T.

Napoleon hyvällä tuulella.

Vaikka keisari olikin sairas ja vaikka eräs paikallinen kipu tuottikin

hänelle ratsastaessa kärsimyksiä, ei hän milloinkaan ollut ollut niin

hyvällä tuulella kuin tänään. Aina aamusta asti oli hän kaikessa

tutkimattomuudessaan hymyillyt. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 tämä

syvä sielu, jota näytti marmorinaamus peittävän, säteili valtoimenaan.

Mies, joka oli ollut synkkä Austerlitzissa, oli Waterloossa hilpeä.

Suurimmatkin kaitselmuksen kasvatit joutuvat menettelemään näin

vastakohtaisesti. Meidän riemumme on varjoa vain. Lopullinen hymyily on

Jumalan.

_Ridet Caesar, Pompeius plebit_, sanoivat "Salamoivan Legionan"

soturit. Pompeius ei sillä kertaa juuri tainnut itkeä, mutta varmaa on,

että Caesar nauroi.

Ratsastaessaan yöllä yhden aikoihin Bertrandin kanssa myrskyssä

ja sateessa tarkastelemaan Rossommen läheisiä kukkuloita ja

tyytyväisyydekseen nähdessään englantilaisten pitkän nuotiotulirivin

valaisevan näkörajan Frischemontista aina Braine-l'Alleudiin saakka,

oli hänestä sallima, jonka hän oli käskenyt saapua määrättynä päivänä

Waterloon kentälle, näyttänyt tarkkaan noudattaneen käskyä. Hän oli

pysäyttänyt hevosensa, jäänyt hetkiseksi liikkumattomana katselemaan

salaman välähdyksiä ja kuuntelemaan ukkosen jyrinää, ja tuon

kohtaloonuskojan oli kuultu pimeyteen mutisevan nuo salaperäiset sanat:

"Me pidämme yhtä." Napoleon erehtyi. He eivät enää pitäneet yhtä.

Hän ei ollut hetkeäkään nukkunut; koko tämä yö oli ollut hänelle

yhtämittaista ilonaihetta. Hän oli kulkenut suurkaartilaisten rivin

päästä päähän, pysähtyen siellä ja täällä puhuttelemaan etuvartijoita.

Kello puoli kolme oli hän Hougomontin metsän lähettyvillä kuullut

etenevän sotamiesjoukon astuntaa; hän oli jo hetkisen uskonut

Wellingtonin peräytyvän. Hän oli sanonut: "_Siellä nyt englantilaisten

jälkijoukko suorii tiehensä. Minä tulen ottamaan vangiksi ne

kuusituhatta englantilaista, jotka äskettäin ovat saapuneet

Ostendeen_." Hän puheli paljon ja kiivaasti. Hän oli saanut takaisin

saman hilpeyden, joka hänet oli vallannut noustessaan Ranskan

rannikolle 1 päivänä maaliskuuta, kun hän osoitti suurmarsalkalle

Juanin lahden innostunutta talonpoikaa, huudahtaen: "_Katsohan,

Bertrand, tuossa sitä jo on voiman alkua_!" Maaliskuussa, 17 ja 18

päiväin välisenä yönä ivaili hän Wellingtonia. "_Tuo pieni

englantilainen tarvitsee hieman läksytystä_", sanoi Napoleon. Sade yhä

vain yltyi. Ukkonen jyrisi keisarin puhuessa.

Kello puoli neljä aamulla oli hän menettänyt harhaluulonsa:

tiedustelemaan lähetetyt upseerit olivat ilmoittaneet, ettei vihollinen

liikahtanutkaan. Kaikki oli paikoillaan; ei ainuttakaan leiritulta oltu

sammutettu. Englantilainen armeija nukkui. Hiljaisuus oli syvä maassa:

vain taivaassa kävi ankara ryske. Kello neljä olivat vakoilijat tuoneet

hänen eteensä erään talonpojan; tämä talonpoika oli opastanut muuatta

englantilaista ratsuväenosastoa, luultavasti Vivianin osastoa, joka oli

asettautunut Ohainin kylään, äärimäiseksi vasemmalle. Kello viisi oli

kaksi belgialaista karkuria ilmoittanut hänelle jättäneensä

rykmenttinsä ja englantilaisen armeijan odottavan taistelua. "_Sitä

parempi_!" oli Napoleon huudahtanut. "_Mieluummin heitänkin heidät

nurin niskoin kuin toimitan peräytymään_."

Aamulla oli hän Plancenoitin tiehen sattuvan jyrkän rinteen partaalla

laskeutunut hevosen selästä, kurasta välittämättä, oli Rossommen

talosta tuottanut keittiön pöydän ja maalaistuolin, oli istuutunut

pöydän ääreen, olkilyhde mattona ja oli levittänyt auki taistelukentän

kartan, sanoen Soultille: "_Sievä sakkilauta_!"

Yöllisen sateen vaikutuksesta eivät muonituskuormastot olleet

pohjattomia teitä pitkin ehtineet aamuksi ajoissa perille. Sotamiehet

eivät olleet paljoa nukkuneet, olivat kastuneet läpimäriksi, eivätkä

olleet saaneet palaakaan suuhunsa. Tämä ei ollut estänyt Napoleonia

huudahtamasta iloisesti Neylle: "_Meillä on yhdeksänkymmentä

mahdollisuutta sadasta_." Kello kahdeksalta oli tuotu keisarin

aamiainen. Hän oli kutsunut useampia kenraaleja kanssaan aterioimaan.

Siinä syödessä oli juteltu Wellingtonin toissa iltana olleen

Brüsselissä tanssiaisissa herttuatar Richmondin luona, ja Soult, tuo

ankara sotakarhu arkkipiispan naamoineen, oli tokaissut: "_Tänään ne

vasta tanssiaiset ovat_." Keisari oli laskenut leikkiä Neylle, joka oli

sanonut: "_Wellington ei ole tarpeeksi tyhmä odottaakseen teidän

Majesteettianne_." Sellainen oli muutoin hänen tapansa. "_Hän lorueli

mielellään_", sanoo Fleury de Chaboulon. "_Hänen luonteensa oli

pohjimmiltaan hilpeä_", sanoo Gourgand. "_Hän vallan pulppuili

sukkeluuksia, jotka olivat pikemmin omituisia kuin henkeviä_", sanoo

Benjamin Constant. Nämä jättiläisen hyväntuulenpurkaukset ansaitsevat

seikkaperäisempää tarkastelua. Hän itse antoi vanhoille sotamiehilleen

nimen "jöröjukat." Hän nipisti heitä korvasta, hän tempoili heitä

parrasta. "Keisari se meille aina vain pilojaan teki", sanoo eräskin

heistä. Napoleonin ollessa keskellä merta salaisella matkallaan Elban

saarelta Ranskaan, kohtasi 27 päivänä helmikuuta ranskalainen sotalaiva

_Zéphir Inconstant_ prikin, jonne keisari oli kätketty, kysyen

_Inconstantilta_ uutisia Napoleonista; silloin tarttui keisari,

jolla vielä sinä hetkenä oli hatussaan Elban saarella omaksumansa

valkoisen-punertava, mehiläisin koristettu kokardi, nauraen

huutotorveen ja vastasi itse: "_Keisari jaksaa hyvin_." Ken noin voi

laskea leikkiä, tietää ohjaavansa tapahtumain kulkua. Napoleon oli

useammankin kerran purskahtanut nauruun Waterloon aamiaisen aikana.

Aamiaisen jälkeen oli hän hiljaa mietiskellyt neljännestunnin, sitten

oli kaksi kenraalia istuutunut olkilyhteelle, kynä kädessä, paperilehti

polvella, ja keisari oli sanellut heille taistelumääräykset.

Kello yhdeksän, hetkellä, jolloin ranskalainen armeija osastoihin

jaettuna ja liikkeessä viitenä rivistönä oli levittäytynyt kentälle,

osastot kahdessa ketjussa, tykistö brigadien välissä, soittokunta

etunenässä marssia puhaltamassa, rumpujen päristessä ja torvien

toitottaessa, mahtavana, taajana, reippaana, kypäräin, sapelien ja

pistinten aaltoillessa meren tavoin näkörajalla, oli keisari

liikutettuna huudahtanut kahteen kertaan: Suurenmoista! Suurenmoista!

Kello yhdeksästä puoli yhteentoista oli koko armeija -- mikä kuuluu

uskomattomalta -- asettunut paikoilleen, jaettuna kuuteen ketjuun ja

muodostaen, keisarin sanoja käyttääksemme, "kuuden V:n muotoisia

kuvioita." Pari hetkeä taistelurintaman muodostamisen jälkeen, keskellä

tuota syvää hiljaisuutta ennen myrskyn alkua, joka aina käy taistelun

edellä, nähdessään kulkevan ohitsensa ne kolme patteria kahdestatoista,

jotka hän oli käskenyt eroittaa Erlonin, Reillen ja Lobaun osastoista,

yhden kustakin, ja jotka hän oli määrännyt alkamaan ottelun ampumalla

Mont-Saint-Jeania siinä, missä Nivellesin ja Genappen tiet yhtyvät, oli

keisari taputtanut Haxoa olalle ja sanonut: "_Kas siinä

kaksikymmentäneljä kaunista tyttöä, kenraali_."

Varmana taistelun päättymisestä oli hän hymyllään rohkaissut ohitseen

kulkevaa saarroskaivajain komppaniaa ensimäisestä osastosta, jonka oli

heti kylän valloittamisen tapahduttua sulkeuduttava Mont-Saint-Jeaniin.

Vain kerran keskeytti tämän huolettoman ilomielen ylpeän säälin sana.

Nähdessään vasemmalleen, paikkaan, missä nykyään on suuri hauta,

kokoontuvan muhkeine hevosineen noiden ihmeteltäväin harmaiden

skotlantilaisten, oli hän sanonut: "_Vahinko tosiaan_."

Sitten oli hän jälleen noussut hevosensa selkään, kulkenut Rossommesta

eteenpäin ja valinnut tähystelypaikakseen ahtaan nurmisen kunnaan

oikealle Genappesta Brüsseliin johtavasta tiestä, ja siitä tuli hänen

toinen asemansa taistelun aikana. Kolmas asema, kello seitsemän

aikoihin illalla, Belle-Alliancen ja Haie-Sainten välillä, on

kauhistuttava. Se on melkoisen korkea kumpu, joka on nähtävissä vielä

tänä päivänäkin ja jonka taakse kaarti oli ryhmittynyt muutamaan

tasangon notkelmaan. Tämän kummun ympärillä sinkoili kuulia kivetystä

tiestä aina Napoleoniin asti. Kuten Briennessäkin vinkuivat jälleen

hänen päänsä päällä pyssyjen luodit ja kanuunain kuulat. Ei paljoakaan

sivulle siitä kohdasta, missä hänen hevosensa jalat olivat, on kaivettu

esiin rosoisia kuulia, vanhoja ruostuneita sapelinteriä ja muodottomia

pomminjäännöksiä. _Scabra rubigine_. Muutamia vuosia sitten löydettiin

maasta tavattoman suuri räjähdyspommi, joka oli yhä vielä täysinäinen

ja jonka sytytystorvi oli katkennut aivan juuresta. Tällä viimeisellä

tähystyspaikallaan sanoi keisari oppaalleen Lacostelle, vihamieliselle,

peräti säikähtyneelle talonpojalle, joka oli sidottu erään husaarin

satulaan ja joka aina kuullessaan kuulien suhahtelevan ohitseen,

kääntyi poispäin, kokien piiloittautua hänen taakseen: _Tolvana! Sinä

vielä tässä häpeiksesi tapatat itsesi selän puolelta_.

Näiden rivien kirjoittaja löysi itsekin tämän kummun möyheätä santaa

kaivellessaan pomminkaulan jäännöksiä, jotka neljänkymmenenkuuden

vuoden happeutumisen kautta olivat peräti tuhoutuneet, sekä vanhoja

raudanpätkiä, jotka murenivat hänen käsiinsä kuin seljan korret.

Kaikkihan tietävät, ettei näiden eri suuntiin kallistuvain tasankojen

muoto aaltomaisine nousuineen ja laskuineen, ettei seutu, missä

Napoleon ja Wellington tapasivat toisensa, ole enää sama kuin 18

päivänä kesäkuuta 1815. Muistomerkkiä varten on tästä kuolemankentästä

kaivettu niin paljon maata, että sen aikaisemmat suhteet ovat häipyneet

jäljettömiin ja että hämmentynyt historia ei siellä enää tunne

paikkojansa. Kunnioittamisen tarkoituksessa on sen entinen näkö

tykkänään hävitetty. Nähdessään kaksi vuotta myöhemmin Waterloon

jälleen, huudahtikin Wellington: _Nyt ne ovat muuttaneet minun

taistelukenttäni!_ Siinä missä nykyään kohoaa valtava multapyramiidi

leijona huipullaan, oli ennen kukkula, joka Nivellesin tielle päin

aleni loivana rinteenä, mutta joka Genappen tien puolella muodosti

melkein äkkijyrkän seinämän. Tämän vierun korkeutta saattaa vielä

nytkin arvostella niiden kahden mahtavan hautakummun korkeuden mukaan,

jotka kohoavat molemmin puolin Genappesta Brüsseliin vievää tietä.

Vasemmalla on englantilaisten hauta; oikealla saksalaisten.

Ranskalaisilla ei ole hautakumpua lainkaan. Koko tämä kenttä on

ranskalaisten hautausmaata. Tuhansia ja taas tuhansia kuormia multaa on

ajettu ylempänä mainittuun muistokumpuun, joka on sataviisikymmentä

jalkaa korkea ja jonka ympärys on noin viisisataa jalkaa. Seurauksena

onkin ollut, että nykyään voidaan päästä Mont-Saint-Jeanin

ylätasangolle joltisenkin loivaa rinnettä pitkin. Taistelupäivänä oli

nousu etenkin Haie-Sainten puolelta jyrkkää ja vaivaloista. Vieru oli

tässä niin jyrkkä, etteivät englantilaiset tykkimiehet nähneet

alapuolellaan laakson pohjassa taloa, joka oli koko taistelun

keskuksena. 18 päivänä kesäkuuta 1815 olivat vielä sateet pahentaneet

asiaa, lieju vaikeutti nousua ja kiipeäminen oli suoranaista loassa

rämpimistä. Pitkin ylätasangon huippua kulki eräänlainen syvänne, jota

kaukaisen katselijan oli mahdoton huomata.

Mikä oli tämä syvänne? Katsokaamme. Braine-l'Alleud on belgialainen

kylä, Ohain on toinen. Näitä kyliä, jotka molemmat ovat piilossa

notkelmain pohjassa, yhdistää noin puolentoista lieun pituinen tie.

Tämä tie kulkee aaltomaisen tasangon kautta, tuon tuostakin tunkeutuen

kumpuihin ja kukkuloihin kuin auran vako, mistä johtuu, että tämä tie

muutamissa kohdin muodostuu aivan kuin rotkotieksi. Vuonna 1815

leikkasi tämä tie niinkuin nytkin Mont-Saint-Jeanin ylätasangon huipun

Genappen ja Nivellesin maanteiden välistä. Mutta nykyään on se aivan

kentän tasalla; silloin kulki se syvänä uurroksena tasangon halki. Sen

molemmat seinämät on kuljetettu muistokumpuun. Tämä tie oli ja on

vieläkin suurimmalta osaltaan kaivantoa, jonka seinämät olivat

muutamin paikoin toistakymmentä jalkaa syvät. Nämä liian jyrkät

seinämät sortuivatkin joskus, etenkin talvella, rankkasateiden

vaikutuksesta. Onnettomuuksia tapahtui tuon tuostakin. Tie oli niin

ahdas Braine-l'Alleudiin tullessa, että muuan matkustaja oli siinä

joutunut kuormavaunujen alle ja murskaantunut kuoliaaksi, kuten

ilmoittaa lähelle hautausmaata pystytetty kiviristi; saamme tietää

vainajan nimenkin: _Herra Bernard Debrye, kauppias Brüsselistä_,

sekä tapaturman aikamäärän: _helmikuussa 1637_.[2] Se oli niin syvä

Mont-Saint-Jeanin ylätasangolla, että muuan talonpoika, Mathieu

Nicaise, vuonna 1783 hautaantui sortuvan seinämän alle, kuten ilmoitti

aikoinaan toinen kiviristi, jonka ylä-osa on hävinnyt maata

muokattaessa, mutta jonka kumoon syösty jalusta viruu vielä nytkin

nurmirinteellä vasempaan Haie-Sainten ja Mont-Saint-Jeanin maatilan

välisestä tiestä.

Tämä uurtotie, josta ei mikään antanut vähintäkään vihiä ja joka kulki

pitkin Mont-Saint-Jeanin ylimmän tasanteen reunaa, tämä kaivanto

jyrkänteen harjalla, tämä itsensä maa-emon kätkemä syvänne oli

taistelupäivänä näkymätön, s.o. tuhoisa.

8.

Keisari tiedustelee erästä asiaa oppaaltaan Lacostelta.

Waterloon taistelupäivän aamuna oli siis Napoleon tyytyväinen.

Ja olihan hänellä syytäkin! Hänen taistelusuunnitelmansa, senhän olemme

nähneet, oli tosiaankin erinomainen.

Taistelu oli vihdoinkin alkanut. Sen odottamattomat vaiheet,

Hougomontin sitkeä puolustautuminen, Haie-Sainten jäykkä vastarinta,

surmattu Bauduin, ottelusta poistunut Foy, aavistamaton muuri, jonka

edustalle Soyen rykmentit menehtyivät, Guilleminotin onneton

saamattomuus, hänellä kun ei ollut ei räjähdyspommeja eikä

ruutisäkkejä, tykistön juuttuminen liejuun, viisitoista suojatonta

kanuunaa, jotka Uxbridge heitti nurin niskoin uurrostielle,

englantilaisten riveihin putoilevain pommien huono vaikutus, ne kun

upposivat sateiden liottamaan maahan ja viskasivat ilmaan vain

kuraryöppyjä, niin että tuhoavat sirpaleet muuttuivat lokaräiskeiksi,

Pirén hyödytön valehyökkäys Braine-l'Alleudiin, missä koko tuo

viidentoista eskadroonan suuruinen ratsumiesjoukko melkein täydelleen

tuhoutui, huonosti ahdistettu englantilaisten oikea siipi, huonosti

onnistunut vasemman siiven murtaminen, Neyn eriskummallinen erehdys,

hän kun kasasi yhteen paikkaan ensimäisen osaston neljä divisioonaa,

vaikka hänen olisi pitänyt hajoittaa ne pieniin joukkioihin, niin että

syntyi kahdenkymmenenseitsemän rivin paksuisia ryhmiä ja kahdensadan

miehen pituisia rintamia, jotka siten kaikki joutuivat vihollisen

tulelle alttiiksi ja joihin kuulat lakaisivat hirvittäviä uomia,

hajalleen joutuneet hyökkäysrivistöt, niiden sivulla yhtäkkiä

paljastettu vihollispatteri, pulaan joutuneet Bourgeois, Donzelot ja

Durutte, takaisin työnnetty Guiot, luutnantti Vieux, tuo teknillisestä

korkeakoulusta lähtenyt voima-uros, haavoittunut juuri siinä

silmänräpäyksessä, jolloin hän kirveeniskuin koki murtaa Haie-Sainten

porttia, englantilaisten ampuessa vimmatusti ylhäältä murroksestaan,

joka sulki Genappesta Brüsseliin johtavan tien polven, jalkaväen ja

ratsuväen väliin suljettu Marcognetin osasto, jota Best ja Pack

ampuivat aivan läheltä viljapelloista ja jota Ponsomby peittosi

parhaansa mukaan, seitsemän kanuunan patteri naulattu umpeen,

Saksi-Weimarin prinssin haltuun joutunut 105:n rykmentin lippu, jota

eivät Erlonin kreivi, Frischemont ja Smohain kiivaista ponnistuksistaan

huolimatta kyenneet valloittamaan takaisin, 15:n rykmentin lippu

menetetty, tuo musta preussilainen husaari, jonka Wavren ja

Plancenoitin välisellä ylängöllä parveilevan kolmisataisen

jääkärijoukon lentävän osaston vakoilijat olivat vanginneet ja jolta

oli saatu kuulla hyvin huolestuttavia uutisia, Grouchyn viipyminen,

Hougomontin kasvitarhaan vajaassa tunnissa tapetut tuhatviisisataa

miestä, Haie-Sainten ympäristöllä vieläkin lyhyemmässä ajassa kaatuneet

tuhatkahdeksansataa miestä, kaikki nämä järisyttävät onnettomuudet,

jotka taistelun myrskypilvien lailla olivat kiitäneet Napoleonin

silmien editse, olivat tuskin hämmentäneet hänen katsettansa ja ne

eivät olleet laisinkaan kyenneet synkistyttämään näiden kasvojen

käskevän varmaa ilmettä. Napoleon oli tottunut katsomaan sotaa

jäykästi silmiin. Hän ei milloinkaan toimittanut numero numerolta

yksityiskohtain tuskallista yhteenlaskua. Numeroista välitti hän vähät,

kunhan niistä vain kertyi määrätty summa: voitto. Menipä alku kuinka

kehnosti tahansa, hän ei siitä tullut levottomaksi, sillä hänhän luuli

olevansa lopun määrääjä ja valtias. Hän osasi odottaa, sillä hänhän

katsoi olevansa tykkänään kysymyksen ulkopuolella, ja hän kohteli

sallimusta kuin vertaistaan ikään. Hän näytti sanovan sille: Sinä et

uskaltaisi!

Puoliksi valossa ja varjossa vaeltaen tunsi Napoleon itsensä

suojelluksi hyvässä ja siedetyksi pahassa. Hän oli, tai hän luuli

olevansa, tapahtumiin jonkunlaisessa yhteistoiminta-, saattaisipa

melkein sanoa kanssarikollis-suhteessa, joka veti vertoja muinaisajan

haavoittumattomuususkolle.

Mutta kun ihmisellä on takanaan Beresina, Leipzig ja Fontainebleau,

niin luulisipa olevan syytä hieman varoa Waterloota. Salaperäinen

kulmakarvojen rypistys alkaa näkyä taivaan korkeuksissa.

Samassa kun Wellington teki peräytyvän liikkeensä, vavahti Napoleon.

Hän näki äkkiä Mont-Saint-Jeanin ylätasangon tyhjentyvän ja

englantilaisen armeijan sotarintaman katoavan. Se yhdistyi jälleen,

mutta se yhdistyi salassa. Keisari kohousi puoliksi jalustimillaan.

Voiton salama välähti hänen silmissään.

Wellingtonin ahdistaminen Soignesin metsään ja hänen perinpohjainen

tuhoamisensa olisivat merkinneet sitä, että nyt oli Ranska lopullisesti

murskannut Englannin. Crecy, Poitiers, Malplaquet ja Ramillies olisivat

tulleet kostetuiksi. Marengon sankari olisi pyyhkinyt pois Azincourtin.

Ja keisari tarkasteli kaukoputkellaan vielä viimeisen kerran

taistelukentän jokaista kohtaa, suunnitellen murhaavaa loppuryntäystä.

Hänen kaartinsa seisoi hänen takanaan pyssy jalalla, katsellen häntä

sieltä alhaalta jonkunlaisella pyhällä kunnioituksella. Hän mietti; hän

tutki jokaisen vierun, huomasi jokaisen rinteen, tarkasteli jokaista

puuryhmää, jokaista ruissarkaa, jokaista polkua; hän näytti laskevan

jokaisen pensaankin. Hän katseli kauvan englantilaisten sulkumurroksia

ylempänä mainituilla teillä; ne olivat valtavia puuröykkiöitä, Genappen

tietä sulkeva yläpuolella Haie-Sainten ja kahden kanuunan puolustama,

ainoiden kanuunain koko englantilaisesta tykistöstä, jotka etenivät

näin kauvas taistelukentän perukkaa kohti; Nivellesin tien murroksessa

välkkyivät Chassén brigadin hollantilaiset pistimet. Hän huomasi

lähellä tätä murrosta vanhan valkeaksi maalatun Pyhän Nikolain

kappelin, joka on Braine-l'Alleudiin vievän poikkitien kulmauksessa.

Hän kumartui puoli-ääneen puhelemaan oppaalleen Lacostelle. Opas teki

päällään kieltävän merkin, luultavastikin petos mielessä.

Keisari kohousi suoraksi taas ja jäi miettimään.

Wellington oli peräytynyt. Tarvitsi nyt vain täydentää tämä

peräytyminen musertavalla hyökkäyksellä.

Äkkiä käännähtäen lähetti Napoleon pikaviestin kiitämään Pariisiin

minkä kavioista pääsi se ilmoitus mukanaan, että taistelu oli voitettu.

Napoleon oli niitä neroja, joista lähtee leimaus ja jyrinä.

Hän oli nyt löytänyt ukonnuolensa.

Hän käski Milhaudin kyrassierien valloittaa Mont-Saint-Jeanin

ylätasanko väkirynnäköllä.

9.

Odottamaton näky.

Heitä oli kolmetuhattaviisisataa. He muodostivat neljänneslieun

pituisen rintaman. He olivat jättiläisiä jättiläishevosten selässä.

Heitä oli kaksikymmentäkuusi eskadroonaa, ja oli heillä takanaan tukena

Lefebvre-Desnouettesin divisioona, satakuusi valiosantarmia, kaartin

jääkärit, tuhatsatayhdeksänkymmentäseitsemän miestä, sekä kaartin

peitsimiehet, luvultaan kahdeksansataakahdeksankymmentä. Heillä oli

harjaton kypärä, haarniska taottua rautaa, pistoolit koteloissaan

satulankaaressa ja pitkä lyömämiekka. Aamulla oli heitä koko armeija

ihastellut, kun he kello yhdeksältä torvien toitottaessa ja kaikkien

soittokuntain puhaltaessa "_Me keisarkuntaa turvatkaamme_" olivat

porhaltaneet esiin tiheänä joukkona, toinen heidän pattereistaan

sivustalla, toinen keskustassa ja levittäytyneet kahteen riviin

Genappen ja Frischemontin teiden välille ja asettuneet paikoilleen

tuohon mahtavaan toiseen ketjuun, jonka Napoleon oli niin taitavasti

muodostanut ja jolla, sen vasemmassa päässä kun olivat Kellermannin

kyrassierit ja oikeassa Milhaudin, saattoi sanoa olleen rautaiset

siivet.

Kenttälähetti Bernard vei heille keisarin käskyn. Ney veti miekkansa ja

asettui etunenään. Suunnattomat eskadroonat lähtivät liikkeelle.

Silloin nähtiin kauhistuttava näytelmä.

Koko tämä ratsujoukko, miekat koholla, viirien liehuessa ja torvien

rämistessä, jaettuna rivistöihin divisioonittain, laskeutui

Belle-Alliancen kukkulaa tarkassa järjestyksessä kuin yksi ainoa mies,

erehtymättömän suoraan kuin pronssinen muurinmurtaja, joka särkee

aukkoa, tunkeutui tuohon peloittavaan laaksoon, jossa niin paljon

miehiä jo oli kaatunut, hävisi siellä savuun, tuli jälleen näkyviin

tästä pimeydestä notkelman vastaisella puolella, yhtä tiheänä ja lujana

ja nousi täyttä laukkaa läpi ryöppynä tuiskuavan raehaulisateen

Mont-Saint-Jeanin ylätasangon kauhistuttavaa lokarinnettä ylös. He

nousivat, nousivat lujina, järkähtämättöminä, uhkaavina; pyssynpaukkeen

ja tykkien jyskinän lomasta kuului maa jymisevän tuon suunnattoman

joukon rynnistäessä eteenpäin. Heitä kun oli kaksi osastoa, oli heitä

kaksi rivistöäkin; Wathierin osasto oli oikealla, Delordin osasto

vasemmalla. Luuli kaukaa näkevänsä kahden suunnattoman teräskäärmeen

kiemurtelevan ylätasangon huippua kohti. Kauhistuttavan hirviön lailla

kiiti tämä joukko läpi taistelunmelskeen.

Moista ei oltu nähty niistä ajoista lähtien, jolloin samanlainen

ratsujoukko valloitti Moskovan suuren etuvarustuksen. Murat oli poissa,

mutta Ney oli paikoillaan. Näytti kuin olisi tämä joukko muuttunut

eläväksi hirmu-olennoksi ja kuin olisi sillä ollut vain yksi sielu.

Jokainen eskadroona ojentui ja supistui kuin mustekalan lonkero.

Mahtavan savupilven aukoista pilkistivät he tuon tuostakin näkyviin.

Siinä eroitti sekaisin myrskyisässä myllerryksessä kypärejä, miekkoja,

tykistön ja soittokunnan hevosten hurjasti liikkuvia lautasia,

säännöllistä, kamalaa pauhinaa; ja haarniskat kiilsivät kuin

vesihirviön suomut.

Tällaiset kuvaukset tuntuvat kuuluvan ammoin menneihin aikakausiin.

Tämän kaltaisia näkyjä esiintyi varmaankin vanhoissa Orfeon

sankarirunoelmissa, jotka kertoivat muinaisajan ihmishevosista,

hippanthropeista, näistä titaneista, joilla oli ihmisen kasvot ja

hevosen ruumis, jotka olivat kauhistuttavia, haavoittumattomia,

kukistumattomia ja jotka laukkasivat aina Olympon huipuille; jumalia ja

eläimiä samalla kertaa.

Omituinen lukujen yhtymys: kaksikymmentäkuusi pataljoonaa

kahtakymmentäkuutta eskadroonaa vastassa. Ylätasangon korkeimman

harjanteen takana odotti englantilainen jalkaväki tyynenä, mykkänä,

liikkumattomana, kätketyn patterin suojassa, jaettuna kolmeentoista

neliöön, kaksi pataljoonaa neliössä, ja kahteen ketjuun, seitsemän

neliötä ensimäisessä, kuusi toisessa, pyssyntukki olkapäässä, tähdäten

suoraan niitä, joiden tuleman piti. Se ei nähnyt kyrassierejä, eivätkä

kyrassierit nähneet sitä. Se kuuli hyökyaallon nousemistaan nousevan.

Se kuuli kolmentuhannen hevosen synnyttämän jyminän yhä paisuvan,

kavioiden määränperäiset, tiheät iskut, haarniskain helinän, miekkain

kalskeen ja jonkunlaisen voimakkaan, hurjan huminan. Seurasi hetkisen

kammottava hiljaisuus, ja silloin nousi yht'äkkiä harjanteen takaa

pitkä rivi kohotettuja käsiä, jotka heiluttelivat miekkoja, kypärejä ja

torvia ja viirejä ja kolmetuhatta harmajapartaista miehenpäätä, jotka

karjuivat: Eläköön keisari! Koko tuo valtava ratsujoukko työntyi kuin

heitettynä tasanteelle, ja se oli kuin maanjäristys.

Mikä kauhistus: vasemmalle englantilaisista, meistä oikealle kavahtaa

äkkiä kyrassierien etumainen joukko pystyyn, päästäen kamalan

kiljahduksen. Saavuttuaan harjanteen ylimmälle reunalle ja tahtoessaan

samaa raivoisaa vauhtiaan syöksyä neliöiden ja kanuunain kimppuun ja

murskata ne mäsäksi alleen, huomasivatkin kyrassierit englantilaisten

ja itsensä välillä kaivannon, vaarallisen syvänteen. Se oli Ohainin

uurrostie.

Silmänräpäys oli kauhea. Edessä oli uurrostie, odottamatta,

ammottavana, äkkijyrkkänä hevosten jalkojen juuressa, kaksi syltä

syvänä molempien seinämäinsä välissä. Toinen rivi työnsi sinne

ensimäisen, ja kolmas työnsi sinne toisen. Hevoset kavahtivat kohoksi,

viskausivat taaksepäin, kaatuivat selälleen, liukuivat jalat ilmassa

sätkien, survoivat ja sotkivat ratsastajia. Mahdotonta peräytyä, koko

rivistö oli kuin ammuttu kuula, voima, jonka piti murskaaman

englantilaiset, murskasikin nyt ranskalaiset, heltymättömän rotkon yli

saattoi päästä vain se täyttämällä, ratsastajat ja hevoset syöksyivät

sinne päistikkaa, murjoen toinen toisiansa, muodostaen vain yhden

ainoan lihakasan, ja kun syvänne oli tullut täyteen eläviä miehiä,

pääsivät loput kulkemaan yli. Melkein kolmas osa Duboisin brigadia

vajosi tähän kuiluun.

Tämä oli taistelun menettämisen alkua.

Paikallinen perimätieto, joka ilmeisesti liioittelee, kertoo Ohainin

uurrostielle hautautuneen kaksituhatta hevosta ja tuhatviisisataa

miestä. Tähän lukuun sisältyvät todennäköisesti kaikki nekin ruumiit,

jotka seuraavana päivänä heitettiin tähän kuoppaan.

Mainitkaamme sivumennen, että tämä samainen Duboisin brigadi, joka nyt

sai näin kamalan kohtalon, oli tuntia aikaisemmassa hyökkäyksessään

vallannut Lüneburgin pataljoonan lipun.

Ennenkuin määräsi Milhaudin kyrassiereille tämän tehtävän, oli Napoleon

tarkastellut seutua, mutta ei ollut voinut nähdä tätä uurrostietä, sen

uoma kun muodosti tuskin pienintäkään piirtoa ylätasangon pintaan.

Hänen huomiotaan oli kuitenkin herättänyt tuo pieni valkoinen kappeli,

joka osoittaa sen ja Nivellesin tien yhtymäkohtaa, ja ehkäpä estettä

aavistaen oli hän kysynyt jotakin oppaaltaan Lacostelta. Opas oli

vastannut kieltävästi. Saattaisipa melkein sanoa, että tämä talonpojan

pään ravistus on saanut aikaan Napoleonin kukistumisen.

Muitakin kovan onnen iskuja oli vielä tuleva.

Oliko mahdollista Napoleonin voittaa tämä taistelu? Me vastaamme: ei!

Miksi ei? Wellingtonko sen esti? Vaiko Blücher? Ei. Sen esti Jumala.

Waterloon voittaja Bonaparte ei sopinut enään yhdeksännentoista

vuosisadan järjestykseen. Uusi sarja tapauksia oli valmistumassa, ja

niissä ei ollut Napoleonille enää tilaa. Tapahtumain nurjamielisyyshän

oli käynyt ilmi jo kauvan sitten.

Oli tullut aika tämän tavattoman miehen vihdoinkin kukistua.

Tämän miehen suunnaton valta ihmisten kohtaloiden ratkaisemisessa

häiritsi tasasuhtaisuutta. Tämä yksilö merkitsi yksinään enemmän kuin

koko muu maailma. Yhteen ainoaan päähän keskittynyt inhimillisen

elonaineen yltäkylläisyys, yhden miehen aivoihin kohonnut kokonainen

maailma, siitä olisi koitunut kaiken sivistyksen surma, jos sitä olisi

saanut jatkua pitemmältä. Hetki oli tullut palauttaa jälleen

lahjomattoman kaitselmuksen määräämä tasasuhtaisuus. Oli epäilemättä

loukattu niitä perusteita ja sääntöjä, joista niinhyvin siveellisen

kuin aineellisenkin maailman säännöllinen liike riippuu. Höyryävä veri,

täpötäydet hautausmaat, itkevät äidit ovat peloittavia syyttäjiä. Kun

maa liiaksi kärsii, huokaa yössä salaperäinen valitus ja voihke, jotka

syvyyden kuilussa kyllä kuullaan.

Napoleon oli asetettu äärettömyyksien hallitsijan tuomio-istuimen

eteen, ja hänen kukistumisensa oli päätetty.

Hän oli Jumalalle kiusaksi.

Waterloo ei ollut suinkaan tavallinen taistelu: se muutti maailman

muodon.

10.

Mont-Saint-Jeanin ylätasanko.

Samassa kun uurrostie oli auvennut ranskalaisten eteen, ilmaisi

patterikin olemassa-olonsa.

Kuusikymmentä kanuunaa ja ne kolmetoista neliötä pommittivat

kyrassierejä aivan läheltä. Peloton kenraali Delord tervehti

sotilaallisesti englantilaista patteria.

Englantilaisten koko lentävä tykistö oli kiireen vilkkaa asettunut

neliöiden sisään. Kyrassiereillä ei ollut hituistakaan pysähtymisen

aikaa. Uurrostien kauhea onnettomuus oli tosin vähentänyt heidän

joukkoaan, mutta ei lannistanut heidän urheuttaan. He olivat miehiä,

joiden rohkeus lukumäärän vähetessä yhä vain enenee.

Wathierin rivistö oli yksinään onnettomuudesta kärsinyt. Delordin

rivistö, jonka Ney ikäänkuin väijytystä aavistaen oli antanut kaartaa

vasemmalle, oli tullut perille ehyenä.

Kyrassierit syöksyivät englantilaisten neliöiden kimppuun.

Täyttä nelistä, suitset höllällä, miekka hampaissa, pistoolit kädessä,

niin sitä hyökättiin.

On hetkiä taistelujen kestäessä, jolloin sielu siihen määrään

kovetuttaa ihmisen, että sotilas muuttuu kuvapatsaaksi ja että iho

tulee kivenkovaksi. Vimmatusti ahdistetut englantilaiset pataljoonat

eivät hievahtaneetkaan.

Silloin siitä syntyi hirvittävä näytelmä.

Englantilaisten neliöiden kimppuun hyökättiin joka haaralta yht'aikaa.

Kaikkialla niiden ympärillä vallitsi vimmattu temmellys. Mutta tämä

kylmäverinen jalkaväki seisoi järkähtämättä paikoillaan. Polvi maassa

seivästi ensimäinen rivi kyrassierejä pistimiinsä, toinen rivi ampui

min kerkesi; toisen rivin takana latasivat tykkimiehet kanuunoitaan,

neliön rintama aukeni, päästi välitsensä ryöpsähdyksen raehauleja ja

sulkeutui jälleen. Kyrassierit vastasivat murskaamalla vihollisen

alleen. Heidän isot hevosensa kavahtivat pystyyn, syöksähtivät yli

rivien, loikkasivat yli pistimien ja putosivat sitten kuin mitkäkin

suunnattomat möhkäleet näiden neljän elävän muurin keskelle. Kuulat

tekivät läpiä kyrassierien riveihin, kyrassierit puhkoivat aukkoja

neliöihin. Pitkät jonot kaatui miehiä musertuneina hevosten alle.

Pistimet tunkeutuivat näiden kentaurien mahaan. Siitäpä tulivatkin

haavat niin hirveitä, niin ammottavia, ettei mointa ole kai nähty

missään muualla. Tämän vimmatun ratsujoukon harventamina vetäytyivät

neliöt yhä kasempaan, peräytymättä askeltakaan. Ja raehauleja satoi

satamistaan hyökkääjäin parveen. Tämän kahakan näky oli kamala. Nämä

neliöt eivät olleet enää pataljooneja, ne olivat tulta oksentavia

tulivuoren aukkoja; nämä kyrassierit eivät olleet enää ratsumiesjoukko,

ne olivat raivoisa myrskynpuuska. Jokainen neliö oli tulivuori, jota

ukkospilvi ahdisti; laavavirta taisteli salamaniskuja vastaan.

Äärimäisenä oikealla seisova neliö, joka suojattomana oli eniten

hyökkäyksille alttiina, tuhoutui melkein viimeiseen mieheen heti

ensimäisessä rynnistyksessä. Sen muodosti ylämaalaisten 75:s rykmentti.

Verilöylyn raivotessa ympärillään oli säkkipillin soittaja neliön

keskellä vajonnut syvään, muusta maailmasta piittaamattomaan

haaveiluun, hänen maahan tuijottavassa surullisessa katseessaan

kuvastui metsien ja järvien heijastus, ja rummulla istuen, soittokone

kainalossa, kaiutteli hän vuoriston säveleitä. Nämä skotlantilaiset

kuolivat Ben Lothiania ajatellen, niinkuin kreikkalaiset kuolivat

Argostaan muistellen. Kyrassierin miekka halkaisi säkkipillin ja

katkaisi sitä pitelevän käden, lopetti soiton ja tappoi soittajan.

Kyrassiereillä, jotka alkuaankin olivat verrattain vähälukuisia ja

joiden joukkoa uurrostien onnettomuus oli vieläkin harventanut, oli

vastassaan melkein koko englantilainen armeija; mutta heidän voimansa

siitä vain kasvoi, jokainen mies kun vastasi kymmentä. Jo antoivatkin

muutamat hannoverilaiset pataljoonat perään. Wellington huomasi sen ja

muisti ratsuväkensä. Jos Napoleon olisi tällä samalla hetkellä

muistanut jalkaväkensä, olisi hän voittanut taistelun. Tämä

muistamattomuus oli hänen tuhoisin virheensä.

Yht'äkkiä huomasivat ahdistavat kyrassierit itsensä ahdistetuiksi.

Englantilainen ratsuväki oli karannut heidän selkäänsä. Edessä

neliöt, takana Somerset. Somerset merkitsi tuhattaneljääsataa

rakuunakaartilaista. Somersetin oikealla kädellä oli Dornberg

kevytaseisine saksalaisine ratsuväkineen, vasemmalla Trip belgialaisine

karbiinimiehineen. Kyrassierejä ahdistettiin sivuilta ja edestä ja

takaa, heidän kimpussaan olivat sekä jalkaväki että ratsumiehet, ja

heidän täytyi puolustautua kaikille tahoille. Mutta mitä he siitä!

Hehän olivat nopeita kuin myrskypyörre. Tehtiin uskomattomia urotöitä.

Lisäksi jyrisi heidän takanaan patteri herkeämättä. Vain siten

voitiinkin haavoittaa näitä miehiä selkään. Muuatta heidän

haarniskaansa, johon tykinkuula on iskenyt reijän vasemman lapaluun

kohdalle, säilytetään Waterloon museon kokoelmissa.

Moisia ranskalaisia vastassa pitikin olla moiset englantilaiset.

Se oli tuskin enää taistelua, se oli hourenäkyä, sokeata raivoa,

pyörryttävää sielun ja mielen hehkumista, salamoina iskeväin

miekkain vilinää. Käden käänteessä olivat nuo tuhatneljäsataa

rakuunakaartilaista supistuneet kahdeksaksisadaksi; Fuller, heidän

yliluutnanttinsa, suistui kuoliaana kentälle. Ney riennätti avuksi

peitsimiehet ja Lefebvre-Desnouettesin jääkärit. Mont-Saint-Jeanin

ylätasanko vallattiin, otettiin takaisin, vallattiin uudelleen.

Kyrassierit syöksyivät ratsujoukon kimpusta jalkaväkeä ahdistamaan, tai

paremminkin sanoen: koko tämä kamala joukkio kietoutui yhdeksi

myllerrykseksi, missä toinen ei hellittänyt toistaan. Neliöt kestivät

yhä. Kaksitoista hyökkäystä tehtiin. Neyn alta tapettiin neljä hevosta.

Puolet kyrassiereistä jäi kentälle. Tämä ottelu kesti kaksi tuntia.

Se järkähytti tuntuvasti englantilaista armeijaa. Ei epäilemistäkään,

että kyrassierit olisivat murtaneet keskustan ja ratkaisseet voiton,

ellei heidän ensimäistä ryntäystään olisi heikontanut uurrostien

onnettomuus. Tämä tavaton ratsujoukko aivan sai hämmästyksestä

kivettymään Clintoninkin, joka oli nähnyt Talaveran ja Badajozin.

Sankarillinen Wellington, joka jo oli kolmeksineljäsosaksi voitettu,

ihaili vihollistaan. Hän huudahti puoliääneen: Suurenmoista![3]

Kyrassierit tuhosivat seitsemän neliötä kolmestatoista, valtasivat tai

naulasivat umpeen kuusikymmentä kanuunaa ja anastivat englantilaisilta

rykmenteiltä kuusi lippua, joita kolme kyrassieriä ja kolme kaartin

jääkäriä läksi viemään keisarille Belle-Alliancen talon edustalle.

Wellingtonin asema oli pahentunut. Tämä eriskummallinen taistelu oli

kuin kamppailua kahden raivostuneen haavoitetun välillä, jotka

kumpikin, yhä hyökäten ja yhä puolustautuen, vuodattavat verensä

kuiviin. Kumpiko ensiksi kaatuu?

Taistelu ylätasangon omistamisesta jatkui yhä.

Minne asti etenivät kyrassierit? Sitä ei voi kukaan sanoa. Se vain on

varmaa, että seuraavana päivänä tavattiin kuollut kyrassieri ja hänen

kuollut hevosensa Mont-Saint-Jeanin kuormainpunnituslaitoksen

salvokselta Nivellesin, Genappen, Hulpen ja Brüsselin teiden

risteyksessä. Tämä ratsumies oli niinmuodoin kulkenut englantilaisten

ketjujen läpi. Yksi niistä miehistä, jotka korjasivat tämän ruumiin,

elää vielä nytkin Mont-Saint-Jeanissa. Hänen nimensä on Dehaze. Hän oli

silloin kahdeksantoista vanha.

Wellington tunsi häviönsä lähenevän. Ratkaiseva hetki oli edessä.

Kyrassierit eivät olleet onnistuneet tehtävässään sikäli, että keskusta

oli yhä murtamatta. Kun kaikilla oli osansa ylätasankoa, ei sitä itse

asiassa omistanut kukaan, ja suurimmalta osaltaan oli se yhä

englantilaisten hallussa. Wellingtonilla oli kylä ja ylin tasanne,

Neyllä vain huippu ja rinne. Ja molemmin puolin tunnuttiin kuin

kiinnikasvaneilta tähän kaameaan maaperään.

Mutta englantilaisten heikontuminen näytti auttamattomalta. Tämä

armeija oli menettänyt kauhistuttavat määrät verta. Kempt vasemmalla

sivustalla vaati vaatimistaan apuväkeä. "_Ei ole_", vastasi Wellington,

"_antakoot tappaa itsensä viimeiseen mieheen_!" Melkein samalla

hetkellä -- omituinen yhtymys, joka paraiten kuvastaa molempien

armeijain voipumusta -- pyysi Ney Napoleonilta jalkaväkeä, ja Napoleon

huudahti: "_Jalkaväkeä! Mistä minä sitä otan? En sainkaan minä sitä

tekemään rupea_!"

Mutta englantilainen armeija oli sittenkin sairaampi. Noiden mahtavain

rautahaarniskaisten ja teräsrintaisten eskadroonain raivoisat

hyökkäykset olivat musertaneet sen jalkaväen. Pari miestä lipun

ympärillä osoitti paikkaa, missä tämä rykmentti oli seisonut, tuota

pataljoonaa komensi enää vain yksi ainoa kapteeni tai yksi ainoa

luutnantti. Altenin divisioona, joka oli jo saanut niin paljon kärsiä

Haie-Saintessä, oli melkein täydelleen tuhottu, Van Kluzen brigadin

urheat belgialaiset peittivät ruumiillaan viljapeltoja Nivellesin tien

varrella. Oli enää tuskin mitään jäljellä niistä hollantilaisista

valiosotureista, jotka Espanjassa vuonna 1811 meidän riveihimme

yhtyneinä taistelivat Wellingtonia vastaan ja jotka vuonna 1815

englantilaisten kanssa liittoutuneina ottelivat Napoleonia vastaan.

Upseerien hukka oli melkoinen. Lordi Uxbridgelta, joka seuraavana

päivänä hautasi jalkansa, oli polvi murskaantunut. Jos ranskalaisten

puolella tässä haarniskamiesten ottelussa olivat poistuneet

temmellyksestä Delord, Lhéritier, Colbert, Dnop, Travers ja Blancard,

niin oli englantilaistenkin puolella Alten haavoittunut, Barne

haavoittunut, Delancey saanut surmansa, Van Meeren saanut surmansa,

Ompteda saanut surmansa; koko Wellingtonin esikunta oli kärsinyt

tuntuvia tappioita, ja Englanti saikin surkeimman osan tässä

verisessä tasajaossa. Toinen kaartilaisrykmentti oli menettänyt

viisi yliluutnanttia, neljä kapteenia ja kolme vänrikkiä.

30:n jalkaväenrykmentin ensimäinen pataljoona oli menettänyt

kaksikymmentäneljä upseeria ja satakaksitoista sotamiestä. 79:stä

vuoristolaisrykmentistä oli kaksikymmentäneljä upseeria haavoittunut,

kahdeksantoista upseeria menettänyt henkensä, neljäsataaviisikymmentä

sotamiestä saanut surmansa. Cumberlandin hannoverilaisia husaareja oli

kokonainen rykmentti, etunenässä eversti Hacke, joka myöhemmin

tuomittiin viralta, kahakan alkaessa kääntynyt ympäri ja paennut

Soignesin metsään, levittäen pelkoa ja hämminkiä aina Brüsseliin asti.

Ruokatavaroita, ruutia, kuormastoa, haavoittuneilla täytettyjä vaunuja

kuljettavat sotamiehet syöksyivät metsään nähdessään ranskalaisten yhä

enemmän ja enemmän valloittavan alaa ja lähestyvän samaista metsää.

Hollantilaiset, joita ranskalaiset ratsumiehet ankarasti huimivat

miekoillaan, päästivät surkeita hätähuutoja. Vert-Coucousta aina

Groenendaeliin, lähes kahden lieun matkalla Brüsseliin päin, vallitsi

pakolaisten kesken hirveä tungos, niin kertovat silminnäkijät, jotka

elävät vielä nytkin. Tämä pakokauhu oli aivan samanlaista kuin sekin,

joka valtasi Condén prinssin Mechelnissä ja Ludvig XVIII:n Gentissä.

Lukuunottamatta heikkoa Mont-Saint-Jeanin taloon järjestetyn

kenttäsairaalan taakse asetettua varajoukkoa ja vasemman siiven kylkiä

suojelevia Vivianin ja Vandeleurin brigadeja ei Wellingtonilla enään

ollut lainkaan ratsuväkeä. Monta patteria oli käynyt kelpaamattomaksi.

Nämä seikat tunnustaa Siborne, ja Pringle liioittelee vaurioita siihen

määrään, että sanoo englantilais-hollantilaisen armeijan supistuneen

kolmeenkymmeneenneljääntuhanteen mieheen. Rautainen herttua pysyi yhä

tyynenä, mutta hänen huulensa olivat vaalenneet. Itävallan asiamies

Vincent ja Espanjan asiamies Alava, jotka taistelun kestäessä

oleskelivat englantilaisessa esikunnassa, luulivat herttuan olevan

hukassa. Viiden aikoihin veti Wellington kellon taskustaan, ja hänen

kuultiin mutisevan nämä synkeät sanat: _Blücher tai yö!_

Tämä tapahtui jokseenkin samalla hetkellä kun etäinen rivi pistimiä

välähti Frischemontin puoleisilla kukkuloilla.

Nyt alkaa tämän jättiläisnäytelmän loppuratkaisu.

11.

Huono opas Napoleonilla, hyvä opas Bülowilla.

Kaikki tuntevat Napoleonin surkean pettymyksen: Grouchya odotettiin,

Blücher tuli. Kuolema elämän sijasta.

Kohtalo tekee joskus tällaisia äkkikäänteitä. Maailman valta-istuinta

luuloteltiin, alkoikin häämöittää S:t Helena.

Jos se pieni paimenpoika, joka oli Bülowin, Blücherin luutnantin

oppaana, olisi neuvonut tätä jättämään metsän suoja Frischemontin

yläpuolella eikä Plancenoitin alapuolella, olisi ehkä yhdeksästoista

vuosisata muodostunut toisenlaiseksi. Napoleon olisi voittanut

Waterloon taistelun. Kaikkia muita teitä myöten, paitsi sitä, joka

kulkee Plancenoitin alapuolelta, olisi preussilainen armeija joutunut

rotkotielle, josta olisi ollut mahdotonta saada tykistöä yli, ja Bülow

ei olisi ehtinyt ajoissa perille.

Siis yhdenkin tunnin myöhästyminen vain, selittää preussilainen

kenraali Mufflin, ja Blücher ei olisi enää tavannut Wellingtonia

paikoillaan. "Taistelu olisi ollut menetetty."

Oli tosiaankin aika Bülowin saapua. Hän oli jo muutenkin kovin

myöhästynyt. Hän oli ollut leirissä Dion-le-Montissa ja oli lähtenyt

liikkeelle heti aamun sarastaessa. Mutta tiet olivat kurjassa kunnossa,

ja hänen joukkonsa olivat saaneet rämpiä kurassa. Kanuunain pyörät

vajosivat kappojaan myöten raiteihin. Sitä paitsi oli hänen täytynyt

kulkea Dylen yli kapeata Wavren siltaa myöten. Sillalle johtavan kadun

molemmat puolet olivat ranskalaiset pistäneet tuleen. Tykistön

ruutivaunut ja muu kuormasto eivät saattaneet kulkea palavain talojen

välitse, ja niiden oli odottaminen siksi kunnes tulipalo saatiin

sammutetuksi. Oli jo puolipäivä, eikä Bülowin etujoukko ollut vielä

ennättänyt Chapelle-Saint-Lambertiin.

Kaksi tuntia aikaisemmin alkanut taistelu olisi ollut lopussa kello

neljä, ja Blücher olisi saapunut vain todentamaan Napoleonin voiton.

Moisia ovat nuo suunnattomat sattuman oikut, jotka kaikessa

äärettömyydessään jäävät meiltä käsittämättä.

Jo puolipäivän aikoihin oli keisari ensinnä kaukoputkella

tähystellessään keksinyt näköpiirin äärimäisellä rajalla jotakin, joka

oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli sanonut: "Näen tuolla

kaukana jotakin pilventapaista, joka minusta tuntuu sotaväenosastolta."

Sitten oli hän kysynyt Dalmatian herttualta: "Soult, mitä Te näette

tuolla Chapelle-Saint-Lambertin seutuvilla?" Kaukoputkeaan

suunnitellen oli marsalkka vastannut: "Neljä tai viisituhatta miestä,

Teidän Majesteettinne. Epäilemättä Grouchy." Mutta ne pysyivät

liikkumattomina usvassa. Kaikki esikunnan kaukoputket olivat

tähystelleet tätä keisarin mainitsemaa "pilveä." Muutamat olivat

sanoneet: "Ne ovat levähtäviä sotamiehiä." Enimmät olivat kuitenkin

selittäneet: "Ne ovat puita." Totta olikin, että pilvi ei liikkunut.

Keisari oli lähettänyt osaston Domonin kevyttä ratsuväkeä tutkimaan

tätä salaperäistä ilmiötä.

Bülow ei tosiaankaan ollut tikahtanutkaan paikaltaan. Hänen

etujoukkonsa oli lopen väsynyt eikä jaksanut enempää. Hänen täytyi

odottaa armeijan pääosastoa, ja hänen oli määrä koota joukkonsa ennen

taisteluketjuun asettumistaan. Mutta viiden aikoihin, nähdessään

Wellingtonia uhkaavan vaaran, käski Blücher Bülowia hyökkäämään,

lausuen nämä merkitsevät sanat: "Täytyy toimittaa englantilaisille

hiukan ilmaa."

Vähäistä myöhemmin levittivät Losthinin, Hillerin, Hacken ja Rysselin

divisioonat sotarintamansa Lobaun osaston eteen; Preussin prinssin

Wilhelmin ratsuväki porhalsi esiin Pariisin metsästä, Plancenoit paloi

ja preussilaisten kuulia alkoi sataa aina Napoleonin taakse varautuneen

kaartin riveihin.

12.

Kaarti.

Loppuhan on tunnettu: kolmannen armeijan odottamaton

ryntääminen kentälle, taistelun hajautuminen, yht'äkkiä jyrähtävät

kahdeksankymmentäkuusi tulikitaa, Bülowin kanssa ilmestyvä Pirch I,

Blücherin itsensä johtama Zietenin ratsuväki, takaisin työnnetyt

ranskalaiset, Ohainin ylätasangolta lakaistu Marcognet, Papelottesta

ahdistettu Durutte, Donzelot ja Guiot peräytymässä, saarrettu Lobau,

meidän suojattomien rykmenttiemme kimppuun hämärän saapuessa hyökännyt

uusi ottelu, koko englantilainen taisteluketju ryhtymässä uudelleen

puolustukseen ja ryntäämässä eteenpäin, ranskalaiseen armeijaan hakattu

suunnaton aukko, englantilaiset tykit ja preussilaiset tykit tukemassa

toinen toisiaan, verilöyly, eturintaman teurastus, sivustan teurastus,

kaarti astumassa taisteluketjuun keskellä tätä kauhistavaa hävitystä.

Koska se tunsi nyt kuolemaan menevänsä, huusi se: "Eläköön keisari!"

Historiassa ei tapaa mitään liikuttavampaa kuin tämä tervehdyshuudoiksi

puhkeava kuolemanvarmuus.

Taivas oli ollut koko päivän pilvien peitossa. Yht'äkkiä, juuri

mainitulla hetkellä, kello kahdeksan aikoihin illalla, väistyivät

pilvet taivaanrannalta ja päästivät Nivellesin tien jalavain lävitse

näkyviin laskevan auringon kaameana hehkuvan ruskon. Austerlitzissa oli

auringon nähty nousevan.

Tässä viimeisessä rynnistyksessä komensi jokaista kaartin pataljoonaa

kenraali. Ne olivat Friant, Michel, Roguet, Harlet, Mallet, Poret de

Morvan. Kun kaartin valiosoturien korkeat päähineet leveine

kotkalaattoineen ilmestyivät säännöllisissä, suorissa riveissä,

tyyninä, ylväinä ottelun temmellykseen, tunsi vihollinen pelonsekaista

kunnioitusta Ranskaa kohtaan. Oli kuin olisi kaksikymmentä voittoa

liihoitellut taistelutantereelle siivet levällään, ja ne, jotka olivat

voitolla, luulivat itsensä voitetuiksi ja peräytyivät. Mutta Wellington

huusi: _Ylös kaartilaiset ja tähdätkää tarkkaan!_ Englantilaisten

kaartilaisten punainen rykmentti kohousi piilostaan pensaiden takaa,

kuularyöppy lävisti meidän kotkiemme keskellä värjyvän kolmivärilipun,

kaikki syöksyivät toistensa kimppuun ja viimeinen verilöyly alkoi.

Keisarillinen kaarti tunsi armeijan hämärässä väistyvän ympäriltään, se

tunsi täydellisen häviön uhkaavan joka haaralta, se kuuli huudon:

"pelastautukoon ken voi!" joka nyt oli tullut "eläköön keisari!" huudon

sijaan, mutta paon raivotessa takanaan kulki se yhä eteenpäin, yhä

ankarammin ahdistettuna, yhä kovemmin kolhittuna, yhä enemmän ja

enemmän harventuneena joka askeleella. Epäröimisestä tai pelosta ei

ollut puhettakaan. Tässä joukossa oli sotamies yhtäläinen sankari kuin

kenraalikin. Ei yksikään väistänyt itsemurhaa.

Vallan vimmoissaan pani Ney itsensä alttiiksi kaikille iskuille tässä

myllerryksessä. Varmaan kuolemaan alistuminen oli tehnyt hänet

suureksi. Viides hevonen ammuttiin hänen altansa. Hikeä valuen, silmät

liekehtien, vaahto huulilla, sotisopa levälleen lehahtaneena, toinen

olkalappu englantilaisen ratsumiehen melkein poikki iskemänä,

suurkotkan laatta kuulan kuhmuttamana, verisenä, kurassa,

suurenmoisena, katkennut miekka kädessä hän huusi: "_Tulkaa katsomaan,

kuinka Ranskan marsalkka kuolee taistelutantereella_!" Mutta turhaan:

hän ei saanut surmaansa. Hän oli äreä ja kovasti kiukuissaan. Hän

paiskasi Drouet d'Erlonillekin tämän kysymyksen: "_Etkö sinä aijo

surmaasi hakeakkaan, hä_?" Hän huusi keskellä tykistön pauhinaa, koko

tämän tykistön, joka ponnisteli murskatakseen kourallisen miehiä: "_Ei

siis mitään minulle! oh! Tahtoisinpa, että kaikki nuo englantilaisten

kuulat mäjähtäisivät mahaani_!" Sinun piti säästymän ranskalaisten

kuulain ruuaksi, onneton!

13.

Pako.

Häviön ja paon sekamelska kaartin takana oli tosiaankin kamala.

Armeija väistyi äkkiä kaikilla haaroilla yht'aikaa: Hougomontissa,

Haie-Saintessa, Papelottessa, Plancenoitissa. Huutoa: Petosta! seurasi

huuto: Pelastautukoon ken voi! Hajoava armeija on kuin jäidenlähtö.

Kaikki heltiää, halkeaa, hoippuu, ryskyy, kiitää, vyöryy, kaatuu,

törmää, kiiruhtaa, syöksyy. Vallan tavaton hämminki. Ney lainaa

hevosen, hyppää sen selkään, ja hatutta päin, kaulaliinatta, miekatta

asettuu hän poikkiteloin Brüsselin tielle, pysähdyttäen samalla kertaa

sekä englantilaiset että ranskalaiset. Hän koettaa pidättää armeijaa,

hän huutaa, hän sättii, hän tappelee kynsin hampain peräytymistä

vastaan. Hän on vallan suunniltaan. Sotamiehet pakenevat häntä kirkuen:

_Eläköön marsalkka Ney!_ Durutten rykmentit heittelehtivät älyttöminä

sinne ja tänne, sillä yhtäällä ahdistavat heitä ulaanien sapelit ja

toisaalla Kemptin, Bestin, Packin ja Rylandtin pyssyt. Pahin otteluista

on mieletön pako: ystävät siinä tappavat toisiaan päästäkseen

eteenpäin. Eskadroonat ja pataljoonat siinä murtuvat ja särkyvät toinen

toisiaan vastaan: ne muodostavat ikäänkuin taistelun suunnattoman

vaahdonpärskeen. Lobaun yhdessä päässä ja Reillen toisessa tempaa virta

mukaansa. Turhaan pystyttää Napoleon jälelle jääneistä kaartilaisistaan

muureja pakenevain eteen; turhaan tuhlaa hän viimeiseen ponnistukseen

vara-eskadroonansa. Guiot väistyy Vivianin tieltä, Kellermann

Vandeleurin, Lobau Bülowin, Morand Pirchin, Domon ja Subervic Preussin

prinssin Wilhelmin tieltä. Guyot, joka on vienyt keisarin eskadroonat

rynnäkköön, sortuu englantilaisten rakuunain jalkoihin. Napoleon

laskettaa täyttä laukkaa pakenevain rinnalla, puhuu, käskee, uhkaa,

rukoilee. Kaikki suut, jotka aamulla huusivat: Eläköön keisari! jäävät

nyt ammolleen. Häntä tuskin tunnetaan enää. Hiljattain saapunut

preussilainen ratsuväki kiitää heidän kimppuunsa, ryntää, pistää,

halkoo, hakkaa, murskaa, tappaa. Valjakot kirmaisevat omille teilleen,

kanuunat pakenevat. Kuormastosotilaat heittävät vaununsa siihen ja

kaikkoavat hevosten selässä hurjaa kyytiä. Teillä on vankkureita

kumollaan pyörät ilmassa kulkua estämässä, ja siinä on verilöyly

valmis. Murskataan, tallataan, kuljetaan yli kuolleiden ja elävien.

Huidotaan, hakataan. Hurjistunut lauma täyttää tiet, polut, sillat,

tasangot, kukkulat, laaksot, metsät, kaikkialle tunkeutuu näiden

neljänkymmenentuhannen miehen hyökyaalto. Huutoa, epätoivon

kiljahduksia, laukut ja pyssyt heitetään viljapeltoihin, tietä

raivataan miekaniskuin, ei ole enää tovereita, ei upseereja, ei

kenraaleja, vain kuvaamaton kauhu. Zieten kaataa Ranskan miehiä kuin

heinää. Leijona on muuttunut metsäkauriiksi. Sellainen oli tämä pako.

Genappessa yritettiin kääntyä vastarintaan, yritettiin hillitä pakoa:

Lobau sai kootuksi kolmesataa miestä. Kylään johtava tie suljettiin

miten kuten; mutta heti ensimäisestä preussilaisten yhteislaukauksesta

pötkivät kaikki jälleen käpälämäkeen, ja Lobau joutui vangiksi. Vielä

nytkin näkyvät tämän yhteislaukauksen jäljet erään vanhan tiilihökkelin

päädyssä tien oikealla puolella, muutaman minuutin matkan päässä

Genappesta. Preussilaiset syöksyivät Genappeen, epäilemättä raivoissaan

niin mitättömästä voitostaan. Takaa-ajo muuttui hirvittäväksi

teurastukseksi. Blücher käski tappaa kaikki ilman armoa. Roguet oli

antanut kauhistuttavan esimerkin uhkaamalla kuolemalla jokaista

ranskalaista sotamiestä, joka toisi hänelle preussilaisen vangin.

Mutta Blücher voitti Roguetinkin. Nuoren kaartin kenraali Duhesme, joka

oli ahdistettu muutaman Genappen majatalon porttia vasten, jätti

miekkansa eräälle husaarille, ja husaari otti miekan ja pisti sillä

vangin kuoliaaksi. Voittoa täydennettiin voitettuja murhaamalla.

Rangaiskaamme, koska puhumme historian nimessä: vanha Blücher häpäisi

itsensä. Tämä verenhimo oli kaiken kurjuuden huippu. Epätoivoinen hurja

pako kävi ohi Genappen, ohi Quatre-Brasin, ohi Gosseliesin, ohi

Frasnesin, ohi Charleroin, ohi Thuinin ja pysähtyi vasta rajalla. Voi

surkeutta! Ja mikä näin pakeni? Suuri armeija.

Tämä mieletön kauhistus, tämä surkea raukkamaisuus suurimman urhouden,

joka milloinkaan on historiaa hämmästyttänyt, tapahtuiko se ilman

syvempää syytä? Ei. Mahtavan käden varjo näkyy Waterloon yllä. Se oli

kohtalon päivä. Voima, joka on ihmisen yläpuolella, määräsi tämän

päivän. Siitä kasvojen kauhistunut ilme. Siitä nuo monet urhot, jotka

jättivät miekkansa. Ne, jotka olivat Europan voittaneet, kaatuivat nyt

tarmottomina maahan, kykenemättä mitään sanomaan tai tekemään, tuntien

pimeässä kauhistuttavan voiman läsnä-olon. _Hoc erat in fatis_. Tuona

päivänä muuttuivat ihmiskunnan tulevaisuusmahdollisuudet. Waterloo on

yhdeksännentoista vuosisadan oven sarana. Suuren miehen poistuminen oli

välttämätöntä suuren vuosisadan saapua. Joku, jota ei vastusteta, otti

asian huolekseen. Sankarien pakokauhu saa selityksensä. Waterloon

taistelussa ei näy vain myrskypilviä, siinä putosi myös lentotähti.

Jumala kulki siitä ohi.

Yön pimetessä pysähdyttivät Bernard ja Bertrand Genappen pellolla

päällystakin liepeestä erään juron, ajatuksiin vaipuneen, kammottavan

miehen, joka yleisen paon tänne asti heittämänä oli juuri laskeutunut

hevosensa selästä, pistänyt suitsenpäät kainaloonsa ja nyt harhaavin

katsein kulki yksinään Waterloota kohti. Mies oli Napoleon, tämän

luhistuneen unelman kummallinen yökulkija, joka yhä yritti eteenpäin.

14.

Viimeinen neliö.

Muutamat kaartin neliöt, jotka seisoivat järkähtämättöminä yleisen paon

myllerryksessä kuin kalliot vuolaassa virrassa, pitivät puoliaan yöhön

asti. Yön tullessa tuli kuolemakin, mutta he odottivat tätä

kaksinkertaista pimeyttä horjumattomina, vaipuen vähitellen sen

helmaan. Jokainen rykmentti, erillään kun oli muista ja joka kohdaltaan

murtuneesta armeijasta, kuoli omin päinsä. Tätä viimeistä kamppausta

varten olivat toiset sijoittuneet Rossommen kummuille, toiset

Mont-Saint-Jeanin tasanteille. Siellä nämä hyljätyt, voitetut,

peloittavat, synkeät neliöt ottelivat hirvittävää kuolemanotteluaan.

Ulm, Wagram, Jena, Fridland kuolivat heidän kerallaan.

Illan tihenevässä hämärässä, kello yhdeksän aikoihin, oli niistä vielä

yksi jäljellä Mont-Sain-Jeanin ylätasangon juurella. Tässä kaameassa

laaksossa rinteen juurella, jota kyrassierit olivat päivällä kiivenneet

ja jonka nyt tykkänään peittivät englantilaisten laumat, voitokkaan

vihollistykistön yhteisen tulen ahdistamana, pommien putoillessa sen

sekaan hirvittävin joukoin, tämä neliö taisteli yhä. Sitä komensi muuan

tuntematon upseeri, nimeltään Cambronne. Jokaiselta yhteislaukaukselta

pieneni neliö, mutta se antoi takaisin. Se vastasi tykkien pommitukseen

pyssyillään, lakkaamatta supistaen neljää muuriaan. Joskus

hengästyneinä pysähtyessään kuulivat pakolaiset kaukaa pimeästä tämän

vaimenevan jyhkinän.

Kun tästä legionasta oli enää jäljellä vain kourallinen, kun heidän

lippunsa oli enää vain pelkkä rääsy, kun heidän pyssynsä kuulien

loputtua olivat enää vain puukalikkain arvoisia, kun kaatuneitten kasa

oli suurempi elävien ryhmää, valtasi voittajat pyhä kauhistus näitä

yleviä kuoloonvihittyjä katsellessaan, ja englantilainen tykistö

vaikeni hetkiseksi huoahtaakseen. Se oli jonkunlaista odotusaikaa. Nämä

taistelevat näkivät ympärillään kihisevän haamuja ja ratsumiesten

varjomaisia muotoja, he näkivät mustien kanuunain ääripiirteet, vaalean

taivaan, joka pilkotti pyörien ja lavettien välistä. Suunnattoman suuri

pääkallo, jonka sankarit aina hämärästi havaitsevat taistelun

melskeessä ja savussa, tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi ja tuijotti

heihin. He saattoivat pimenevässä yössä kuulla kanuunoita ladattavan,

palavat sytyttimet muodostivat pimeässä kiiluvain tiikerien silmäin

kaltaisina piirin heidän ympärilleen, kaikki englantilaisten patterien

tulituohukset lähenivät kanuunoita, ja silloin eräs englantilainen

kenraali, Colville, kuten toiset väittävät, toisten tietämän mukaan

Maitland, huusi heille liikutettuna, viivähyttäen näiden miesten

viimeistä hetkeä: "Urhokkaat ranskalaiset, antautukaa!" Cambronne

vastasi: "Haista p--a!"

15.

Cambronne.

Ellei tahdo loukata lukijaa, ei hänelle saata toistaa kauneimpia

sanoja, mitä kukaan ranskalainen on milloinkaan lausunut. On kiellettyä

mainita historiassa eräitä asioita, vaikka ne olisivat kuinka yleviä

tahansa.

Omalla uhallamme rikomme me tätä kieltoa.

Näiden jättiläisten joukossa oli siis yksi titani: Cambronne.

Sanoa moiset sanat ja sitten kuolla, löytyykö mitään suurenmoisempaa?

Sillä kuoleminenhan on samaa kuin tahtoa kuolla, eikä ole suinkaan

tämän miehen vika, etteivät kuulat saaneet häntä hengiltä.

Waterloon taistelun voittaja ei ole suinkaan Napoleon, joka pakeni, ei

Wellington, joka peräytyi kello neljä ja joka oli kello viisi joutunut

epätoivoon, ei Blücher, joka tuskin otti taisteluun osaa, vaan

Waterloon taistelun voittaja on Cambronne.

Iskeä moisilla sanoilla salamaa, joka joka hetki uhkaa kuolemaa, se on

samaa kuin voittaa.

Vastata näin täydelliselle häviölle, puhua näin sallimukselle, tällä

tavoin laskea perustus tulevalle leijonalle, singahuttaa nämä sanat

vastineeksi yön sateelle, Hougomontin petolliselle muurille, Ohainin

uurrostielle, Grouchyn myöhästymiselle, Blücherin saapumiselle, ivailla

vielä keskellä kuolemankin, ikäänkuin jäädä pystyyn kaatumisenkin

jälkeen, hukuttaa näihin neljään tavuun koko europpalainen liittokunta,

tarita kuninkaillekin näitä rivouksia, jotka Cesarit kyllä entuudestaan

tuntevat, tehdä halvimmista sanoista mahtavimmat, kätkemällä niihin

Ranskan leimausta ja jyrinää, päättää julkeasti Waterloon päivä

laskiaisilveellä, täydentää Leonidasta Rabelaisilla, lyhyesti kuvata

koko tätä voittoa sanoilla, joita on mahdoton lausua, menettää

taistelukenttä, mutta valloittaa historia, saada naurajat puolelleen

tämän verilöylyn jälkeen, se on tavatonta, mittaamattoman suurta.

Se on salaman häpäisemistä. Se kohoaa aiskylosmaiseen suuruuteen.

Tuntui kuin repeäisi Cambronnen sanoissa jokin: rinta niissä repeää

halveksimisen painosta, niissä räjähtää ylenmäärin kiusatun kuolevan

kiukku. Kuka voitti? Wellingtonko? Ei. Ilman Blücheriä olisi hän

hävinnyt. Blücherkö? Ei. Ellei Wellington olisi alkanut, ei Blücher

olisi voinut lopettaa. Tämä Cambronne, tämä viimeisen hetken ilmestys,

tämä tuntematon sotamies, tämä mitättömän pieni tekijä taistelujen

vyörinässä, tuntee valheen vallitsevan, valheen musertavassa tappiossa

-- kaksinkertaisesti kirvelevä vääryys! -- ja juuri kun hän on

sentähden raivosta pakahtumaisillaan, tarjotaan hänelle tuota kurjaa,

naurettavaa lahjaa: elämää! Kukapa ei siitä ponnahtaisi pystyyn? Ne

ovat tuossa, kaikki Europan kuninkaat, onnelliset kenraalit, jyristävät

Jupiterit, heillä on satatuhatta voitokasta sotilasta ja niiden

sadantuhannen takana miljoona, heidän kanuunansa ammottavat tuohukset

sytytettyinä, he ovat polkeneet jalkainsa alle keisarillisen kaartin ja

suuren armeijan, he ovat murskanneet Napoleonin, jäljellä on enää vain

Cambronne. Vain tämä maan matonen on enää panemassa vastaan. Hän on

paneva vastaan. Silloin etsii hän sanoja niinkuin etsitään miekkaa. Ne

tulevat vaahdosta, ja tuo vaahto on samaa kuin ne sanat. Tätä

suunnatonta, mutta keskinkertaista voittoa, voittoa, jossa ei ole

voittajaa, nousee tämä epätoivoinen vastustamaan. Hän tuntee kyllä sen

voiton tavattoman merkityksen, mutta hän todentaa myös sen

mitättömyyden. Ja hän ei vain sylje sitä päin naamaa, hän tekee

enemmän. Lukumäärän, voiman ja aineen musertamana hän tapaa sielustaan

sanat, joiden täytyy ulos. Sanoa näin, menetellä näin, tavata moiset

sanat, me toistamme vieläkin, se merkitsee todellista voittajaa.

Suurten päivien henki astui tähän tuntemattomaan mieheen tällä turmion

hetkellä. Cambronne tapaa Waterloon sanan niin kuin Rouget de Lisle

tapaa marseljeesin, ylemmän hengen vaikutuksesta. Jumalallisen myrskyn

puuskaus käy näiden miesten läpi, ja he värähtävät, ja toinen laulaa

ylevän laulun, toinen huudahtaa kauhistuttavat sanat. Näitä

titanillisen halveksimisen sanoja ei Cambronne singahuta vain

Europalle keisarikunnan nimessä, se olisi vähän; hän singahuttaa ne

menneisyydelle vallankumouksen nimessä. Kun ne kuulee, tuntee

Cambronnessa vanhojen jättiläisten hengen. On kuin Danton puhuisi tai

kuin ärjyisi Kleber.

Cambronnen sanoihin vastasi englantilainen ääni: Tulta! Pattereissa

leimahti, kumpu järähti, kaikista malmikidoista purskahti viimeinen

kuula-oksennus, kamalan tuhoisana. Syntyi valtaisa savupilvi, jota

nouseva kuu valjusti valaisi. Kun savu oli haihtunut, ei ollut enää

mitään. Tuo pelottava jäännös oli hävitetty, kaarti oli kuollut. Elävän

kenttävarustuksen neljä muuria makasi maassa, siellä ja täällä erotti

tuskin sätkähdystä ruumiitten joukossa. Näin sortuivat ranskalaiset

legionat roomalaisiakin legionia suurempina Mont-Saint-Jeanin sateen ja

veren lioittamalle tantereelle, mustille viljapelloille, paikkaan,

mistä nyt joka aamu kello neljän aikoihin Juoseppi, Nivellesin

postivaunujen ajaja, iloisesti vihellellen ja hevostaan huimien

rämistää ohi.

16.

Quot libras in duce?

Waterloon taistelu on arvoitus. Se on yhtä hämärä niille, jotka siinä

voittivat, kuin sillekin, joka siinä hävisi. Napoleon selittää tappion

johtuneen odottamattomasta pakokauhusta.[4] Blücher näkee siinä vain

tulta. Wellington ei ymmärrä siitä mitään. Katsokaa tiedonantoja.

Viralliset kertomukset ovat sekavia, selitykset vielä sekavampia.

Jälkimäiset sopertavat, edelliset änkyttävät. Jomini jakaa Waterloon

taistelun neljään jaksoon. Muffling sanoo siinä olleen kolme

vaihekautta. Vain Charras on -- vaikka me muutamissa kohdissa olemme

toista mieltä kuin hän -- rohkealla silmäyksellä oivaltanut tämän

juhlallisen sattuman kanssa voittosille joutuneen ihmisneron

kukistumisen luonteenomaiset piirteet. Kaikki muut historioitsijat on

vallannut jonkinlainen huikaistuminen, ja siitä syystä he haparoivat.

Ja tosiaan olikin se salamoiva päivä, sotilaallisen yksinvallan

luhistuminen, joka kuninkaiden suureksi hämmästykseksi veti mukanaan

kaikki kuningaskunnat, voiman sortuminen, sodan häviö.

Tässä yli-inhimillisen välttämättömyyden leimaamassa tapahtumassa ei

ihmisillä ole mitään osaa.

Riistäisimmekö mitään Englannilta ja Saksalta, vaikka poistaisimmekin

Waterloon Wellingtonin ja Blücherin ansioluetteloista? Emme. Ei

mainehikas Englanti eikä ylväs Saksa ole kysymyksessä Waterloon

ongelmaa ratkaistaessa. Taivaan kiitos saattavat kansat olla suuria

tämmöisistä kammoittavista miekanmittelyistä riippumattakin. Ei Saksaa,

ei Englantia eikä Ranskaa sentään tuppeen pistetä. Aikakautena, missä

Waterloo oli vain mitätöntä sapelinkalinaa muihin suuriin taisteluihin

verrattuna, oli Saksalla Blücheriäkin korkeammalla Goethe ja

Englannilla Wellingtonin yläpuolella Byron. Mahtava aatteiden nousu on

ominaista meidän vuosisadallemme, ja ihanasti loistavat tässä

aamuruskossa Englanti ja Saksa. Ne ovat yleviä, kunnioitusta

herättäviä, koska ne ajattelevat. Sivistystason kohottaminen, jota ne

osaltaan ovat olleet avustamassa, perustuu niiden erinäiseen

olemukseen: se tulee niistä itsestä eikä jostakin sattumasta. Minkä ne

ovat yhdeksännellätoista vuosisadalla suurenneet, siihen ei suinkaan

Waterloo ole ollut alkulähteenä. Vain raakalaiskansat saattavat äkkiä

kohota erikoisten sotavoittojen kautta. Se on rankkasateen paisuttaman

vuoripuron lyhytaikaista turhamielisyyttä. Erittäinkään eivät meidän

aikanamme sivistyneet kansakunnat nouse tai vaivu jonkun sotapäällikön

hyvän tai huonon onnen takia. Niiden ominaispaino ihmissuvun kesken

johtuu jostakin, joka on jalompaa, suurempaa, kuin joku verinen

tappelu. Niiden kunnia, niiden arvo, niiden loisto, niiden nero eivät

sentään Jumalan kiitos ole numeroita, joita kaikenlaiset sankarit ja

valloittajat, -- pelaajat asettavat taistelujen arpajaisiin. Useinkin

merkitsee menetetty tappelu valloitettua edistystä. Vähemmän kunniaa,

enemmän vapautta. Rumpu vaikenee, järki saa sanansijaa. Se on peliä,

missä hävinnyt voittaa. Puhukaamme siis Waterloosta kylmäverisesti

molemmin puolin. Antakaamme sattumalle se, mikä sattuman on, ja

Jumalalle se, mikä Jumalan on. Mikä on Waterloo? Voittoko? Ei.

Pelitappio.

Pelitappio, jonka Europa hyötyi ja Ranska maksoi.

Eipä tosiaankaan olisi ollut kovin tarpeellista pystyttää sinne

leijonaa.

Waterloo on muuten historian kummallisimpia yhtymyksiä. Napoleon ja

Wellington. He eivät ole vihollisia, he ovat vastakohtia. Ei ole

milloinkaan Jumala, joka pitää paljon vastakohdista, toimittanut

hämmästyttävämpää vastakohtaisuutta tai omituisempaa yhtymystä.

Toisella puolen huolellisuus, tarkkuus, varovaisuus, harkinta, turvattu

peräytyminen, säästeliäästi käytetyt varajoukot, itsepäinen

kylmäverisyys, hämmentymätön suunnitelma, sotataito, joka käyttää

kentän jokaista etua hyväkseen, toimintajärjestelmä, joka pitää eri

sotaväenosastot tasasuhtaisina, mittanauhan mukaan toimitettu

teurastus, kello kädessä ohjattu taistelu, ei vähintäkään seikkaa

jätetty tahallaan sattuman varaan, vanha klassillinen urheus, ehdoton

säntillisyys. Toisellapuolen päähänpälkähdys, äkillinen sisäinen

näkemys, sotataidollinen eriskummallisuus, yli-inhimillinen vaisto,

leimuava silmäys, kotkan kaukokatse ja salaman tuhoava isku,

tyrmistyttävä taito ylimieliseen hillittömyyteen yhdistyneenä, kaikki

syvän hengen salaperäiset lahjat, liittoutuminen kohtalon kanssa,

virta, tasanko, metsä, kukkula kuuliaisiksi taivutettuina ja ikäänkuin

pakotettuina tottelemaan, itsevaltias jopa käskemässä itseä

taistelukenttääkin, usko onnen tähteen tietoperäiseen sotataitoon

yhtyneenä, sitä kohottamassa, mutta myös sitä hämmentämässä. Wellington

oli sodan numeroherra, Napoleon oli sodan Michel-Angelo, ja tällä

kertaa voitti laskutaito neron.

Molemmin puolin odotettiin jotakuta. Kenen laskelmat olivat tarkimmat,

se voitti. Napoleon odotti Grouchya; hän ei tullut. Wellington odotti

Blücheriä; hän tuli.

Wellington edustaa vanhaa klassillista sotataitoa, joka nyt saa

tilaisuuden kostaa. Bonaparte oli uransa aamun ruskottaessa tavannut

sen Italiassa ja lyönyt sen loistavasti. Vanha tarhapöllö oli paennut

nuorta korppikotkaa. Vanhaa taistelutapaa ei oltu ainoastaan

muserrettu, se oli myös perin pohjin häpeään saatettu. Mikä oli

oikeastaan tämä kahdenkymmenenkuuden vuotias korsikalainen? Mitä

merkitsee tämä eriskummallinen maalaismoukka, jolla oli kaikki

vastassaan eikä mitään puolellaan, joka ilman muonavaroja, ilman

ampumatarpeita, ilman kanuunoita, ilman kenkiä, melkein ilman

sotajoukkoa, kourallisellaan miehiä kokonaisia armeijoja vastassa

ryntäsi liittoutuneen Europan kimppuun ja voitti uskomattomia,

käsittämättömiä voittoja? Mistä oli oikeastaan lähtöisin tämä salamana

iskevä raivopää, joka melkein yhteen menoon ja aina samalla

sotamiesparvellaan tuhosi Saksan keisarin viisi armeijaa, yhden

toisensa jälkeen, kaataen Beaulieun Alvinzin niskaan, Wurmserin

Beaulieun niskaan, Melasin Wurmserin niskaan, Mackin Melasin niskaan?

Mikä oli tämä sodan nousukas, jolla oli tähden julkeus? Akateeminen

sotakoulu julisti hänet yhteydestään erotetuksi, samalla antaen

perään. Siitä vanhan sotilasjärjestelmän leppymätön viha uudistuksia

kohtaan, säännönmukaisen sapelin viha säkenöivää miekkaa kohtaan,

perinnäisen, totutun sodankäyntitavan viha neroa kohtaan. 18 päivänä

kesäkuuta 1815 sai tämä viha viimeisen sanan ja Lodin, Montebellon,

Montenotten, Mantuan, Marengon ja Arcolen alle se kirjoitti Waterloon.

Keskinkertaisten voitto suuremman lukumäärän mieliksi. Kohtalo suostui

tähän ivaan. Kukistuessaan tapasi Napoleon jälleen Wurmserin, mutta

nuorentuneena.

Ja tosiaankin: tarvitsee vain valkaista Wellingtonin tukka, ja Wurmser

on valmis.

Waterloo on ensimäisen luokan taistelu, jonka toisen luokan

sotapäällikkö voitti.

Mitä Waterloon taistelussa täytyy ihailla, on Englanti, englantilainen

lujuus, englantilainen päättäväisyys, englantilainen veri. Mitä

englantilaisilla siellä oli suurenmoista, mahtavaa -- älköön Englanti

tästä pahastuko -- oli se itse: ei sen sotapäällikkö, vaan sen armeija.

Omituisen kiittämättömänä selittää Wellington eräässä kirjeessään lordi

Bathurstille, että hänen armeijansa, armeija, joka otteli 18 päivänä

kesäkuuta vuonna 1815, oli "inhoittava armeija." Mitähän mahtanevat

tästä ajatella Waterloon peltoihin kätketyt kammottavat luukasat?

Englanti on ollut aivan liian vaatimaton tässä Wellingtonin asiassa.

Minkä se Wellingtonia suurentaa, sen se itseänsä pienentää. Wellington

oli vain sankari niinkuin muutkin. Harmaat skotlantilaiset,

ratsukaartilaiset, Maitlandin ja Mitchellin rykmentit, Packin ja

Kemptin jalkaväki, Ponsombyn ja Somersetin ratsujoukot, kuulatuiskussa

säkkipilliään puhaltelevat ylämaalaiset, Rylandtin pataljoonat, aivan

harjaantumattomat nahkapojat, jotka tuskin osasivat pyssyä käytellä,

mutta jotka silti pitivät puoliaan Esslingin ja Rivolin vanhoja

sotakarhuja vastaan, ne ne olivat todellisesti suuria. Wellington oli

sitkeä, se oli hänen ansionsa, emmekä me sitä häneltä tahdokkaan

riistää; mutta halvinkin hänen jalkasotureistaan ja ratsumiehistään oli

aivan yhtä hellittämätön kuin hän. Rautainen sotilas vetää vertoja

rautaiselle herttualle. Mitä ainakin meihin tulee, kohdistuu koko

meidän ylistyksemme englantilaiseen sotamieheen, englantilaiseen

armeijaan, Englannin kansaan. Jos voitonmerkkejä siitä lähti, niin

Englannille ne voitonmerkit kuuluvat. Waterloon patsas osuisi

oikeampaan, jos se yhden miehen asemasta kohottaisi ilmoihin kuvan

kokonaisesta kansasta.

Mutta tuo suuri Englanti on varmasti suuttuva siitä, mitä me nyt tässä

sanomme. Siinä kytee vieläkin, sen 1688 ja meidän 1789 huolimatta,

läänityslaitoksen aikuisia harhaluuloja. Se uskoo perintö-oikeuteen ja

virka-arvoihin. Tämä kansa, jota ei mikään muu voita voimassa ja

kunniassa, kunnioittaa itseään kansakuntana, mutta ei kansana. Kansana

jää se mielellään huomaamattomaksi ja erehtyy pitämään jotakuta

korkeata herraa älypäänä. Työmiehenä sallii se itseään halveksittavan.

Sotilaana sallii se itseään ruoskittavan. Muistammehan, miten

Inkermannin taistelussa lordi Raglan ei saattanut mainita erästä

kersanttia, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli pelastanut

armeijan, englantilainen sotilasvirkajärjestys kun ei sallinut

tiedonannossa kiittää ketään sankaria, jolla ei ollut vähintäin

upseerin arvoa.

Mutta yhtä me kaikkein eniten ihailemme kahakassa sellaisessa kuin

Waterloo: sattuman tavatonta taitavuutta. Yöllinen sade, Hougomontin

muuri, Ohainin uurrostie, Grouchy, joka on aivan kuuro kanuunain

jyhkinälle, Napoleonin opas, joka häntä pettää, Bülowin opas, joka

antaa oikeita tietoja: koko tätä vastoinkäymisten tuhoisaa sarjaa

johdettiin ihmeellisesti.

Ylipäänsä saatamme sanoa, että Waterloo oli enemmän verilöylyä kuin

taistelua.

Waterloo on kaikista järjestetyistä otteluista se, jossa oli lyhyin

taistelurintama sotajoukkojen lukumäärään verraten. Napoleonin

taistelurintama oli kolmeneljäsosaa lieutä pitkä, Wellingtonin puoli

lieutä. Seitsemänkymmentäkaksituhatta miestä kumpaisellakin puolella.

Tästä tiheydestä johtui verilöyly.

On toimitettu seuraavia laskuja ja saatu seuraavat suhdeluvut: mieshukka

-- Austerlitzissa, ranskalaisia: neljätoista sadasta, venäläisiä:

kolmekymmentä sadasta, itävaltalaisia: neljäkymmentäneljä sadasta; --

Wagramissa, ranskalaisia: kolmetoista sadasta, itävaltalaisia:

neljätoista; -- Moskovassa, ranskalaisia: kolmekymmentäseitsemän

sadasta, venäläisiä: neljäkymmentäneljä; --Bautzenissa, ranskalaisia:

kolmetoista sadasta, venäläisiä ja preussilaisia: neljätoista; --

Waterloossa, ranskalaisia: viisikymmentäkuusi sadasta, liittoutuneita:

kolmekymmentäyksi. Keskimäärin Waterloossa: neljäkymmentäyksi sadasta.

Sataneljäkymmentätuhatta taistelevaa, kuusikymmentätuhatta kuollutta.

Waterloon taistelukenttä on nykyään yhtä tyyni ja levollinen kuin maa,

tämä ihmisen suuttumaton kantaja, yleensä on, eikä se suuresti eroa

muista tasangoista.

Mutta öisin kohoaa siitä salaperäinen usva, ja jos matkustaja siellä

käyskelee, jos hän katsoo tarkemmin, jos hän kuuntelee, jos hän

haaveilee kuten Virgilius Philippin synkillä kedoilla, valtaa hänet

kauhutapahtuman houraus. Kamala 18 päivä kesäkuuta ilmestyy uudelleen

näkyviin. Muistomerkiksi pystytetty tekokunnas häviää, leijonan-mokoma

katoaa, taistelukenttä saa entisen muotonsa. Jalkaväen ketjut

kiemurtelevat tasangolla, raivoisaa vauhtia ryntäävät ratsumiehet

näköpiirin poikki. Kauhistunut uneksija näkee säkenöivät miekat,

välkkyvät pistimet, leimahtavat pommit, ristiin rastiin sinkoilevat

hirvittävät salamat. Hän kuulee kuin korahduksena haudan pohjasta tämän

aavetaistelun epämääräisen humun. Nämä varjot ovat tarkk'ampujia;

nämä hohtavat kohdat ovat haarniskamiehiä; tämä luuranko on Napoleon;

tuo luuranko on Wellington. Niitä ei enään ole olemassa, mutta

sittenkin ne vielä taistelevat, ryntäävät toistensa kimppuun. Ja

laaksot punautuvat hurmepurppurasta ja puut värisevät ja vimman hyrske

kuohahtaa aina pilviin asti ja pimeässä näyttää kaikkia noita kaameita

Mont-Saint-Jeanin, Hougomontin, Frischemontin, Papelotten ja

Plancenoitin ylänteitä ympäröivän raivoisasti temmeltävät parvet

haamuja, jotka huitovat toisiaan hengiltä.

17.

Miltä kannalta on Waterloota katseleminen?

On olemassa muuan sangen kunnioitettava vapaamielinen koulukunta, joka

ei lainkaan vihaa Waterloota. Me emme kuulu siihen. Meistä oli

Waterloon taistelu tapaus, jonka kautta vapaus sai tyrmistyttävän

iskun. Että moinen kotka sukeusi moisesta munasta, se oli tosiaankin

odottamatonta.

Ja kuitenkin, jos asetumme tarkastelemaan kysymystä korkeimmalta

näkökannalta, oli Waterloo tahallisesti tarkoitettu voitto

vallankumouksesta. Siinä oli Europa Ranskaa vastassa, siinä olivat

Pietari, Berliini ja Wieni Pariisia vastassa, siinä oli _status quo_

uudistusintoa vastassa, siinä sai heinäkuun 14 päivä 1789 kärsiä

vuoden 1815 maaliskuun 20 päivän takia, se merkitsi yksinvaltojen

peittelemätöntä taisteluunsuoriutumista Ranskan kukistumatonta

kapinoimishenkeä vastaan. Unelmanahan oli vihdoinkin sammuttaa tämän

suuren kansan hehkunta ja liekehdintä, jota oli kestänyt jo

kaksikymmentäkuusi vuotta. Ja siinä oli Braunschweigin, Nassaun,

Romanovien, Hohenzollernien ja Habsburgien toimittava yhdessä

Bourbonien kanssa. Mutta Waterloo edisti osaltaan myös jumalallisen

oikeuden asiaa. Sillä kun keisarikunta oli ollut pakkovaltainen, niin

täytyi kuningaskunnan asiain luonnollisesta vastavaikutuksesta esiintyä

väkisinkin vapaamielisenä, niin että perustuslaillinen hallitusmuoto

tosiaankin voittajain suureksi harmiksi oli tuloksena Waterloon

taistelusta. Vallankumousta on näet mahdotonta kokonaan voittaa, se kun

kaitselmuksen johtamana ehdottoman väistämättömänä ilmestyy yhä

uudestaan: ennen Waterloota Bonapartessa, joka heittää kumoon vanhat

valta-istuimet, Waterloon jälkeen Ludvig XVIII:ssa, joka hyväksyy

perustuslain ja alistuu sen määräyksiin. Bonaparte kohottaa postimiehen

Napolin valtaistuimelle ja kersantin Ruotsin valta-istuimelle, käyttäen

eri-arvoisuutta osoittamaan tasa-arvoisuutta. Ludvig XVIII vahvistaa

Saint-Ouenissa nimikirjoituksellaan julistuksen ihmisen oikeuksista.

Saadaksenne selväksi, mitä vallankumous oikeastaan on, kutsukaa sitä

_edistykseksi_; ja jos tahdotte päästä selville siitä, mitä edistys on,

kutsukaa sitä _huomeneksi_. Huomen tekee vastustamattomasti tehtävänsä,

ja sen tekee se heti tästä päivästä alkaen. Se saapuu aina

päämääräänsä, ihmeellistä kyllä. Se käyttää Wellingtonia tekemään

Foysta, joka oli vain sotilas, puhujan. Foy kaatuu Hougomontissa ja

nousee lavalla jälleen näkyviin. Näin käy edistys tietänsä. Ei niin

huonoa työkalua, jota tämä työntekijä ei osaisi käyttää. Hämmentymättä

liittää se jumalalliseen työhönsä miehen, joka oli loikannut Alppien

yli, ja isä Élyséen hyvänluontoisen, horjuvan sairas-vanhuksen. Se

käyttää yhtäläisesti hyväkseen niin luuvaloista kuin valloittajaakin;

valloittajaa ulkona, luuvaloista sisällä. Waterloolla, joka seisahutti

äkkiä miekan pirstomasta Europan valtaistuimia, ei ollut muuta

vaikutusta, kuin että se saattoi vallankumouksen työn jatkumaan

toiselta suunnalta. Sapelinheiluttajat olivat tehneet tehtävänsä, tuli

ajattelijain vuoro. Vuosisata, jota Waterloo tahtoi pysäyttää, kulki

esteiden yli ja ja jatkoi uraansa. Tämä kamala voitto tapasi vapaudessa

voittajansa.

Se, mikä riemuitsi voitostaan Waterloossa, se, mikä hymyili

Wellingtonin selän takana, se, mikä hänelle toi kaikki Europan

marsalkansauvat, niihin luettuna, sanotaan, Ranskankin marsalkansauva,

se, mikä iloissaan ajoi ne monet, monet kuormat luiden täyttämää maata

leijonakumpuun, se, mikä voitostaan ylpeillen kirjoitti leijonan

jalustaan päivämäärän: _18 päivä kesäkuuta vuonna 1815_, se mikä

innostutti Blücherin surmaamaan pakenevia, se, mikä Mont-Saint-Jeanin

ylätasangon korkeuksista kumartui yli Ranskan kuin varman saaliinsa

ikään, se oli vastavallankumous. Vastavallankumous se myös jupisi tuon

katalan sanan: paloiteltava. Mutta saavuttuaan Pariisiin, se näki

tulivuoren hehkuvan aukon läheltä, se tunsi tuhkan polttavan jalkojansa

ja se tuli järkiinsä. Se rupesi änkyttelemään perustuslakia.

Nähkäämme Waterloossa vain se, mikä siinä tosiaankin on nähtävänä.

Todelliseksi aijotusta vapaudesta ei näy jälkeäkään. Vastavallankumous

oli pakosta vapaamielinen, samoin kuin Napoleon oli vastaavasta syystä

ollut olevinaan vallankumouksellinen. 18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815

syöstiin ratsastava Robespierre satulasta.

18.

Jumalallinen oikeus pääsee kaikesta huolimatta jälleen voimaan.

Rajattoman mielivallan loppu. Koko Europan käsittävä järjestelmä

kukistui.

Keisarikunta vajosi pimentoon, joka muistutti kuolevan

roomalaismaailman viimeisiä hetkiä. Nähtiin jälleen perikadon uhkaavan

niinkuin ennen raakalaisten aikoihin. Mutta 1815:n raakalaisuudella,

jota etunimeltään tulee kutsua vastavallankumoukseksi, oli ahdas rinta:

se hengästyi pian ja pysähtyi kohta tykkänään. Keisarikuntaa,

tunnustakaamme se, itkettiin, ja sitä itkivät sankarien silmät. Jos

kunnia on miekassa, josta on tehty valtikka, niin oli keisarikunta

ollut pelkkää kunniaa. Se oli levittänyt yli maan kaikkea sitä valoa,

jota rajaton pakkovalta saattaa levittää. Kaameata valoa. Sanokaamme

enemmän: hämärää valoa. Todellisen päivän rinnalla oli se yötä. Tämä

yön äkillinen kaikkoaminen teki aivan sellaisen vaikutuksen, kuin olisi

juuri päästy auringonpimennyksestä.

Ludvig XVIII palasi Pariisiin. Heinäkuun 8 päivän piirihypyt saattoivat

maaliskuun 20 päivän innostuksen unohduksiin. Korsikalaisesta tuli

bearnilaisen vastakohta. Tuilerien tornissa muuttui lippu valkoiseksi.

Maanpakolaisuus pöyhkeili valta-istuimella. Hartwallin kuusipöytä sai

paikkansa Ludvig XIV:n valtakunnanliljoilla koristetun nojatuolin

edessä. Puhuttiin Bouvinesista ja Fontenoysta kuin eilispäivän

tapahtumista, koska Austerlitz oli vanhentunut. Alttari ja valtaistuin

elivät ylevässä, veljellisessä sovussa. Muuan kaikkein viattomimpia

yhteiskunnan parasta tarkoittavia muodollisuuksia yhdeksännellätoista

vuosisadalla valloitti Ranskan ja yleensä koko mannermaan. Europa

omaksui valkoisen kokardin. Trestaillon tuli kuuluisaksi. Mietelause

_non pluribus impar_ ilmestyi jälleen kivestä muovaillun auringon

säteisiin Orsayn rantakadun kasarmin julkipuoleen. Missä ennen oli

ollut keisarillinen vahtihuone, siinä upeili nyt punainen talo.

Karusellitorin riemukaari, joka oli aivan täynnä huonosti käytettyä

voiton kunniaa, joka tunsi itsensä hyvin vieraaksi kaikkien näiden

uutuuksien keskellä ja joka ehkä hiukan häpesikin Marengoa ja Arcolea,

pelastui pulasta Angoulêmen herttuan kuvapatsaan avulla. Madeleinen

kirkkotarha, tuo 1793:n kauhistuttava yhteishauta, peittyi marmoriin ja

jaspiskiveen, sillä sehän oli kätkenyt helmaansa myös Ludvig XVI:n ja

Marie-Antoinetten luut. Vincennesin linnankaivantoon kohosi hautakivi

muistuttamaan, että Enghienin herttua oli kuollut samana kuukautena,

jolloin Napoleon kruunattiin. Paavi Pius VII, joka oli toimittanut

tämän vihkimyksen niin lähellä tätä surmantapausta, siunasi tyynesti

kukistumista, samoin kuin hän oli siunannut kohoamista. Schönbrunnissa

eleli muuan pieni nelivuotias varjomainen olento, jota oli kapinallista

kutsua Rooman kuninkaaksi. Ja kaikki tämä tapahtui, ja kuninkaat saivat

arvo-istuimensa takaisin, ja Europan valtijas suljettiin häkkiin, ja

vanha valtajärjestelmä muuttui uudeksi valtajärjestelmäksi, ja kaikki

maailman valot ja varjot vaihtoivat paikkaa sentähden, että muutaman

kesäisen päivän iltana muuan paimenpoika sanoi eräässä metsässä eräälle

preussilaiselle upseerille: "Kulkekaa tätä tietä, älkääkä tuota!"

Vuosi 1815 oli kuin kolkko huhtikuu. Vanha epäterveellinen,

myrkyllinen todellisuus peitettiin uudella ulkomuodolla. Valhe riisti

valtoihinsa 1789, jumalallinen oikeus veti kasvoilleen uuden

valtiomuotolain naamuksen, kaikenlainen petos ja teeskentely tekeytyi

perustuslailliseksi, ennakkoluulot, taika-usko ja viekkaasti kätketyt

sala-ajatukset koristeleivat, 14:s pykälä sydämessä, vapaamielisyyden

kiiltovärillä. Käärmeiden nahanvaihtoa.

Ihminen oli samalla sekä suurentunut että pienentynyt Napoleonin

kautta. Tänä aineen loistavana hallituskautena oli aate saanut tuon

kummallisen nimen: tiede käsitteiden ja järjen toimituksista. Suuri

mies menetteli kovin varomattomasti tehdessään tulevaisuuden

naurunalaiseksi. Mutta kansa, tuo kanuunamieheensä rajattomasti

rakastunut kanuunanmoka, etsi häntä silmillään. Missä on hän? Mitä

tekee hän? "Napoleon on kuollut", sanoi muuan ohikulkija eräälle

Marengon ja Waterloon sotavanhukselle. "_Hänkö kuollut_!" huudahti tämä

vanhus, "_tunnettepas Te hänet hyvin_!" Mielikuvitus loi tästä perin

pohjin kukistetusta miehestä jumalan. Waterloon jälkeen muuttui Europan

taivas hämäräksi. Tuntui kuin olisi siihen Napoleonin kadottua pitkäksi

aikaa syntynyt suunnattoman suuri, pimeänä ammottava aukko.

Kuninkaat asettautuivat tähän aukkoon. Vanha Europa käytti tilaisuutta

järjestääkseen olonsa. Muodostui n.k. _Sainte-Alliance_, Pyhä Liitto.

_Belle-Alliance_, oli jo ennakolta ilmoittanut Waterloon kohtalokas

kenttä.

Tämän vanhan korjaellun Europan silmäin edessä hahmostuivat vähitellen

uuden Ranskan piirteet. Keisarin pilkkaama tulevaisuus astui esiin. Sen

otsalla paistoi tähti: vapauden tähti. Nuorten sukupolvien hehkuvat

katseet suuntautuivat sitä kohti. Kummallinen seikka: innostuttiin

samaan aikaan tästä tulevaisuudesta, vapaudesta, ja menneisyydestä,

Napoleonista. Tappio oli suurentanut voitettua. Kaatunut Bonaparte

näytti seisovaa Napoleonia korkeammalta. Ne, jotka olivat voitostaan

riemuinneet, rupesivat pelkäämään. Englanti pani häntä vartioimaan

Hudson Lowen ja Ranska toimitti häntä vaanimaan Montchenun. Hänen

rinnalle ristiin lasketut käsivartensa tekivät valtaistuimet

levottomiksi. Aleksanteri kutsui häntä "unettomuudekseen." Tämä pelko

johtui siitä vallankumouksesta, mikä hänessä joka tapauksessa asui. Se

juuri selittää ja puolustaa bonapartelaista vapaamielisyyttäkin. Tämä

haamu pani vanhan maailman vapisemaan. Kuninkaiden tuntui epämukavalta

hallita S:t Helenan kalliosaaren häämöttäessä taivaanrannalla.

Sillä välin kun Napoleon odotteli kuolemaansa Longwoodissa, mätänivät

ne Waterloon kentälle kaatuneet kuusikymmentätuhatta miestä rauhassa,

ja tuntui kuin olisi tämä heidän rauhansa tavallaan levinnyt yli koko

maailman. Wienin kongressi määritteli sen ehdot vuonna 1815, ja Europa

kutsui sitä entisten olojen palauttamiseksi.

Sellainen oli siis Waterloo ja sellaiset sen seuraukset.

Mutta mitä merkitsee kaikki tämä ijankaikkisuuden valtijaan edessä?

Kaikki tämä riehunta, kaikki nämä myrskypilvet, tämä sota, tämä rauha,

kaikki tämä pimeys eivät hetkeksikään himmentäneet sen tutkimattoman

silmän loistetta, joka ei havaitse mitään eroitusta korrelta korrelle

hyppivän kasakaan ja kirkontornista toiseen lentävän ja vihdoin

Notre-Damen ylimpään huippuun lehahtavan kotkan välillä.

19.

Öisellä taistelukentällä.

Palatkaamme jälleen tälle kohtalokkaalle taistelukentälle, sillä niin

vaatii kertomuksemme.

18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 oli täysikuu. Kuun valo auttoi

Blücherin raivoisaa takaa-ajoa, ilmaisi pakenevain jäljet, jätti tämän

onnettoman joukon hurjistuneiden preussilaisten ratsumiesten käsiin ja

edisti näin verilöylyä. Yö sattuu joskus omalla kaamealla tavallaan

palvelemaan tällaisten tuhotapausten tarkoituksia.

Viimeisen kanuunanlaukauksen pamahdettua jäi Mont-Saint-Jeanin

ylätasanko autioksi.

Englantilaiset valtasivat ranskalaisten leiripaikan. Voiton

tavanmukaiseen todentamiseenhan kuuluu myös nukkuminen voitetun

vuoteessa. He asettuivat yöteloilleen Rossommen tuolle puolen.

Pakenevain kimppuun päästetyt preussilaiset kulkivat yhä eteenpäin.

Wellington meni Waterloon kylään valmistamaan kertomustaan lordi

Bathurstille.

Jos sananparsi _sic vos non vobis_ on milloinkaan pitänyt paikkaansa,

niin ainakin Waterloon kylän suhteen. Waterloo ei tehnyt mitään, se kun

jäi puolen lieun päähän kahakasta. Mont-Saint-Jeania pommitettiin

kanuunoilla, Hougomont pistettiin tuleen, Papelotte poltettiin,

Plancenoit poltettiin, Haie-Sainte valloitettiin väkirynnäköllä,

Belle-Alliance näki molempain voittajain syleilyn. Mutta niiden nimiä

tuskin tunnetaan, ja Waterloo, joka ei taistelussa mitään toimittanut,

on saanut osakseen koko kunnian.

Me emme kuulu niihin, jotka imartelevat sotaa; tilaisuuden tullen

lausumme kyllä sille totuuksia. Sodalla on kammottavat kauneutensa,

joita emme ole lainkaan salanneetkaan; mutta myöntäkäämme myös, että

sillä on omat rumuutensa. Muuan hämmästyttävimpiä on kaatuneiden nopea

ryöstäminen voiton jälkeen. Aamurusko, joka syttyy taistelun jälkeisenä

päivänä, valaisee aina alastomia ruumiita.

Kuka näin menettelee? Kuka näin tahraa riemuavan menestyksen? Kenen on

se inhoittava, salakähmäinen käsi, joka näin suljahtaa voiton taskuun?

Ketä ovat nämä roistot, jotka tekevät temppunsa kunnian selän takana?

Muutamat viisaustieteilijät, niiden joukossa Voltaire, vakuuttavat näin

menettelevän juuri niiden, jotka ovat kunniankin luoneet. Ne ovat aivan

samoja miehiä, sanovat he, ei siinä mitään vaihdosta tapahdu. Ne, jotka

pystyssä kulkevat, ryöstävät niitä, jotka makaavat maassa. Päivän

sankari on yön vampyyri. Onhan toki oikeus hiukan keventää vainajaa,

jonka on tehnyt. Mitä meihin tulee, niin me emme sitä usko. Meistä

näyttää mahdottomalta, että sama käsi ensin poimisi kunnian laakereita

ja sitten varastaisi kuolleelta kengät.

Varmaa tosin on, että tavallisesti kulkevat voittajien jäljissä

varkaat. Mutta älkäämme sekoittako asiaan sotamiestä, ei ainakaan

nyky-aikaista sotamiestä.

Jokaisella armeijalla on erityinen jälkijoukkonsa, ja juuri sitä tulee

meidän syyttää. Lepakon tapaisia olentoja, puoliksi rosvoja, puoliksi

lakeijoja, kaikenlaisia yökköihmisiä, sen hämärän siittämiä, jota

kutsutaan sodaksi, sotisovan kantajia, jotka eivät ottaneet osaa

taisteluun, tekosairaita, kauhistuttavia raajarikkoja, salakähmäisiä

muonakauppiaita, jotka kulkea retuuttivat pienillä rattaillaan, joskus

eukot mukana, ja jotka varastivat kaiken sen, mitä jälleen möivät,

kerjäläisiä, jotka pyrkivät upseerien oppaiksi, kuormastopoikia,

rosvoiksi ruvenneita sotamiehiä, kaikkia näitä laahasivat liikkuvat

sotajoukot perässään -- tai oikeammin: ne laahustivat sotajoukkojen

perässä -- muinoin -- me emme puhu nykyisistä ajoista -- niin että tätä

jälkijoukkoa kutsuttiinkin erikoisella nimellä "laahustajiksi". Ei

mikään sotajoukko eikä mikään kansallisuus ollut vastuunalainen näistä

olennoista. Ne puhuivat italiaa ja seurasivat saksalaisia. Ne puhuivat

ranskaa ja kulkivat englantilaisten jäljissä. Muuan tällainen kurjimus,

ranskaa puhuva espanjalainen "laahustaja" tappoi salakavalasti ja

ryösti putipuhtaaksi keskellä taistelukenttää, yöllä Cerisolan voiton

jälkeen Fervacquesin markiisin, joka miehen pikardilaisen mongerruksen

erehdyttämänä oli pitänyt häntä omaan väkeensä kuuluvana. Yleinen

rosvoamistapa kehitti piankin rosvon, joka ryösti omaan laskuunsa.

Inhoittava ohjesääntö: _Eläkää vihollisen kustannuksella!_ synnytti

tämän ruttotaudin, jonka vain ylen ankara kuri saattoi parantaa. Maine

pettää joskus. Usein ei tiedetä, minkätähden muutamat sotapäälliköt,

joiden joukossa on suuriakin, ovat olleet niin tavattomasti suosittuja.

Turenneä jumaloivat hänen sotilaansa, koska hän suvaitsi ryöstämistä.

Sallittu paha kuuluu joskus hyvyyden tuntomerkkeihin: Turenne oli

niin hyvä, että hän antoi miekalla ja tulella hävittää Pfalzin.

Sotajoukkojen vanavedessä näkyi enemmän tai vähemmän ryöstelijoitä,

riippuen siitä, oliko päällikkö vähemmän tai enemmän ankara. Hochella

ja Marceaulla ei ollut lainkaan "laahustajoita"; Wellingtonilla -- me

teemme hänelle mielellämme tämän oikeuden -- oli niitä vain vähän.

Kaikesta huolimatta riistettiin kuolleet puti puhtaiksi kesäkuun 18 ja

19 päiväin välisenä yönä. Wellington oli armoton: hän antoi käskyn

muitta mutkitta ampua jokaisen, joka tavattaisiin rikoksesta. Mutta

ryöstönhalu on sitkeä. Rosvot korjasivat saalista taistelukentän

yhdessä kolkassa, sillävälin kun heidän ammattiveljiään tapettiin

toisessa.

Kuu paistoi kaameasti tälle tasangolle.

Puoli-yön aikaan kuljeskeli tai paremminkin ryömiskeli muuan mies

Ohainin uurrostien seutuvilla. Mies oli kaiken todennäköisyyden mukaan

sitä ihmislajia, jota juuri kuvailimme: ei englantilainen, ei

ranskalainen, ei talonpoika, ei sotilas, vähemmän ihminen kuin sadun

ruumiitasyövä hirviö, jota oli tänne houkutellut kuolleiden haju, jonka

voittona oli varastaminen ja joka oli tullut täyttämään taskunsa

Waterloon saaliilla. Hänen yllään oli mekko, joka hiukan vivahti

sotamiehen päällystakkiin, hän oli levoton ja uhkarohkea, hän ryömi

eteenpäin ja hän vilkui alati taakseen. Mikä oli tämä mies? Yö siitä

ehkä tiesi enemmän kuin päivä. Hänellä ei ollut säkkiä, mutta

ilmeisestikin oli hänen mekkonsa sisäpuolelta varustettu avaroilla

taskuilla. Tuon tuostakin hän pysähtyi, tähysteli tasankoa ympärillään,

ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan häntä nähnyt,

kumartui äkkiä kopeloimaan jotakin äänetöntä, liikkumatonta möhkälettä,

kavahti sitten taas kohoksi ja puitti tiehensä. Hänen liukuva

liikuntansa, hänen asentonsa, hänen nopeat, salaperäiset eleensä

muistuttivat noita kamaloita aaveita, jotka asustavat raunioissa ja

joita vanhat normannilaiset tarinat nimittävät "hämäränkulkijoiksi".

Muutamat kahlaajalinnut luovat öisin samanlaisia varjoja soilla

tepastellessaan.

Katse, joka olisi tarkkaavammin tutkinut tätä omituista

usvansekaista hämärää, olisi vähän matkan päässä Nivellesin maantien ja

Mont-Saint-Jeanista Braine-l'Alleudiin kulkevan tien risteyksessä,

erään mökkirähjän taakse pysähtyneinä ja ikäänkuin kätkeytyneinä

huomannut pienet muonakauppiaan rattaat. Rattaiden kori oli tehty

tervatuista vesipajun varvuista, niiden eteen oli valjastettu laiha

hevosluuska, joka nälissään pureskeli nokkosia, kuolaimistaan

välittämättä, ja ylhäällä myttyjen ja arkkujen päällä kyhjötti

vaimo-ihmiseltä näyttävä olento. Ehkäpä oli olemassa jotakin yhteyttä

näiden rattaiden ja äskeisen hiiviskelijän välillä.

Hämärä oli ylevän juhlallinen. Ei ainuttakaan pilveä taivaanlaella.

Uikoon maa punavirroissa, kuu pysyy siitä huolimatta valkoisena. Taivas

osoittaa joskus tällaista välinpitämättömyyttä. Kedoilla heiluivat

luotituiskun katkomat puidenoksat hiljaa yön tuulessa; ne eivät

pudonneet maahan, sillä kuori piteli niitä yhä kiinni. Huounta, joka

oli melkein kuin hengitystä, keinutteli viidakon lehviä. Ruohostoissa

värisi, sätkähteli ja ähkyi; se tuntui hengenlähdöltä.

Kaukaa englantilaisten leiristä kuului heikosti vahtimiesten ja

kiertojoukkojen määränperäinen astunta.

Hougomont ja Haie-Sainte paloivat yhä, muodostaen, toinen länteen,

toinen itään kaksi mahtavaa loimua; niihin yhtyi ikäänkuin avattuna

jalokivirihmana, jonka kummassakin päässä välkkyi kirkkaampi tähti,

taivaanrannan kukkuloille suunnattomaan puoli-ympyrään levittäytyneen

englantilaisleirin nuotiotulten ketju.

Olemme kertoneet Ohainin uurrostien onnettomuudesta. Millaisen kuoleman

olivat siinä saaneet niin monet, monet urheat miehet, kauhistuneena

kieltäytyy sydän sitä ajattelemasta!

Jos mikä on kammoittavaa, jos on olemassa todellisuus, joka voittaa

hourauksenkin, niin on se tämä: elää, nähdä päivän kultakehrä, omata

uhkuva, miehekäs voima, omata terveys ja elämänilo, nauraa uljaasti,

kiitää kohti kunniaa, joka väikkyy edessä häikäisevänä, tuntea

rinnassaan huokuvat keuhkot, tykyttävä sydän, järjen johtama tahto,

puhua, ajatella, toivoa, rakastaa, omistaa äiti, omistaa vaimo, omistaa

lapsia, omistaa valo, ja sitten äkkiä, kirkaisun silmänräpäyksessä,

lyhyessä, lyhyessä hetkessä suistua kuiluun, pudota, vieriä, murskata,

tulla murskatuksi, nähdä viljojen tähkiä, kukkia, lehtiä, oksia, ei

päästä kiinni mihinkään, tuntea sapelinsa hyödyttömäksi, tuntea miehiä

allaan, hevosia päällään, reutoa turhaan, luiden musertuessa

odottamattoman, rusentavan painon tieltä, tuntea näkymättömän kantapään

survaisevan silmät päästä, pureskella raivoissaan hevosten kenkiä,

tukehtua, huutaa, vääntelehtiä, painua yhä alemmaksi ja sanoa

itselleen: "Ja aivan äskenhän minä olin vielä elävä olento!"

Siinä, missä tämän kamalan onnettomuuden uhrit olivat kuolontuskissaan

korisseet, oli nyt kaikki hiljaista. Uurrostien uoma oli aivan täynnä

toistensa päälle sulloutuneita hevosia ja ratsastajia. Kauhea läjä.

Tien seinämiä ei näkynyt enää lainkaan: ruumiit olivat täyttäneet

syvänteen aivan kentän tasalle niinkuin täsmälleen mitatun ohravakan.

Röykkiö kuolleita ylhäällä, verta virtoinaan alhaalla: sellainen oli

tämä tie illalla, kesäkuun 18 päivänä vuonna 1815. Veri juoksi aina

Nivellesin maantielle asti ja kerääntyi siellä suureksi lätäköksi tietä

sulkevan murroksen eteen, paikkaan, jota vieläkin näytetään.

Muistammehan, että kyrassierien tuhoutuminen oli tapahtunut

vastakkaisella taholla, Genappen tien seutuvilla. Ruumiskasan korkeus

vaihteli aina uurrostien syvyyden mukaan. Keskikohdalla, missä syvänne

melkoisesti mataltui ja mistä Delordin osasto oli kulkenut yli, kävi

myös ruumiskerrostuma ohuemmaksi.

Yöhiiviskelijä, josta lukija äsken sai hämärän käsityksen, kulki tuota

paikkaa kohti. Hän nuuski tämän suunnattoman haudan läpikotasin. Hän

tarkasteli. Hän piti ikäänkuin jonkunlaista kammoittavaa kuolleiden

katselmusta. Hän kahlasi veressä.

Äkkiä hän pysähtyi.

Muutaman askeleen päässä hänestä, uurrostien syvänteessä, kohdassa,

missä ruumisläjä loppui, pisti mies- ja hevos-rykelmästä esiin avattu

käsi, jota kuu valaisi.

Tämän käden yhdessä sormessa kiilsi kultasormus.

Mies kumartui, viivähti hetkisen kyyrysissään, ja kun hän jälleen

kohottautui suoraksi, ei tuossa kädessä enään ollut sormusta.

Hän ei oikeastaan kohottautunut suoraksi: hän jäi jonkunlaiseen

vauhkoon, salakavalaan asentoon, selkä päin ruumisläjää, tähystellen

taivaanrantaa, koko eturuumis molempain maahan tuettujen etusormien

varassa, pää vain vaanimassa uurrostien reunan ylitse. Sakaalin neljä

jalkaa ovat erinomaisen tarpeelliset muutamiin toimituksiin.

Sitten, tehtyään päätöksensä, nousi hän pystyyn.

Samassa hän vavahti. Hän tunsi takapuolelta pideltävän itseään kiinni.

Hän käännähti ympäri: avattu käsi oli sulkeutunut ja tarttunut hänen

mekkonsa liepeeseen.

Tavallinen rehellinen mies olisi pelästynyt. Tämä nauramaan:

"Katohan, kuolluthan se vain onkin. Pidän enemmän aaveista kuin

santarmeista."

Mutta käsi herposi ja hellitti mekon liepeestä. Ponnistukset raukeavat

pian haudassa.

"Vai niin!" jatkoi rosvo, "onko tuo hengissä, tuo kuollut?

Katsotaanhan."

Hän kyyristyi uudelleen, kopeloi läjää, työnsi esteet pois tieltä,

tarttui käteen, sai kiinni käsivarresta, vapautti pään, kiskoi niin

vähitellen esiin koko ruumiin, ja muutaman hetken kuluttua veti hän

uurrostien pimeydestä hengettömän tai ainakin tajuttoman miehen. Mies

oli kyrassieri, upseeri, vieläpä korkea-arvoinen upseeri: suuri

kullanhohtoinen olkalappu pistihe näkyviin haarniskan alta. Tällä

upseerilla ei ollut enää kypärää. Ankara sapelinisku oli haavoittanut

hänen kasvonsa, joista näkyi vain verta. Muuten näyttivät hänen

jäsenensä eheiltä, sillä onnellisen sattuman kautta -- mikäli tässä

voimme puhua onnellisesta sattumasta -- olivat ruumiit muodostaneet

hänen päälleen ikäänkuin holvikaaren, siten varjellen häntä

murskautumasta. Hänen silmänsä olivat kiinni.

Hänen haarniskassaan upeili kunnialegionan hopearisti.

Rosvo sieppasi tämän ristin, ja heti katosi se salaperäisiin syvyyksiin

hänen mekkonsa alle.

Minkä jälkeen hän tunnusteli upseerin liiviä, havaitsi siellä kellon ja

otti sen. Sitten hän kopeloi haarniskan alta, löysi rahakukkaron ja

upotti sen taskuunsa.

Kun hän oli saapunut tähän kohtaan sitä auttamistyötä, jonka hän uhrasi

tälle kuolevalle, avasi upseeri silmänsä.

"Kiitos", sanoi hän heikosti. Hänen kanssaan askartelevan miehen ripeät

liikkeet, yön vilpoisuus, ilma, jota hän nyt saattoi vapaasti

hengittää, olivat herättäneet hänet horroksistaan.

Rosvo ei vastannut. Hän kohotti päätänsä. Tasangolta kuului askelten

ääniä: siinä läheni varmaankin joku kiertovartiosta.

Upseeri mumisi, sillä hänen äänessään asui vielä kuoleman heikkous:

"Kutka voittivat taistelun?"

"Englantilaiset", vastasi rosvo.

Upseeri jatkoi:

"Etsikää taskuistani. Te löydätte sieltä rahakukkaron ja kellon.

Ottakaa ne."

Se oli jo tehty.

Rosvo oli suorittavinaan pyydetyn tempun ja sanoi:

"Ei täällä ole mitään."

"Minut on ryöstetty", jatkoi upseeri; "olen siitä kovin pahoillani.

Olisin tahtonut antaa ne Teille."

Kiertovartioston askeleet kaikuivat yhä selvempinä.

"Nyt ne sieltä tulevat", sanoi rosvo, samassa aikoen puittaa tiehensä.

Vaivoin kohottaen kättänsä pidätti upseeri hänet:

"Te olette pelastanut henkeni. Kuka Te olette?"

Rosvo vastasi nopeasti, matalalla äänellä:

"Kuuluin, kuten Te, ranskalaiseen armeijaan. Minun täytyy nyt jättää

teidät. Jos ne saisivat minut kiinni, niin ne ampuisivat minut. Minä

olen pelastanut henkenne. Koettakaa nyt selviytyä omin neuvoin."

"Mikä olette arvoltanne?"

"Kersantti."

"Mikä on nimenne?"

"Thénardier."

"Minä en ole unhoittava sitä nimeä," sanoi upseeri. "Ja painakaa Tekin

mieleenne minun nimeni. Minun nimeni on Pontmercy."