Jean Valjean näki hänen kiiruhtavan puutarhan läpi niin nopeasti kuin
hänen rampa jalkansa suinkin salli ja vilkaisevan väliin
meloonilaitteitansa.
Kahdeksan, kymmenen minuutin päästä koputti ukko Fauchelevent, jonka
kulkunen ajoi kaikki nunnat pakoon, hiljaa eräälle ovelle, ja sen oven
takaa vastasi lempeä ääni: "_Ijankaikkisesti, ijankaikkisesti_", s.o.
_Astukaa sisään_.
Tämän oven kautta päästiin puhumoon, jossa puutarhuri sai käydä
ammattiinsa kuuluvia asioita suorittamassa. Tämä huone oli aivan
neuvossalin vieressä. Päänunna istui puhumon ainoalla tuolilla
odottamassa Faucheleventia.
2.
Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.
Kiihtynyt, mutta kuitenkin vakava ilme on muutamissa tilaisuuksissa
ominaista erinäisille luonteille ja erinäisten ammattien
harjoittajille, etenkin papeille ja luostarien asukkaille.
Faucheleventin astuessa huoneeseen näkyi tämä kaksinainen ilme selvästi
päänunnan kasvoilla. Päänunna oli juuri tuo viehättävä ja oppinut neiti
de Blemeur, äiti Innocentia, joka tavallisesti oli aina iloinen.
Puutarhuri tervehti pelokkaasti ja pysähtyi kynnykselle. Päänunna, joka
solmieli rukousnauhaansa, kohotti katseensa ja sanoi:
"Ah! Tekö siinä olettekin, isä Fauvent?"
Tämä lyhennys oli otettu käytäntöön luostarissa.
Fauchelevent toimitti tervehdyksensä uudelleen.
"Isä Fauvent, minä kutsuin Teitä."
"Tässä minä olen, kunnioitettava äiti."
"Minulla on Teille jotakin sanomista."
"Niin minullakin", sanoi Fauchelevent rohkeasti, pelästyen itsekin
uskaliaisuuttaan, "minullakin olisi jotakin sanomista hyvin
kunnioitettavalle äidille."
Päänunna katsahti häneen.
"Ah! Te haluatte ilmoittaa minulle jotakin."
"Minä haluan rukoilla Teiltä jotakin."
"Puhukaa siis!"
Ukko Fauchelevent, entisenä käräjäkirjurina, kuului niiden talonpoikien
joukkoon, jotka eivät vähiä hämmästy. Ovela typeryyskin on voimaa: sitä
ei osaa kukaan epäilläkään, se kun näyttää niin viattomalta. Yli kaksi
vuotta oli jo Fauchelevent asunut luostarissa ja päässyt sillä välin
selville monesta seikasta. Vaikka hän olikin aina yksinään, ja
uutterasti puutarhahommissaan, oli hänellä kuitenkin yllin kyllin
tilaisuutta ja aikaa uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen kun oli
pysytteleminen melkoisen matkan päässä noista huntupeitteisistä
naisista, näki hän heidät vain haamujen vilinänä. Mutta
tarkkaavaisuutensa ja älykkäisyytensä avulla oli hän kyennyt loihtimaan
lihaa ja verta kaikkiin näihin varjoihin ja herättämään nämä kuolleet
henkiin. Hän oli kuin kuuro, jonka näkö tarkistuu, ja kuin sokea, jonka
kuulo kehittyy tavallista terävämmäksi. Sitäpaitsi oli hän päässyt
perille eri soittojen merkityksestä, niin ettei tämä umpimielinen,
vaitelias luostari kyennyt enää peittämään häneltä mitään: tämä kivinen
kummitus kuiskasi kaikki salaisuutensa hänen korvaansa. Mutta
Fauchelevent, vaikka tiesikin kaikki, ei ollut tietävinään mitään. Se
kuului hänen oveluuteensa. Koko luostari piti häntä aivan typeränä ja
älyttömänä. Suuri ansiopuoli muuten uskonnollisessa suhteessa.
Äänestäjä-äidit pitivät paljon Faucheleventista. Hän oli typerä ja
mykkä. Hän herätti luottamusta. Sitäpaitsi oli hän hyvin säännöllinen,
ja poistui luostarista vain aivan ilmeisen puutarhaa koskevan
välttämättömyyden pakosta. Tällaisesta käyttäytymisestä oli hän
joutunut hyviin kirjoihin. Mutta niin vähän kuin hän pääsikin
tekemisiin muiden ihmisten kanssa, oli hän kuitenkin ehtinyt panna
kahden miehen kielet liikkumaan: luostarissa portinvartijan, jolta hän
kuuli kaikki puhumon seikat, ja hautuumaalla haudankaivajan, jonka
avulla hän perehtyi hautaamisen erikoiskysymyksiin. Niin että hän siten
oli päässyt nunnista selville kahdessa suhteessa: elämässä ja
kuolemassa. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt tietojaan väärin. Kuten
sanottu, pitivätkin luostarin asukkaat hänestä paljon. Hän oli vanha,
ontuva, ei juuri nähnyt eikä ehkä kuullutkaan: mainioita ominaisuuksia!
Hänen tilalleen ei olisi hevin saatu toista yhtä sopivaa.
Ukko alkoi siis miehen varmuudella, joka tietää olevansa hyvissä
kirjoissa, pitää kunnioitettavalle päänunnalle maalaisesti sekavaa ja
vaikeatajuista puhetta. Hän selitteli pitkälti vanhuuttansa,
raihnaisuuttansa, vuosiensa painoa, joka vähitellen alkoi tuntua
kaksinkertaiselta, hän puhui työn yhä kasvavista vaatimuksista,
puutarhan avaruudesta, valvottavista öistä, kuten esim. edellisestä,
jolloin oli kuunpaisteen takia täytynyt käydä laittamassa olkipeitteet
meloonikellojen suojaksi, kunnes hän vihdoinkin saapui asian ytimeen:
hänellä oli veli -- päänunna liikahti -- ijäkäs veli -- päänunna
liikahti jälleen, mutta tyyntyneenä -- joka, jos niin sallittaisiin,
tulisi asumaan hänen luokseen, avustamaan häntä töissä; tämä veli oli
muka aivan erinomainen puutarhuri, luostari hyötyisi hänestä aika
tavalla, paljon enemmän kuin hänestä; mutta ellei tätä veljeä sopinut
apulaiseksi ottaa, niin kyllä hän, vanhempana, ijän murtamana ja kohta
työhön kykenemättömänä, poistuisi paikastaan, vaikkakin luonnollisesti
hyvin haikein mielin; sitten oli hänen veljellään vielä pikku tyttö,
jonka hän toisi luostariin mukanaan, joka siellä saisi hurskaan ja
jumalisen kasvatuksen ja joka, kuka tiesi, kerran astuisi nunnien
joukkoon.
Kun hän oli lopettanut, herkesi päänunna siirtelemästä rukousnauhansa
helmiä ja sanoi:
"Voisitteko iltaan mennessä hankkia tänne vahvan rautakangen?"
"Mitä sillä?"
"Sitä käytettäisiin vipusimena."
"Kyllä, kunnioitettava äiti", vastasi Fauchelevent.
Lisäämättä enää sanaakaan nousi päänunna istuimeltaan ja astui
viereiseen huoneeseen, jota käytettiin neuvottelusalina ja jossa
äänestäjä-äidit otaksuttavasti olivat koolla. Fauchelevent jäi yksin.
3.
Äiti Innocentia.
Kului neljännestunti. Päänunna palasi ja istuutui jälleen tuolilleen.
Molemmat keskustelijat näyttivät hiukan hämmentyneiltä. Me koetamme
parhaamme mukaan esittää tässä heidän puhelunsa sanasta sanaan.
"Isä Fauvent?"
"Kunnioitettava äiti?"
"Tunnettehan kappelin?"
"Onhan minulla siellä pieni koppi, mistä kuuntelen messuja ja muita
kirkonmenoja."
"Töittenne vaatiessa olette kai käynyt kuorissa?"
"Pari, kolme kertaa."
"Olisi nostettava muuan kivi paikoiltaan."
"Raskaskin?"
"Lattiakivi alttarin vierestä."
"Maanalaisen kammion sulkukivi."
"Niin."
"Kyllä siihen tarvittaisiin kaksi miestä."
"Äiti Taivaaseenastuminen, joka on väkevä kuin mies, auttaa Teitä
kyllä."
"Nainen ei ole koskaan miehen veroinen."
"Meillä on vain yksi nainen Teidän avuksenne. Jokainen tekee
parhaansa. Vaikka don Mabillon sanoo pyhän Bernhardin kirjoittaneen
neljäsataaseitsemäntoista lähetyskirjettä ja vaikka Merlonus Horstius
väittää hänen kirjoittaneen vain kolmesataakuusikymmentäseitsemän, en
minä silti lainkaan halveksi Merlonus Horstiusta."
"En minäkään."
"Kukin ahertakoon voimiensa mukaan. Luostari ei ole mikään lautatarha."
"Eikä nainen ole mikään mies. Veljeni se vasta väkevä olisi!"
"Onhan Teillä rautakanki."
"Kyllähän se on ainoa avain, joka sopii tämänlaisiin oviin, mutta..."
"Kivessä on rengas."
"Minä pistän rautakangen siihen renkaaseen."
"Ja kivi on laitettu pyöriväksi."
"Hyvä on, kunnioitettava äiti. Kyllä minä avaan sen maanalaisen
kammion."
"Ja neljä veisaaja-äitiä voitte myös saada avuksenne."
"Entä kun kammio on auki?"
"Sitten se on suljettava."
"Siinäkö kaikki?"
"Ei."
"Suvaitkaa antaa määräyksenne, hyvin kunnioitettava äiti."
"Fauvent, me luotamme Teihin."
"Olen käytettävissänne, kunnioitettava äiti."
"Osaatteko vaieta?"
"Osaan, kunnioitettava äiti."
"Kun kammio on auki..."
"Niin minä suljen sen."
"Mutta ennen..."
"Mitä, kunnioitettava äiti?"
"Täytyy sinne laskea jotakin."
Syntyi hetkisen hiljaisuus. Päänunna, vedettyään alahuulensa kureeseen,
joka saattoi merkitä epäröimistä, katkaisi sen kuitenkin pian.
"Isä Fauvent?"
"Kunnioitettava äiti?"
"Tiedättekö, että muuan äideistä kuoli tänä aamuna?"
"En."
"Te ette siis kuullut kellon soittoa?"
"Puutarhan perälle ei kuulu mitään."
"Tosiaanko?"
"Tuskin eroitan kilinää, joka kutsuu minua kunnioitettavan äidin
puheille."
"Hän kuoli päivän koittaessa."
"Tänä aamuna ei tuuli puhaltanut minun asuntooni päin."
"Hän oli äiti Ristiinnaulitseminen... Autuas."
Päänunna vaikeni, liikutteli jonkun aikaa huuliaan ikäänkuin hiljaa
rukoillen ja jatkoi sitten:
"Kolme vuotta takaperin palasi muuan jansenilainen, rouva de Béthune,
oikeaan uskoon, vain nähtyään äiti Ristiinnaulitsemisen rukoilevan."
"Oikein, nyt kuulenkin kuolinkellojen soivan, kunnioitettava äiti."
"Äidit kantoivat hänet vainajien huoneeseen kirkon viereen."
"Tiedän."
"Kukaan muu mies kuin Te ei voi eikä saa astua siihen huoneeseen.
Pitäkää siitä huoli. Olisipa sekin näky, jos joku mies astuisi
vainajien huoneeseen!"
"Useammin!"
"Kuinka?"
"Useammin!"
"Mitä Te sanotte?"
"Minä sanon: useammin."
"Useammin kuin mikä?"
"Kunnioitettava äiti, minä en sano useammin kuin mikä, minä sanon
useammin."
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte. Miksi sanotte: useammin?"
"Sanoakseni kuten Tekin, kunnioitettava äiti."
"Mutta enhän minä ole sanonut: useammin."
"Te ette ole niin sanonut, mutta minä sanoin niin, sanoakseni kuten
Tekin."
Samassa löi kello yhdeksän.
"Kello yhdeksän aamulla ja kaikkina hetkinä olkoon ylistetty ja
kiitetty alttarin pyhä sakramentti", hokaisi päänunna.
"Aamen", vahvisti Fauchelevent.
Kello tuli lyönteineen sopivaan aikaan. Se teki lopun
_useammin-väittelystä_. Luultavaa on, että ilman niitä lyöntejä eivät
päänunna eikä Fauchelevent olisi milloinkaan selvinneet siitä
vyyhdestä.
Fauchelevent pyyhkieli otsaansa.
Päänunna mumisi jälleen itsekseen, varmaankin jotakin hyvin pyhää asiaa
ajatellen, mutta korotti sitten taas äänensä.
"Eläessään sai äiti Ristiinnaulitseminen kääntymyksiä aikaan. Kuoltuaan
on hän varmasti tekevä ihmeitä."
"Varmasti, varmasti!" kiiruhti vakuuttamaan Fauchelevent, joka nyt koki
selvittäytyä kompastuksestaan ja varoa uudelleen takertumasta
sanoihinsa.
"Isä Fauvent, sisarkunta on saanut erikoisen siunauksen äiti
Ristiinnaulitsemisessa. Epäilemättä ei ole kaikkien sallittu kuolla
kuten Bérullen kardinaalin messua lukiessaan eikä lennättää sieluansa
Jumalan luo lausuessaan sanoja: _Hanc igitur oblationem_. Mutta vaikka
ei hän saanutkaan osakseen niin suurta onnea, niin kuoli äiti
Ristiinnaulitseminen kuitenkin hyvin kauniisti ja arvokkaasti. Hän oli
täydessä tajussaan viimeiseen hetkeensä asti. Hän puhutteli meitä ja
sitten puhutteli hän enkeleitä. Hän antoi meille viimeiset
määräyksensä. Jos Teidän uskonne olisi hiukankaan vahvempi, ja jos Te
olisitte voinut olla hänen kopissaan, olisi hän parantanut Teidän
jalkanne pelkällä kosketuksellaan. Hän hymyili. Me tunsimme kaikki
hänen nousevan ylös Jumalassa. Tässä kuolemistavassa oli paratiisin
esimakua."
Fauchelevent luuli päänunnan lopettaneen rukouksensa.
"Aamen", sanoi hän.
"Isä Fauvent, vainajien tahto on täytettävä."
Päänunna siirteli jälleen muutamia rukousnauhansa helmiä. Fauchelevent
oli vaiti. Sitten jatkoi päänunna:
"Minä olen kysynyt tästä asiasta neuvoa useilta hengenmiehiltä, jotka
pappeina työskentelevät Herran viinamäessä ja joiden korjaama sato on
ihmeellinen."
"Kunnioitettava äiti, kyllä täältä kuulee kuolinkellojen soiton paljon
paremmin kuin puutarhasta."
"Sitäpaitsi ei hän ole enää mikään vainaja vain, hän on pyhimys."
"Kuten tekin, kunnioitettava äiti."
"Hän lepäsi arkussaan jo kaksikymmentä vuotta, pyhän isämme Pius VII:n
erikoisella luvalla."
"Samanko, joka kruunasi keis .... Buonaparten?"
Moinen muistutus ei lainkaan sopinut niin taitavan miehen suuhun kuin
Fauchelevent oli. Onneksi ei päänunna ajatuksiinsa vaipuneena joutanut
sitä kuulemaan. Päänunna jatkoi:
"Isä Fauvent?"
"Kunnioitettava äiti?"
"Pyhä Diodorus, Kappadokian arkkipiispa, tahtoi hautakiveensä
kirjoitettavaksi vain tämän ainoa sanan: _Acarus_, joka merkitsee: maan
matonen. Se tehtiin. Onko se totta?"
"On, kunnioitettava äiti."
"Autuas Mezzocanus, Aquilan pappi, tahtoi hautansa hirsipuun alle.
Hänen tahtonsa täytettiin."
"Se on totta."
"Pyhä Terentius, mereen Tiberin suulle rakennetun satamakaupungin
piispa, pyysi hautakiveensä kaiverrettavaksi isänmurhaajain merkin,
toivossa, että ohikulkijat sylkisivät hänen haudalleen. Merkki
kaiverrettiin. Vainajia täytyy totella."
"Niin tapahtukoon."
"Pyhän Bernhard Guidoniksen ruumis, saman Bernhardin, joka oli syntynyt
Ranskassa Roche-Abeillen lähistöllä, vietiin hänen nimenomaisesta
määräyksestään ja huolimatta Kastilian kuninkaan vastustuksesta
dominikaanimunkkien kirkkoon Limogesiin, vaikka Bernhard Guidonis
olikin ollut Tuyn piispana Espanjassa. Voiko kukaan väittää tätä
vastaan?"
"Ei millään muotoa, kunnioitettava äiti."
"Tapauksen todistaa varmaksi Plantavit de la Fosse."
Muutamat helmet soluivat jälleen hiljaa päänunnan sormien lomitse. Hän
jatkoi:
"Isä Fauvent, äiti Ristiinnaulitseminen on haudattava samaan arkkuun,
missä hän on maannut jo kaksikymmentä ajastaikaa."
"Se on oikein."
"Se on vain entisten unien jatkoa."
"Minun tulee siis naulata hänen arkkunsa kansi kiinni?"
"Niin."
"Me jätämme siis hautaustoimiston avun huomioonottamatta?"
"Aivan niin."
"Minä olen korkeasti kunnioitettavan sisarkunnan käskettävissä."
"Neljä veisaaja-äitiä tulevat Teitä auttamaan."
"Arkun naulaamisessako? Siihen en heitä tarvitse."
"Ette, sillä kysymys on arkun laskemisesta..."
"Minne?"
"Maanalaiseen kammioon."
"Mihin maanalaiseen kammioon?"
"Alttarin alle."
Fauchelevent sävähti.
"Maanalaiseen kammioon, alttarin alle!"
"Alttarin alle."
"Mutta..."
"Te hankitte rautakangen."
"Niin, mutta..."
"Te nostatte kiven paikoiltaan kangen ja renkaan avulla."
"Mutta..."
"Vainajia täytyy totella. Äiti Ristiinnaulitsemisen tahto oli, että
hänet haudattaisiin maanalaiseen kammioon alttarin alle, ettei häntä
millään ehdolla vietäisi saastaiseen maahan, vaan että hän saisi levätä
kuolleenakin siinä, missä oli elävänä rukoillut. Hän pyysi, s.o. käski
meitä noudattamaan hänen tahtoansa."
"Mutta sehän on kiellettyä."
"Ihmisten kielto, Jumalan käsky."
"Jos ne saisivat siitä vihiä?"
"Me luotamme Teihin."
"Ah, minä olen kivenpalanen seinästänne."
"Neuvosto on kokoontunut. Äänestäjä-äidit, joiden mieltä vielä
äsken kysyin ja jotka yhä pohtivat asiaa, päättivät, että äiti
Ristiinnaulitseminen on tahtonsa mukaisesti haudattava arkkuunsa
alttarin alle. Ajatelkaahan, isä Fauvent, jos täälläkin alkaisi
tapahtua ihmeitä! Mikä kunnia Jumalassa luostarille! Ihmeet ovat
ennenkin haudoista lähteneet."
"Mutta, kunnioitettava äiti, jos terveyslautakunnan tarkastusmies..."
"Pyhä Benedikt II vastusti eräässä hautaus-asiassa Konstantinus
Pogonatista."
"Jos poliisi..."
"Konodemarius, yksi niistä seitsemästä saksalaisesta kuninkaasta, jotka
Konstantiuksen hallitessa tunkeutuivat Galliaan, myönsi erikoisesti
nunnille ja munkeille oikeuden tulla haudatuiksi soveliaasti, s.o.
alttarin alle."
"Mutta maaherran virastosta..."
"Maailma ei merkitse mitään ristin rinnalla. Martinus,
kartesiolaisveljien yhdestoista kenraali, antoi yhdyskunnalleen tämän
muistolauseen: _Stat crux dum volvitur orbis_."
"_Aamen_", tokaisi Fauchelevent, joka vähääkään hämmentymättä pääsi
tällä aamenellaan pälkähästä joka kerta kun ei ymmärtänyt latinaa.
Ihminen, jonka on liian kauvan täytynyt olla vaiti, ei pidä
kuulijakunnallaan väliä. Sinä päivänä, jolloin puhetaidon opettaja
Gymnastoras pääsi vankilasta, tunsi hän polttavaa halua saada
vihdoinkin purkaa kaikki nokkelat käänteensä ja ajatusjohdattelunsa
ruumiistaan, pysähtyi ensimäisen puun eteen, jonka tapasi, piti sille
pitkän puheen ja koki kaikin keinoin voittaa sen vakaumuksen
puolelleen. Päänunna, joka hänkin oli vaiteliaisuussäännön alainen ja
jonka varastot olivat myöskin ennättäneet täyttyä kukkuroilleen, nousi
seisomaan ja alkoi puhua nopeasti ja tulvailemalla kuin sulkeistaan
vapautettu virta:
"Minulla on oikealla puolellani Benedikt ja vasemmalla Bernhard. Kuka
oli Bernhard? Clairvauxin ensimäinen päämunkki. Bourgognelainen
Fontaines on siunattu seutu, koska se näki hänen syntyvän. Hänen isänsä
nimi oli Técelin ja hänen äitinsä Alèthe. Hän alkoi Citeauxissa ja
päätyi Clairvauxiin. Wilhelm de Champeaux, Châlon-sur-Saônen piispa
määräsi hänet päämunkiksi. Hänellä oli kaikkiaan seitsemänsataa
kokelasta ja hän perusti yhteensä satakuusikymmentä luostaria. Hän
kukisti Abeilardin Sensin kirkolliskokouksessa v. 1140 sekä Pietari
Bruysin ja hänen oppilaansa Henryn ynnä lisäksi erään lahkokunnan,
jonka tunnustajia sanottiin apostolisiksi. Hän solmi sanoissa Arnold de
Brescen, masensi munkki Raoulin, juutalaisteurastajan, hallitsi Reimsin
kirkolliskokousta v. 1148, tuomitutti Gilbert de la Poreen, Poitiersin
piispan, samoin kuin Éon de l'Étoilenkin, sovitti ruhtinasten riidat,
opetti nuorta kuningas Ludvigia, neuvoi paavi Eugenius III:tta,
järjesti temppeliherrain ritarikunnan, saarnasi ristiretkeä, teki
kaksisataaviisikymmentä ihmetyötä eläessään, niistä yhtenä ainoana
päivänä kolmekymmentäyhdeksän. Kuka oli Benedikt? Hän oli Monte
Cassinon patriarkka. Hän oli toinen pyhän luostarilaitoksen perustaja,
länsimaiden Basilius. Hänen perustamastaan veljeskunnasta on lähtenyt
neljäkymmentä paavia, kaksisataa kardinaalia, viisikymmentä
patriarkkaa, tuhatkuusisataa arkkipiispaa, neljätuhattakuusisataa
piispaa, neljä keisaria, kaksitoista keisarinnaa, neljäkymmentäkuusi
kuningasta, neljäkymmentäyksi kuningatarta, kolmetuhattakuusisataa
pyhimystä, ja se on ollut olemassa tuhatneljäsataa vuotta. Yhtäällä
pyhä Bernhard. Toisaalla terveyslautakunnan tarkastusmies! Yhtäällä
pyhä Benedikt. Toisaalla poliisi! Valtio, terveyslautakunta,
hautaustoimisto, määräykset, hallitukset, mitä meidän on niistä
välittäminen? Tokkohan kukaan ohikulkija paheksisi tapaa, jolla meitä
kohdellaan? Meillä ei ole edes oikeutta lahjoittaa tomuamme Jeesukselle
Kristukselle! Teidän terveyslautakuntanne on vallankumouksen
keksintöjä. Jumala tehdään poliisista riippuvaksi, sellainen on aika,
jossa elämme. Vaiti, Fauvent!"
Fauchelevent ei ollut oikein omilla asioillaan tämän ryöpyn kestäessä.
Mutta päänunna jatkoi:
"Luostarin oikeutta omalla tavalla haudata kuolleensa ei epäile kukaan.
Vain hurjan kiihkon sokaisemat harhauskoiset voivat sen kieltää. Me
elämme kauhistuttavan sekasorron aikaa. Siitä ei ole aavistustakaan,
mitä pitäisi tietää, mutta siitä ollaan kyllä selvillä, minkä pitäisi
ainiaaksi jäämän pimeyden peittoon. Raakuus, typeryys ja jumalattomuus
vallitsevat. Tänä aikana on ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä eroitusta
pyhän Bernhardin ja erään n.k. Köyhien Katolilaisten Bernhardin
välillä, joka oli vain tavallinen maalaispappi ja joka eli
kolmannellatoista vuosisadalla. Muutamat menevät pyhyyden
häväisemisessään niinkin pitkälle, että vertaavat Ludvig XVI:n
mestauslavaa Jeesuksen Kristuksen ristiin. Ja kuitenkin oli Ludvig XVI
vain kuningas. Mitä siis enää Jumalasta välitetään! Ei ole enää oikeata
eikä väärää, ei hurskaita eikä jumalattomia. Voltairen nimi kyllä
tunnetaan, mutta Cesar de Busista ei tiedetä mitään. Ja kuitenkin on
Cesar de Bus autuas ja Voltaire kirottu. Viimeinenkin arkkipiispa,
Périgordin kardinaali, ei tiennyt edes, että Kaarle de Gondren seurasi
Berulleä, että Frans Bourgoin seurasi Gondrenia, että Johannes Frans
Senault seurasi Bourgoinia ja että Sainte-Marthen isä seurasi Johannes
Frans Senaultia. Tunnetaan kyllä isä Cotonin nimi, ei siksi, että hän
oli yksi rukous-isäin veljeskunnan kolmesta perustajasta, vaan siksi,
että hugenottikuningas Henrik IV muodosti hänen nimestään kirosanansa.
Mikä tekee pyhän Frans de Salesin miellyttäväksi maailman silmille, on
se seikka, että hän tapasi harjoittaa petosta pelissä. Ja sitten
hyökätään uskonnon kimppuun. Miksi? Koska on ollut olemassa huonoja
pappeja, koska Sagittarius, Gapin piispa, oli Salonen, Embrunin piispan
veli ja koska molemmat seurasivat Mommolia. Mitä se tekee? Estääkö se
Martinus Toursilaista olemasta pyhimys ja antamasta viittansa puoliskoa
kerjäläiselle? Vainotaan pyhimyksiä. Suljetaan silmät totuudelta.
Pimeässä kulkeminen on tullut tavaksi. Verenhimoisimpia petoja ovat
sokeat pedot. Kukaan ei enää tosissaan ajattele helvettiä. Ah sitä
ilkeätä kansaa! Kuninkaan puolesta merkitsee nykyään samaa kuin
vallankumouksen puolesta. Nykyään ei enää tunneta velvollisuuksia ei
eläviä eikä kuolleita kohtaan. On kielletty kuolemasta hurskaasti.
Hautaaminenkin on vain tavallinen virka-asia. Kaikki tämä kauhistaa ja
surettaa. Pyhä Leo II kirjoitti varta vasten kaksi kirjettä, toisen
Pietari Notariolle, toisen länsigoottien kuninkaalle, evätäkseen ja
vastustaakseen vainajia koskevissa asioissa maaherran määräämisoikeutta
ja keisarin ylivaltaa. Gautier, Châlonsin piispa, ei samassa
kysymyksessä antanut perää Otolle, Bourgognen herttualle. Muinoin
olikin maallinen virkavalta siitä seikasta meidän kanssamme yhtä
mieltä. Ennen oli meillä sijamme neuvospöytien ääressä, missä
maallisiakin asioita ratkaistiin. Citeauxin päämunkki, veljeskunnan
kenraali, oli vakinaisena neuvoksena Bourgognen parlamentissa.
Ja niin me teimme kuolleillemmekin mitä tahdoimme. Eikö pyhän
Benediktinkin ruumis lepää Fleuryn luostarissa, jota nimitetään
Saint-Benoît-sur-Loireksi, vaikka pyhä Benedikt kuoli Italiassa Monte
Cassinossa, lauvantaina 21 päivänä maaliskuuta vuonna 543? Sitä vastaan
ei voida väittää. Minä kauhistun lahkolaisia, minä vihaan kirkon
vastustajia, minä inhoan kerettiläisiä, mutta enemmän minä vielä
inhoaisin jokaista, joka uskaltaisi sanoa minun olevan väärässä.
Tarvitsee vain lukea Arnold Wionia, Gabriel Buceliniä, Trithemeä,
Maurolicusta ja don LLukas Acherylaista."
Päänunna hengähti ja kääntyi sitten Faucheleventin puoleen:
"Isä Fauvent, se on siis sovittu?"
"Minä tottelen."
"Hyvä on."
"Minä teen kaikkeni luostarin hyväksi."
"Asia on siis ratkaistu. Te suljette arkun. Sisaret kantavat sen
kappeliin. Ruumis siunataan. Sitten palaavat kaikki luostariin. Kello
yhdentoista ja keski-yön välillä palaatte te rautakankinenne. Kaikki
tapahtuu mitä syvimmässä salaisuudessa. Kappeliin tulevat vain ne neljä
veisaaja-äitiä, äiti Taivaaseenastuminen ja Te."
"Entä sisar, joka rukoilee paalun edessä?"
"Hän ei käännä päätänsäkään."
"Mutta se kuulee."
"Hän ei kuuntele. Ja muuten: mitä luostari tietää, sitä ei tiedä
maailma."
Syntyi jälleen pieni äänettömyys. Päänunna jatkoi vihdoin:
"Voitte riisua kulkusenne. Paalun edessä rukoilevan sisaren on
tarpeetonta huomata Teidän olevan siellä."
"Kunnioitettava äiti?"
"Mitä, isä Fauvent?"
"Joko tarkastuslääkäri on käynyt?"
"Hän tulee tänään kello neljä. Häntä on jo soitettu. Mutta Tehän ette
kai kuule soittoja puutarhaanne?"
"Pidän vaaria vain omasta kilistyksestäni."
"Se on hyvä, isä Fauvent."
"Kunnioitettava äiti, sen vipusimen täytyisi olla vähintäin kuusi
jalkaa pitkän."
"Mistä Te aiotte sen saada?"
"Mistä ei puutu rautaristikkoja, sieltä ei myöskään puutu rautakankia.
Siellä puutarhan perällä on aimo kasa kaikenlaista rautaa."
"Noin kolme neljännestuntia ennen puoltayötä. Älkää unhoittako."
"Kunnioitettava äiti?"
"Mitä?"
"Jos teille joskus muulloinkin sattuu tulemaan tämänlaisia töitä, niin
veljeni se vasta väkevä olisi. Oikea voimauros!"
"Te koetatte pitää mahdollisimman kiirettä."
"Enhän minä enää oikein jaksa kiirettä pitää. Tuo jalka se aina
haittaa. Juuri siksi olisikin apu niin tarpeen. Minähän onnun."
"Ontuminen ei ole mikään rikos, vaan ehkä siunaus. Keisari Henrik
II:lla, joka kukisti vastapaavi Gregoriuksen ja asetti Benedikt VIII:n
jälleen paavin istuimelle, oli kaksi liikanimeä: Pyhä ja Ontuva."
"Onhan sitä siinä niin kaksi liikamiestä", mumisi Fauchelevent, joka
tosiaankin oli hiukan huonokuuloinen.
"Isä Fauvent, kun oikein ajattelen, niin varaammekin työllenne
kokonaisen tunnin. Se ei ole haitaksi. Olkaa siis pää-alttarin luona
rautakankinenne täsmälleen kello yksitoista. Kaiken täytyy olla
suoritettu runsas neljännestunti ennen jumalanpalvelusta."
"Minä olen tekevä kaikkeni osoittaakseni intoani sisarkunnan
palvelemisessa. Se on siis sovittu. Minä naulaan arkun kiinni.
Täsmälleen kello yksitoista tulen minä kappeliin. Samaten tulevat sinne
ne neljä veisaaja-äitiä, ynnä äiti Taivaaseenastuminen. Kaksi miestä
olisi sittenkin parempi. Mutta olkoon menneeksi! Minä otan rautakangen
mukaani. Me avaamme kammion, laskemme sinne arkun ja suljemme sitten
kammion jälleen. Eikä sitten enää näy koko toimituksesta jälkeäkään.
Hallituksella ei ole aavistustakaan asiasta. Kunnioitettava äiti, eikö
kaikki ole hyvin näin?"
"Ei."
"Mitä vielä puuttuu?"
"Hautaustoimiston lähettämä arkku jää tyhjäksi."
Hetkisen äänettömyys. Fauchelevent mietti. Päänunna mietti.
"Isä Fauvent, miten suoriudumme siitä arkusta?"
"Se toimitetaan hautaan."
"Tyhjänäkö?"
Taas äänettömyys. Fauchelevent teki vasemmalla kädellään eleen, joka
lähettää kiusallisen kysymyksen niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.
"Kunnioitettava äiti, minähän naulaan arkun kiinni kirkon alahuoneessa.
Kukaan muu ei saa sinne tulla, ja minähän peitän arkun kuolinliinalla."
"Niin kyllä, mutta kantajat, jotka vievät arkun vaunuihin ja laskevat
sen hautaan, tuntevat heti, ett'ei sen sisällä ole mitään."
"Oh, pei...!" pääsi Faucheleventilta.
Päänunna alkoi tehdä ristinmerkkejä, samalla katsoen tuikeasti
puutarhuriin. _Jakas_ jäi kurkkuun.
Hän kiiruhti keksimään oivallisen keinon pohdittavaan pulmaan, jotta
kirosana unohtuisi.
"Kunnioitettava äiti, minä panen multaa arkkuun. Silloin tuntuu kuin
olisi siellä tosiaankin joku."
"Olette oikeassa. Multa on samaa kuin ihminen. Te pidätte siis huolen
tyhjästä arkusta?"
"Kyllä minä asiani hoidan."
Päänunnan kasvot, jotka tähän asti olivat osoittaneet huolestumusta ja
levottomuutta, kirkastuivat jälleen. Hän viittasi puutarhuria
poistumaan, niinkuin ylempi käskee alempaansa. Fauchelevent kääntyi
ovea kohti. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos ovesta, korotti
päänunna lempeästi äänensä.
"Isä Fauvent, minä olen tyytyväinen Teihin. Tuokaa huomenna hautauksen
jälkeen veljenne tänne ja käskekää häntä uskomaan tyttärensä minun
haltuuni."
4.
Jean Valjean näyttää ilmeisesti lukeneen Austinus Castillejoa.
Ontuvan askeleet ovat kuin silmäpuolen katseet: ne eivät vie
nopeasti perille. Sen lisäksi oli Fauchelevent hyvin hämmennyksissään.
Häneltä meni lähes neljännestunti, ennenkuin hän ehti takaisin
puutarhahökkeliin. Cosette oli herännyt. Jean Valjean oli istuttanut
hänet tulen ääreen. Faucheleventin astuessa sisään osoitti Jean Valjean
Cosettelle puutarhurin koria, joka riippui seinällä ja puheli:
"Kuuntele tarkoin, mitä sanon, pikku Cosetteni. Meidän täytyy päästä
pois tästä talosta, mutta me palaamme tänne jälleen ja meidän tulee
täällä oikein hyvä olla. Se eilis-iltainen ukko vie sinut selässään
täältä tuossa korissa. Sinä odotat minua erään rouvan luona. Minä tulen
sinua hakemaan. Ellet siis tahdo, että rouva Thénardier saa sinut
jälleen kynsiinsä, niin sinä olet oikein kiltisti, etkä hiiskahdakaan!"
Cosette nyökkäsi päätään vakavana.
Faucheleventin avatessa ovea käännähti Jean Valjean.
"Mitä kuuluu?"
"Kaikki on järjestetty, ja kaikki on kuitenkin hunningolla", puhkesi
Fauchelevent puhumaan. "Minä olen saanut luvan tuoda Teidät luostariin.
Mutta sitä ennen on Teidän päästävä pois. Siinä se onkin temppu. Tytön
kanssa kyllä tullaan toimeen."
"Te viette siis hänet korissanne?"
"Ja osaako se olla hiljaa?"
"Siitä vastaan."
"Mutta Te, ukko Madeleine?"
Ja kun oli hetkinen oltu tuskallisen hiljaa, huudahti Fauchelevent:
"Mutta poistukaa samaa tietä, jota tulittekin!"