A.

Sen, joka tahtoo saada itselleen täysin selväksi Waterloon taistelun,

tarvitsee vain ajatuksissaan piirtää maahan iso A. Vasemman jalan

muodostaa Nivellesin maantie, oikean Genappen maantie, yhdistysviivaa

esittää Ohainista Braine-l'Alleudiin vievä uurrostie. A:n kärjessä on

Mont-Saint-Jean; siellä on Wellington. Vasen päätepiste alhaalla on

Hougomont; siellä ovat Reille ja Jérôme Bonaparte. Oikea päätepiste

alhaalla on Belle-Alliance; siellä on Napoleon. Hiukan alapuolella sitä

kohtaa, missä A:n yhdistysviiva tapaa ja leikkaa oikean jalan,

sijaitsee Haie-Sainte. Aivan samaisen yhdistysviivan keskikohdalla on

paikka, missä taistelu lopullisesti ratkaistiin. Siihen on asetettu

leijonakin, ikäänkuin vasten tahtoaankin kuvaamaan keisarillisen

kaartin äärimäisintä sankarillisuutta.

A:n kärjen, molempien jalkojen ja yhdistysviivan väliin muodostunut

kolmio esittää Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa. Tämän ylätasangon

omistamisesta kävi koko taistelu.

Molempain armeijain siivet leviävät oikealle ja vasemmalle Genappen ja

Nivellesin teistä, siten, että d'Erlon on Pictonia, Reille Hilliä

vastassa.

A:n kärjen, Mont-Saint-Jeanin ylätasangon takana on Soignesin metsä.

Mitä tasankoon itseensä tulee, niin on sitä kuvitteleminen avaraksi,

aaltomaiseksi kentäksi, jokainen poimu vallitsee seuraavaa poimua,

kaikki ne kohoavat Mont-Saint-Jeania kohti ja päätyvät siellä vihdoin

metsään.

Kaksi vihollisjoukkoa taistelukentällä on kuin kaksi painijaa.

Sylipainia siinä lyödään. Kumpikin koettaa heittää vastustajansa

maahan. Tarrataan kiinni kaikkeen, mistä suinkin on apua odotettavissa:

jokainen pensasto on tukikohta, jokainen muurin nurkkaus on

rintavarustus; ellei ole vähäpätöisintäkään suojaa, mihin nojautua,

täytyy kokonaisen rykmentin väistyä; tasangon alentuminen,

liikkuma-alan muuttuminen, sopiva poikkipolku, metsikkö, syvänne

saattavat pysähyttää tuon jättiläisen, jota kutsutaan armeijaksi, ja

estää sen kulkua. Jonka on pakko kentältä poistua, on hävinnyt. Siitäpä

vastuunalaiselle päällikölle välttämättömyys tarkastaa pienintäkin

puuryhmää, perinpohjin tutkia pienintäkin kohonnetta maassa.

Molemmat päälliköt olivat huolellisesti tutkineet Mont-Saint-Jeanin

tasankoa, jota nykyään kutsutaan Waterloon tasangoksi. Edellisenä

vuonna oli jo Wellington kaukonäkijän terävällä silmällä tarkastellut

sitä mahdollisena suuren tappelun näyttämönä. Tällä alueella ja tässä

kaksintaistelussa, kesäkuun 18 päivänä, oli Wellingtonilla parempi

puoli, Napoleonilla huonompi. Englantilainen armeija oli ylhäällä,

ranskalainen alhaalla.

Turhaa olisi lähteä tässä hahmostamaan Napoleonin ulkomuotoa, kun hän

aamuhämärässä 18 päivänä kesäkuuta 1815 istuu kaukoputki kädessään

hevosensa selässä Rossommen kummulla. Ennenkuin olisimme ehtineet

häneen osoittaakkaan, olisivat kaikki nähneet hänet. Nuo tyynet

piirteet pienen, Briennen koulu-aikoja muistuttavan hatun alla, viheriä

sotisopa, jonka valkea käänne peittää rintatähden, ratsastustakki.

jonka alle olkalaput häipyvät, punaisen nauhan kulma pilkottamassa

liivin alta, nahkakaatiot, valkea hevonen purppuranpunaisine

samettisine satulavaippoineen, jonka kulmissa näkyy kruunulla

koristettuja N-kirjaimia ja kotkia, ratsastussaappaat silkkisukkien

päällä, hopeakannukset, Marengon miekka, koko tuon viimeisen Cesarin

kuva esiintyy ilmi elävänä kaikkien ihmisten mielissä. Toiset sitä

kuvaa tervehtivät ihastushuudoin, toiset sitä vakavina katselevat.

Tämä kuva on pitkät ajat tarjonnut nähtäväksi pelkkää valoa vain; se

johtuu jonkinlaisesta pyhimystarullisesta hämärästä, jonka useimmat

sankarit levittävät ympärilleen ja joka pitemmäksi tai lyhemmäksi

ajaksi himmentää totuuden, mutta meidän päivinämme alkavat historia ja

valo päästä voitolle.

Tämä valo, historia, on säälimätön; se on siitä ihmeellinen ja

jumalallinen, että koska se on pelkkää valoa, ja erityisesti, koska se

on valoa, se synnyttää varjoa sinne, missä ennen näkyi vain pelkkää

hohtoa; samasta ihmisestä synnyttää se kaksi erilaista haamua, joista

toinen oikeutta jakaakseen hyökkää toisen kimppuun, ja hirmuvaltijaan

pimeys taistelee sotapäällikön häikäisevää loistoa vastaan. Siitäpä

syntyy oikeudenmukaisempi tulos kansojen lopullisessa arvostelussa.

Väkivalloin kohdeltu Babylon himmentää Aleksanteria; kahlehdittu Rooma

himmentää Cesaria; murhattu Jerusalem himmentää Titusta. Hirmuvallan

varjot seuraavat hirmuvaltijasta. On onnetonta ihmisen jättää jälkeensä

pimeyttä, joka tihenee hänen kuvakseen.

5.

Taistelujen Quid Obscurum.

Kaikki tuntevat tämän taistelun ensimäiset vaiheet. Alku oli sekava,

epäröivä, hapuileva, uhkaava molemmillekin sotajoukoille, mutta

englantilaisille sittenkin uhkaavampi kuin ranskalaisille.

Oli satanut ankarasti koko yön. Maa oli käynyt aivan pehmeäksi. Siellä

ja täällä oli vesi kokoontunut tasangon kuoppiin kuin astioihin ikään.

Muutamin paikoin vajosivat kuormastovaunut akseliaan myöten liejuun;

hevosten vatsahihnoista tippui kura. Ellei tämä suunnaton lauma olisi

hurjassa kulussaan sotkenut nurin peltojen viljoja ja niillä täyttänyt

raiteita ja muodostanut siten pohjaa pyörien alle, olisi kaikki

liikunta etenkin Papelotten-puoleisissa laaksoissa ollut tuiki

mahdotonta.

Ottelu alkoi myöhään. Olemme jo maininneet, että Napoleonilla oli

tapana pitää koko tykistöä kädessään kuin pistoolia ikään, nyt tähdäten

sillä yhtä kohtaa taistelukentästä, nyt taas toista, ja hän oli

tahtonut odottaa siksi kunnes tykit saattaisivat vapaasti ja nopeasti

liikkua. Auringon täytyi siis tulla pilvistä esiin ja kuivata maa.

Mutta aurinko ei tullut esiin. Se ei ollutkaan enään Austerlitzin

aurinko. Ensimäisen kanuunanlaukauksen pamahdettua vilkaisi

englantilainen kenraali Colville kelloonsa ja näki sen osoittavan

yhtätoista ja kolmeakymmentäviittä minuuttia.

Taistelun alotti hurjalla raivolla, hurjemmalla kuin keisari ehkä olisi

toivonutkaan, ranskalaisten vasen siipi hyökkäämällä Hougomontin

kimppuun. Samaan aikaan ahdisti Napoleon keskustaa, heittämällä Guiotin

brigadin Haie-Sainteä vastaan, ja Ney lennätti ranskalaisten oikean

siiven otteluun englantilaisten vasemman siiven kanssa, joka nojautui

Papelotteen.

Hyökkäyksellä Hougomontiin oli sivutarkoitus; suunnitelmana oli kääntää

sinne Wellingtonin huomio ja saattaa hänet kallistumaan vasemmalle.

Tämä suunnitelma olisi onnistunut, elleivät englantilaisten neljä

kaartin komppaniaa ja Perponcherin osaston urheat belgialaiset olisi

järkähtämättä puolustaneet asemaansa, niin että Wellington,

tarvitsematta ryhtyä sinne keskittämään suurempia joukkoja, saattoi

tyytyä lähettämään avuksi vain neljä lisäkomppaniaa kaartilaisia ja

yhden, Braunschweigin pataljoonan.

Ranskalaisten oikean siiven hyökkäys Papelotteen kävi laskujen mukaan.

Heittää kumoon englantilaisten vasen siipi, katkaista Brüsselin tie,

sulkea pääsy mahdollisesti apuun rientäviltä preussilaisilta,

valloittaa Mont-Saint-Jean, työntää Wellington ensin Hougomontiin,

siitä Braine-l'Alleudiiin, siitä Haliin: tehtävähän oli selvänä edessä.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta tämä hyökkäys onnistui. Papelotte

anastettiin; Haie-Sainte vallattiin väkirynnäköllä.

Merkittävä yksityisseikka. Englantilaisessa jalkaväessä, etenkin

Kemptin brigadissa, oli paljon nahkapoikia. Vaikka olivatkin joutuneet

otteluun meidän pelottavain jalkasotilaittemme kanssa, säilyttivät

nämät nuoret sota-uroot kuitenkin rohkeutensa; heidän kokemattomuutensa

kesti kunnialla leikin. He olivat etenkin erinomaisia tarkk'ampujia.

Enemmän omiin hoteisiinsa jätetty tarkk'ampuja tulee ikäänkuin omaksi

kenraalikseen. Nämä nahkapojat osoittivat oikein aito ranskalaista

kekseliäisyyttä ja raivoa. Tässä alottelevassa joukossa vallitsi

omaperäinen tulinen into. Mutta se ei lainkaan miellyttänyt

Wellingtonia.

Haie-Sainten valtaamisen jälkeen horjui taistelu puolelle ja toiselle.

Väliaika kello kahdestatoista kello neljään on hyvin epäselvä.

Taistelun keskuksessa tapahtuvista seikoista saa tuskin ollenkaan

selkoa, ja siinä vallitsee täydellinen tulisen kahakan sekamelska. Se

on ikäänkuin kätketty hämäryyden verhoon. Ikäänkuin sumun läpi huomaa

siinä suuria aaltomaisia liikkeitä, pyörryttäviä haavenäkyjä,

senaikuisia, nykyään miltei tuntemattomia sotavarustuksia, nahkaisia

töyhtölakkeja, leiskuvia sapelilaukkuja, ristikkäin kulkevia

nahkavaruksia, ampumavara-taskuja, ratsumiesten takkeja, punaisia

rynkkyvarsi-saappaita, raskaita sotilashattuja monenmoisine nauhoineen

ja helttuineen, Braunschweigin melkein mustapukuisen jalkaväen

sekoittuneena englantilaisten tulipunaiseen parveen, englantilaisia

sotilaita suuret pyöreät valkokiekurat hihansuissa, kevytaseisia

hannoverilaisia ratsumiehiä soikeine nahkakypäreineen, joita koristavat

vaskikaistaleet ja punertavat jouhitöyhdöt, paljaspolvisia

skotlantilaisia ruudukkaine viittoineen, meidän tarkk'ampujiamme

valkeine sääryksineen, yksityisiä ryhmiä, ei suoria taidokkaita rivejä,

näkyjä, jotka olisivat miellyttäneet Salvator Rosaa, mutta joita

Gribeauval olisi kauhistunut.

Jonkunlaista myrskyn myllerrystä sekaantuu kaikkiin taisteluihin. _Quid

obscurum, quid divinum_. Jokainen historioitsija piirtää tästä

sekamelskasta juuri ne viivat, jotka häntä eniten miellyttävät.

Olivatpa johtajat millaisia tahansa, aseellisten joukkojen

yhteentörmäyksestä on aina ennalta aavistamattomia jälkiseurauksia.

Kahakassa sekaantuvat molempien päälliköiden suunnitelmat toisiinsa,

muuntaen, tuhoten toinen toisensa. Yksi kohta taistelukentällä nielee

enemmän miehiä kuin toinen, kuten erilainen, huokoisempi tai tiiviimpi

maaperä nopeammin tai hitaammin nielee veden. On pakko uhrata siihen

enemmän kuin tahdottaisikaan. Tuollaista liikakulutusta on mahdoton

laskea. Taistelurintama huojuu ja kiemurtelee kuin lanka, verivirrat

juoksevat ilman vähintäkään pakollista järjestystä, sotajoukkojen

eturivit lainehtivat, peräytyvät tai esiin ryntäävät rykmentit

muodostavat niihin lahtia tai niemiä, kaikki nämä pelottavat karit

liikkuvat herkeämättä toinen toisensa kintereillä: missä äsken oli

jalkaväki, siihen rientää nyt tykistö; miesjoukot ovat kuin savua.

Olihan tuossa äsken jotakin! Etsit: et näe enää mitään. Välähdykset

muuttavat alituiseen paikkaa. Synkeät sotamiesketjut etenevät ja

peräytyvät. On kuin kuoleman tuuli työntelisi, heittelisi, paisuttaisi

ja hajoittaisi noita kammottavia joukkoja. Mitä on kahakka? Häälymistä,

lainehtimista puoleen ja toiseen. Kaavamainen pohjapiirros

taistelukentästä osoittaa asemaa vain lyhyenä, määrättynä hetkenä, eikä

kokonaisena päivänä. Vain ne suuret maalarit, joilla on kaaosta

siveltimensä kärjessä, kykenevät oikein kuvaamaan taistelukohtauksia.

Rembrandt kelpaisi siihen paremmin kuin Vandermeulen. Vandermeulen

puhuu totta keskipäivällä, mutta valhettelee kello kolmelta.

Mittaustiede pettää; vain hirmumyrsky lähentelee totuutta. Se seikka

juuri oikeuttaa Folardin asettumaan ristiriitaan Polybiuksen kanssa.

Lisätkäämme, että tulee hetki, jolloin taistelu alenee käsikähmäksi,

paikallistuu, hajoaa lukemattomiksi pienoisotteluiksi, jotka,

käyttääksemme Napoleonin omia sanoja, "kuuluvat pikemmin yksityisten

rykmenttien elämäkertoihin kuin kokonaisen sotajoukon historiaan."

Tässä tapauksessa on historioitsijalla epäämätön oikeus supistaa

sanottavansa tärkeimpään. Hän voi havaita vain taistelun suuret

ääriviivat, eikä ole mahdollista yhdenkään kertojan, olkoonpa hän miten

tunnollinen tahansa, tarkkaan ja ehdottomasti oikein kuvata sen

kauhistuttavan myrskypilven muotoa, jota kutsutaan taisteluksi.

Tämä väite pitää paikkansa kaikkiin suuriin asekamppailuihin nähden,

mutta erittäinkin sopii se juuri Waterloon taisteluun.

Vaan eräänä hetkenä iltapäivällä taistelu läheni ilmeisesti

ratkaisuaan.

6.

Kello neljä iltapäivällä.

Kello neljän aikoihin oli englantilaisen armeijan asema vakava.

Oranian prinssi komensi keskustaa, Hill oikeata ja Picton

vasenta sivustaa. Kiihkoissaan huusi peloton Oranian prinssi

hollantilais-belgialaisilleen: _Nassau! Braunschweig! Ei askeltakaan

taaksepäin!_ Heikontunut Hill pakeni Wellingtonin turviin. Picton oli

kaatunut. Samana hetkenä, jolloin englantilaiset olivat anastaneet

ranskalaisilta 105:n linjarykmentin lipun, olivat ranskalaiset

tappaneet englantilaisilta kenraali Pictonin ampumalla kuulan

suoraan hänen päänsä läpi. Taistelussa oli Wellingtonilla kaksi

tukikohtaa: Hougomont ja Haie-Sainte; Hougomont piti yhä puoliaan,

vaikka olikin liekkien vallassa; Haie-Sainte oli valloitettu.

Saksalaisesta pataljoonasta, joka oli sitä puolustanut, oli enää vain

neljäkymmentäkaksi miestä hengissä; kaikki upseerit, viittä

lukuunottamatta, olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi.

Kolmetuhatta sotilasta oli teurastanut toisensa tässä ladossa. Muuan

englantilainen kaartin kersantti, brittein saarten kuuluisin

nyrkkitaistelija, jota hänen toverinsa pitivät haavoittumattomana, oli

saanut surmansa pienen ranskalaisen rummuttajan kädestä. Baring oli

syösty asemastaan, Alten oli pistetty kuoliaaksi. Useampia lippuja oli

menetetty, niiden joukossa yksi Altenin osastosta, sekä yksi Lüneburgin

pataljoonan lippu, jota kantoi muuan Zweibrückenin ruhtinaallisen

perheen jäsen. Harmaita skotlantilaisia ei ollut enään olemassa.

Ponsombyn jättiläismäiset rakuunat oli hakattu mäsäksi. Tämä urhea

joukko oli sortunut Bron keihäsmiesten ja Traversin haarniskoittujen

ratsumiesten jalkoihin; tuhannestakahdestasadasta hevosesta oli vain

kuusisataa jäljellä; kolmesta yliluutnantista virui kaksi maassa:

Hamilton haavoitettuna, Mater tapettuna. Ponsomby oli kaatunut

seitsemän keihäänpiston lävistämänä. Gordon oli menettänyt henkensä,

Marsh oli menettänyt henkensä. Kaksi osastoa, viides ja kuudes, oli

hävitetty.

Hougomontia ahdistettiin hurjasti, Haie-Sainte oli vallattu: oli

enää vain yksi solmu, keskusta. Mutta se solmu piti yhä. Wellington

koki vahvistaa sitä parhaansa mukaan. Hän kutsui sinne Hillin

Merbe-Brainesta, hän kutsui sinne Chassén Braine-l'Alleudistä.

Englantilaisen armeijan keskustalla, joka oli muodoltaan hiukan kovera

ja muuten erinomaisen tiheä ja luja, oli sangen vahva asema. Se piti

hallussaan Mont-Saint-Jeanin ylätasankoa; sen takana oli kylä ja sen

edessä rinne, hyvinkin vaikeakulkuinen niihin aikoihin. Se nojautui

vahvaan kivitaloon, joka silloin kuului Nivellesin hallintotiloihin

ja joka osoittaa teiden leikkauskohtaa; talo oli niin jykevää

kuudennentoista vuosisadan tekoa, että kuulat vain rapisivat pitkin sen

seiniä, kykenemättä niitä särkemään. Ylt'ympäri ylätasankoa olivat

englantilaiset laittaneet aukkoja sinne ja tänne pensasaitoihin,

muodostaneet ampumareikiä orapihlajatiheikköihin, panneet kanuunankidan

ammottamaan oksien välistä, varustaneet jokaisen pensaan. Heidän

tykistönsä oli näin piilotettu viidakon suojaan. Tämä punilainen

temppu, oikeutettu epäilemättä, koska sota hyväksyy ansan, oli niin

taitavasti suoritettu, että Haxo, jonka keisari oli aamulla yhdeksän

aikoihin lähettänyt vakoilemaan vihollisen pattereita, ei ollut niitä

lainkaan nähnyt, vaan oli palannut kertomaan Napoleonille, ettei

esteitä ollut lainkaan, lukuunottamatta kahta, Nivellesin ja Genappen

teitä sulkevaa murrosta. Silloin kasvoi vilja jo korkeana;

ratsupyssyillä aseistettu 95:s pataljoona Kemptin osastosta oli

ylätasangon rinnettä pitkin kätkeytynyt viljapeltoihin.

Täten vahvistettuna ja varustettuna oli englantilais-hollantilaisen

armeijan keskustalla mainio asema.

Vaaraa tässä asemassa tuotti vain Soignesin metsä, joka niihin aikoihin

oli taistelukentän suoranaisena jatkona ja jonka katkaisivat

Groenendaelin ja Boitsfortin lammet. Armeija ei olisi voinut

hajaantumatta peräytyä sinne; rykmenttien olisi heti paikalla täytynyt

jakaantua hyvin pieniin joukkoihin. Tykistö olisi vajonnut rämeisiin.

Peräytyminen olisi useampain ammattimiesten vakuuttelujen mukaan --

toiset sitä taas vastustavat, se mainittakoon -- ollut kilpajuoksua

elämästä ja kuolemasta.

Wellington lisäsi yhä keskustan voimia kahdella oikealta sivustalta

otetulla Chassén rykmentillä, kahdella vasemmalta sivustalta kutsutulla

Wingten rykmentillä sekä Clintonin osastolla. Englantilaisilleen,

Halkettin rykmenteille, Mitchellin brigadille ja Maitlandin

kaartilaisille, asetti hän ikäänkuin tukimuuriksi ja suojavarustukseksi

Braunchweigin jalkaväen, Nassaun apujoukon, Kielmanseggen

hannoverilaiset ja Omptedan saksalaiset. Näin oli hänen johdossaan

kaksikymmentäkuusi pataljoonaa. _Oikea siipi_, sanoo Charras,

_työnnettiin keskustan taakse!_ Suunnaton patteri oli multasäkein

piilotettu samaan paikkaan, jossa nykyään on n.k. "Waterloon museo."

Sitä paitsi oli Wellington erääseen notkelmaan kätkenyt Somersetin

rakuunakaartilaiset, tuhannenneljäsataa hevosta. Se muodosti toisen

puoliskon tuota englantilaista ratsuväkeä, joka niin hyvin on ansainnut

kuuluisuutensa. Jos Ponsomby olikin tuhottu, olihan Somerset jäljellä.

Patteri, josta valmiiksi tultuaan olisi muodostunut melkein

kenttälinnoitus, oli sijoitettu erään matalan puutarhamuurin taa;

muuria oli kaikessa kiireessä koetettu koroittaa ja vahvistaa

hietasäkeillä ja paksulla multakerroksella. Työtä ei ehditty saada

täydelleen suoritetuksi; ei ollut enään aikaa ympäröidä paikkaa

paaluaitauksella.

Levotonna vaikka tyynen näköisenä istui Wellington ratsullaan, koko

päivän samassa asennossa, vähän matkaa Mont-Saint-Jeanin vanhasta

myllystä, joka seisoo vieläkin paikoillaan, jalavan alla, jonka muuan

englantilainen vandalimaisessa innostuksessaan sittemmin osti

kahdestasadasta frangista, sahautti kappaleiksi ja kuljetutti pois.

Wellington pysyi paikallaan kylmäverisen urhoollisesti. Kuulia satoi

satamalla. Kenttälähetti Gordon oli juuri kaatunut hänen sivultaan.

Osoittaen erästä läheisyydessä räjähtänyttä pommia sanoi lordi Hill

hänelle:

"Herrani, mitä ohjeita jätätte meille ja mitä käskette meidän tekemään,

jos tuolla tavoin toimitatte itsenne hengiltä?"

"_Tekemään niinkuin minä_", vastasi Wellington.

Clintonille sanoi hän yksikantaan:

"_Teidän tulee pysytellä tässä viimeiseen mieheen_."

Ottelu kääntyi ilmeisesti huonolle tolalle. Wellington huusi vanhoille

Talaveran, Vittorian ja Salamancan tutuilleen:

"_Pojat! Voiko väistyminen tulla kysymykseenkään? Ajatelkaa vanhaa

Englantia_!"

Kello neljän aikoihin horjahtivat eglantilaisten rivit taaksepäin.

Äkkiä näkyi ylätasangon korkeimmalla kohdalla vain tykistö ja

tarkk'ampujat; kaikki muu oli kadonnut. Ranskalaisten pommien ja

kuulain ahdistamina väistyivät rykmentit saman notkelman suojaan, jossa

nykyään Mont-Saint-Jeanin maatilasta viljelysmaille johtava polku

kiemurtelee, syntyi peräyttävä liike, englantilaisten taistelurintama

kätkeytyi näkyvistä, Wellington vetäytyi taaksepäin. "Peräytymisen

alkua!" huudahti Napoleon.