Fauchelevent murisi enemmän itselleen kuin Jean Valjeanille:
"Sitten on olemassa vielä toinenkin kiusallinen seikka. Sanoin
laittavani sinne multaa. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin ei multa
oikein sovi ruumiin asemasta, sen voi huomata, se kun saattaa liikkua
ja kulkeutua minne tahansa. Miehet pääsevät varmasti juonesta selville.
Ymmärrättehän, ukko Madeleine, hallitus saa asiasta vihiä."
Jean Valjean katseli häntä aivan ällistyneenä, luullen hänen
hourailevan.
Fauchelevent jatkoi:
"Miten pei-jakkaalla Te pääsisitte täältä pois? Ja kaiken täytyy olla
selvän huomeneksi! Huomennahan minun pitää tuoda Teidät luostariin.
Päänunna odottaa Teitä silloin."
Ja sitten ryhtyi hän selvittelemään Jean Valjeanille, että hän oli
saanut siihen luvan palkinnoksi eräästä palveluksesta, jonka hän tekee
luostarille. Että hän tavallisesti otti osaa hautaustoimituksiin,
naulasi arkut kiinni ja avusti haudankaivajaa. Että aamulla kuollut
nunna oli halunnut jäädä arkkuunsa, joka oli jo monet vuodet ollut
hänen vuoteenaan, sekä tulla haudatuksi maanalaiseen kammioon kappelin
alttarin alle. Että se oli kaupungin järjestyssäännöissä kielletty,
mutta että vainaja oli sellaisia vainajia, joiden tahtoa ei vastusteta.
Että päänunna ja äänestäjä-äidit olivat päättäneet noudattaa vainajan
toivomusta. Että hallitus saisi pitää koreasti suunsa kiinni. Että hän,
Fauchelevent, naulaisi arkun kannen kiinni kirkon alahuoneessa,
nostaisi kappelin lattiakiven paikoiltaan ja laskisi vainajan
maanalaiseen kammioon. Ja että päänunna häntä palkitakseen salli hänen
veljensä tulla luostariin puutarhuriksi ja hänen veljensätyttären
kasvatiksi. Että hänen veljensä oli juuri herra Madeleine, ja hänen
veljensätytär Cosette. Että päänunna oli käskenyt hänet tuomaan
veljensä luostariin seuraavan päivän iltana, valehautauksen jälkeen.
Mutta ettei hän voinut tuoda herra Madeleinea ulkoa luostariin, ellei
herra Madeleine ensin ollut ulkona. Että siinä oli ensimäinen pulma. Ja
että oli vielä toinenkin pulma: Tyhjä arkku.
"Mikä ihmeen tyhjä arkku?" uteli Jean Valjean.
Fauchelevent vastasi:
"Hallituksen arkku."
"Mikä arkku? Ja minkä hallituksen?"
"Nunna kuolee. Kunnanlääkäri tulee ja sanoo: nunna kuoli. Hallitus
lähettää arkun. Seuraavana päivänä lähettää se ruumisvaunut ja
ruumiinkantajat noutamaan arkkua ja viemään sitä hautuumaalle.
Ruumiinkantajat tulevat nyt ja nostavat arkkua, eikä siellä olekaan
mitään sisässä."
"Pankaa sinne jotakin."
"Kuollutko? Mistä minä sen otan?"
"Ei."
"Mitä sitten?"
"Elävä."
"Kuka elävä?"
"Minut", vastasi Jean Valjean.
Fauchelevent, joka oli istuutunut, hypähti seisaalleen kuin olisi pommi
räjähtänyt hänen tuolinsa alla.
"Teidät!"
"Mikseikäs?"
Jean Valjeanin huulilla väreili omituinen hymy, hymy, joka oli kuin
talvisen taivaan valju kajastus.
"Muistattehan, Fauchelevent, sanoneenne: Äiti Ristiinnaulitseminen on
kuollut, sekä minun lisänneen: Ja ukko Madeleine on haudattu. Nyt se
kävisi toteen."
"Te kai pilailette, Te kai laskette leikkiä?"
"Puhun aivan tosissani. Täältähän on pakko päästä pois?"
"Epäilemättä."
"Pyysin Teitä hankkimaan minullekin korin ja peitteen."
"Entä sitten?"
"Kori tulee olemaan kuusta ja peite musta vaate."
"Eipä, valkea vaate. Nunnat haudataan aina valkeissa."
"Olkoon sitten valkea."
"Te ette ole muiden ihmisten kaltainen, ukko Madeleine."
Kun Fauchelevent näki tällaisia mielikuvituksen tuotteita, jotka itse
asiassa olivat vain rangaistusvankilan villien, hurjanrohkeiden
päähänpistojen jatkoa, kun hänen tuli jättää se rauhallinen pohja,
jolla hän tähän asti oli seisonut ja sekaantua "luostarin
pikkuvehkeilyihin", kuten hän sanoi, oli se kaikki hänestä yhtä
tavatonta kuin kaupunkilaisesta lokki pyydystämässä kaloja
Saint-Denisin katu-ojasta. Jean Valjean jatkoi:
"Täältä täytyy päästä pois niin, ettei kukaan näe minua. Ja vain siten
se voi käydä päinsä. Mutta selvittäkäähän minulle ensin muutamia
seikkoja. Mitenkä siinä menetellään? Minne se arkku viedään?"
"Se tyhjäkö?"
"Niin."
"Vainajainhuoneeseen alas. Sinne se lasketaan kaksille jaloille ja
kuolinliina heitetään päälle."
"Kuinka pitkä on arkku?"
"Kuusi jalkaa."
"Mikä se on se vainajainhuone?"
"Se on huone alakerrassa, ja siinä on yksi rautaristikolla varustettu
akkuna puutarhaan päin. Se akkuna suljetaan ulkopuolelta luukulla.
Sitten on siinä kaksi ovea. Toinen vie luostariin, toinen kirkkoon."
"Mihin kirkkoon?"
"Katukirkkoon, yleiseen kirkkoon."
"Onko Teillä niiden molempien ovien avaimet?"
"Ei. Minulla on vain luostariin vievän oven avain. Portinvartijalla on
kirkko-oven avain."
"Milloin portinvartija avaa sen oven?"
"Vain päästäessään ruumiinkantajat noutamaan arkkua. Kun arkku on saatu
ulos, suljetaan ovi heti jälleen."
"Kuka naulaa arkun kannen kiinni?"
"Minä."
"Kuka levittää kuolinliinan sen päälle?"
"Minä."
"Oletteko silloin yksin?"
"Ei kukaan muu ihminen, lukuunottamatta tarkastuslääkäriä, saa astua
vainajienhuoneeseen. Se on oikein seinään kirjoitettu."
"Voisitteko Te tänä yönä, kaikkien nukkuessa luostarissa, piiloittaa
minut siihen huoneeseen?"
"En, mutta minä voin piiloittaa Teidät erääseen pieneen, pimeään
koppiin, joka on yhteydessä vainajainhuoneen kanssa ja jonne minä
lasken hautauskapineeni. Minulla on sen avain, ja kenelläkään muulla ei
ole asiaa sinne."
"Mihin aikaan huomenna tulevat ruumisvaunut noutamaan arkkua?"
"Tuossa kello kolmen tienoissa iltapäivällä. Hautaus toimitetaan
Vaugirardin hautuumaalla vähää ennen yön tuloa. Tästä on sinne matkaa
jonkun verran."
"Minun täytyy siis jäädä piiloon Teidän kalukoppiinne koko yöksi ja
koko aamupäiväksi. Mitenkä on syömisen laita? Minun tulee varmaankin
nälkä."
"Minä tuon Teille syömistä."
"Tehän voitte tulla naulaamaan minua arkkuun jo kello kahdelta."
Fauchelevent astahti taapäin ja narskutteli sorminiveleitään.
"Mutta sehän on mahdotonta!"
"Kaikkia vielä! Vasara vain käteen ja pari kolme naulaa lautaan, siinä
koko juttu!"
Mikä näytti Faucheleventista kauhistuttavalta, oli, toistamme sen
vieläkin, aivan yksinkertainen asia Jean Valjeanin mielestä. Jean
Valjean oli pahempiakin kokenut. Jokainen, joka on ollut vankina, osaa
taidon pienentyä aina pakotilaisuuden mukaan. Vanki suhtautuu pakoon
niinkuin sairas taudinkäänteeseen, joka hänet pelastaa tai surmaa.
Onnistunut pako on samaa kuin parantuminen.
Mitäpä ei tekisi parantuakseen? Jean Valjeanin salaperäisiin kykyihin
kuului, että hän uskalsi naulauttaa itsensä puulaatikkoon, jossa häntä
kuljetettiin kuin mitäkin tavaramyttyä, että hän jaksoi elää pitkät
ajat suljetussa arkussa, että hän löysi ilmaa sieltäkin, missä sitä ei
ollut, että hän osasi säästellä hengitystään tuntikausia ja että hän
kykeni tukehtumaankin kuolematta.
Muuten näyttää ruumisarkku, missä on elävä olento sisällä, samalla kuin
se on vankien pakovälineenä, kelpaavan myöskin keisarien apukeinoksi.
Jos sopii uskoa munkki Austinus Castillejoa, käytti Kaarle V, joka
vallastaluopumisensa jälkeen tahtoi vielä viimeisen kerran nähdä
Plombesia, juuri tätä keinoa, saadakseen tuoduksi tämän naisen
Saint-Justin luostariin sekä sitten toimitetuksi hänet sieltä pois.
Hiukan toinnuttuaan hämmästyksestään huudahti Fauchelevent:
"Mutta mitenkä voitte hengittää siellä?"
"Kyllä minä sen seikan puolesta toimeen tulen."
"Arkussa! Jo pelkkä ajatuskin siitä ahdistaa henkeäni."
"Tehän voitte kairalla purastaa muutamia pieniä reikiä suun seutuville
sekä sitäpaitsi naulatessanne jättää kannen hiukan raolleen."
"Entäpä jos satutte yskähtämään tai aivastamaan?"
"Pakeneva ei yskähdä eikä aivasta."
Jean Valjean lisäsi:
"Isä Fauchelevent, täytyy ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin: joko
joutua täältä vainoojain kynsiin tai poistua täältä ruumisvaunuissa."
Kaikkihan ovat huomanneet kissojen pysähtelevän ja kuikistelevan
raoitettujen ovenpuoliskoiden vaiheilla, pääsemättä selville, mitä
tehdä. Kuka ei olisi sanonut kissalleen: "Mutta menehän nyt siitä
sisään!" Niitä on myöskin ihmisiä, jotka avautuvan tilaisuuden
huomatessaan mielellään jäävät hoippumaan kahden päätöksen vaiheille,
vaikka sallima millä hetkellä tahansa voi äkkiä sulkea aukon ja
rusentaa heidät väliin. Liian varovaiset, niin kissoja kuin ovatkin ja
koska ovat kissoja, joutuvat usein suurempiin vaaroihin kuin rohkeat.
Fauchelevent oli luonnostaan tätä epäröivää lajia. Mutta vähitellen
voitti Jean Valjeanin kylmäverisyys hänenkin arkailunsa. Hän murisi:
"Täytyy totisesti myöntää, että se on ainoa keino."
Jean Valjean puuttui jälleen puheeseen:
"Ainoa seikka, joka minua huolestuttaa, on se, mitenkä tulee käymään
hautuumaalla."
"Se ei taas huolestuta minua lainkaan", huudahti Fauchelevent. "Jos Te
vain luulette varmasti suoriutuvanne arkusta, niin kyllä minä pelastan
Teidät haudasta. Juoppo haudankaivaja on ystäviäni. Hänen nimensä on
Mestienne. Vanha mies oikein sitä vanhaa lajia. Haudankaivaja pistää
kuolleet kuoppaan, ja minä pistän haudankaivajan taskuuni. Katsokaas
näin siellä menetellään. Saavutaan paikalle tuossa vähää ennen yön
tuloa, kolme neljännestä ennen hautuumaan porttien sulkemista.
Ruumisvaunut ajetaan haudalle asti. Minä seuraan mukana. Sehän on
velvollisuutenikin. Varustan taskuuni vasaran, taltan ja pihdit. Vaunut
pysähtyvät, ruumiinkantajat vetävät köyden arkkunne ympärille ja
laskevat Teidät hautaan. Pappi lukee rukouksensa, tekee ristinmerkin,
pirskahuttaa vihkivettä pisaraisen ja laputtaa tiehensä. Minä jään
kahden kesken ukko Mestiennen kanssa. Me olemme ystävyksiä, kuten jo
sanoin. Joko hän on päissään, tai ei hän ole päissään, kolmatta
vaihto-ehtoa ei ole. Ellei hän ole päissään, sanon minä hänelle:
Mennäänpäs tästä kallistamaan pari ryyppyä, ennenkuin ennättävät sulkea
tuon _Makean Kuittenin_ kapakan. Minä vien hänet siis kapakkaan ja
minä juotan hänet humalaan. Ukko Mestiennessä ei olekkaan paljon
juottamista, sillä hän on aina hyvällä alulla. No niin, kun olen saanut
hänet kellistymään pöydän alle, otan minä hänen korttinsa hautuumaalle
päästäkseni ja palaan siis sinne ilman häntä. Te olette siis silloin
yksin minun kanssani. Jos hän taas on jo juovuksissa, niin sanon minä
hänelle: Mene tiehesi, kyllä minä tämän tässä yksinkin teen. Hän menee,
ja minä päästän Teidät vankeudesta."
Jean Valjean ojensi hänelle kätensä, ja Fauchelevent heittäytyi sitä
suutelemaan talonpojan liikuttavalla hellyydellä.
"Se on siis sovittu, isä Fauchelevent. Kaikki tulee menemään hyvin."
"Kunhan ei vain sattuisi kompastusta", ajatteli Fauchelevent itsekseen.
"Jos tässä rupeaisi käymään hullusti!"
5.
Juoppous ei johda kuolemattomuuteen.
Seuraavana päivänä auringon laskiessa paljastivat Mainen puistokadun
harvalukuiset kävelijät päänsä eräiden vanhanaikuisten ruumisvaunujen
kulkiessa ohi. Vaunuja koristivat pääkallot, sääriluut ja
kyynelkarpalot. Niissä näkyi valkealla vaatteella peitetty ruumisarkku,
ja siihen vaatteeseen oli neulottu valtava musta risti, joka oli kuin
kookas kuollut nainen, kädet levällään. Mustalla kankaalla verhotut
vaunut, joissa istui messupaitaan pukeutunut pappi ja punapatalakkinen
kuoripoika, seurasivat ruumisvaunuja. Kaksi ruumiinkantajaa, joilla oli
harmaa, mustin rintapielin ja hihansuin koristettu virkapuku, käveli
molemmin puolin ensimäisiä vaunuja. Viimeisenä asteli muuan työmiehen
pukuun puettu ontuva ukko. Saattue kulki Vaugirardin hautuumaata kohti.
Ukon taskusta pilkistelivät vasaran varsi, taltan terä ja pihtien
sakarat.
Vaugirardin hautuumaa muodosti poikkeuksen Pariisin hautuumaiden
joukossa. Sillä oli omat tapansa, niinkuin sillä oli erikoinen
ajoporttinsa ja sivuporttinsa, joita sen kaupunginosan vanhoihin
nimityksiin kiintynyt vanhempi väki sanoi hevosportiksi ja
jalkaportiksi. Pikku Picpusin bernhardilais-benediktiläisnunnat olivat,
kuten mainittu, saaneet oikeuden haudata kuolleensa sinne erikoiseen
nurkkaukseen ja illalla, koska tämä maa-alue oli muinoin kuulunut
heidän yhdyskunnalleen. Haudankaivajilla, joilla siis oli toimituksia
hautuumaalla illalla kesäisin ja yöllä talvisin, oli siinä suhteessa
erikoiset sääntönsä. Pariisin hautuumaiden portit suljettiin siihen
aikaan auringon laskiessa, ja koska tämä määräys kuului kunnalliseen
järjestykseen, oli Vaugirardin hautuumaa sen alainen samoin kuin
muutkin. Hevosportti ja jalkaportti olivat kumpikin rautakangista
rakennetut ja aivan vierekkäin, ja niiden sivuun oli arkkitehti
Perronnetin piirustusten mukaa kohotettu pieni, soma talonen, jossa
hautuumaan portinvartija asui. Nämä rautaportit kääntyivät siis
ehdottomasti saranoillaan sillä hetkellä, jolloin aurinko katosi
Sotavanhusten kirkon kupukaton taakse. Jos joku haudankaivaja vielä
silloin viivytteli hautuumaalla, oli hänellä vain yksi keino ulos
pääsemisekseen: hautaustoimiston hallituksen antama kortti.
Jonkunlainen kirjelaatikon tapainen oli laitettu portinvartijan akkunan
luukkuun. Haudankaivaja heitti korttinsa tähän laatikkoon,
portinvartija kuuli sen putoavan, veti nuorasta ja jalkaportti avautui.
Ellei haudankaivajalla ollut korttia, mainitsi hän nimensä,
portinvartija nousi ehkä jo makuultaan, katsoi oliko haudankaivaja
oikea henkilö ja avasi portin avaimella. Näin pääsi haudankaivaja ulos,
mutta sai maksaa viisitoista frangia sakkoa.
Tämä hautuumaa häiritsi omavaltaisine erikoismääräyksineen hallituksen
harrastamaa yhdenmukaisuutta. Vähän jälkeen v. 1830 se hävitettiinkin.
Sen sijalle tuli sitten Mont-Parnassen hautuumaa, saaden entiseltä
Vaugirardin hautuumaalta perinnöksi erään vanhan kuuluisan kapakan,
jonka seinään kiinnitettyyn lautaan oli maalattu kuittenihedelmä sekä
ilmoitus: _Makean Kuittenin Kapakka_ ja joka, keskelle hautuumaan
muuria osuen, näytti osan päädystään vierailleen ja toisen
hautakiville.
Vaugirardin hautuumaata olisi saattanut sanoa kuihtuneeksi
hautuumaaksi. Se rappeutui rappeutumistaan. Mädännys voitti siellä yhä
enemmän jalansijaa, ja kukkaset hävisivät sen haudoilta ja nurmikoilta.
Porvarit eivät enää mielellään kaivattaneet viimeistä leposijaansa
Vaugirardin multaan. Se haisi köyhältä. Père-Lachaise, se oli toista!
Jaksaa ostaa itselleen hauta Père-Lachaisesta oli samaa kuin kyetä
hankkimaan asuntoonsa mustapuiset huonekalut. Ylhäinen hienostelu
näyttäytyy siinä kaikessa loistossaan.
Vaugirardin hautuumaa oli kunnianarvoisa, muinaisten ranskalaisten
puutarhojen tapaan istutuksilla koristettu aitaus. Suoria käytäviä,
puksipuita, elämänpuita, rautatammia, vanhoja hautoja vanhojen
punakatajain suojassa, korkeata ruohoa. Ilta oli siellä kaamea. Sen
viivat olivat synkkiä ja surullisia.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun nuo valkoisin liinoin ja mustin
ristein koristetut ruumisvaunut kääntyivät Vaugirardin hautuumaan
lehtokujalle. Niitä seuraava ontuva mies ei ollut kukaan muu kuin
Fauchelevent.
Äiti Ristiinnaulitsemisen laskeminen alttarin alle, Cosetten vieminen
pois luostarista, Jean Valjeanin piiloittaminen vainajainhuoneeseen,
kaikki tämä oli tapahtunut ilman vähintäkään kompastusta.
Muuten olkoon tässä sivumennen sanottu, että äiti Ristiinnaulitsemisen
hautaaminen luostarin maanalaiseen kammioon oli meidän mielestämme
hyvin anteeksi-annettava rikos, rikos, joka suuresti vivahtaa
velvollisuuteen. Nunnat olivat tehneet sen ei ainoastaan ulkonaisesti
lujina ja päättäväisinä, vaan myöskin omantuntonsa puolesta
rauhallisina. Luostarissa merkitsee tuo n.k. "hallitus" sekaantumista
luostarin omaan päätösvaltaan, sekaantumista, jonka oikeutuksesta voi
aina olla eri mieliä. Ensin luostarin oma laki. Sitten saadaan nähdä,
miten maallisen lain suhteen olisi meneteltävä. Ihmiset, kyhäilkää
lakejanne mielenne mukaan, mutta pitäkää ne myös itse. Caesarille
joutuva maksu-erä on vain jäännös Jumalan maksu-erästä. Maallinen mahti
ei merkitse mitään taivaallisen mahdin rinnalla.
Fauchelevent lynkytti siis ruumisvaunujen jälessä hyvin tyytyväisenä.
Hänen kaksoisjuonensa, yksi, joka koski nunnia, toinen, joka koski
herra Madeleinea, yksi luostarin hyväksi, toinen luostaria vastaan,
olivat onnistuneet mainiosti. Jean Valjeanin säikkymätön tyyneys oli
niitä mahtavia ominaisuuksia, jotka etupäässä vaikuttavat muihin.
Fauchelevent ei enää epäillyt lopullistakaan menestystä. Mitä vielä oli
tekemättä, oli enää vain pikkuseikka. Näinä kahtena vuotena oli hän jo
kymmenet kerrat juottanut tukkihumalaan haudankaivajan, tuon kunnon
ukko Mestiennen, pöhönaamaisen äijänkähnyksen. Hän piti ukko Mestienneä
leikkikalunaan. Hän teki hänelle mitä ikinä tahtoi ja mitä ikinä hän
osasi keksiä. Ukko Mestiennen pää soveltui Faucheleventin lakin
mukaiseksi. Fauchelevent oli asiastaan täysin varma.
Saattueen kääntyessä hautuumaan lehtokujalle katsahti Fauchelevent
onnellisena ruumisvaunuja, hieroskeli tyytyväisenä karkeita kouriaan ja
mutisi hiljaa: "Tämäpä nyt vasta oli temppu!" Äkkiä ruumisvaunut
pysähtyivät. Oltiin hautuumaan portilla. Piti näyttää hautauslupa.
Hautaustoimiston mies ryhtyi puheisiin portinvartijan kanssa. Tämän
keskustelun aikana, mihin menee aina noin minuutti, pari, asettautui
muuan tuntematon mies ruumisvaunujen perään Faucheleventin viereen. Hän
näytti työmieheltä, jolla oli hyvin leveätaskuiset liivit ja kuokka
kainalossa.
Fauchelevent vilkaisi tähän tuntemattomaan. "Kuka Te olette?" kysyi
hän.
Mies vastasi:
"Haudankaivaja."
Jos Teidän olisi mahdollista elää kanuunankuulan mäiskähdettyä keskelle
rintaanne, näyttäisi Teidän naamanne samanlaiselta kuin Faucheleventin
tällä hetkellä.
"Haudankaivaja!"
"Niin."
"Te!"
"Minä."
"Mutta ukko Mestiennehän on haudankaivaja!"
"Oli."
"Kuinka? Oli?"
"Hän on kuollut."
Fauchelevent oli valmistautunut kaikkeen, mutta ei siihen, että
haudankaivajakin saattaisi kuolla. Mutta niin oli nyt kuitenkin käynyt.
Haudankaivajatkin kuolevat. Toisten hautoja kaivaessa syvennetään
vähitellen omaakin kuoppaa.
Fauchelevent oli kuin pilvistä pudonnut. Hän tuskin kykeni änkyttämään:
"Mutta sehän ei ole mahdollista!"
"On se."
"Mutta", toisti hän jälleen heikosti, "haudankaivajahan on ukko
Mestienne."
"Napoleonin jälkeen tuli Ludvig XVIII. Mestiennen jälkeen tuli Gribier.
Talonpoika, minun nimeni on Gribier."
Aivan kalpeana kauhusta tarkasti Fauchelevent tätä Gribieriä.
Hän oli pitkä, laiha, lyijynharmaa, tavattoman surkean näköinen mies.
Hän oli kuin hunningolle joutunut, haudankaivajaksi päätynyt lääkäri.
Fauchelevent purskahti nauruun.
"Ah! Miten sitä sattuukin hullunkurisia asioita! Ukko Mestienne on
kuollut. Pikku ukko Mestienne on kuollut, eläköön siis pikku ukko
Lenoir! Tiedättehän kai, mitä se pikku ukko Lenoir merkitsee? Se
merkitsee punaviiniä, joka maksaa kuusi souta pullo. Se on oikeata
Suresnen viiniä! Ah! Vai jo se nyt kuoli, se ukko Mestienne! Sääli
tosiaan. Se oli hauska ukko. Mutta hauskahan Te olette mieheksenne
Tekin. Eikö niin, toveri? Kohta tästä lähdemme ottamaan pari naukkua,
vai miten?"
Mies vastasi:
"Minä olen opiskellut. Minä olen käynyt neljä luokkaa lukiota. Minä en
juo koskaan väkijuomia."
Ruumisvaunut olivat lähteneet jälleen liikkeelle ja vierivät nyt pitkin
hautuumaan pääkujannetta.
Fauchelevent asteli hitaammin. Hän ontui vielä enemmän tuskansa kuin
raajarikkoisuutensa takia. Haudankaivaja käveli hänen edellään.
Fauchelevent tutki katseillaan vielä kerran tuon odottamattoman
Gribierin läpikotasin.
Hän oli niitä miehiä, jotka näyttävät vanhoilta, vaikka ovat vielä
nuoria, ja jotka ovat tavattoman väkeviä, vaikka voisi heidän luunsa
lukea.
"Toveri!" huusi Fauchelevent.
Mies käännähti.
"Minä olen luostarin haudankaivaja."
"Virkaveljeni siis," vastasi mies.
Niin oppimaton kuin Fauchelevent olikin, ymmärsi hän kohta tarkan
vaistonsa ohjaamana, että hän oli joutunut tekemisiin vaarallisen,
tuiki ovelan miehen kanssa.
Hän murisi:
"Vai oikein se nyt on kuollut se ukko Mestienne."
Mies vastasi:
"Täydellisesti. Hyvä Jumala tarkasteli tilikirjaansa. Oli tullut ukko
Mestiennen vuoro. Ukko Mestienne on kuollut."
Fauchelevent toisti koneellisesti:
"Hyvä Jumala..."
"Hyvä Jumala", vahvisti mies mahtipontisesti. "Filosofien Ijankaikkinen
Isä, jakobinien Korkein Olento."
"Eiköhän tehtäisi lähempää tuttavuutta?" änkytteli Fauchelevent.
"Se on jo tehty. Te olette talonpoika, minä olen pariisilainen."
"Ei sitä oikein pääse toisiaan tuntemaan, ennenkuin on kallistanut pari
naukkua yhdessä. Joka tyhjentää lasinsa, tyhjentää sydämensä. Käydään
nyt pois juomaan vain. Tässä ei sovi kielteleminen."
"Ensin työ."
Fauchelevent ajatteli: Minä olen hukassa. Oli enää vain pari, kolme
pyöränmittaa sille pienelle käytävälle, joka vei nunnien nurkkaukseen.
Haudankaivaja jatkoi:
"Talonpoika, minulla on seitsemän pikku tenavaa, joille täytyy hankkia
leipää. Koska heidän täytyy saada syömistä, ei minun sovi juoda."
Ja hän lisäsi yhtä tyytyväisenä kuin mikä vakava mies tahansa, jonka on
onnistunut sorvata korulause:
"Heidän nälkänsä on minun janoni vihollinen."
Ruumisvaunut sivuuttivat muutamia sypressejä, jättivät ison käytävän,
poikkesivat pienemmälle, painuivat yhä edemmäksi ja joutuivat niin
tiheän pensaston varjoon. Tämä ilmaisi haudan olevan aivan lähellä.
Fauchelevent hiljensi taas kulkuaan, mutta ei voinut hiljentää
ruumisvaunujen rientoa. Onneksi vaipuivat pyörät syvälle talvisateiden
liottamaan maahan, mikä vähän hidastutti kulkua.
Hän läheni jälleen haudankaivajaa.
"Sieltä saa niin erinomaisen hyvää Argenteuilin viiniä", kuiskutti
Fauchelevent.
"Maalainen", jatkoi mies, "minun ei oikeastaan pitäisi olla
haudankaivajana. Isäni oli ovenvartijana Prytaneiumissa. Hän määräsi
minut kirjallisuuden alalle. Mutta häntä kohtasi kova onni. Hän menetti
omaisuutensa pörssissä. Minun täytyi luopua kirjojen tekijän ammatista.
Mutta siitä huolimatta olen nytkin julkinen kirjailija."
"Mutta Tehän ette siis olekaan haudankaivaja?" innostui Fauchelevent,
joka yritti tarttua edes tähän heikkoon oksaan.
"Toinen ei estä toista. Minä kynnän kahdella vasikalla."
Fauchelevent ei ymmärtänyt tätä viimeistä lausepartta.
"Lähdetään pois ryypylle", jankutti hän vain.
Tässä on muuan huomautus välttämätön. Fauchelevent pyyteli kyllä
juomaan, mutta niin suuri kuin hänen tuskansa olikin, ei hän puhunut
sanaakaan eräästä seikasta: kumpi maksaa? Tavallisesti tarjosi
Fauchelevent ja ukko Mestienne maksoi. Ryyppytarjous johtui ilmeisesti
uuden haudankaivajan luomasta uudesta asiaintilasta, ja tämä tarjous
oli tehtävä, mutta puutarhurivanhus jätti, eikä tarkoituksetta,
täydelliseen hämäryyteen tuon n.k. Rabelaisin neljännestunnin. Niin
kuohuissaan ja levoton kuin olikin, ei Fauchelevent ajatellutkaan
ruveta mihinkään maksuihin. Haudankaivaja jatkoi ylenkatseellisesti
hymyillen: "Syödä täytyy. Minä otin ukko Mestiennen viran haltuuni. Kun
ihminen on käynyt melkein koulunsa läpi, kehittyy hänestä filosofi.
Käden työhön minä lisäsin käsivarren työn. Minulla on kirjurikoju
Sèvresinkadun torilla. Tiedättehän? Sateenvarjotorilla. Kaikki Punaisen
Ristin keittiöpalvelijattaret kääntyvät minun puoleeni. Minä sepitän
heille kaikki lemmensanomat, joita he lähettelevät sotapojilleen.
Aamupäivällä kyhäilen minä siis rakkauskirjeitä; illalla kaivan
hautoja. Sellaista on elämä, maalainen."
Ruumisvaunut kulkivat yhä eteenpäin. Fauchelevent kurkisteli ylenmäärin
levottomana joka taholle. Suuria hikikarpaloita tippui hänen otsaltaan.
"Kuitenkaan", jatkoi haudankaivaja, "ei ole oikein mukava palvella
kahta valtijatarta. Minun täytyy valita joko kynä tai kuokka. Kuokka
tekee käteni raskaaksi."
Ruumisvaunut pysähtyivät.
Kuoripoika hyppäsi ensiksi musliinverhotuista ajoneuvoista, ja sitten
pappi.
Ruumisvaunujen toinen pyörä nousi vähän matkaa multakasalle, jonka
takaa näkyi avonainen hauta.
"Tämäpä nyt vasta temppu oli!" toisteli Fauchelevent älyttömänä.
6.
Neljän laudan välissä.
Kuka oli arkussa? Lukijat tietävät sen: Jean Valjean.
Jean Valjean oli jollakin tavalla järjestänyt niin, että hän saattoi
elää siellä ja hengittääkin suuremmitta vaikeuksitta.
On kummallista, missä määrin omantunnonrauha rauhoittaa muissakin
suhteissa. Koko Jean Valjeanin suunnitelma kävi mainiosti, kävi jo
eilisestä asti. Hän luotti ukko Mestienneen, kuten Faucheleventkin. Hän
ei epäillyt suotuisaa loppua. Ei milloinkaan ole asema ollut
vaarallisempi, ei milloinkaan tyyneys suurempi.
Ruumisarkun neljästä laudasta huokuu jonkunlainen kaamea rauha. Oli
kuin olisi vainajain jäykkä tyyneys vaikuttanut Jean Valjeaninkin
levollisuuteen.
Arkustaan oli hän voinut seurata ja seurasi yhä kaikkia tämän kuoleman
kanssa suorittamansa näytelmän vaiheita.
Vähän sen jälkeen kun Fauchelevent oli naulannut arkun kannen kiinni,
tunsi Jean Valjean, miten hänet nostettiin vaunuihin ja miten sitten
lähdettiin ajamaan. Vähentyneistä tärähdyksistä huomasi Jean Valjean
siirrytyn kivitykseltä kovalle maalle, s.o. kaduilta puisto-kujille.
Kumeasta jyrinästä arvasi hän ajettavan pitkin Austerlitzin siltaa.
Ensimäiseltä pysäykseltä ymmärsi hän saavutun hautuumaan portille.
Toiselta sanoi hän itsekseen: "Nyt tuli hauta."
Äkkiä tunsi hän käsien nostavan arkkua. Sitten kuuli hän rahinaa
laudoissa. Hän oivalsi, että oli vyötetty köysi arkun ympärille ja että
sitä nyt käytiin laskemaan hautaan.
Sitten häntä huimasi.
Luultavastikin olivat ruumiinkantaja ja haudankaivaja päästäneet arkun
heilumaan ja pitäneet sen pääpuolta alaspäin. Mutta Jean Valjean tuli
jälleen täysin tuntoihinsa, kun huomasi makaavansa liikkumattomana
vaakasuorassa asennossa. Hän oli haudan pohjassa.
Hänestä tuntui hiukan kylmältä.
Ääni, jäätävä, juhlallinen ääni alkoi samassa pauhata hänen
yläpuolellaan. Hän kuuli seuraavat latinankieliset sanat, jotka
lausuttiin niin hitaasti, että hän sai niistä selon, vaikkei hän niitä
ymmärtänytkään.
"_Qui dormiunt in terrae pulvere, evigilabunt; alii in vitam aeternam,
et alii in opprobrium, ut videant semper_."
Lapsenääni vastasi:
"_De profundis_."
Juhlallinen ääni jatkoi:
"_Requiem aeternam dona ei, Domine_."
Lapsenääni vastasi:
"_Et lux perpetua luceat ei_."
Jean Valjean kuuli arkun kannelle putoavan ikäänkuin muutamia
sadepisaroita. Vihkivettä varmaankin pirskoitettiin hautaan.
Hän ajatteli: Kohta tämä loppuu. Vielä vähän kärsivällisyyttä. Pappi
menee pian tiehensä. Fauchelevent vie Mestiennen juomaan. Minä jään
yksikseni. Sitten palaa Fauchelevent, ja minä pääsen täältä. Siihen
menee korkeintaan tunti.
Juhlallinen ääni jatkoi:
"_Requiescat in pace_."
Ja lapsenääni vastasi:
"_Aamen_."
Korviaan heristäen kuuli Jean Valjean ikäänkuin eteneviä askeleita.
"Nyt ne menevät", ajatteli hän. "Minä olen yksin."
Äkkiä kuuli hän päänsä päältä kumauksen, joka oli hänestä kuin ukkosen
jyrähdys.
Lapiollinen multaa putosi arkun kannelle.
Toinen lapiollinen.
Yksi hengitysaukoista tukkeutui.
Kolmas lapiollinen.
Neljäs.
Lujinkaan ihminen ei voi kestää kaikkea.
Jean Valjean menetti tajuntansa.
7.
Tässä luvussa selviää sananparren: "älä hukkaa korttiasi!" alkuperä.
Mitä oli siis tapahtunut Jean Valjeanin haudan reunalla?
Kun ruumisvaunut olivat lähteneet, kun pappi ja kuoripoika olivat
nousseet takaisin ajoneuvoihinsa ja poistuneet, näki Fauchelevent, joka
ei päästänyt haudankaivajaa silmistään, hänen kumartuvan ja tarttuvan
multakasaan iskettyyn lapioonsa.
Silloin teki Fauchelevent viimeisen yrityksen.
Hän asettui haudan ja miehen väliin, laski kätensä ristiin rinnalleen
ja tokaisi:
"Minä maksan!"
Haudankaivaja tirkisteli häntä kummissaan ja vastasi:
"Mitä tarkoitat, talonpoika?"
Fauchelevet toisti:
"Minä maksan!"
"Minkä?"
"Viinin."
"Minkä viinin?"
"Argenteuilin viinin."
"Minkä Argenteuilin viinin?"
"_Makean Kuittenin_."
"Mene hiiteen!" paiskasi haudankaivaja.
Ja hän heitti lapiollisen multaa arkulle.
Arkusta lähti kumea ääni. Fauchelevent tunsi horjahtelevansa ja
olevansa putoamaisillaan itsekin hautaan. Hän huusi äänellä, johon
alkoi sekaantua kuolontuskain korajava sävy:
"Toveri, ennenkuin ehtivät sulkea sen _Makean Kuittenin_!"
Haudankaivaja pisti jälleen multaa lapioonsa. Fauchelevent jatkoi:
"Minä maksan!"
Ja hän tarttui haudankaivajan käsivarteen.
"Kuulkaakan minua, toveri. Minä olen luostarin haudankaivaja ja minä
tulen Teitä auttamaan. Sen työnhän voi suorittaa yölläkin. Mennään siis
ensin ryyppäämään pari lasia."
Ja siinä puhuessaan, siinä pannen viimeisen toivonsa tähän
itsepintaiseen pyytelyyn, kyseli hän kauhistuen itseltään:
"Ja vaikka sen saisin juomaankin, niin tulisikohan se humalaan?"
"Maalainen", sanoi haudankaivaja, "kun Te sitä nyt niin välttämättä
tahdotte, niin minä suostun. Me menemme siis juomaan. Mutta vasta
sitten, kun työ on tehty. Ei koskaan ennen."
Ja hän valmisteli lapiotaan heittoon. Fauchelevent pidättelemään.
"Se on kuuden soun Argenteuilin viiniä!"
"Ahaa", irvisteli haudankaivaja, "tehän olettekin kellonsoittaja. Aina
Te vain hoette piu, pau, pau, piu, pau, aina vain samaa. Menkää siitä
hiiteen!"
Ja hän heitti toisen lapiollisensa.
Fauchelevent oli nyt siinä kohdassa, jolloin ihminen ei enää tiedä,
mitä hänen tulisi sanoa.
"Mutta tulkaahan toki juomaan", huusi hän, "kun kerran minä maksan!"
"Jahka on saatu tämä lapsonen peitetyksi vuoteeseensa", vastasi
järkähtämätön haudankaivaja.
Hän heitti kolmannen lapiollisensa.
Sitten iski hän jälleen lapion multaan ja lisäsi:
"Nähkääs, siitä tulee pakkanen yöksi, ja tuo naikkonen tuolla alhaalla
rupeaisi pitämään aika äläkkää, jos jättäisimme hänet tähän ilman
peitettä."
Sillä hetkellä kumartui haudankaivaja täyttämään lapiotansa, ja hänen
liivinsä tasku pullistui auki.
Faucheleventin pelästynyt, harhaileva katse osui koneenomaisesti tähän
taskuun ja pysähtyi sinne.
Aurinko ei ollut vielä kokonaan vajonnut näköpiirin taa. Oli vielä
tarpeeksi valoisa, jotta saattoi eroittaa jotakin valkeaa tämän
ammottavan taskun pohjalla.
Salamana välähti Faucheleventin silmässä kaikki se oveluus ja
neuvokkaisuus, joka saattaa asua pikardilaisen talonpojan katseessa.
Hän oli keksinyt keinon.
Lapiokuormaansa puuhailevan haudankaivajan huomaamatta pisti hän
takaapäin kätensä tämän taskuun ja sieppasi sen valkean esineen, joka
häämötti pohjalta.
Haudankaivaja lähetti kuoppaan neljännen lapiollisensa.
Hänen kääntyessään ottamaan viidettä katsahti Fauchelevent häneen
suuremmoisen tyynenä ja rauhallisena ja virkkoi:
"Johtuupa mieleeni, tulokas, onko Teillä korttia?"
Haudankaivaja herkesi puuhastaan.
"Mitä korttia?"
"Aurinko laskee tuossa paikassa."
"Laskekoon vain ja vetäköön yömyssyn korvilleen."
"Hautuumaan portti suljetaan aivan kohta."
"Entä sitten?"
"Onko Teillä korttia?"
"Ahaa, sitäkö tarkoitatte!" oivalsi haudankaivaja.
Ja hän penkoi taskuaan.
Kun hän oli saanut yhden taskun tarkastetuksi, tuli toisen vuoro. Hän
tutki sitten pikkutaskut, tunnusteli tarkoin ensimäisen ja käänsi nurin
toisen.
"Ei totta tosiaan, korttia ei löydy. Olisinkohan minä unohtanut sen
kotiin?"
"Viisitoista frangia sakkoa", ilmoitti Fauchelevent.
Haudankaivaja painui viheriäksi. Viheriä on lyijynharmaiden ihmisten
kalpeus.
"Voi sun tuhannen penteleen pentele!" noitui hän. "Viisitoista frangia
sakkoa!"
"Kolme sadan soun kappaletta," pudotteli Fauchelevent yhä.
Lapio kirposi haudankaivajan kädestä.
Oli tullut Faucheleventin vuoro.
"No, no, tulokas," rauhoitteli hän, "eihän tässä nyt vielä hätää. Ei
tässä nyt itsemurhaan tarvitse ryhtyä eikä tätä hautaa hyväkseen
käyttää. Viisitoista frangia on viisitoista frangia, eikä Teidän muuten
ole lainkaan pakko niitä maksaa. Minä olen ammatissa kokenut ja Te
olette tulokas. Minä tunnen kyllä kaikki mutkat ja metkut ja koukut ja
kommervenkit. Minä annan Teille ystävän neuvon. Yksi seikka on nyt
kuitenkin selvä, se nimittäin, että aurinko laskee aivan heti. Se
koskettaa jo kirkon kupukattoa, ja viiden minuutin päästä suljetaan
hautuumaan portit."
"Se on totta", huokasi haudankaivaja.
"Viidessä minuutissa ette ennätä täyttää hautaa, se kun on syvä kuin
itse hitto, ettekä joutua ulos ennen porttien sulkemista."
"Oikein."
"Viisitoista frangia sakkoa."
"Viisitoista frangia."
"Mutta onhan Teillä aikaa. -- Missä asutte?"
"Pari askelta tulliportista. Neljännestunnin päässä täältä.
Vaugirardinkatu 87."
"Te ennätätte vielä ajoissa, kun otatte koivet selkäänne."
"Ei epäilemistäkään."
"Kun olette siten päässeet ulos portista, juoksette Te aika kyytiä
kotianne, otatte korttinne, palaatte, ja portinvartija avaa Teille.
Koska Teillä on kortti, ei Teidän tarvitse maksaa mitään. Ja Te
hautaatte naikkosenne. Minä vahdin sitä täällä sillä aikaa, jottei se
pääse karkaamaan."
"Te olette pelastanut henkeni, talonpoika."
"Laputtakaa matkaan!" toimitti Fauchelevent.
Kiitollisuutta uhkuen pudisti haudankaivaja hänen kättänsä ja lähti
juosten rientämään kotiinsa.
Haudankaivajan kadottua pensaikkoon kuunteli Fauchelevent ensin
askelten häipymistä, kumartui sitten hautaan ja huusi hiljaa:
"Ukko Madeleine!"
Ei vastausta.
Fauchelevent vavahti. Hän vyöryi, yhtenä keränä hautaan, heittäytyi
arkun pääpuolelle ja huusi:
"Oletteko siellä?"
Äänettömyys.
Kykenemättä enää vapisemiseltaan tuskin hengittämäänkään, sieppasi
Fauchelevent talttansa ja vasaransa ja avasi kannen. Jean Valjeanin
kasvot kuumottivat hämärästä kalpeina, silmät suljettuina.
Faucheleventin tukka kohosi pystyyn, hän nousi seisoalleen ja horjahti
sitten haudan seinää vasten, joka hetki lysähtämäisillään arkulle. Hän
tuijotti Jean Valjeaniin.
Jean Valjean makasi siinä liikkumattomana, valjuna.
Faucheleventin huulilta pääsi hiljaa kuin henkäys:
"Hän on kuollut!"
Ja kohottautuen suoremmaksi löi hän niin rajusti käsivartensa ristiin,
että nyrkit iskivät olkapäihin ja huusi:
"Näinkö minä hänet siis pelastinkin!"
Ja miesparka alkoi nyyhkyttää. Hän puheli itsekseen, sillä erehdystä on
luulla, ettei yksinpuhelu olisi aivan luonnollinen tapahtuma. Ankara
liikutus puhkeaa usein äänekkäiksi sanoiksi, vaikkei niitä olisi kukaan
kuulemassakaan.
"Tämä on kaikki ukko Mestiennen syytä. Miksi sen nyt pitikin parahiksi
kuoleman, mokomankin pässinpään? Mikä pakko hänen olikin heittää
henkeänsä juuri silloin kun ei sitä kukaan osannut odottaakaan. Hän se
nyt tuotti herra Madeleinelle surman. Ukko Madeleine! Hän on arkussa.
Hän ei tarvitse enää mitään. Kaikki on lopussa. -- Onko kaikessa tässä
nyt yhtään järkeä! Ah! Jumalani! Hän on kuollut! Ja mitä teen minä
sille pienokaiselle? Ja mitähän sanoo hedelmäin kaupustelijatarkin?
Onko nyt hyvän Jumalan nimessä mahdollista, että moinen mies kuolee
moisella tavalla? Kun ajattelen, että hän silloin ryömi minun
vankkurieni alle! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Johan minä sitä
sanoin, tukehtunut se on. Ei vain tahtonut uskoa minua. Tämäpä oli
totisesti kaunis juttu, tämä! Kuollut se on, kuollut tämä oiva mies,
oivallisin mies kaikkein hyvän Jumalan hyvien ihmisten joukosta! Entäs
hänen lapsukaisensa! Minä en lähde lainkaan sinne luostariin enää. Minä
jään tänne. Tätäkö sitä tavoitettiin! Maksoikin kahden äijänkähnyksen
ruveta hullujen temppuihin! Mutta mitenkähän hän oikeastaan pääsisi
luostariin? Siitä se lähti alkuunsa. Ei niitä semmoisia saisi tehdä.
Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Ukko Madeleine! Madeleine! Herra
Madeleine! Herra pormestari! Ei se kuule minua. Tulkaa nyt jo pois
sieltä!"
Ja hän raastoi tukkaansa.
Kaukaa puiden takaa kuului kimeä kirskahdus. Hautuumaan portteja
suljettiin.
Fauchelevent kumartui Jean Valjeanin puoleen, hätkähti yht'äkkiä ja
peräytyi niin pitkälle kuin haudassa saattaa peräytyä.
Jean Valjean oli avannut silmänsä, ja tuijotti nyt häneen.
Kuoleman näkeminen on kauheata, mutta kuolleistaheräämisen näkeminen on
melkein yhtä kauheata. Fauchelevent kivettyi, jäykistyi, kalpeni. Hän
ei enää tiennyt missä oli, sillä kaikki nämä ankarat mielenliikutukset
olivat syösseet hänet tasapainostaan. Hän ei tiennyt, oliko hän
tekemisissä kuolleen vai elävän kanssa, ja hän tuijotti Jean
Valjeaniin, joka vuorostaan tuijotti häneen.
"Nukahdin", virkkoi vihdoin Jean Valjean.
Ja hän nousi istualleen.
Fauchelevent painui polvilleen.
"Laupias pyhä Neitsyt! Miten Te minut pelästytitte!"
Sitten nousi hän seisaalleen ja huudahti:
"Kiitos, ukko Madeleine!"
Jean Valjean oli vain pyörtynyt. Raikas ilma oli herättänyt hänet
horroksista.
Riemu on kauhun pakovesi, ja Faucheleventilla oli yhtä suuri vaiva
tointuakseen kuin Jean Valjeanillakin.
"Te ette siis olekaan kuollut! Ah! Miten olettekin järkevä! Minä
kutsuin Teitä niin kauvan, että vihdoinkin palasitte. Kun näin Teidän
suljetut silmänne, sanoin: Kas niin, nyt se tukehtui. Minusta olisi
tullut hullu, oikein pakkopaitainen hullu. Minut olisi viety Bicêtreen.
Mitä Te olisitte luullut minun osanneen tehdä, jos Te olisitte kuollut?
Entä pikku tyttönne sitten! Hedelmäinkaupustelija ei olisi ymmärtänyt
koko jutusta hituistakaan! Hänelle tuodaan kaikessa hopussa lapsi, ja
sitten iso-isä kuolla kupsahtaakin kesken kaiken! Mikä juttu! Hyvät
paratiisin pyhimykset, mikä juttu! Mutta nyt Te olette hengissä, se on
pää-asia."
"Minun on kylmä", sanoi Jean Valjean.
Nämä sanat palauttivat Faucheleventin täydellisesti todellisuuteen,
joka olikin uhkaava. Tointuneinakin oli näiden molempien miesten mieli
heidän sitä tietämättään vielä aivan sekaisin, ja heitä painoi paikan
kaameus.
"Poistukaamme pian täältä!" huudahti Fauchelevent.
Hän penkoi taskuansa ja veti sieltä pullon, jonka oli varustanut
mukaansa.
"Mutta ensin pieni ryyppy!" sanoi hän.
Ryyppy täydensi sen, minkä raikas ilma oli aloittanut.
Jean Valjean joi tilkan paloviinaa ja tuli täydelleen tuntoihinsa.
Hän nousi arkusta ja auttoi Faucheleventia sen kannen naulaamisessa.
Kolmen minuutin kuluttua pääsivät he haudasta.
Muuten oli Fauchelevent jo kyllin rauhallinen. Hän ei pitänyt
erikoisempaa kiirettä. Hautuumaan portit oli kiinni. Haudankaivaja
Gribierin saapumista paikalle ei tarvinnut peljätä. Tämä "tulokas" oli
kotonaan hakemassa korttiansa, jota hänen oli sieltä sangen vaikea
löytää, koska se oli Faucheleventin taskussa. Ilman korttia ei hän
voinut päästä hautuumaalle.
Fauchelevent tarttui lapioon ja Jean Valjean kuokkaan, ja yhdessä
hautasivat he sitten tyhjän arkun.
Kun hauta oli luotu umpeen, sanoi Fauchelevent Jean Valjeanille:
"Lähtekäämme pois. Minä pidän lapion. Kantakaa Te kuokkaa."
Yö teki tuloaan.
Jean Valjeanin oli ensi alussa vaikeata liikkua ja kävellä. Arkussa oli
hän kangistunut ja muuttunut hiukan ruumismaiseksi. Kuoleman jäykkyys
oli alkanut viedä häntä saaliikseen niiden neljän laudan välissä. Hänen
täytyi niin sanoaksemme pudistaa nyt haudan kahleet päältään.
"Taisitte jähmettyä", sanoi Fauchelevent. "Vahinko, että minäkin onnun,
muuten me tästä menisimmekin oikein aika vauhtia."
"Ei haittaa mitään", vastasi Jean Valjean. "Neljä askelta jo jalkani
norjentaa."
He poistuivat samoja lehtokäytäviä, joita ruumisvaunutkin olivat
aikaisemmin kulkeneet. Saavuttuaan suljetulle portille, pisti
Fauchelevent haudankaivajan kortin laatikkoon, portinvartija veti
nuorasta, portti aukeni ja he astuivat kadulle.
"Tämähän käy kuin rasvattu.'" iloitsi Fauchelevent. "Minkä oivan keinon
keksittekään, ukko Madeleine!"
He kulkivat Vaugirardin tulliportistakin maailman yksinkertaisimmalla
tavalla. Hautuumaan lähettyvillä ovat lapio ja kuokka erinomaisia
passeja.
Vaugirardinkadulla ei näkynyt ketään.
"Ukko Madeleine", sanoi Fauchelevent siinä astellessaan ja
tarkastellessaan taloja, "te näette paremmin kuin minä. Ilmoittakaa
minulle, kun tulee numero 87."
"Tuossahan se on aivan edessämme", vastasi Jean Valjean.
"Kadulla ei ole ketään", jatkoi Fauchelevent. "Antakaa minulle kuokka
ja odottakaa minua tässä pari minuuttia."
Fauchelevent meni taloon n:o 87, nousi niin ylös kuin pääsi, sillä
häntä johti vaisto, joka vie köyhän aina ullakkoon, ja koputti pimeässä
erään huonerähjän ovelle. Muuan ääni vastasi:
"Astukaa sisään."
Se oli Gribierin ääni.
Fauchelevent työnsi oven auki. Haudankaivajan asunto oli, kuten kaikki
köyhien asunnot, autio, ahdas hökkeli. Tavaralaatikon tapainen --
ruumisarkku ehkä -- oli kaappina, vanha voi-astia vesisäiliönä,
olkikasa vuoteena, permanto tuoleina ja pöytänä. Nurkassa virui
seinäverhon rääsyllä laiha vaimo ja liuta lapsia yhdessä kasassa. Koko
tämä kurja sisustus osoitti hirveiden mullistusten jälkiä. Oli kuin
olisi siellä tapahtunut oikea maanjäristys. Kaikki esineet oli heitetty
paikoiltaan, rääsyt oli viskelty pitkin lattiaa, ruukut oli rikottu,
äiti oli itkenyt, lapset olivat luultavasti saaneet selkäänsä. Siellä
oli ilmeisesti toimitettu perinpohjaista, hurjaa etsiskelyä.
Haudankaivaja näytti tavattoman innokkaasti haeskelleen korttiansa sekä
panneen koko ullakkokamarin vastaamaan sen katoamisesta, ruukusta aina
vaimoon saakka. Hän oli yhä aivan epätoivoissaan.
Mutta Fauchelevent pyrki liian nopeasti viemään seikkailun ratkaisuun,
huomatakseen tätä menestyksensä surullista puolta.
Hän astui siis sisään ja sanoi:
"Tässä tuon kuokkanne ja lapionne."
Gribier katseli häntä ällistyneenä.
"Tekö siellä olettekin, talonpoika?"
"Ja huomenaamulla saatte periä korttinne hautuumaan portinvartijalta."
Ja hän laski lapion ja kuokan lattialle.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Gribier.
"Se merkitsee, että Te pudotitte kortin taskustanne, että minä löysin
sen maasta Teidän mentyänne, että minä hautasin ruumiin, että minä loin
haudan umpeen, että minä toimitin Teidän työnne, että portinvartijalta
saatte korttinne ja ettei Teidän tarvitse maksaa viittätoista frangia.
Niin on asia, tulokas."
"Kiitos, maalainen!" huudahti Gribier ihastuneena. "Ensi kerralla
maksan minä ryypyt."
8.
Onnistunut kuulustelu.
Tuntia myöhemmin, kun jo oli pilkko pimeä, saapui kaksi miestä ja yksi
lapsi taloon n:o 62 Picpusinkadun varrella. Vanhempi miehistä nosti
vasaraa ja kolkutti.
He olivat Fauchelevent, Jean Valjean ja Cosette.
Molemmat miehet olivat käyneet hakemassa Cosetten sen Ruohotien
hedelmäkaupustelijattaren luota, jonka huomaan Fauchelevent oli uskonut
lapsen edellisenä päivänä. Cosette oli vavissut ja värissyt koko sen
vuorokauden, eikä ymmärtänyt koko asiasta mitään. Hän oli vavissut niin
ettei ollut edes itkua tullut. Hän ei ollut myöskään syönyt eikä
nukkunut lainkaan. Kunnon hedelmäkaupustelijatar oli kysellyt häneltä
sadat asiat, mutta oli ainoaksi vastauksekseen saanut alituisesti saman
juron katseen. Cosette ei ollut henkäissytkään kaikesta siitä, mitä hän
oli nähnyt ja kuullut näinä kahtena viimeisenä päivänä. Hän aavisti
jotakin tärkeätä olevan tekeillä. Hän tunsi syvästi, että nyt oli
oltava "kiltti." Ken ei ole kokenut sitä mahtavaa vaikutusta, joka
saattaa olla seuraavilla kolmella sanalla sopivasti kuiskattuna pienen,
pelästyneen lapsiraukan korvaan: "_Älä puhu mitään_!" Pelko on mykkä.
Eikä muuten kukaan osaakaan niin hyvin salaisuutta säilyttää kuin
lapsi.
Mutta kun hän tämän kamalan vuorokauden kuluttua oli nähnyt Jean
Valjeanin, oli hän päästänyt sellaisen ilonkirkaisun, että ajatteleva
henkilö, joka olisi sattunut sen kuulemaan, olisi siinä kirkaisussa
tuntenut ikäänkuin vapautumuksen kauhistuttavasta kuilusta.
Fauchelevent oli luostarin väkeä ja tiesi tarkalleen tunnussanat.
Kaikki ovet avautuivat.
Siten sai ratkaisunsa tuo kaksinainen ongelma: päästä ulos ja päästä
sisään.
Portinvartija, joka oli saanut määräyksensä, avasi pienen pihalta
puutarhaan päästävän portin, jonka kaksikymmentä vuotta takaperin
saattoi vielä nähdä kadulta käsin pihamuurin perällä, vastapäätä
ajoporttia. Portinvartija vei heidät kaikki kolme tästä portista ja
johdatti heidät sitten puhumoon, missä Fauchelevent oli edellisenä
iltana keskustellut päänunnan kanssa.
Päänunna odotteli heitä rukousnauhaansa hypistellen. Muuan
äänestäjä-äiti seisoi hunnutettuna hänen vierellään. Pieni vahakynttilä
valaisi, tai paremmin sanoen: oli valaisevinansa puhumoa.
Päänunna tarkasteli Jean Valjeania. Ei ole mikään tutkivampi alaspäin
luotua silmää. Sitten hän alkoi kysellä.
"Tekö se olette se veli?"
"Niin, kunnioitettava äiti", ehätti Fauchelevent vastaamaan.
"Mikä on nimenne?" Fauchelevent vastasi: "Ultimus Fauchelevent."
Hänellä oli tosiaankin ollut senniminen veli, joka oli kuollut.
"Mistä olette kotoisin?"
Fauchelevent vastasi jälleen:
"Picquignystä, Amiensin läheltä."
"Vanhako olette?"
Fauchelevent vastasi:
"Viidenkymmenen."
"Mikä olette ammatiltanne?"
Fauchelevent vastasi:
"Puutarhuri."
"Oletteko hyvä kristitty?"
Fauchelevent vastasi:
"Meidän perheessämme ovat kaikki hyviä kristittyjä."
"Onko tämä tyttönen Teidän?"
Fauchelevent vastasi:
"On, kunnioitettava äiti."
"Oletteko hänen isänsä?"
Fauchelevent vastasi:
"Iso-isänsä."
Äänestäjä-äiti sanoi hiljaa päänunnalle:
"Hän vastaa hyvin."
Jean Valjean ei ollut hiiskahtanut sanaakaan.
Päänunna katseli tarkkaavasti Cosettea ja sanoi vuorostaan hiljaa
äänestäjä-äidille:
"Hänestä tulee ruma."
Molemmat äidit keskustelivat sitten hetkisen hyvin hiljaa puhumon
nurkassa, kunnes päänunna käännähti ja sanoi:
"Isä Fauvent, Te saatte kohta toisen kulkushihnan. Niitä tarvitaan
tästä lähin kaksi."
Seuraavana päivänä kuului tosiaankin puutarhasta kahden kulkusen
kilinä, eivätkä nunnat voineet olla kohottamatta hiukan huntunsa
reunaa. He näkivät siellä perällä puiden alla kahden miehen puuhailevan
rinnakkain, Fauventin ja jonkun toisen. Suurenmoinen tapahtuma.
Vaiteliaisuutta rikottiin siihen määrään, että kuiskailtiin toisilleen:
"Se on puutarhurin apulainen."