1.
Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin pääsisi luostariin.
Tällaiseen taloon oli siis Jean Valjean, käyttääksemme ukko
Faucheleventin sanoja, "pudonnut taivaasta."
Hän oli kiivennyt puutarhan muurin yli Polonceaunkadun kulmauksesta.
Enkelten hymni, jonka hän oli kuullut keskellä yötä, oli nunnien
huomenvirsi. Avara, hämärä huone, jonne hän oli kurkistanut, oli
kappeli. Haamu, jonka hän oli nähnyt pitkänään maassa, oli _sovitusta_
harjoittava sisar. Kulkunen, jonka kilinä oli häntä niin kovin
kummastuttanut, oli ukko Fauchelevantin polveen sidottu
varoituskulkunen.
Saatuaan Cosetten mukavasti vuoteeseen olivat Jean Valjean ja ukko
Fauchelevent, kuten olemme nähneet, syöneet illallisekseen palasen
juustoa ja juoneet lasit viiniä loimottavan risuvalkean ääressä. Sitten
olivat he heittäytyneet kumpikin olkikuvolleen, koska hökkelin ainoa
sänky oli Cosetten hallussa. Ennen kuin sulki silmänsä oli Jean Valjean
sanonut: "Minun täytyy jäädä tänne joksikin aikaa." Nämä sanat olivat
koko yön temmeltäneet ukko Faucheleventin päässä.
Totta puhuen ei kumpikaan ollut vielä saanut unen päästä kiinni.
Koska hänet oli jälleen keksitty ja koska Javert oli hänen jäljillään,
ymmärsi Jean Valjean varsin hyvin, että jos hän ja Cosette nyt
menisivät takaisin Pariisiin, olisivat he hukassa. Ja koska se uusi
tuulenpuuska, joka oli häntä tutjutellut, oli viskannut hänet tähän
luostariin, oli Jean Valjeanilla enää vain yksi ajatus: jäädä sinne.
Sillä hänenlaiselleen onnettomalle oli tämä luostari sekä kaikkein
vaarallisin että kaikkein turvallisin paikka. Vaarallisin, koska sinne
ei saanut kukaan ihminen, vielä vähemmin mies tunkeutua, ja jos hänet
sieltä keksittäisiin, olisi rikos ilmeinen ja luostarista vankilaan
olisi vain yksi askel. Turvallisin, sillä jos hänen onnistuisi päästä
sinne laillista tietä ja saada lupa oleskella siellä pitemmän aikaa,
niin kuka osaisi häntä sieltä etsiä? Pelastus oli juuri siinä
mahdottomuudessa.
Omasta puolestaan vaivasi Faucheleventkin ankarasti aivojaan. Hän alkoi
selittämällä itselleen, ettei hän ymmärtänyt koko jutusta rahtuakaan.
Mitenkä saattoi herra Madeleine nyt olla täällä, noista tavattoman
korkeista muureista huolimatta? Luostarinmuurien yli ei noin vain
hypitä. Mitenkä oli hän saanut tuoduksi tuon lapsen mukanaan?
Sellaisten muurien yli ei noin vain kiivetä lapsi sylissä. Mitä oli
tämä lapsi perujaan? Mistä olivat he molemmat tänne tupsahtaneet?
Luostariintulonsa ajoista alkaen ei Fauchelevent ollut enää kuullut
puhuttavan Montreuil-sur-Meristä, eikä hänellä siis ollut
aavistustakaan sen myöhäisemmistä tapauksista. Ukko Madeleinelta ei
juuri tehnyt mieli kysellä, sillä Fauchelevent vakuutteli itsekseen:
"Pyhimykseltä ei sovi udella kaikkea." Herra Madeleine oli säilyttänyt
koko arvonsa hänen silmissään. Muutamista Jean Valjeanilta
luiskahtaneista sanoista luuli puutarhuri kuitenkin voivansa päättää,
että herra Madeleine oli ehkä tehnyt vararikon ahtaiden aikojen takia
ja että velkojat häntä vainosivat; tai että hän oli sekaantunut
johonkin valtiolliseen jupakkaan ja oli senvuoksi pakotettu
piileskelemään, seikka, mikä ei lainkaan pahastuttanut Faucheleventia,
joka, kuten hyvin useat pohjoisseutujen talonpojat, oli vanhalta
pohjalta bonapartelainen. Suojanhaussa oli herra Madeleine ottanut
luostarin turvapaikakseen, ja luonnollisestikin halusi hän sinne jäädä.
Mutta selittämättömänä pysyi, ja siihen palasi Fauchelevent alituisesti
ankaroista mietiskelyistään, että herra Madeleine tosiaankin oli täällä
ja päälle päätteeksi lapsi mukanaan. Fauchelevent näki heidät, kosketti
heitä, puhutteli heitä, eikä sittenkään voinut uskoa, että he
tosiaankin olivat siinä. Käsittämätön oli astunut Faucheleventin
hökkeliin. Fauchelevent haparoi kaikenlaisten otaksumain sokkeloissa ja
näki selvästi vain yhden seikan: herra Madeleine oli pelastanut hänen
henkensä. Tämä yksi ainoa varmuus riitti hänelle ja sai hänet tekemään
päätöksensä. Hän sanoi itsekseen: "nyt on minun vuoroni." Ja hän lisäsi
omassatunnossaan: "Herra Madeleine ei miettinyt näin kauvan, kun oli
kysymyksessä ryömiminen vankkurien alle minua auttamaan." Hän päätti
pelastaa herra Madeleinen.
Mutta sitä ennen teki hän itselleen muutamia kysymyksiä ja vastauksia
niihin:
"Kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni, pelastaisinko hänet,
vaikka hän olisi esimerkiksi varas? Pelastaisin. Vaikka hän olisi
murhamies, pelastaisinko hänet sittenkin? Pelastaisin. Koska hän on
pyhimys, pelastaisinko hänet? Pelastaisin."
Mutta miten saada hänet sopivasti säilytetyksi luostarissa?
Fauchelevent ei säikähtänyt tätä vaikeata tehtävää, joka näytti melkein
mahdottomalta. Tämä pikardilainen talonpoika, jolla ei ollut muita
tikapuita kuin harras toimintahalu ja hyvä tahto, eikä muita apuneuvoja
kuin vanha, tällä kertaa jalon tarkoituksen palvelukseen asetettu
maalais-oveluus, ryhtyi kuin ryhtyikin kiipeämään luostarin
mahdottomuuksien ja pyhän Benediktin sääntöjen äkkijyrkkäin
vuorenseinämäin harjalle. Ukko Fauchelevent oli vanhus, joka koko
elämänsä ajan oli ajatellut vain itseään ja joka nyt taipaleensa
lopussa rampana, voimattomana, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään
odotettavaa maailmalta, oli onnellinen, saadessaan osottaa
kiitollisuuttaan. Ja nähdessään nyt voivansa tehdä hyvän työn,
heittäytyi hän sitä suorittamaan miehen tavoin, joka kuolinhetkellään
tapaisi ulottuviltaan lasin hyvää viiniä, mitä hän ei olisi koskaan
ennen maistanut ja minkä hän nyt ahneesti kaataisi kurkkuunsa. Tähän
saattaa lisätä, että ilma, jota hän jo useita vuosia oli hengittänyt
tässä luostarissa, oli hävittänyt hänestä kaiken omakohtaisen tahdon ja
luonnesävyn, ja saanut hänet lopulta kaipaamaan jonkun hyvän työn
siunausta. Hän päätti siis asettua herra Madeleinen käytettäväksi.
Me sanoimme häntä äsken _pikardilaiseksi talonpojaksi_. Määritelmä on
oikea, mutta epätäydellinen. Tässä kertomuksemme kohdassa lienee lyhyt
katsaus ukko Faucheleventin henkisiin ominaisuuksiin paikallaan.
Hän oli synnynnältään talonpoika, mutta hän oli ollut käräjäkirjurina,
ja se oli kehittänyt hänen oveluutensa varmuutta ja hänen
terveeseen maalaisjärkeensä terävyyttä. Hävittyään erinäisistä
syistä liike-yrityksissään oli hän pudonnut käräjäkirjurista
kuorma-ajuriksi ja päivätyöläiseksi. Mutta huolimatta kirouksista ja
piiskanläimäyksistä, jotka näyttivät olevan tarpeellisia hevosille,
oli hänessä säilynyt tuntuva määrä käräjäkirjuria. Hänellä
oli älyä. Hän käytti puheessaan kirjakieltä. Hän osasi haastella
reippaasti ja luontevasti, mikä on harvinaista maalaiskylissä. Toiset
talonpojat sanoivatkin hänestä: "Sehän pakisee melkein kuin paras
hattuherra." Fauchelevent kuului tosiaankin siihen ihmislajiin, jota
viime vuosisadan hävyttömässä, kevyessä kielessä nimitettiin
_puoliporvariksi, puolimoukaksi_, ja jonka linnasta mökkeihin leviävät
kuvaannolliset puheenparret sijoittivat alemman kansan osastoon ja
varustivat päällekirjoituksella: _hiukan maalaista, hiukan
kaupunkilaista; pippuria ja suolaa_. Vaikka kohtalo olikin ankarasti
kolhinut ja kuluttanut Faucheleventia ja tehnyt hänestä niin
sanoaksemme nukkavierun ennen aikojaan, oli hän kuitenkin vielä hyvin
pirteä ja reipas ukko, joka pyrki noudattamaan vain oman sisäisen
minänsä käskyjä: arvokas ominaisuus, koska se estää tulemasta
perinpohjin pahaksi. Ja hänen virheensä ja vikansa, sillä tietysti
niitä oli hänessäkin ollut, olivatkin koskeneet hänen sieluunsa vain
pinnalta. Hänen kasvojensa piirteet olivat niitä, jotka eivät
tutkijasta näytä vastenmielisiltä. Tämän vanhuksen otsan rajassa ei
ollut niitä syviä uurteita, jotka merkitsevät ilkeyttä ja tyhmyyttä.
Päivän koittaessa, pyöriteltyään ajatuksiaan ankarasti koko yön, avasi
ukko Fauchelevent silmänsä ja näki herra Madeleinen olkikuvollaan
istuen katselevan nukkuvaa Cosettea. Fauchelevent nousi hänkin
istualleen ja sanoi:
"Kun te nyt olette täällä, niin mitenkä aijotte menetellä, saadaksenne
jäädä tänne?"
Nämä sanat valaisivat koko aseman ja herättivät Jean Valjeanin
mietiskelyistään. Ukot neuvottelemaan.
"Ensiksikään", varoitti Fauchelevent, "ei teidän eikä pienokaisen tule
pistää pikkuvarvastannekaan ulos tästä huoneesta. Askelkin vain
puutarhaan ja me olemme hukassa."
"Oikein."
"Herra Madeleine", jatkoi Fauchelevent, "Te tulitte erinomaisen hyvään
aikaan, taikka huonoon aikaanhan minun pitikin sanomani, sillä yksi
tämän talon asukkaista on hyvin sairaana. He eivät jouda pitämään
meistä kovinkaan suurta huolta. Hän varmaankin kuolee. Siitä tulee
neljänkymmenen tunnin rukoukset. Koko sisarkunta on touhussa. Se sitoo
heidän tarkkaavaisuutensa sille taholle. Nunna, joka nyt tekee lähtöä,
on hyvin hurskas ja pyhä. Vaikka pyhimyksiähän me olemme tässä vähin
kaikki. Ainoa eroitus meidän välillämme on, että kun he sanovat: meidän
koppimme, sanon minä: minun kuokkani. Ensin luetaan kuoleman kanssa
kamppailevaisten rukous. Tänään saamme olla rauhassa täällä
loukossamme. Mutta huomenesta en vastaa."
"Huomattava kuitenkin on", väitti Jean Valjean, "että tämä hökkeli
sijaitsee muurin nurkkauksessa, että sen edessä on rauniokasa ja puita
ja että sitä niinmuodoin on vaikea edes nähdäkään luostarista."
"Ja minä lisään vielä, etteivät nunnat sitä milloinkaan lähesty."
"No, mitä siis?" ihmetteli Jean Valjean.
Kysyvä äänenpaino, jolla nämä sanat: "No, mitä siis?", lausuttiin,
merkitsi: "Tännehän voi siis jäädä piiloon." Tähän kysyvään
äänenpainoon vastasi Fauchelevent:
"On otettava huomioon tytöt."
"Mitkä tytöt?" uteli Jean Valjean.
Juuri kun Fauchelevent oli avaamassa suutansa lähemmin selittääkseen
vastaustaan, kuului yksi kellon läppäys.
"Nunna on lähtenyt", sanoi hän. "Kuolinkelloja soitetaan."
Ja hän viittasi Jean Valjeania kuuntelemaan.
Kuului toinen kumahdus.
"Kuolinkelloja soitetaan, herra Madeleine. Niitä läpäytetään kerran
joka minuutti kaksikymmentäneljä tuntia peräkkäin, eli siksi, kunnes
ruumis kannetaan kirkosta. Niin, nähkääs, ne leikkivät. Ja kun
lomahetkenä pallo sattuu vierimään tänne, ryntäävät he kaikki
kielloista huolimatta tänne sitä hakemaan ja kääntämään kaikki paikat
nurin. Ne ovat aika veitikoita, nämä pienet enkelit."
"Kutka?" uteli uudelleen Jean Valjean.
"Tytöt. Kyllä ne teidät pian haistaisivat. Ne huutaisivat: Tulkaa
katsomaan, täällä on mies! Mutta tänään ei ole vaaraa. Tänään ei ole
lomahetkeä. Koko päivä menee rukouksiin. Kuulettehan kellon
kumahdukset. Kuten sanoin: kumaus ja minuutti. Kuolinkelloja siellä
soitetaan."
"Ymmärrän, isä Fauchelevent. Ne ovat kasvatteja."
Jean Valjean ajatteli itsekseen:
"Siinähän laitoksessa sopisi Cosettenkin käydä koulunsa."
Fauchelevent huudahti:
"Niin, koira vieköön, kasvatteja, tyttöriehakoita, ja aika lauma! Kyllä
ne kaikki paikat penkoisivat! Ja miten ne juoksisivat pakoon! Täällä on
mies samaa kuin rutto. Näettehän, mitenkä minun koipeeni ripustivat
kulkusen kuin peto-eläimelle."
Jean Valjean mietti yhä ankarammin.
"Tämä luostari ehkä meidät pelastaisi", mumisi hän. Sitten hän korotti
äänensä:
"Niinpä niin, vaikeinta on jäädä tänne."
"Eipäs", vastusti Fauchelelent, "vaikeinta on päästä täältä pois."
Jean Valjean tunsi veren pakenevan sydämeensä.
"Päästä pois!"
"Niin, herra Madeleine. Päästäksenne tänne sisään, täytyy Teidän mennä
ulos."
Ja annettuaan häipyä jälleen yhden kuolinkellon kumahduksen jatkoi
Fauchelevent:
"Ei sovi mitenkään, että Teidät keksitään täältä noin vain ilman muuta.
Mistä Te olette tänne tullut? Minun tietääkseni olette Te pudonnut
taivaasta, koska minä tunnen Teidät. Mutta nunnien takia on Teidän
tuleminen tänne samasta ovesta, mistä muutkin."
Yht'äkkiä kuului toisen kellon useampia läppäyksiä.
"Ahaa!" sanoi Fauchelevent, "nyt soitetaan äänestäjä-äitejä. He menevät
neuvottelukokoukseen. Sellainen kokous pidetään aina, kun joku on
kuollut. Tämä nunna kuoli päivän sarastaessa. Tavallisesti täällä
kuollaankin päivän sarastaessa. Mutta ettekö voisi poistua täältä samaa
tietä, jota tulittekin? Katsokaas, minä en tahdo tehdä Teille
minkäänlaisia kysymyksiä, mutta mitä tietä Te tänne tulitte?"
Jean Valjean kalpeni. Jo pelkkä ajatus, että hänen täytyisi uudelleen
laskeutua tuolle kauhistuttavalle kadulle, pani hänet värisemään.
Kerran päästyäsi onnellisesti ulos tiikerimetsästä, ajatelkaa ystävän
neuvoa, joka kehoittaa teitä yrittämään sinne uudelleen! Jean Valjean
näki suunnattoman poliisilauman nuuskivan vielä koko kaupunginosaa, hän
näki vakoojia ja vartiomiehiä asetetun kaikkialle, hän näki hirveiden
kourien ojentuvan tarttumaan hänen kaulukseensa ja hänestä tuntui, kuin
olisi Javert seisonut ensimäisessä kadunkulmauksessa.
"Mahdotonta!" sanoi hän. "Isä Fauchelevent, otaksukaa minun pudonneen
tuolta ylhäältä."
"Mutta senhän uskonkin, senhän uskonkin", innostui Fauchelevent. "Ei
Teidän tarvitse sitä minulle enää vakuuttaa. Hyvä Jumala kai otti
Teidät käteensä, tarkastellakseen Teitä lähempää, ja laski sitten
putoamaan. Hän aikoi kai lähettää Teidät munkkiluostariin, mutta
erehtyikin. Kuulkaas, taas soitetaan. Tämä soitto käskee portinvartijan
menemään ilmoittamaan kunnallishallitukselle, jotta tämä toimittaisi
tarkastuslääkärin toteamaan, että täällä tosiaankin on vainaja talossa.
Ne ovat niitä kuoleman virkajuoksuja ne. Nunnat eivät erittäin pidä
näistä käynneistä. Mihin ne sellaiset lääkärit uskovatkaan? Ei
mihinkään. Se vain huntua kohottaa. Ja kohottaapa se joskus muutakin.
Mutta miten ne sitä lääkäriä nyt niin kiiruusti toimittivat! Mikähän
siellä nyt on oikein hätänä? Ja tuo Teidän pienokaisenne se nukkuu yhä.
Mikä sen nimi on?"
"Cosette."
"Lie Teidän tyttönne? Tai ehkä paremminkin olette sen iso-isä?"
"Niin olen."
"Se kyllä pääsisi täältä helposti pois. Minulla on täällä oma porttini,
täällä pihanpuolella. Minä koputan. Portinvartija avaa. Minulla on kori
selässäni, ja pienokainen on korissa. Minä menen ulos. Ukko
Fauchelevent menee ulos kori selässä, sehän on aivan luonnollista. Te
käskette tyttösen olemaan aivan hiljaa. Siellä se menisi mukavasti
peitekankaan alla. Minä toimittaisin sen niin kauvaksi kuin tarvis
vaatisi erään vanhan ystävättäreni hedelmäkaupustelijattaren luokse
Ruohotien varrelle. Se on kuuro, se hedelmäkaupustelijatar, ja sillä on
siellä joutilaana pieni sänky. Minä huutaisin eukon korvaan, että
pienokainen on minun sisarentyttäreni ja että sitä tulee pitää täällä
huomiseen. Sitten tulisi pienokainen Teidän kanssanne tänne. Sillä
kyllä minä Teidät tänne hankin tavalla tai toisella. Siinä ei auta muu.
Mutta mitenkä Te nyt pääsisitte täältä pois?"
Jean Valjean pudisti päätänsä. "Kunhan ei vain kukaan minua näe, se on
pää-asia, isä Fauchelevent. Keksikää nyt keino minuakin varten, ja
toimittakaa minutkin pois täältä, kuten Cosetten, korissa peitteen
alla."
Fauchelevent hieroi vasemman kätensä keskisormella vasemman korvalehden
alareunaa: pahan pulan merkki. Kolmas soitto laukaisi jälleen hänen
kielensä kannan:
"Siellä se nyt menee se tarkastuslääkäri. Se katsoi ja sitten se sanoi:
kuollut on, kaikki hyvin. Kun lääkäri on tarkastanut paratiisinpassin,
lähettää hautaustoimisto arkun. Jos se on äiti, niin äidit toimittavat
sen arkkuun. Jos se taas on sisar, niin sisaret tekevät saman
työn. Ja sitten minä naulaan arkun kiinni. Sekin kuuluu minun
puutarhurintoimiini. Puutarhurissa onkin hiukan niinkuin haudankaivajan
vikaa. Sitten se pannaan erääseen matalaan kammioon, joka on
kirkkorakennuksessa ja josta päästään suoraan kadulle. Sinne ei saa
tulla muita miehiä kuin tarkastuslääkäri. Minä en laske miesten
joukkoon itseäni enkä ruumiinkantajia. Tässä kammiossa minä naulaan
arkun kiinni. Ruumiinkantajat tulevat sitä ottamaan, ja hevosta
selkään! Niin sitä sitten matkataan taivaaseen. Tuodaan lautakotelo,
jossa ei ole mitään, viedään lautakotelo, jossa on jotakin. Siinä koko
juttu. _De profundis_."
Vaakasuora auringonsäde leikitteli nukkuvan Cosetten kasvoilla.
Tyttösen suu oli hiukan raollaan, ja hän näytti aivan valoa juovalta
enkeliltä. Jean Valjean oli unohtunut häntä katselemaan. Hän ei enää
kuunnellut Faucheleventia.
Mutta eihän ole mitään syytä lakata puhumasta, vaikkei kukaan
kuuntelisikaan. Kelpo puutarhurivanhus jatkoi kaikessa rauhassa
haasteluaan.
"Hauta kaivetaan Vaugirardin hautuumaahan. Sanovat että se pitäisi
hävitettämän, se Vaugirardin hautuumaa. Se on vanha, hyvin vanha
hautuumaa, joka ei enää sovi uuteen järjestykseen, koska se ei ole
samanlainen kuin muut, ja joka siitä syystä saa virka-eron. Vahinko,
sillä se on erinomaisen mukava. Minulla on siellä haudankaivajissa
muuan tuttava, ukko Mestienne. Tämän luostarin nunnilla on etuoikeus,
että heidät haudataan siihen hautuumaahan yön tullen. Siitä on olemassa
erikoinen maaherranpäätös. Miten paljon onkaan tapahtunut sitten
eilisen! Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut ja ukko Madeleine..."
"On haudattu", jatkoi Jean Valjean surumielisesti hymyillen.
Fauchelevent kimmahutti sanan eteenpäin.
"Totisesti! Jos Te oikein tämän talon asukkaaksi pääsisitte, niin
haudattu Te tosiaankin olisitte."
Kuului neljäs soitto. Fauchelevent otti nopeasti naulalta kulkushihnan
ja kiinnitti sen polveensa.
"Tällä kerralla on kysymys minusta. Äiti päänunna kutsuu minua. Hyvä,
niinpä minä siis vyötän hihnan polveeni. Herra Madeleine, älkää
liikahtakokaan, vaan odottakaa minua. Siellä on jotakin tapahtunut. Jos
Teidän on nälkä, niin tuossa on viiniä, leipää ja juustoa."