He puhuvat hiljaa. He kulkevat aina silmät maahan luotuina. He
työskentelevät. He kieltäytyvät maailmallisesta elämästä, kaupunkien
ylellisyydestä, nautinnoista, huvituksista, turhamaisuudesta,
ylpeydestä, aineellisista eduista. Heidän pukunsa on karkeata
villakangasta tai karkeata palttinaa. Kukaan heistä ei omista mitään,
olipa se sitten kuinka vähäpätöistä tahansa. Luostariin astuessaan
muuttuu rikas köyhäksi. Mitä hänellä oli, sen hän jakaa kaikille. Ken
oli ylhäistä sukua, aatelismies, korkea herra, tulee sen vertaiseksi,
joka oli talonpoika. Sama koppi kaikilla. Kaikkien pää keritään samalla
lailla, kaikki käyvät samassa kaavussa, syövät samaa mustaa leipää,
nukkuvat samoilla oljilla, kuolevat samaan tuhkaan. Sama säkki
seljässä, sama köysi vyötäisillä. Jos on päätetty käydä avojaloin, niin
käyvät kaikki avojaloin. Heidän joukossaan voi olla ruhtinaita, mutta
ruhtinaat ovat samoja varjoja kuin muutkin. Ei enää arvonimiä.
Sukunimetkin ovat kadonneet. Kaikkien on taivuttava ristimänimien
yhdenvertaisuuteen. He ovat hyljänneet lihallisen perheensä ja
muodostaneet keskenään henkisen perheen. Heidän sukulaisiaan ovat nyt
kaikki ihmiset. He auttavat köyhiä, he hoitavat sairaita. He valitsevat
itse käskijänsä. He puhuttelevat toisiaan veljiksi.