1.
Luostari aatteena.
Tämä kirja on näytelmä, jossa ensimäisenä henkilönä on äärettömyys,
ijankaikkisuus voiminensa.
Toisena on ihminen.
Ja koska nyt luostari osui tiellemme, täytyi meidän käydä sinne sisään.
Miksi? Siksi, että luostari, yhtä ominaisena niin idän kuin lännen
maille, niin vanhalle kuin uudelle ajalle, niin pakanuudelle ja
buddalaisuudelle ja muhamettilaisuudelle kuin kristinuskolle, on
muuan niitä tähystyslaitteita, joiden avulla ihminen katselee
ijankaikkisuutta ja äärettömyyttä.
Tässä ei ole paikka lähteä laajemmin kehittämään tätä ajatusta. Mutta
luopumatta lainkaan epäilystämme, varovaisuudestamme tai oikeutetusta
kiivailustamme, täytyy meidän sanoa, että me joka kerta, kun näemme
ihmisessä ijankaikkisuuden, äärettömyyden merkkejä, olkootpa ne kuinka
vähäpätöisiä tahansa, tunnemme kunnioitusta. Synagogalla, moskealla,
pagodilla, wigwamilla on vastenmielinen puolensa, jota me inhoamme, ja
ylevä puolensa, jota me ihailemme. Mitä näkö-aloja ja mitä rajattomia
haaveiluja hengelle! Jumaluuden paisteen heijastusta ihmiskäsien
rakentamaan seinään.
2.
Luostari historiallisena ilmiönä.
Historian, järjen ja totuuden nimessä on luostarilaitos saanut
tuomionsa.
Missä maassa luostareja vain on tiheämmälti, muodostuvat ne esteiksi
yleiselle kehitykselle, haitallisiksi laitoksiksi ja laiskuuden
keskuksiksi siellä, missä niiden pitäisi olla työn keskuksia.
Luostari-yhteiskunnat ovat suuressa yhteiskunnassa samaa kuin misteli
on tammessa ja syylä ihmisruumiissa. Niiden hyvinvointi ja lihominen
merkitsee maan köyhtymistä. Luostarilaitos, joka alkeellisen
sivistyksen aikoina oli tarpeellinen raakuuden vaimentamiseksi hengen
aseilla, ei ole enää paikallaan kansojen miehuudenijässä. Ja kun se
alkaa rappeutua ja luisua häviötään kohti, muuttuu se antamansa
esimerkin takia vahingolliseksi kaikissa niissä suhteissa, jotka
tekivät sen hyödylliseksi sen ensi puhtauden aikana.
Luostarit ovat eläneet aikansa. Ne olivat tarpeellisia uudenaikaisen
sivistyksen kasvattajina, mutta ne muuttuivat sen vahvistuessa
haitallisiksi ja ne ovat kerrassaan vahingollisia sen myöhemmälle
kehitykselle. Sisäisen järjestyksensä ja tarkoituksensa puolesta olivat
luostarit kyllä paikallaan kymmenennellä vuosisadalla, näyttivät
epäilyttäviltä viidennellätoista, mutta ovat ehdottomasti hyljättäviä
yhdeksännellätoista. Luostarisyöpä on mädännyttänyt melkein luurangoksi
asti kaksi ihanaa kansaa, Italian ja Espanjan, joista toinen oli
Europan valo, toinen Europan ylpeys vuosisatoja. Ja nykyään vasta
alkavat nämä kaksi kuuluisaa kansaa parantua 1789:n terveellisen ja
perinpohjaisen leikkauksen johdosta.
Luostari, etenkin vanhanaikuinen naisluostari, sellaisena kuin se
esiintyi tämän vuosisadan kynnyksellä Italiassa, Itävallassa,
Espanjassa, on keski-ajan synkimpiä, inhoittavimpia luomuksia. Luostari
on kaikkien hirmujen leikkauspiste. Ja varsinkin katolilaisesta
luostarista löyhähtää vastaan kuoleman hyinen huounta.
Etenkin on synkkä espanjalainen luostari. Siellä kohoaa pimeissä
holveissa, joiden ääriviivoja on vaikea eroittaa ainaisessa hämärässä,
tavattoman tanakoita, rauhattomia alttareita, korkeina kuin
tuomiokirkot. Siellä riippuu vitjoista suunnattomia valkeita
ristiinnaulitunkuvia. Siellä hohtavat suuret norsunluiset Kristukset
alastomina mustapuisissa risteissään, ei enää vertavuotavina, vaan
vertavaluvina, inhoittavina ja liikuttavina, ja niiden kyynäspäistä
törröttävät luut, niiden polvilumpiot ovat kuin irtautumaisillaan,
niiden haavoista pursuaa verinen liha, niiden päätä koristavat
hopeaiset orjantappurakruunut, ne ovat kiinnitetyt ristiin
kultanauloin, niiden otsalla kimaltelevat punakiviset veripisarat ja
niiden silmissä välkkyvät timantit kyynelinä. Timantit ja punakivet
näyttävät kosteilta ja ne hellyttävät itkuun siellä alhaalla pimeässä
polvistuvat huntujen peittämät olennot, joiden kyljet on jouhipaita
hieronut rikki, joiden selän on rautapiikkinen ruoska raadellut, joiden
rinnat on pajukudos muodottomiksi pusertanut ja joiden polvista on
nahka rukoillessa hankautunut, nämä naiset, jotka luulevat olevansa
puolisoja, ja nämä haamut, jotka luulevat olevansa taivaan enkelejä.
Ajattelevatko nämä naiset mitään? Eivät. Tahtovatko he mitään? Eivät.
Rakastavatko he mitään? Eivät. Sykkiikö heissä elämä? Ei. Heidän
hermonsa ovat muuttuneet luuksi. Heidän luunsa ovat muuttuneet kiveksi.
Heidän huntunsa on yöstä ja pimeydestä kudottu. Heidän hengityksensä
hunnun alla on kuin sydäntäsärkevää kuolonkorinaa. Päänunna, aave,
heitä johdattaa pyhityksen tielle ja painaa heidät kauhun syvänteihin.
Saastaton on siinä heidän silmiensä edessä vaativana, hirmuisena.
Senlaisia ovat vanhat espanjalaiset luostarit. Kammoittavan
uskonnollisen kiihkon ryöväriluolia, neitseiden hautoja, surmansijoja.
Katolilainen Espanja oli roomalaisempi kuin Rooma itse. Espanjalainen
luostari oli ennen muita oikea katolilainen luostari. Siellä tuntui
vallitsevan itämainen henki. Arkkipiispa, taivaan kuohilaiden päämies,
vartioi ja hallitsi tätä Jumalalle varattujen sielujen haaremia. Nunna
oli haareminainen, pappi oli kuohilas. Hartaimmat valittiin unessa, ja
he saivat nauttia Kristuksen läsnä-oloa. Yöllä astui tuo nuori, kaunis,
alaston mies ristiltä ja loihti synkän kopin taivaallisen nautinnon
näyttämöksi. Kosteat muurit estivät kenenkään häiritsemästä
salaperäistä sulttaanitarta, jonka sulttaanina oli ristiinnaulittu.
Katsekin vain ulkomaailmaan merkitsi uskottomuutta. Luostarin
maanalaiset vankikomerot vastasivat nahkasäkkejä. Mitä upotettiin
mereen idässä, se upotettiin maahan lännessä. Kumpaisellakin taholla
vääntelivät vaimot käsiään. Aallot yksille, kuoppa toisille. Siellä
hukutetut, täällä haudatut. Kauhea yhtäläisyys.
Kun eivät menneisyyden puolustajat enää nykyään voi kieltää näitä
seikkoja, ovat he havainneet viisaimmaksi kääntää koko asian leikiksi.
Tosiaankin sangen mukava, mutta sangen oudostuttava tapa suoriutua
historian paljastuksista, tehdä filosofian selvittelyt vaarattomiksi ja
taittaa kärki kaikilta kiusallisilta tosi-asioilta ja kaikilta
kiusallisilta kysymyksiltä. _Märehtimistä tyhjänhuutajille_, sanovat
ovelimmat. Vain tyhjää huutoa, toistavat typerät. Jean-Jacques,
tyhjänhuutaja. Diderot, tyhjänhuutaja. Voltaire Calasin, Labarren ja
Sirvenin auttajana, tyhjänhuutaja. En enää muista, kuka tässä
hiljattain oli päässyt selville siitä, että Tacituskin oli vain
tyhjänhuutaja, että Neero oli uhri ja että tuli tosiaankin säälitellä
tuota "Holofernes-raukkaa."
Mutta tosi-asioista ei päästä niin vähällä, ja niitä on mahdoton
vaientaa. Tämän kirjan tekijä näki omin silmin kahdeksan lieun päässä
Brysselistä (siellä on keski-aika jokaisen ulottuvilla), Villersin
luostarissa maanalaisten vankikomeroiden suu-aukon keskellä niittyä,
joka ennen oli ollut luostarin pihana, sekä Dylen rannalla neljä
kivistä muurattua koppia, joka olivat puoliksi maan sisässä, puoliksi
veden alla. Ne olivat niitä _in paceja_, elinkautisvankeuteen
tuomittujen säilytyslaitoksia. Jokaisessa kopissa voi huomata
jäännöksiä rauta-ovesta, ulostuspaikan ja ristikkoluukun, joka on ulkoa
kaksi jalkaa virran yläpuolella ja sisältä kuusi jalkaa maassa. Neljän
jalan pituudelta huuhtelee virta kopin seinää. Maa oli aina kostea. _In
pacen_ asukkaan ainoana vuoteena oli tämä kostea maa. Eräässä kopissa
näkyy vielä kaularaudan pää seinään kiinnitettynä. Toisessa taas huomaa
nelikulmaisen, neljästä kivilaatasta kyhätyn komeron, joka on liian
lyhyt maattavaksi ja liian matala suorana seisottavaksi. Sinne
ahdettiin ihmisolento, ja viides kivilaatta nostettiin kanneksi päälle.
Tämä on totta. Siitä saattaa jokainen tulla omin silmin vakuutetuksi.
Niitä kiviä voi jokainen omin käsin kosketella. Nämä _in pacet_, nämä
kopit, nämä rautatelkeet, nämä kaulakahleet, nämä korkeat luukut,
joiden alareunoja virta huuhtelee, tämä kivikomero, jota jykevä paasi
peitti kuin hautaa, sillä eroituksella vain, että siinä komerossa
virunut vainaja olikin elävä olento, tämä lokainen maa, tämä
ulostuspaikka, nämä kiviseinät, jotka tihkuvat kylmää hikeä,
erinomaisia tyhjänhuutajia tosiaankin!
3.
Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.
Luostarilaitos, sellaisena kuin se esiintyi ennen Espanjassa ja
sellaisena kuin se esiintyy nykyään Tiibetissä, on ikäänkuin
jonkunlainen hivutustauti sivistyksen ruumiissa. Se pysähyttää elämän.
Se vähentää aivan yksinkertaisesti väestön lukumäärää. Luostaroiminen
on kuoharoimista. Se on ollut pitkät, pitkät ajat Europan vitsauksena.
Lisätkää siihen kaikki omantunnon loukkaukset, pakolliset kutsumukset,
läänityslaitos, joka käytti luostareja tukenaan, erikoisoikeus, joka
heitti luostarilaitoksen syliin perheen liikajäsenet, ne julmuudet,
joista juuri puhuimme, _in pacet_, tukitut suut, koppeihin teljetyt
aivot, niin monet, monet onnettomat älyniekat, jotka iki-ajoiksi
upotettiin maanalaisten luolien pimentoihin, luostarilupaukset,
elävältä haudatut ihmissielut. Lisätkää yksityiset kärsimykset
kansalliseen tappioon, ja ken lienettekin, te olette tunteva
vavahtavanne, nähdessänne munkkikaavun tai nunnanhunnun, nämä kaksi
eläville ihmisille keksittyä hikiliinaa.
Mutta huolimatta filosofiasta, huolimatta edistyksestä esiintyy
muutamin kohdin vielä luostarihenkeä keskellä yhdeksättätoista
vuosisataa, ja kummallinen ankaranuskonnollinen liike hämmästyttää
parhaillaan sivistynyttä maailmaa. Tällainen vanhentuneiden muotojen,
laitosten ja aatteiden itsepintainen elossapysytteleminen on verrattava
pahentuneen hajuvoiteen haluun päästä kostuttamaan tukkaamme,
mädäntyneen kalan pyrkimykseen päivällispöydälle, lapsenpuseron
tungetteluun pukemaan miestä ja vainajien hellyyteen, vainajien, jotka
nousivat haudoistaan hyväilemään eläviä.
Kiittämättömiä teitä, sanoo pusero. Minä teitä suojelin pahoilta säiltä
ja kylmältä, miksi minut nyt hylkäätte? Minä uiskentelin reippaana ja
iloisena meren ulapalla, sanoo kala. Minä asuin ruusussa, sanoo tuoksu.
Minä rakastin teitä, sanoo vainaja. Minä autoin teidän sivistymistänne,
sanoo luostari.
Tähän tarvitsee meidän vastata vain: Niin, muinoin. Haaveilla
kuolleiden aatteiden ijankaikkista elämää ja ihmisten hallitsemista
muumioiden avulla, nostaa kaatuneet opinkappaleet jaloilleen jälleen,
kullata uudelleen pyhäinjäännöslippaat, laittaa luostarit entiseen
kuntoonsa, korjata pyhimysarkut, virittää taika-usko, sytyttää kaikki
kiihkot leimuamaan jälleen, varustaa vihkivesiharjoihin uudet
varret ja hioa lohkeilleet miekat teräviksi, pystyttää jälleen
munkkivalta ja sotilasvalta, uskoa yhteiskunnan parantamiseen
kaikenlaisten loisten lisäämisellä, pakottaa nykyisyys kantamaan
menneisyyttä hartioillaan, näyttää mahdottomalta ajatellakaan. Mutta
niitä on kuitenkin rakennusmestareita moisillekin opinrakennelmille.
Nämä rakennusmestarit, älykkäitä miehiä kun ovat, menettelevät sangen
yksinkertaisesti: he sivelevät menneisyyden kauniilla pintavärillä,
jota he nimittävät yhteiskuntajärjestykseksi, jumalalliseksi
oikeudeksi, siveelliseksi velvollisuudeksi, perheeksi, esi-isäin
kunnioittamiseksi, vanhoiksi hyviksi tavoiksi, pyhäksi perinnöksi,
laillisuudeksi, uskonnoksi, ja he huutavat: "Katsokaa! Säilyttäkää
tämä, kunnon kansalaiset!"
Tämän tempun osasivat jo muinaisajan ihmisetkin. Roomalaiset uhripapit
sitä jo paljon käyttivät. He tuhrivat liidulla mustan hiehon ja
huusivat: "Se on valkoinen." _Bos cretatus_.
Mitä meihin tulee, niin me kunnioitamme joskus menneisyyttä ja
säästämme sitä aina, kun se vain suostuu olemaan kuollut. Mutta jos se
tahtoo herätä henkiin, hyökkäämme sen kimppuun ja koetamme tappaa sen.
Taika-usko, ulkokullaisuus, tekopyhyys, ennakkoluulot, nämä aaveet,
aaveita kun ovat, ovat tavattoman sitkeähenkisiä. Niillä on hampaat ja
kynnet, ja niihin täytyy iskeä lujasti käsiksi, niitä vastaan täytyy
käydä sotaa, hellittämätöntä sotaa, sillä ihmiskunnan kovaan kohtaloon
kuuluu, että se on tuomittu ikuiseen taisteluun kummituksia vastaan.
Haamua on vaikea ottaa kurkusta ja paiskata maahan.
Luostari Ranskassa keskellä yhdeksättätoista vuosisataa on huuhkajain
pesä, huuhkajain, jotka töllistelevät aurinkoa päin silmiä.
Uskonkiihkoinen luostari 1789:n, 1830:n ja 1848:n kaupungin helmassa,
Rooma kukoistavassa Pariisissa, ei millään tavalla sovellu
aikajärjestykseen. Säännöllisissä oloissa ei tarvitse muuta
ajanlaskuvirheen selvittämiseksi kuin panna se tavaamaan rahojen
vuosilukua. Mutta mehän emme eläkään säännöllisissä oloissa.
Taistelkaamme siis.
Taistelkaamme, mutta älkäämme iskekö sokeasti. Totuuden luonteeseen
kuuluu, ettei se koskaan liioittele. Miksi olisikaan sen pakko
liioitella? On hävitettävää, mutta on sellaistakin, jota tarvitsee vain
valaista ja tarkastella. Hyväntahtoinen, vakava tutkiminen, mikä voima
siinä piileekään! Älkäämme tuoko polttavaa liekkiä sinne, missä pelkkä
valokin riittää.
Siis, katsoen siihen, että elämme yhdeksättätoista vuosisataa,
vastustamme luostarilaitosta yleensä ja kaikkialla, niin Aasiassa kuin
Europassa, niin Indiassa kuin Turkissa. Luostari on samaa kuin räme.
Molempien mätä löyhkä tuntuu jo kaukaa, molempien henkäykset ovat
myrkyllisiä, sillä ne istuttavat kuumeen ihraisiin ja näivetyttävät
heidät, molempien lisääntyminen muodostuu vähitellen Egyptin
vitsaukseksi. Me emme voi kauhistumatta ajatella maita, missä fakireja,
bonsseja, santoneja, caloyereja, marabutteja, talapoineja ja dervishejä
vilisee kuin syöpäläisiä.
Tämän jälkeen on enää uskonnollinen puoli kysymyksestä selvittelemättä.
Siinä tapaamme erinäisiä salaperäisiä, melkeinpä peloittavia kohtia.
Meidän sallittanee katsoa niitä rohkeasti silmiin.
4.
Luostari peri-aatteen kannalta katsottuna.
Ihmisiä kokoontuu asumaan yhdessä. Minkä oikeuden nojalla?
Yhdistymisoikeuden nojalla.
He sulkeutuvat asuntoihinsa. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden
nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti avata tai sulkea ovensa.
He eivät poistu asunnostaan. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden
nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti tulla ja mennä tai pysyä
kotonansa.