istui hän siinä. Kauniimman
tummia silmiä tuskin olemassa oli. Mutta voi kuitenkin! kylläpä tuli
häntä surkutella! Noilla ihanilla silmillänsä ei hän enään koskaan
ollut näkevä maailman valoa. Hän oli neljä vuotta ollut umpisokeana.
Hallitsiko hänen sydämmensä syvyydessä tyvenet myrskyiset tunteet, sitä
oli vaikea nähdä, -- sillä pimeytetyt olivat sielun kuvastimet ja hänen
kankea, kylmä, melkein puolikuollut ulkomuotonsa työnsi luotaan kaikki
kysyvät katseet. Näytti mielestäni siltä, kuin hän, jolloin kova
onnensa julisti tuon tuomion: "tästä lähtein et valkeutta näe", olisi
ylpeässä hurjuudessa vannonut: "minun tuskaani ei iäinen ihminen nähdä
saa".
Vielä vähäinen joukko tuolla huoneen perällä on tähän kuvatauluuni
esiin tuotava: nimittäin maisteri Rup --, joka hyvän-luontoisuutensa,
oppinsa, vähäpuheisuutensa, likinäköisyytensä, pysty-nenäisyytensä ja
hajamielisyytensä vuoksi on mainittava, sekä hänen oppilaansa, everstin
nuorimmat pojat, pieni Akseli ja pikku Klaus, jotka ansaitsivat
huomiota lihavuutensa ja kömpelömäisyytensä tähden. Näitä lölleröitä
kutsuttiin perheen kesken tallukoiksi.
Maisteri, jonka tukkaan kynttilän valkea jo kolmesti oli tarttunut,
istui vieläkin pelkäämättä niin lähellä kynttilää, kuin suinkin
mahdollista oli, kirjaansa ahkerasti lukemassa. Tallukat söivät
makeisia, laskivat talon-hävitystä ja odottivat näkevänsä maisterin
tukassa vielä neljännenkin ilovalaistuksen, jonka lähemmäs tuloa he
toisillensa ilmoittivat ystävällisillä tuuppauksilla sekä kuiskutellen:
"katsos nyt! odotappas! kohta syttyy!"
Tahtoisinpa sanomattoman halusta tietää, eikö armaista, nuorista
lukioistani kukaan, joko hyvin kohtelias taikka vähän utelias, mielisi
lähemmin tutustua tuohon henkilöön, joka sukkaa kutoen hiljaa ja ääneti
istuu vieras-huoneen nurkassa, maistellen silloin tällöin teetä kupista
ja tarkaten seuran jäseniä.
Jotta en yhtäkään lukiani toiveista, joita suinkin aavistaa saatan,
jättäisi täyttämättä, tahdon nyt myöskin tuosta henkilöstä tehdä
kuvauksen. Hän kuuluu siihen ihmis-luokkaan, jonka jäsenten elosta ja
olosta eräs yksinkertainen kanssasisar sanoi näin: "välistä täytyy
meidän olla kuten olisimme joka paikassa läsnä olevaisina, toisinaan
taas, kuten meitä ei olisi olemassakaan". Tämä eris-kummallinen kanta
on semmoisen henkilön, joka, perheeseen oikeastaan kuulumatta, siinä
kuitenkin on saanut sijansa jonkunlaisena seura-kumppalina, ollen
ainaisena apuna töissä ja neuvoissa, myötä- ja vastoin-käymisessä. Minä
nyt tahdon muutamilla sanoilla kertoa tuollaisen henkilön elämästä
yleensä, mutta jotta ei hänkään arvonimistä osattomaksi jäisi, meillä
kun niistä paljo pidetään, nimittelen häntä Kotitarkaksi. Hänen
työ-alansa on laaja ja seuraavaa laatua: Hänen totinen ajatuksensa,
työnsä ja toimensa saa ulottua joka paikkaan, mutta -- mitään huomiota
vaatimatta. Jos talon isännän on huono hattu päässä, tulee kotitarkka
esiin joko ukkosen johdattimena tahi lietsimenä, jonka tehtävänä
on tuon huonon hatun poijes puhaltaminen. Jos emäntä joutuu
viemistyksiin, on Kotitarkan läsnä-olo varmaankin yhtä tarpeellinen,
kuin hajuvesi-potin. Jos tyttäret ovat harmia saaneet, on hän tuohonkin
osaa ottamassa; jos heillä on pieniä toiveita, tuumia ja ehdotelmia, on
hän se torvi, jonka kautta he puhuvat jotenkin kuuroille korville. Jos
lapset huutavat, lähetetään net hänen luoksensa viihdytettäväksi;
jolleivät nukkua tahdo, täytyy hänen puhua heille satuja. Jos joku on
sairaana, silloin hän on valvomassa, kaikellaisia toimia hän tekee koko
perheen puolesta, ja hyviä neuvoja hänen tulee tarvittaissa antaa
kaikille. Kyökissä hänen pitää tarkastaman kaikkea ja seurasalissa hän
kahvia kaataa kuppeihin. Jos tulee uljaita vieraita, jos tulossa on
joku juhla, silloin -- hän katoaa näkyvistä, ja missä hän on, sitä
tiedetään yhtä vähän, kuin mihin savupiipusta nouseva savu katoaa.
Mutta hänen näkymättömästä olemistansa vaikutusten täytyy aina
ilmautua. Pataa, jossa herkkuruoka on keitetty, ei lasketa kauniisti
katetulle pöydälle, sehän vain jätetään kyökin takalle, ja sama kohtalo
jää myöskin kotitarkan osaksi, hänen tulee valmistaa mitä muille on
hauskaa ja hyödyllistä, mutta itselleen siitä kunniaa pyytämättä, ja
jos hän lujamielisenä kärsivällisesti ja malttavaisesti nämät
tehtävänsä tekee, on hänen olonsa ja elämänsä hänelle itselleen yhtä
hauska, kuin se perheen keskuudessa on suuresta arvosta. Mutta --
muistaa tulee -- siivona ja nöyränä täytyy hänen myöskin olla sekä
käydä hiljaa ovissa; nostaa ääntä hän ei saa senkään vertaa, kuin
suriseva kärpänen, eikä millään muotoa, kuten sillä on tapana, tunkea
ihmisten nenälle. Haukotella hänen tulee niin harvoin, kuin
inhimillinen luontonsa suinkin sallii, mutta sen sijaan hän vapaasti,
vaikka varovaisesti, saa käyttää silmiään ja korviaan ja siten tehdä
havaintojansa, jotka hänelle hyödyksi tulevat. Aivan päin vastoin,
kuin mitä luonnon maailmaa tutkiessa tarvitaan, on hengellisissä
asioissa. Niissä on alhainen, näkymätöin asema sopivimpana
tarkastuspaikkana, ja siis on kotitarkalla parahin tilaisuus tähtäämään
tutkivaa katsettansa perhe-maailman sisällisiin oloihin. Jokainen
liikunto, jokainen pilkku sydämmen kiertotähdessä tulee vähitellen
hänen nähtäviinsä, pienintäkin pyrstötähteä, joka rataansa kulkee, hän
silmällänsä seuraa, hän näkee, miten sen pimenemiset tulevat ja
katoavat, ja katsellen sen ilmiöitä -- ihmis-sydämmen vaihtelevia
tunteita ja ajatuksia, jotka ovat taivaan tähtiä lukuisammat -- hän
päivästä päivään oppii aina paremmin tuntemaan tuota luomisen suurta
ihmeellistä teosta. Tästä siis näkyy, että hän vähitellen saavuttaa
omaisuuden, joka on kullan arvoinen, ja josta hänellä aina on hyötyä --
hän tulee ihmistuntiaksi, ja hänelle hymyilee tuo toivo, että
tulevaisuudessa, jolloin silmälasit koristavat hänen nenäänsä ja
hiukset hopeaiset hänen päätänsä, nuoriso ihmetellen kuuntelee, kun hän
heille kokemuksistaan kertoo, mitä hän _tietää_, mutta he eivät vielä
_aavistakkaan_.
Tämä nyt olkoon sanottuna kotitarkasta yleensä, mutta nyt vielä muutama
sana hänestä, joka everstin perheessä tulee muutamissa kohden
tuollaisen henkilön osaa näyttämään. Minä sanon muutamissa kohden,
sillä oikeastaan häntä siellä pidetään ystävänä, eikä hänen siis
tarvitse olla kuiskuttajana eikä myöskään seisoa kulissien takana, vaan
muitten muassa saa hän useinkin astua näyttämölle sanaansa sanomaan
yhtä rohkeasti ja vapaasti, kuin nuot muutkin näytteliät. Ensimäinen
sana, jonka hän lapsena lausui, oltuansa vuoden tässä matalassa
maailmassa, oli "Kuu". Kahdeksan vuotta myöhemmin kirjoitti hän
ensimmäisen runonsa -- kuulle; tuon sittemmin niin kuivaksi ja
runottomaksi muodostuneen elämän aamu oli ainoastaan kuutamossa
haaveksivan suloinen unelma. Monta runoelmaa ja laulua hänen kynänsä
sepitteli kaikista luonnon ihailtavimmista esineistä noina herttaisina
nuoruuden päivinä, jolloin sydän raittiisti sykähtelee, jolloin tunteet
kevät-tulvan tavalla kuohuvat ja suloiset surut saavat kyynelten
lähteet tihkuamaan, mutta kaikissa hänen lauluissaan, kirjoituksissansa
ja unelmissaan oli aina jotakin kuuvalosta.
Hänen viisaat vanhempansa ravistivat päätään sanoen: "Tyttö! jos
sinä runoja sepittelet, niin sinä huonosti ruoat laittelet ja
saat net syödä pohjaan palaneena. Sinun täytyy tulevaisuudessa
itse hankkia elatuksesi, ja siis sinun tulee olla taitava
leipomisessa ja kehräämisessä. Kuuvalo ei vastaa ravitse". Mutta tyttö
sepitteli runoja, keitti ruokia pohjaan polttamatta sekä pyöritteli
rukin-hiunuansa ja leipoi leipänsä, vaan lapsuuden ystävätänsä, tuota
lempeätä kuuta, hän ei koskaan unhoittanut. Sittemmin aikain takaa,
jolloin sen ystävällinen valo paistoi hänen vanhempiensa haudalle, ei
hän enään yhtäkään runoa sen kunniaksi sepittänyt; nyt hän vain
rukoilevalla katseella tähtäsi silmiänsä tuon lempeätä loistoa kohti,
ikään kuin lohduttajan luo, joka oli orpoa suojeleva ja johdattava
hänen yksinäisellä polullaan. Mutta voi! tuo orpo parka olisi melkein
nälkään nääntynyt ihanassa kuutamossa, ellei toinen valo ja toiset
säteet olisi hänen pelastukseksensa rientäneet. Net tulivat erään
kreivillisen kyökin takasta. Hän onnistui laittamaan hyvää
viinihyydykettä -- tämä tuli hänen onneksensa.
Oli huomattu, että hän osasi valmistaa erin-omaisen hyvää
viinihyydykettä; ja vieläpä hänessä havaittiin monta muutakin yhtä
verratointa omaisuutta. Eräs vapaasukuinen, jolla oli ahvettuneet
huulet, käytti hänen valmistamaansa suunvoidetta ja tuli ihan
terveeksi. Vanha herra, jossa oli ollut senkin seitsemän kipua ja
vammaa, joista hän halusta kertoi, havaitsi suureksi ilokseen, että tuo
henkilö väsymättömällä maltillisuudella häntä kuunteli. Eräs hellä
äiti, jolla oli neljä erin-omaisen viisasta lasta, kuuli syvästi
liikutettuna ruusuhuulisten lastensa kertovan, miten kykenevällä
tavalla kotitarkka sai sanat sointumaan toisihinsa, esimerkiksi
taputtaa ja naputtaa, iloinen ja suloinen, pienoinen ja vienoinen
j.n.e. Eräs haukotteleva Armo virkkamustui aivan, kun tämä taidokas
korteista tiesi ennustaa, että hänelle oli lahja tulossa; yhdeksän
henkeä kehui, että he tuota hätää olivat hänen neuvostansa parantuneet
hammas-taudista, rintataudista ja nuhasta. Eräissä häissä ja
peijaisissa huomattiin, että hän erittäin taitavasti järjesteli kaikki,
armon pään-koristeesta alkaen aina makeis-leivoksiin ja morsiamen
kiharoissa olevasta myrttiruunusta aina viinapöydän voileipiin asti. Ja
tuossa surullisemmassa juhlallisuudessa hän yhtähyvin muisti koristaa
viimeistä untaan nukkuvan morsiamen vuodetta kuin kestitä niitä, jotka
eivät koskaan surun ja murheen tiloissakaan unohda, että meidän tulee
syödä, jos mielimme elää.
Ahkerasti käyttäen kaikkia näitä kykyjään ja taitojansa hän
saavutettuaan vielä muutamia saman-laatuisia lisäksi, nousi askel
askeleelta siksi, että hänelle annettiin kunnia- ja arvonimeksi
kotitarkka. Runojen kirjoittaminen häneltä melkein vallan on unohtunut,
paitsi mitä hän välistä silloin tällöin velvollisuudesta kyhäilee
nimipäivä- ja syntymäpäivä-runoja.
Kuuta hän ei juuri muuten katsele paitsi nähdäksensä, onko ylä- vai
alakuu, ja kuitenkin sen säteet ehkä ovat ainoat ystävät, jotka käyvät
hänen yksinäistä hautaansa katsomassa. Mutta eihän tässä nyt
kirjoitetakkaan mitään huolirunoja. Tahtooko joku enemmän tietoja
tuosta runottomasta kuutamon ystävästä? Kuinka vanha? Noin kahden, ja
neljänkymmenen välillä. Minkä muotoinen? Sen muotoinen, kuin ihmiset
useimmiten ovat; vaikka useimmat ihmiset ehkä pahastuisivat, jos
kuulisivat hänen luulevan itsensä heidän näköiseksensä. Hänen nimensä?
-- Ah! nöyrin palveliattarenne -- Tiina Piete Jokapäiväinen.
Julian kirje. -- Helena. -- Sokea. -- Emilia. -- Sulhot.
Olen jo ennen maininnut, että syynä kaupungin-matkaan oli eräs hauska
asia, ja luulenpa lukiattareni parahiten saavan selkoa sen laadusta
siten, että tässä tuon esiin erään kirjeen, jonka joku aika takaperin
maalla yksinäisyydessä ollessani sain Julia H:lta.
Piete hyvä!
Laske pian pois tuo ikuinen sukkakutimesi! Paras on, kun nämät rivit
saat, että niistät pitkän karren kynttilästä (illallahan posti R:ään
tulee?). Lukitse ovesi, jotta kaikessa rauhassa mukavasti saatat istua
sohvaasi, suurella tarkkuudella, kuten asia vaatii, lukemaan näitä
tärkeitä uutisia, joita sinulle nyt ilmoitan. Minä aina tänne asti
näen, kuinka hirveän utelias olet -- kuinka silmäsi tirkistävät, ja --
jopa nyt kerron sinulle ... sadun!
Oli kerran eräs mies, joka ei ollut kuningas eikä ruhtinas, vaikka hän
ansioittensa puolesta kyllä oli heidän vertaisensa. Tällä oli tytär, ja
vaikk'eivät onnen kohtalot suoneet hänen syntyä ruhtinattareksi,
kokoontui kuitenkin tuon pienokaisen tytön kätkyen ympäri kymmenkunta
naishaltiaa, he kun siten tahtoivat osoittaa sulaa kunnioitusta hänen
isälleen. Net lahjoittivat tytölle ihanuutta, viisautta, suloutta,
taitoa, jalon sydämmen, hyvän luonnon, malttavaisuutta ja, sanalla
sanoen kaikkea, mikä vain naista miellyttäväksi tekee. Antaaksensa
hänelle vielä päällisten päätteeksi onnen lahjoja, tuli vihdoin viimein
nais-haltia Varovainen, lausuen pitkäveteisillä sanoilla: "ajalliseksi
ja iankaikkiseksi onneksensa tulee hänen, valitessaan itsellensä
puolisoa, olla äärettömästi varovainen, epäilevä, vieläpä arkakin".
"Oikein sanottu! Viisaasti lausuttu!" huusivat syvästi huoaten kaikki
haltiarouvat.
Tuo runsas-lahjainen kasvoi niin suloiseksi, kuin syystä sopi
toivoakkin, ja pian kyllä hänelle tuli kosioita, jotka aamusta iltaan
rukouksilla ja huokauksilla kolkuttivat hänen sydämmensä ovelle, mutta
voi! järkähtämättä se pysyi kiinni, ja jos sitä joskus vähän
raotettiin, pantiin se kohta jälleen kiinni, jopa kahdenkertaiseen
lukkoon. Onneksi kyllä oli prinsessa Turandotte'n aikakausi jo mennyt
menojaan, ja Ruotsissa, jossa ihana Elimia asui, oli ilma varmaankin
viileämpää laatua kuin siinä maassa, missä Calaf prinssi huokaili, --
kosk'ei milloinkaan kuultu, että net, joille Elimia rukkaset antoi,
olisivat lopettaneet elämänsä; näyttipä siltä, kuin eivät olisi
kadottaneet ruokahaluansakkaan, ja tiedetäänpä varmaan, että muutamat
heistä (uskoisiko tuota?) yhtä huolettomasti, kuin sukkia jalkaan
muutetaan, ottivat itselleen uuden lemmikin.