Jean Valjean oli siis päässyt virallisesti luostarin asukkaaksi. Hän
oli saanut nahkahihnan kulkusineen. Hänen asemansa oli nyt laillisesti
turvattu. Hänen nimensä oli Ultimus Fauchelevent.
Voimakkaimpana tämänsuuntaisen ratkaisun vaikuttimena oli ollut
päänunnan huomautus Cosettesta: "_Hänestä tulee ruma_".
Lausuttuaan tämän ennustuksen otti päänunna Cosetten heti hoiviinsa ja
antoi hänelle kasvatuslaitoksessa paikan armeliaisuusoppilaana.
Tämä kaikki on varsin luonnollista. Vaikka ei luostarissa olekaan
kuvastimia, tuntevat naiset kuitenkin sisällisen ihmisensä. Tytöt,
jotka tuntevat itsensä sieviksi, eivät mielellään rupea nunniksi. Koska
siis näin kutsumus nunnanasemaan tavallisesti on epäsuorassa suhteessa
kauneuteen, toivotaan kokelaiksi mieluummin rumia kuin kauniita. Siitä
johtuu että rumat ovat luostareissa hyvin suuressa arvossa.
Koko ylläkerrottu seikkailu kohotti tavattomasti vanhan Faucheleventin
mainetta. Hänhän oli puuhissaan menestynyt kolminkertaisesti: Jean
Valjeanin suhteen, sillä hänet oli Fauchelevent pelastanut ja
toimittanut suojaan; haudankaivaja Gribierin suhteen, sillä tämän oli
syytä selvittää itselleen: hän säästi minut sakosta; luostarin suhteen,
sillä luostari, piiloittamalla äiti Ristiinnaulitsemisen ruumiin
alttarin alle, oli hänen avullaan puijannut Cesaria, mutta täyttänyt
Jumalan tahdon. Pikku Picpusin kappelissa oli arkku, jossa oli ruumis,
ja Vaugirardin hautuumaan mullassa oli arkku, jossa ei ollut ruumista.
Yleistä järjestystä siten epäilemättä syvästi loukattiin, mutta sitähän
ei kukaan huomannut. Luostarin kiitollisuus Faucheleventia kohtaan
olikin suuri. Faucheleventista tuli palvelijoista parhain ja
puutarhureista oivallisin. Arkkipiispan osuessa ensi kerran luostariin
kertoi päänunna hänen suuruudelleen koko jutun, hiukan niinkuin
tunnustaen ja hiukan niinkuin kehuskellen. Luostarista lähdettyään
kertoi arkkipiispa heti siitä ihastuneena ja tyytyväisenä de Latilille,
kuninkaan veljen rippi-isälle, josta sittemmin tuli Reinsin arkkipiispa
ja kardinaali. Faucheleventin ihailu kulki niin maita ja mantereita ja
saapui lopulta Roomaankin. Me olemme päässeet näkemään silloisen paavin
Leo XII:n kirjeen eräälle sukulaiselleen, joka oli siihen aikaan paavin
pariisilaisen lähettiläskunnan päällikkönä ja jonka nimi, samoin kuin
itse paavinkin, oli Della Genga. Siinä kirjeessä tavataan m.m.
seuraavat rivit: "Eräässä Pariisin luostarissa näyttää olevan
erinomainen puutarhuri, joka on pyhä mies ja jonka nimi kuuluu olevan
Fauvent."
Mutta tämän ihastuksen huminan vienoinkaan leyhäys ei päässyt
tunkeutumaan Faucheleventin hökkeliin. Fauchelevent oksasteli kaikessa
rauhassa puitaan, kitki istutuslavojaan ja peitteli meloonikupujaan,
tietämättä rahtuakaan erinomaisuudestaan ja pyhyydestään. Hänellä oli
yhtä vähän aavistusta kunniastaan kuin jollakin Durhamin ja Surreyn
härällä, jonka kuvan _Illustrated London News_ julkaisee seuraavalla
tiedonannolla varustettuna: _Sarvikarjan kilpailussa palkittu härkä_.
9.
Loppusanat.
Cosette oli yhtä vaitelias luostariin jouduttuaan kuin ennenkin.
Cosette luuli tietystikin olevansa Jean Valjeanin tytär. Muuten ei hän
voinut mitään sanoa, koska hän ei mitään tiennyt, ja vaikka hän olisi
jotakin tiennytkin, ei hän olisi puhunut. Me olemme siitä jo
huomauttaneetkin: ei mikään kasvata niin lasta vaiteliaisuuteen kuin
onnettomuus. Cosette oli saanut kärsiä niin paljon, että hän pelkäsi
puhua, jopa hengittääkin. Viaton sananen vain oli niin usein ennenkin
syössyt hänen niskaansa kokonaisen lumivyöryn! Tuskin oli hän vielä
ennättänyt vähän rauhoittua Jean Valjeanin hoiviin jouduttuaan.
Hän tottui verrattain pian luostariin. Vain Katariinaa hänen oli ikävä,
vaikka hän ei uskaltanut siitä puhua. Kerran hän kuitenkin sanoi Jean
Valjeanille:
"Isä, jos olisin tiennyt, niin olisin ottanut sen mukaani."
Luostarin kasvattina täytyi Cosetten pukeutua oppilaiden pukuun. Jean
Valjean sai toimitetuksi itselleen hänen vanhat vaatteensa. Se oli sama
surupuku, jonka hän oli Cosettelle antanut Thénardierin majatalosta
lähdettäessä. Se ei ollut vielä kovin kulunut. Jean Valjean kätki tämän
puvun sekä hänen villasukkansa ja kenkänsä kanvertilla ynnä muilla
luostareissa niin tavallisilla happi-aineilla varustettuina pieneen
matkalaukkuun, joka hänen oli onnistunut hankkia. Hän sijoitti tämän
laukun tuolille vuoteensa viereen ja säilytti visusti sen avainta.
"Isä", kysyi häneltä kerran Cosette, "mikä se on tuo laatikko tuossa,
joka tuoksuu niin hyvältä?"
Ukko Fauchelevent hyötyi hyvästä työstään muullakin tavoin kuin
saamalla osakseen kunniaa, josta hänellä ei ollut aavistustakaan.
Ensiksikin oli hän siitä onnellinen. Sitten oli hänellä paljon vähemmän
työtä nyt, kun hän oli saanut apulaisen. Ja vihdoin, koska hän oli
suuri tupakan ystävä, hyötyi hän herra Madeleinesta siinäkin suhteessa,
että hän nyt kulutti kolme kertaa enemmän tupakkaan kuin ennen ja
nautti siitä tavattomasti enemmän kuin ennen, sillä herra Madeleine
kustansi kaikki.
Nunnat eivät ottaneet Ultimuksen nimeä käytäntöön, vaan sanoivat Jean
Valjeania _toiseksi Fauventiksi_.
Jos näillä hurskailla naisilla olisi ollut vähänkin Javertin katseen
terävyyttä, olisivat he ehkä piankin huomanneet, että jos oli puutarhan
asioissa poistuttava luostarista, lähti aina vanhempi Fauchelevent, tuo
ijän rasittama, raihnas, ontuva ukko matkaan, eikä koskaan _toinen
Fauvent_. Mutta joko sitten alituisesti Jumalaan tähdätyt silmät eivät
osaa vakoilla tai pitivät nunnat etupäässä huolta toistensa tekemisistä
ja jättämisistä: he eivät kiinnittäneet siihen vähintäkään huomiota.
Muuten teki Jean Valjean erinomaisen viisaasti pysyessään hiljaa ja
asemillaan, sillä Javert piti sitä kaupunginosaa silmällä kokonaisen
kuukauden.
Tämä luostari oli Jean Valjeanille kuin pohjatonten syvyyksien
piirittämä saari. Sen alue oli nyt koko hänen maailmansa. Hän näki
siellä tarpeeksi taivasta ollakseen rauhallinen ja tarpeeksi Cosettea
ollakseen onnellinen.
Hänelle alkoi jälleen hiljainen, lempeä ja miellyttävä elämä.
Hän asui Faucheleventin kanssa samassa hökkelissä puutarhan perällä.
Tässä epäsäännöllisistä kivenjärkäleistä kyhätyssä rakennuspahaisessa,
joka oli pystyssä vielä v. 1845, oli, kuten tiedämme, kolme
huonetta. Näiden huoneiden seinät olivat aivan paljaat, eikä niiden
kalustuksestakaan ollut juuri tietoa. Parhaan niistä oli Fauchelevent
Jean Valjeanin vastusteluista huolimatta luovuttanut herra
Madeleinelle. Tämän huoneen seinää koristi, lukuunottamatta
nauloihinsa ripustettuja kulkushihnaa ja koria vielä kuninkaallinen
paperiraha -- tai rahapaperi -- vuodelta 1793. Se oli kiinnitetty takan
yläpuolelle.[6] Tämän vendéelaisen paperirahan oli seinään naulannut
edellinen puutarhuri, entinen sissi, joka oli taistellut kuninkaan
puolesta vallankumousta vastaan, joka oli kuollut luostarissa ja jonka
seuraajaksi virassa Fauchelevent oli päässyt.
Jean Valjean työskenteli päivät pääksytysten puutarhassa ja osoittautui
siellä erittäin hyödylliseksi. Hän oli muinen ollut puidenkarsijana,
eikä puutarhurin toimi ollut hänelle lainkaan vastenmielinen.
Muistetaanhan hänen sitäpaitsi olleen selvillä monista oivallisista
menettelytavoista ja salaisuuksista kasvien viljelemisessä. Nyt käytti
hän niitä hyväkseen. Melkein kaikki puut olivat saaneet kasvaa omin
päin. Hän niitä oksasteli ja hoiteli ja sai ne tuottamaan oivallisia
hedelmiä.
Cosetten oli lupa joka päivä tulla viettämään tunti Jean Valjeanin
seurassa. Koska sisaret olivat ikäviä ja hän hyvä ja hellä, vertaili
lapsi heitä toisiinsa ja jumaloi häntä. Määrätyllä hetkellä kiiruhti
hän juoksujalkaa hökkeliin. Kun hän astui noihin kehnoihin huoneisiin,
tuntui kuin olisivat kaikki paratiisin sulot lehahtaneet sinne hänen
mukanaan. Jean Valjeanin sielu kirkastui ja hän tunsi onnensa kasvavan
siitä onnesta, jota hän tuotti Cosettelle. Ilo, jonka me muille
aiheutamme, on siitä erinomainen, ettei se muiden heijastusten tavoin
suinkaan heikkene, vaan palajaa meihin entistä säteilevämpänä.
Lomahetkinä katseli Jean Valjean kaukaa Cosetten leikkimistä ja
juoksentelemista ja osasi kyllä eroittaa hänen naurunsa toisten
tyttöjen naurusta.
Sillä nyt nauroi Cosette.
Cosetten piirteetkin olivat jonkun verran muuttuneet. Ahdistava
synkkyys oli niistä kadonnut. Nauru on kuin aurinko: se karkoittaa
talven ihmisen kasvoilta.
Välitunnin loputtua ja Cosetten mentyä jälleen sisään, katseli Jean
Valjean hänen luokkahuoneensa akkunoita ja öisin nousi hän usein
katselemaan hänen makuukammionsa akkunoita.
Jumalalla on omat tiensä. Samoin kuin Cosette, auttoi luostarikin
osaltaan piispan työtä vahvistumaan ja syventymään Jean Valjeanissa.
Varmaa on, että hyveen puolista yksi johtaa ylpeyteen. Sinne vie
paholaisen rakentama silta. Jean Valjean oli ehkä tietämättäänkin hyvin
lähellä tätä puolta ja tätä siltaa silloin kun kaitselmus heitti hänet
Pikku Picpusin luostariin. Niin kauvan kun hän oli verrannut itseään
vain piispaan, oli hän tuntenut itsensä arvottomaksi ja oli nöyrtynyt.
Mutta sitten oli hän alkanut verrata itseään muihin ihmisiin, ja ylpeys
nosti päätään. Kuka tietää? Hän olisi ehkä lopulta vähitellen päätynyt
vihaan. Luostari pysähytti hänet tällä kaltevalla pinnalla. Hän näki
nyt toisen vankeuspaikan. Nuoruudessaan, elämänsä alussa, ja myöhemmin,
aivan äskettäin, oli hän nähnyt ensimäisen, kauhistuttavan, kamalan
paikan, jonka ankaruus oli hänestä aina ollut oikeuden suurimpia
vääryyksiä ja lain suurimpia rikoksia. Nyt näki hän rangaistusvankilan
jälkeen luostarin. Ja ajatellessaan, että hän oli ollut vankilassa ja
että hän nyt oli niin sanoaksemme luostarin katselijana, alkoi hän
tuskaisessa mielessään vertailla niitä keskenään.
Joskus nojasi hän lapionsa varteen ja laskeutui hitaasti mietiskelyn
loppumattomia kiertoportaita alas.
Hän muisteli entisiä osatovereitansa ja heidän kurjia olojaan. Heidän
täytyi nousta auringon mukana ja tehdä työtä yöhön asti. Heidän tuskin
annettiin nukkua. He makasivat kehnoilla kenttävuoteilla, joiden patjat
olivat vain pari tuumaa paksuja, huoneissa, joita lämmitettiin vain
vuoden kylmimpinä kuukausina. Heidän päässään oli hirvittävät punaiset
myssyt. Armosta annettiin heille palttinakaatiot kuumiksi ajoiksi ja
villamekot kovien pakkasien varalta. He saivat juodakseen viiniä ja
syödäkseen lihaa vain ryhtyessään raskaimpiin töihin. Heillä ei ollut
enää nimiä, heidät oli merkitty vain numeroilla, ja numeroita,
kuolleita, tyhjiä numeroita he tavallaan olivatkin. Heidän silmänsä
olivat aina luodut maahan, he puhuivat hiljaa, heidän tukkansa oli
leikattu, heitä piestiin, häpeä ympäröi heidät joka taholta.
Sitten johtui hän tarkastelemaan niitä olentoja, joita hän nyt joka
päivä näki silmäinsä edessä.
Näiden olentojen tukka oli myöskin leikattu, heidän silmänsä olivat
myöskin aina maahan luodut, he puhuivat myöskin hiljaa, he elivät
myöskin, ei suoranaisessa häpeässä, mutta maailman ivailujen esineinä,
heidän selässään ei keppi tanssinut, mutta heidän hartiansa repeli
katumusruoska verille. Heidänkin maailmalliset nimensä olivat
kadonneet, ja heitä mainittiin vain oudoilla, kummallisilla sanoilla.
He eivät saaneet koskaan syödäkseen lihaa eivätkä juodakseen viiniä.
Usein saivat he olla ruoatta aamusta iltaan. Heidän pukunaan ei ollut
punaiset liivit, vaan musta villainen käärinliina, joka rasitti kesällä
ja oli talvella liian kevyt, mutta josta ei millään tavalla saanut
ottaa mitään pois ja johon ei millään ehdolla saanut mitään lisätä.
Heillä ei siis vuodenaikojen mukaan ollut edes palttinapukua eikä
villamekkoa. Ja kuusi kuukautta vuodesta oli heidän päällään
sarssikankainen paita, joka synnytti heissä kuumetta. He eivät asuneet
kovina pakkasina lämmitettävissä avaroissa huoneissa, vaan kopeissa,
joihin ei tehty koskaan tulta. He eivät maanneet kahden tuuman
paksuisilla patjoilla, vaan oljilla. Heidän ei annettu lainkaan
rauhassa nukkua. Joka yö, raskaan päivätyön jälkeen, oli heidän kesken
ensi unen raukeutta, tuskin ehdittyään silmiään sulkea ja lämmitä,
herääminen, nouseminen ja lähteminen rukoilemaan jäätävän kylmään,
synkkään kappeliin ja polvistuminen kivilattialle.
Määrättyinä päivinä täytyi kunkin vuorostaan olla kaksitoista tuntia
yhteen menoon polvillaan lattialla tai pitkänään, kasvot maahan
päin ja käsivarret ristissä. Edelliset olivat miehiä. Nämä olivat
naisia. Mitä olivat tehneet nämä miehet? He olivat varastaneet,
ryövänneet, murhanneet, tappaneet. He olivat rosvoja, väärentäjiä,
myrkynsekoittajia, murhapolttajia, miehentappajia, isiensäsurmaajia.
Mitä olivat tehneet nämä naiset? Eivät mitään.
Yhtäällä rosvous, petos, vääryys, väkivalta, raakuus, murha,
kaikenlaiset pyhyydenraiskaukset, kaikenlaiset tihutyöt. Toisaalla vain
tuo ainoa: viattomuus.
Täydellinen viattomuus, joka ikäänkuin kohoamistaan kohoaa parempia
maailmoita kohti, jota vielä hyve pitelee maassa, mutta jota jo pyhyys
lähestyttää taivaita!
Yhtäällä rikosten tunnustukset, jotka tuskin kuuluvasti puristuvat
huulilta. Toisaalla hairahdusten tunnustukset, jotka lausutaan
vapaasti, lujalla äänellä. Ja mitkä rikokset! Ja mitkä hairahdukset!
Yhtäällä ruton saastainen löyhkä, toisaalla kukkien ihana tuoksu.
Yhtäällä siveellinen mädännys, jota vartioidaan tykein ja sotamiehin ja
joka vähitellen tekee uhreistaan lopun. Toisaalla kaikkien sielujen
siveä sytyntä samasta liedestä. Yhtäällä pimeys. Toisaalla hämärä,
mutta hämärä, jossa valot välähtelevät ja jossa kauniit tähdet
tuikuttavat.
Kaksi orjuuden paikkaa. Toisessa mahdollinen vapautuminen, jokaiselle
tunnettu lain määräämä rangaistusaika tai sitten pako. Toisessa
elinkautinen vankeus. Ainoana toivona häämöittää kaukaa tulevaisuuden
takaa se vapauden valonhäivä, jota ihmiset nimittävät kuolemaksi.
Toisessa pitävät vain kahleet. Toisessa usko.
Mitä lähtee toisesta?
Sanomatonta kirousta, hammastenkiristelyä, vihaa, epätoivoista
ilkeyttä, raivonkarjuntaa inhimillistä yhteiskuntaa ja irvistelevää
ivaa taivasta vastaan.
Mitä lähtee toisesta?
Siunausta ja rakkautta.
Ja näissä niin samanlaisissa ja kuitenkin niin erilaisissa paikoissa
toimivat nämä molemmat erinäiset ihmisryhmät samaa: harjoittavat
sovitusta.
Jean Valjean ymmärsi varsin hyvin edellisten sovituksen:
henkilökohtaisen, omakohtaisen sovituksen. Mutta hän ei ymmärtänyt
jälkimäisten, näiden tahrattomain, viattomain olentojen sovitusta ja
hän kysyi vavisten itseltään: "Mitä sovitusta? Mitä sovitusta?"
Ääni vastasi hänen omastatunnostaan: "Jumalallisinta kaikista
inhimillisistä hyveistä: sovitusta toisten puolesta."
Me emme suinkaan esitä tässä omia mielipiteitämme, me vain kerromme. Me
asetumme Jean Valjeanin näkökannalle ja me kuvailemme vain hänen
vaikutelmiaan.
Hän näki edessään kieltäytymyksen korkeimman huipun, kaiken mahdollisen
hyveen jaloimman saavutuksen; viattomuuden, joka antaa ihmisille synnit
anteeksi ja sovittaa ne heidän sijastaan; ilomielin kestetyn orjuuden,
toivotut kidutukset, halutut kärsimykset sielujen, jotka eivät ole
syntiä tehneet, jotta voisivat puhdistaa sieluja, jotka ovat
hairahtuneet; Jumalan rakkauteen vaipuneen ihmiskunnan rakkauden, joka
siitä huolimatta pysyy edellisestä selvästi eroitettuna ja rukoilevana;
heikkoja, lempeitä olentoja, jotka ovat saaneet osakseen rangaistujen
kurjuuden ja palkittujen hymyn.
Ja hän muisti, että oli uskaltanut valittaa.
Usein nousi hän keskellä yötä kuuntelemaan näiden viattomain, ankaran
taakan rasittamain olentojen kiitoslaulua, ja tunsi kylmien väreiden
käyvän läpi ruumiinsa ajatellessaan, että ne, joita rangaistus ansiosta
kohtasi, kohottivat äänensä taivaaseen vain herjatakseen, ja että
hänkin, kurja, oli näyttänyt nyrkkiä Jumalalle.
Omituinen seikka, joka vaivutti hänet syviin mietteisiin kuin
kaitselmuksen varoittava kuiskaus: muurin yli kiipeäminen, kaikkien
esteiden, jopa kuolemankin uhmaileminen, vaikeat ja vaaralliset
seikkailut, kaiken tämän oli hän tehnyt ja kestänyt päästäkseen pois
toisesta sovituksen paikasta ja tullakseen toiseen. Oliko se hänen
kohtalonsa vertauskuva?
Tämä talo oli myöskin vankila ja oli hyvin sen kaamean paikan
kaltainen, josta hän oli paennut, eikä hän kuitenkaan ollut osannut
odottaakaan mitään sellaista.
Hän näki jälleen rautaportteja, salpoja, ristikko-akkunoita, keiden
pidättimiksi? Enkelien.
Samat korkeat muurit, jotka hän oli nähnyt tiikerien ympärillä, ne näki
hän nyt taas vuonien ympärillä.
Se oli sovituksen paikka, mutta ei rangaistuksen. Ja kuitenkin oli se
synkeämpi, kaameampi ja armottomampi kuin tuo toinen. Näitä neitseitä
kuritettiin vielä ankarammin kuin noita hirtehisiä. Hyinen, kolea
viima, viima, joka oli palelluttanut hänen nuoruutensa, puhalsi läpi
korppikotkien rautakangin ja salparaudoin suljetun luolan. Mutta viima
vielä purevampi, vielä hyytävämpi puhalsi läpi kyyhkyslakan. Miksi?
Kun hän näitä ajatteli, raukesi kaikki hänessä tämän ylevän salaisuuden
edessä.
Näissä mietteissä hävisi ylpeys. Hän meni usein itseensä. Hän tunsi
itsensä heikoksi vaivaiseksi ja vuodatti usein kyyneleitä. Kaikki, mikä
kuuden kuukauden aikana oli astunut hänen elämäänsä, veti häntä piispan
hurskaiden neuvojen puoleen. Cosette rakkauden, luostari nöyryyden
voimalla.
Joskus iltaisin, hämärissä, hetkellä, jolloin puutarha oli tyhjä,
nähtiin hänet polvillaan keskellä kappeliin päättyvää lehtokujaa, saman
akkunan edessä, josta hän luostariintulo-yönään oli kurkistellut
kappeliin, kääntyneenä suuntaan, missä hän tiesi sovitusta harjoittavan
sisaren makaavan pitkänään rukoilemassa. Hänkin rukoili, näin
polvistuneena tämän sisaren eteen.
Näytti kuin ei hän olisi uskaltanut polvistua suoraan Jumalan eteen.
Kaikki, mikä häntä ympäröi, tämä rauhallinen puutarha, nämä tuoksuvat
kukat, nämä iloisesti huudahtelevat lapset, nämä vakavat hurskaat
naiset, tämä hiljainen luostari, kaikki tekivät häneen syvän
vaikutuksen, ja vähitellen astui hänen sieluunsa tämän luostarin
hiljaisuus, näiden kukkien tuoksu, tämän puutarhan rauha, näiden
naisten hurskas vakavuus, näiden lasten iloisuus. Ja sitten hän
ajatteli, että kaksi Jumalan taloa oli ottanut hänet hoimiinsa kahtena
hänen elämänsä ratkaisevana hetkenä, yksi silloin kun kaikki portit
häneltä sulkeutuivat ja kun inhimillinen yhteiskunta työnsi hänet
luotaan, toinen silloin kun inhimillinen yhteiskunta alkoi häntä
jälleen vainota ja kun rangaistusvankila oli uudelleen avautumassa; ja
että hän ilman ensimäistä olisi vaipunut jälleen rikoksiin ja ilman
toista kärsimyksiin.
Koko hänen sydämensä suli kiitolliseksi, ja hän tunsi rakkauden voiman
paisuvan itsessään yhä väkevämmäksi.
Useampia vuosia kului näin. Cosette kasvoi.