Palatkaamme taaksepäin, sillä sehän kuuluu kertojan oikeuksiin, ja
siirtykäämme vuoteen 1815 tai vielä hiukan etemmäskin sitä ajankohtaa,
jolloin tämän kirjan ensimäisessä osassa esitetyt tapahtumat ovat
alkaneet.
Ellei olisi satanut kesäkuun 17 ja 18 päivän välisenä yönä, vuonna
1815, olisi Europan tulevaisuus ollut toinen. Muutamat vesipisarat
enemmän tai vähemmän ovat syösseet Napoleonin kumoon. Jotta Waterloosta
tuli Austerlitzin loppu, ei kaitselmus tarvinnut muuta kuin hiukan
sadetta, ja pilvenlonkare, joka kulki taivaanlaella vuodenaikaan nähden
odottamattomaan suuntaan, riitti kukistamaan kokonaisen maailman.
Waterloon taistelu -- ja niin sai Blücher aikaa ennättää perille --
saattoi alkaa vasta kello puoli kaksitoista. Miksi? Siksi että maa oli
märkä. Täytyi odottaa hiukan sen kovettumista, jotta tykistö saattoi
vaivatta liikkua.
Napoleon oli entinen tykistöupseeri, ja se tuli kyllä näkyviin. Tämän
ihmeellisen sotapäällikön pohjalta kuulsi aina sama mies, joka
tehdessään Hallituskunnalle selkoa Abukirin tappelusta, ilmoitti:
"_Eräskin meidän tykinkuulamme tappoi kuusi miestä_." Kaikki hänen
taistelusuunnitelmansa perustuivat tykistöön. Saada tykistö
yhteisvoimin toimimaan jotakin määrättyä paikkaa kohti, siinä oli hänen
voittojensa avain. Hän piteli viholliskenraalin sotataitoa kuin linnaa:
hän koetti saada siihen aukon. Hän pommitti vimmatusti heikkoa kohtaa;
kanuunalla johti hän taistelun vaiheet. Ampuminen kuului oikein hänen
luontoonsa. Vihollisen neliöiden särkeminen, rykmenttien ruhjominen,
rivien murtaminen, joukkojen hävittäminen ja hajoittaminen, kaikki
riippui hänen mielestään siitä, että iskettiin, iskettiin, iskettiin
lakkaamatta, ja tämän toimen uskoi hän kuulalle. Kauhistava
järjestelmä, mutta järjestelmä sellainen, että se nerokkaasti
käytettynä viidentoista vuoden aikana teki tämän pelottavan voima-uroon
voittamattomaksi sodan nyrkki-ottelussa.
18 päivänä kesäkuuta vuonna 1815 hän sitäkin enemmän luotti
tykistöönsä, koska hänen puolellaan oli suurempi lukumäärä.
Wellingtonilla oli sataviisikymmentäyhdeksän tulikitaa; Napoleonilla
oli kaksisataaneljäkymmentä.
Otaksukaamme, että maa olisi ollut kuiva, niin että tykistö olisi
voinut vaivatta liikkua. Taistelu olisi alkanut kello kuusi aamulla ja
se olisi ollut lopetettu ja voitettu kello kaksi, kolme tuntia ennen
preussilaisten äkkiarvaamatonta ilmestymistä.
Mihin määrin on Napoleonin syytä tämän taistelun menettämisessä? Onko
haaksirikko luettava perämiehen viaksi?
Liittyikö Napoleonin huomattavaan ruumiilliseen heikontumiseen jo
silloin myös jonkunlainen henkinen väsähtymys? Olivatko kaksikymmentä
sotavuotta kuluttaneet yhtähyvin terää kuin ne olivat kuluttaneet
tuppea, henkeä yhtähyvin kuin ruumista? Astuiko sotavanhus
harmillisella tavalla näkyviin sotapäällikössä? Kävikö tämä nero
tosiaankin, kuten monet huomattavat historioitsijat ovat luulleet,
himmenemistään kohti? Heittäytyikö hän mielettömiin yrityksiin, vain
salatakseen itseltään heikontumisensa? Aikoiko hän huojua pienintenkin
sattuman tuulahdusten mukaan? Oliko hän menettänyt tietoisuuden
vaarasta -- mikä on aina hyvin vakava seikka sotapäällikössä? Tuleeko
niiden aineen suurmiesten elämässä, joita saattaisimme sanoa toiminnan
jättiläisiksi, aika, jolloin nero käy likinäköiseksi? Ikä ei voi mitään
ihanteen suurmiehille; Dantelle ja Michel-Angelolle merkitsee
vanheneminen vain kasvamista; merkitseekö se Hannibalille ja
Bonapartelle heikontumista? Oliko Napoleon menettänyt voittamisen
välittömän taidon? Eikö hän enää kyennyt huomaamaan karia, älyämään
ansaa, näkemään jyrkänteen suistuvaa reunaa? Puuttuiko häneltä
vastoinkäymisten vaisto? Valtasiko nyt hänet, joka muinoin tarkalleen
tunsi kaikki voiton tiet ja joka ylhäältä salamavaunuistaan osoitti ne
erehtymättömällä sormellaan, valtasiko hänet nyt tuo kamala lamauttava
tietoisuus, että hän johdattaa joukkojensa rajun valjakon suoraan
pohjattomiin syvyyksiin? Joutuiko hän nyt, neljänkymmenenkuuden vuoden
vanhana, äärimäisen mielenhäiriön valtoihin? Eikö tämä alkuvoimainen
kohtalon vaunujen ohjaaja lopulta ollutkaan muuta kuin suunnattoman
uhkarohkea esiratsastaja?
Me emme sitä usko.
Hänen taistelusuunnitelmansa oli kaikkien tunnustuksen mukaan
mestarillinen. Iskeä suoraan liittoutuneiden armeijain keskustaan,
murtaa siihen aukko, jakaa vihollinen kahtia, työntää brittiläinen
puolisko Haliin ja preussilainen Tongerniin, tehdä Wellingtonista ja
Blücheristä kaksi voimatonta raajarikkoa, anastaa Mont-Saint-Jean,
valloittaa Brüssel, viskata saksalainen Reiniin ja englantilainen
mereen, kaiken tämän pani Napoleon tämän taistelun suoritettavaksi.
Lopusta oli tulevaisuus pitävä huolen.
On sanomattakin selvää, ettemme tahdo tässä ruveta seikkaperäisesti
tekemään selkoa Waterloon taistelusta. Muuan kertomamme näytelmän
syntykohtauksista liittyy tosin tähän taisteluun, mutta sen historiaa
emme silti rupea esittämään. Tämän historian ovat jo kirjoittaneet, ja
kirjoittaneet kerrassaan verrattomalla tavalla, yhtäältä Napoleon ja
toisaalta kokonainen sikermä historioitsijoita.[1] Me puolestamme
annamme historioitsiain rauhassa riidellä. Me vain katselemme
kauvempaa, me vain kuljeskelemme kentällä, kumarrumme tutkimaan tätä
ihmisruumiitten täyttämää maata, pitäen ehkä todennäköisyyttä itse
todellisuutena. Meillä ei ole oikeutta tieteen nimessä väittää
tosiasioita vastaan, joita kaikesta huolimatta näköhäiriö on ehkä
muunnellut; meillä ei ole sotilaallista kokemusta eikä sotatieteellistä
pätevyyttä kylliksi, voidaksemme luoda oman oppimme. Sen me vain
sanomme, että sarja sattumuksia johtaa kumpaakin ylipäällikköä
Waterloossa. Ja mitä taas sallimukseen, tuohon salaperäiseen syytettyyn
tulee, niin sitä me tuomitsemme yksinkertaisen, suoran rahvaan tavoin.
4.