Minulle riittää, että sellainen luostari on mahdollinen, ja minun tulee
ottaa se lukuun.
Siitä johtuu, että minä edellisessä kirjassa puhuin eräästä luostarista
kunnioittavasti. Kiinnittämättä huomiota keski-aikaan, kiinnittämättä
huomiota Aasiaan, syrjäyttämällä kysymyksen historiallisen ja
valtiollisen puolen ja katsomalla asiaa vain puhtaan filosofian
kannalta, välittämättä taistelevan uudistusinnon vaatimuksista,
ehdolla, että luostari on täysin vapaa-ehtoinen laitos ja että
sinne menijöitä johtaa vain oma halu, olen minä aina katseleva
luostari-yhdyskuntaa vakavan tarkkaavasti ja, muutamissa suhteissa,
suopeastikin. Sillä siellä, missä on yhdyskunta, siellä on myös
yhdyselämää, ja missä on yhdyselämää, siellä täytyy myös olla oikeutta.
Luostari noudattaa vaatimusta: Yhdenvertaisuus, Veljeys. Oi, miten
mahtava onkaan vapaus! Mikä ihmeellinen kirkastus! Vapaus riittää
muuttamaan luostarin tasavallaksi.
Jatkakaamme.
Nämä miehet ja nämä naiset, jotka asuvat näiden neljän muurin takana,
pitävät siis karkeita pukuja, ovat yhdenvertaisia ja puhuttelevat
toisiaan veljiksi ja sisariksi. Hyvä. Mutta tekevätkö he mitään muuta?
Tekevät.
Mitä?
He suuntaavat katseensa tuntemattomiin avaruuksiin, he polvistuvat ja
he ristivät kätensä.
Mitä se merkitsee?
5.
Rukous.
He rukoilevat.
Ketä?
Jumalaa.
Rukoilla Jumalaa, miten se on ymmärrettävä?
Onko olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä? Onko tämä äärettömyys
yksi, todellinen, pysyvä, välttämättömän aineperäinen, koska se on
ääretön, ja koska, jos siitä aine puuttuisi, se tapaisi aineessa
rajansa, välttämättömän järkiperäinen, koska se on ääretön, ja koska,
jos järki siitä puuttuisi, se tapaisi järjessä rajansa? Herättääkö
tämä äärettömyys meissä aatteen kaiken olevaisen alkuperästä ja
alku-aineesta, sillä välin kun me itse saatamme omistaa itsellemme vain
olemassa-olo-aatteen? Toisin sanoen: eikö se ole ehdoton, jonka
suhteita me olemme?
Samalla kun on olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä, eikö ole
olemassa äärettömyys meissä itsessämme? Eivätkö nämä molemmat
äärettömyydet (mikä kauhistava monikko!) liity yhteen? Eikö toinen
äärettömyys ole ikäänkuin ensimäisen äärettömyyden ala-osa? Eikö se ole
ensimäisen kuvastin, heijastus, kaiku, eikö se ole pohjattomuus, jolla
on sama keskipiste kuin toisellakin pohjattomuudella? Onko tämä toinen
äärettömyys järkiperäinen kuten ensimäinenkin? Ajatteleeko se?
Rakastaako se? Tahtooko se? Jos nämä molemmat äärettömyydet ovat
järkiperäisiä, on kumpaisellakin niistä tahtova keskus, ja ylemmässä
äärettömyydessä esiintyy minuus samalla tavalla kuin esiintyy minuus
alemmassa äärettömyydessä. Alemman äärettömyyden minuus on sielu.
Ylemmän äärettömyyden minuus on Jumala.
Asettaa ajatuksen avulla alempi äärettömyys yhteyteen ylemmän
äärettömyyden kanssa on rukoilemista.
Älkäämme typistelkö ihmishenkeä, sillä se on väärin. Täytyy vain
muokata ja kehittää. Ihmisen erinäiset hengenkyvyt ohjautuvat itsestään
Tuntematonta kohti: ajatus, mietiskely, rukous. Tuntematon on
valtameri. Mitä on omatunto? Se on Tuntemattoman kompassi. Ajatus,
mietiskely, rukous ovat suurenmoisia, salaperäisiä välähdyksiä.
Kunnioittakaamme niitä. Minne tähtää tämä sielun mahtava säteily?
Tuntemattomaan s.o. valoon.
Vapaan kansanvallan suuruus on siinä, ettei se missään suhteessa kiellä
ihmiskunnan hengen vaatimuksia. Ihmisoikeuksien rinnalle se asettaa
hengenoikeudet.
Musertakaa uskonkiihkoilu, kunnioittakaa äärettömyyttä, niin kuuluu
käsky. Älkäämme tyytykö vain heittäytymään polvillemme luomakuntapuun
juurelle ja ihailemaan sen suunnattomia tähtikimalteisia oksia.
Meidän velvollisuutemme on muokata ja kehittää ihmissielua, estää
ihmetöitä tunkeutumasta tutkimattomien salaisuuksien ratkaisijoiksi,
nöyrtyä käsittämättömän edessä, mutta hyljätä järjetön, hyväksyä
selvittämättömien seikkojen joukosta vain välttämättömät, asettaa usko
terveemmille perustuksille, riisua uskonnon ympäriltä taika-uskon
valepuku ja puhdistaa Jumala syöpäläistoukista.
6.
Rukouksen sisäinen arvo.
Mitä tulee rukoilemistapaan, niin ovat kaikki hyviä, kunhan ne vain
ovat vilpittömiä. Kääntäkää kirjanne nurinpäin ja liidelkää
äärettömyyteen.
Tiedämme kyllä, että on olemassa filosofia, joka kieltää äärettömyyden.
On myöskin olemassa filosofia, tautitieteellisesti katsottuna, joka
kieltää auringon. Sitä filosofiaa sanotaan sokeudeksi.
Tehdä puuttuvasta aistista totuuden lähde, se on, tosiaankin sokean
uskaliaisuutta.
On erinomaisen huvittavaa tarkata sitä ylpeätä, halveksivaa ja samalla
puolittain säälivää tapaa, millä tämä haparoiva filosofia kohtelee
filosofiaa, joka näkee Jumalan. Luulee kuulevansa myyrän huutavan.
"Miten nuo raukat minua säälittävätkään aurinkoineen!"
Vaan me tiedämme myös, että on olemassa nerokkaita, suurihenkisiä
jumalankieltäjiä.
Mutta nämä eivät oikeastaan varmasti tiedä, ovatko he jumalankieltäjiä,
koska heidän henkensä laajakantoisuus ja tarkkanäköisyys väkisinkin
johtaa heitä totuuteen. Heihin nähden supistuu kysymys vain
määritelmäkysymykseksi, ja joka tapauksessa, vaikkeivät he uskoisikaan
Jumalaan, todistavat he Jumalan olemassa-olon henkensä suuruudella. Me
tervehdimme heissä filosofia, mutta me paljastamme säälimättä heidän
filosofiansa heikkoudet.
Jatkakaamme.
Sangen huvittava on myöskin erinäisten filosofien halu ratsastella
sanoilla. Muuan pohjoismainen metafysillinen koulukunta, jossa voi
havaita ainaisten sumujen vaikutuksen kutakuinkin selvästi, on luullut
saavansa inhimillisessä ajattelussa aikaan täydellisen vallankumouksen,
asettamalla Voima-sanan sijaan sanan Tahto.
Sanontatapa: kasvi tahtoo, sen sijaan että sanoisi: kasvi kasvaa,
tulisi tosiaankin hedelmälliseksi, jos lisättäisi siihen:
maailmankaikkeus tahtoo. Miksi? Koska siitä johtuisi tämä: kasvi
tahtoo, siis siinä on minuus; maailmankaikkeus tahtoo, siis siinä on
Jumala.
Mitä tulee meihin, jotka emme kuitenkaan tämän koulun tavoin hyljää
mitään edeltäpäin, näyttää meistä kasvin tahto, jonka tämä koulu
hyväksyy, olevan vaikeammin otaksuttavissa kuin maailmankaikkeuden
tahto, jonka se kieltää.
Sillä äärettömyyden tahdon, s.o. Jumalan, kieltäminen käy päinsä vain
kieltämällä äärettömyys, sen olemme todistaneet.
Äärettömyyden kieltäminen johtaa suoraa tietä kaiken kieltämiseen.
Kaikki muuttuu siten vain "hengen harhakuvitelmaksi."
Kaikenkieltäjän kanssa on väittely mahdoton. Sillä johdonmukainen
kaikenkieltäjä epäilee, onko hänen puhekumppaniaan lainkaan olemassa,
eikä hän saata olla aivan varma omastakaan olemassa-olostaan.
Hänen kannaltaan voi olla mahdollista, että hänkin on itselleen vain
"hengen harhakuvitelma."
Mutta hän ei huomaakaan, että hän hyväksyy summakaupalla kaikki, mitä
juuri pääsi kieltämästä, lausumalla vain yhden ainoan sanan _henki_.
Ajatus ei pääse totta tosiaan etenemään askeltakaan sellaisten
filosofien käsissä, jotka puristavat koko viisautensa tuohon
yksitavuiseen sanaan: _Ei_.
_Ei_ ansaitsee vain yhden vastauksen: _Kyllä_.
Kaikenkieltämisellä ei ole vähintäkään kantavuutta.
Mitä me teemme tyhjyydellä? Nolla ei ole olemassa. Kaikki on jotakin.
Ei mikään ei ole mitään.
Ihminen elää paremmin myöntämisestä kuin leivästä. Näkeminen ja
todistaminen ei yksistään riitä. Filosofian tulee olla voima. Sen tulee
pyrkiä parantamaan ihmistä. Sokrateen tulee astua Aatamiin ja muodostaa
Markus Aurelius. Toisin sanoen: filosofian tulee tehdä onnellisesta
ihmisestä viisas ihminen. Muuttaa Eeden tiedon pajaksi. Tiedon tulee
täysin tyydyttää sydäntä. Ruumiillinen nautinto, mikä alhainen päämäärä
ja mikä vähäpätöinen pyrkimys! Se sopii eläimelle. Mutta ajatteleminen
on sielun ja hengen todellinen nautinto ja todellinen voitto. Kohottaa
ajattelun tulokset ihmisten janoisille huulille, herättää heissä
kaikissa voimakas Jumalatietoisuus, saattaa heissä sopusointuun
omatunto ja tieto, johtaa heitä vanhurskauteen tämän salaperäisen
vertailun avulla, siinä todellisen filosofian tehtävä. Siveellisyys on
totuuden puhkeamista kukaksi. Tutkistelu vie toimintaan. Ehdottoman
tulee olla käytännöllistä. Ihmishengen tulee voida hengittää, juoda ja
syödä ihannettaan. Vain ihanteella on oikeus sanoa: _Ottakaa, tämä on
minun lihani, tämä on minun vereni_. Viisaus on pyhää ehtoollista. Vain
siten lakkaa se olemasta hedelmätöntä tietokiihkoilua, vain siten
muuttuu se inhimillisen yhteyden tehokkaimmaksi välikappaleeksi ja
kehittyy filosofiasta uskonnoksi.
Filosofian ei tule olla vain jonkunlaisena salaseikkojen ympärille
rakennettuna lavana, josta niitä olisi sitten mukavampi tarkastella ja
jonka ainoana tarkoituksena olisi uteliaisuuden tyydyttäminen.
Omasta puolestamme jätämme tämän ajatuksen enemmän kehittämisen toiseen
tilaisuuteen ja tyydymme vain sanomaan, ettemme me käsitä ihmistä
lähtökohdaksi, emmekä edistystä päämääräksi ilman kahta voimaa, joista
kaikki elämä lähtee: ilman uskoa ja rakkautta. Edistys on päämäärä,
ihanne on esikuva. Mikä on ihanne? Jumala.
Ihanne, kaiken olevaisen perustus, täydellisyys, äärettömyys: kaikki
nämä sanat merkitsevät samaa.
7.
Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.
Historialla ja filosofialla on ikuisia velvollisuuksia, jotka samalla
ovat erinomaisen selviä velvollisuuksia. Että on moitittava Kaiphasta,
piispaa, Drakonia, tuomaria, Trimalchiota, lainsäätäjää, Tiberiusta,
keisaria, on itsestään ymmärrettävää ja luonnollista, eikä siinä ole
vähintäkään epäilyksen sijaa. Mutta oikeutta vetäytyä maailmasta
erilleen ja elää omaa elämäänsä, olkoonpa, että siinä elämässä
havaitaankin paljon väärinkäytöstä ja hyljättävää, ei ole niin helppo
kumota, vaan on sitä käsiteltävä varovasti. Luostarilaitos on yksi
ihmiskunnan monia ongelmia.
Luostareista, näistä erehdysten, mutta viattomuuden, hairahdusten,
mutta rehellisen pyrkimyksen, tietämättömyyden, mutta hartaan
antaumuksen, kärsimysten, mutta sankarillisen kestävyyden tyyssijoista
puhuttaessa täytyy melkein aina sanoa kyllä ja ei.
Luostari on suuri ristiriita. Sen päämääränä on autuus ja sen keinona
on uhrautuvaisuus. Luostari-elämä on mitä suurinta itsekkyyttä, johon
yhtyy mitä suurin itsekieltämys.
Luovu kaikista ulkonaisen vallan merkeistä, mutta älä silti lakkaa
hallitsemasta, se näyttää olevan luostarin toiminta-ohjeena.
Luostarissa on kärsimys nautintoa. Siellä asetetaan maksu-osoitus
kuoleman lunastettavaksi. Siellä odotetaan maallisen pimeyden
korvaukseksi taivaallista valoa. Luostarissa hyväksytään helvetti
paratiisiperinnön ennakkomaksuksi.
Nunnanhuntuun tai munkinkaapuun pukeutuminen on itsemurha, jonka
palkintona on ijankaikkinen elämä.
Tällaista ongelmaa käsitellessä ei kevyt ivailu näytä meistä olevan
paikallaan. Kaikki on tässä kysymyksessä vakavaa, niin hyvä kuin
pahakin.
Oikeamielinen mies rypistää kulmakarvojaan, mutta hän ei koskaan
irvistele. Me ymmärrämme kiivastumuksen, mutta emme ilkeyttä.
8.
Usko ja laki.
Vielä muutamia sanoja.
Me moitimme kirkkoa sikäli kuin se on juonittelujen turmelema, emmekä
me voi sallia henkisen maailman pitävan aineellista maailmaa
luonnottomassa orjuudessa. Mutta me kunnioitamme ehdottomasti
ajattelevaa ihmistä. Me tervehdimme kunnioittaen polvistuvaa ihmistä.
Ihminen tarvitsee välttämättä uskoa. Onneton se, ken ei usko mihinkään!
Mietiskelevä ihminen ei ole toimeton. On olemassa näkyväistä työtä ja
näkymätöntä työtä.
Mietiskeleminen on työskentelyä. Ajatteleminen on toimintaa. Rinnalle
lasketut käsivarret tekevät työtä, ristityt kädet eivät ole jouten.
Katsahdus taivaaseen ei tapahdu turhaan.
Thales ei liikahtanutkaan paikaltaan neljään vuoteen. Hän perusti
filosofian.
Meidän mielestämme eivät luostarien asukkaat ole toimettomia, eivätkä
erakot laiskureita.
Tuntemattoman ajatteleminen on vakavaa työtä. Mitenkään järkyttämättä
sitä, mitä ylempänä olemme lausuneet, uskomme me, että herkeämätön
haudan ajatteleminen on sovelias eläville. Tästä kohdasta ovat papit ja
filosofit samaa mieltä. _Kaikkien täytyy kuolla_. La Trappen
luostariveli ja Horatius tulevat samoihin tuloksiin.
Älä koskaan unohda kuolevasi, se on viisaan laki. Se on myöskin
uskovaisen laki. Tässä suhteessa julistavat viisas ja uskovainen samaa.
Me kasvamme ruumiillisesti. Se on luonnollista. Mutta meidän tulee
myöskin kasvaa siveellisesti. Siihen on meidän pyrkiminen.
Ajattelemattomat ja kevytmieliset ihmiset sanonevat: "Mitä me teemme
noilla salattuja asioita aprikoivilla haamuilla? Mitä heistä on
hyötyä?"
Ah! Kun pimeys meitä ympäröi ja pimeys meitä odottaa, kun emme tiedä,
mihin äärettömyyksien voimat meidät kerran sirottelevat, me vastaamme:
"Ei ole olemassa jalompaa, arvokkaampaa, tärkeämpää työtä kuin se, jota
nämä sielut tekevät." Ja me lisäämme: "Eikä ehkä hyödyllisempääkään."
Sillä tarvitaanhan niitä, jotka rukoilevat aina, niiden varalta, jotka
eivät rukoile koskaan.
Meidän nähdäksemme riippuu koko rukouksen arvo ajatusmäärästä, joka
siihen sisältyy.
Leibnitz rukoilemassa, se on suurta. Voltaire ihailemassa Jumalan
käsi-aloja, se on kaunista. _Deo erexit Voltaire_.
Me olemme uskonnon puolesta uskontoja vastaan.
Me olemme niitä, jotka uskovat rukousten mitättömyyteen, mutta
rukouksen voimaan.
Muuten on meistä kunnioitettava sellaista ihmistä, joka poistuu
maailmasta nyt, tällä hetkellä, jota me parhaillaan elämme, hetkellä,
joka ei onneksi tule painamaan leimaansa yhdeksänteentoista
vuosisataan, hetkellä, jolloin niin monet ihmiset kulkevat otsa
painuneena ja sielu matalalla, jolloin niin monen ihmisen ainoana
siveyskäskynä on: nauti! jolloin niin monet ihmiset ajattelevat vain
alhaisia, katoavia aineellisia asioita. Luostari merkitsee
kieltäytymistä. Väärään ohjautunutkin uhrautuvaisuus on kaikesta
huolimatta uhrautuvaisuutta. Kestävyyttä koettelevan erehdyksen
tekeminen velvollisuudekseen on sekin tavallaan suurta.
Itsessään, aatteellisesti katsottuna, ja kiertääksemme totuuden
ympärillä siksi kunnes saamme puolueettoman käsityksen kaikista
kohdista, ei voi luostarilta, etenkään naisluostarilta -- sillä meidän
yhteiskunnassamme kärsii nainen eniten, ja tuossa eristäytymisessä
luostarin yksinäisyyteen onkin havaittavissa ikäänkuin naisen
vastalause nurjia oloja vastaan -- kieltää jonkunmoista ylevyyttä.
Tämä ankara, synkkä luostari-elämä, josta olemme edellä antaneet
muutamia kuvauksia, ei ole oikeata elämää, sillä siitä puuttuu vapaus.
Luostari ei ole hauta, sillä siellä voi liikkua. Se on paikka, josta
ikäänkuin korkean vuoren harjalta näkee täällä rotkon, missä me
ryömimme, ja tuolla kuilun, minne kerran katoamme. Se on kapea,
usvainen raja, joka eroittaa kaksi maailmaa toisistaan, jota ne
molemmat valaisevat ja pimentävät samalla kertaa ja jossa elämän
sammuva säde yhtyy kuoleman valjuun valovirtaan. Se on haudan hämyä.
Me, jotka emme usko sitä, mitä nämä naiset uskovat, mutta jotka heidän
laillaan elämme uskosta, me emme voi koskaan pyhättä, hellättä
kauhistuksetta ja kateellisetta säälittä katsella näitä uhrautuvia,
vapisevia, luottavia olentoja, näitä nöyriä, yleviä sieluja, jotka
uskaltavat elää itse salaisuuksien salaisuuden lähettyvillä, jotka
odottavat aikaansa välillä maailman, joka on heiltä sulkeutunut, ja
taivaan, joka ei ole vielä heille avautunut, kasvot käännettyinä
näkymätöntä valkeutta kohti, nauttien sanomatonta onnea siitä
ajatuksesta, että he tietävät, mistä se valkeus on odotettavissa,
palaen halua syöstä syvyyksien, tuntemattomien syvyyksien helmaan,
katse kiintyneenä tuijottamaan vavahtamatonta pimeyttä, näitä
polvistuvia, sisäisestä liikutuksesta väriseviä haltioituneita haamuja,
jotka ijankaikkisuuden syvien henkäysten kohottamina nousevat maasta
puhtaampiin ja pyhempiin ilmapiireihin.