metafyysillisiksi, jotka etupäässä kiinnittivät itsensä esineiden
tutkimiseen sellaisina kuin ne olivat ja ilmenivät laadultaan, josta
menetelmästä vieläkin on merkkejä ihmisten päissä, oli siihen aikaan
suuri historiallinen oikeutuksensa. Oli ensin tutkittava esineitä
ennen kuin voitiin tutkia niiden kehitysvaiheita; ihmisen täytyi ensin
tietää mitä ensin oli ennen kuin hän voi tutkia siinä tapahtuneita
aikaisempia muutoksia. Ja näin oli laita luonnontieteenkin. Vanha
metafysiikka, joka käsitti esineitä paikallaan pysyvinä, johtui
filosofiasta, joka tutki kuolleita ja eläviä sellaisina esineinä,
joita pidettiin seisovina. Mutta sen jälkeen kuin tämä tutkimus
oli ulotettu niin pitkälle, että ratkaiseva askel oli mahdollinen,
nimittäin systemaattinen noiden esineiden aikaisemmin tapahtuneiden
muutosten tutkiminen, syventymällä luontoon itseensä, silloin sai
vanha metafysiikka kuoleman iskun filosofian helmassa, ja, jos kerran
tiede edellisen vuosisadan lopussa oli pääasiallisesti tietoisuuden
keräämistä varten, tiedettä jokapäiväisistä esineistä, on tiede meidän
päivinämme pääasiallisesti tietoisuuden järjestämistä, tiedettä
tapahtuneista muutoksista, esineiden alkuperästä ja kehityksestä ja
niiden keskinäisestä yhteydestä, joka sitoo nämä muutokset luonnossa
yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Fysiologia, joka tutkii kasvien ja
eläinten varhaisempien muotojen organismia; sikiökehitysoppi, joka
käsittelee alkuperäisen organismin kehitystä itiöstä täydellisyyteensä;
geologia, joka tutkii asteettaista maanpinnan muodostamista — kaikki
nämä tieteen haarat ovat meidän vuosisatamme tuloksia.
Mutta ennen kaikkea, on kolme suurta löytöä, jotka ovat tehneet
mahdolliseksi meidän tietoisuutemme luonnon kehitysvaiheiden
keskinäisestä yhtenäisyydestä mennä eteenpäin harppa-askeleilla.
Ensinnäkin, solun keksiminen, yksikkö kertaantumisesta ja
jakaantumisesta, josta kasvi- ja eläin-aine kehittyy siten, että
sen kasvussa ja kehityksessä huomataan, ei ainoastaan korkeimpien
organismien kaikki korkeimmat luokat seuraavan maailmankaikkeudellista
lakia, mutta tämä sama maailmankaikkeudellisen lain mukainen kehitys
huomataan toteutuvan solun jakautumisessa, jonka jakaantumiskehityksen
kautta myöskin organismit kykenevät muuttamaan muotoaan ja siten
lisäämään itsenäistä kehitystä. Toiseksi, ne energian muodonmuutokset,
jotka ovat osoittaneet meille, että kaikki niinkutsutut todelliset
voimat epäorgaanisessa luonnossa, mekaaniset voimat ja niiden
täydentäjät, niinkutsutut potentiaaliset energiat, lämpö, valosäteily
(valo, valosäde-lämpö), sähkö, magnetismi, kemiallinen energia, ovat
eri muotoja maailmankaikkeudellisesta liikunnasta, joka visseissä
olosuhteissa siirtyy toisesta toiseen, niin että niiden sijalle, jotka
katoavat, vissi määrä toisia ilmestyy, niin että koko luonnon liikunta
rajottuu tähän ikuiseen yhdestä toiseen siirtymisprosessiin. Lopuksi,
Darwin kehitti ensimmäisen loogillisen todistuksen, että luonnon
orgaaniset tulokset meihin nähden, ihminen niihin luettuna, ovat
seurauksia pitkäaikaisesta kehityksellisestä edistymisestä muutamasta
alkuperäisestä yksinkertaisesta solusta, ja nämä taas, kemiallisen
prosessin vaikutuksesta ovat kehittyneet protoplasmasta [Protoplasma
Alkuaine Suom. muistutus.] eli munanvalkuais-aineesta.
Kiitos näille kolmelle suurelle löydölle ja niistä seuraukselliselle
tieteen voimakkaalle edistymiselle, me nyt olemme saavuttaneet
sen kohdan, jossa me voimme löytää yhtymäkohdat luonnossa
tapahtuneille muutoksille, ei ainoastaan erikoistapauksissa, mutta
myöskin näiden erikoistapausten suhteessa kokonaisuuteen, ja siten
me voimme antaa näköalakuvan luonnon keskinäisestä yhteydestä
suunnilleen tieteellisessä muodossa, niiden tosiasiain nojalla,
jotka kokemusperäinen tieto itse on meille osoittanut. Tämän
täydellisen kuvan valmistaminen oli aikaisemmin niinkutsutun luonnon
filosofian tehtävä. Se voi tämän suorittaa ainoastaan asettamalla
tuntemattomien keskinäisten yhdyssiteitten tilalle aatteellisia
ja mielikuvituksellisia otaksumia, täyttämällä puuttuvat lenkit
mielikuvituksilla ja silloittamalla kuilut tyhjillä olettamuksilla.
Sillä oli monta iloista ajatusta näissä (mielikuvituksen) siirroissa,
se aavisti monta myöhempää löytöä, mutta se aiheutti myöskin
jälkeentuleville huomattavasti mielettömyyksiä, jotka ovat haitanneet
tähän päivään asti, mutta joka ei ole muuten voinut olla. Nykyisin, kun
luonnon tutkimusten tulokset tarvitsevat enään ainoastaan dialektista
täydentämistä, se on, niiden keskinäisen läheisen yhteenliittymisen
kannalta, päästäksemme meidän ajallemme tyydyttävään luonnon
järjestelmään, jolloin keskinäisyhtenäisyyden dialektinen piirre tunkee
itsensä kokemusperäisten tiedemiesten metafyysillisesti harjoitettuihin
aivostoihin, vastoin heidän tahtoaan; nykyisin on luonnonfilosofia
lopullisesti pantu pois viralta, jokainen yritys sen uudelleen
palauttamiseksi, olisi turha vaiva, se olisi vain taka-askel.
Mutta mikä pitää paikkansa luontoon nähden, joka on täten tunnustettu
historiallisessa prosessissa, pitää myöskin paikkansa yhteiskunnan
historiaan nähden kaikissa sen eri haaroissa, ja kokonaisuudessaan
kaikkiin niihin tieteisiin nähden, jotka käsittelevät inhimillisiä
ja jumaluusopillisia asioita. Tämän mukaan myöskin oikeustieteen,
historian, uskonnon j.n.e. filosofia sisältyy tähän, että tapahtumain
todellisten keskinäisten yhtenäisyyksien sijaan, asetettiin filosofin
mielessä alkunsa saanut ajatus; että historia, sekä kokonaisuudessaan
että eri osissaan, muodostui asteittaisesta aatteiden käsittämisestä,
mutta luonnollisestikin aina filosofin omista matalista aatteista.
Tähänastinen historia, epätietoisesti mutta välttämättömästi pyrkii
vissiin ennalta määrättyyn, suunniteltuun, ihanteelliseen päämäärään,
kuten esim. Hegelin laita oli, kohti hänen Absoluuttisen Aatteensa
toteuttamista, ja vääjäämättömästi kallistuessa tätä Absoluuttista
Aatetta kohti, muodosti historiallisten tosiasiain sisäisen
yhtenäisyyden. Todellisen ja tähän asti tuntemattoman keskinäisen
yhteyden sijalle, ihminen asetti uuden salaperäisen päämäärän,
tiedottoman tai asteittaisen tietoisuuteen tulemisen. Ja niinmuodoin
oli välttämätöntä tässä tapauksessa, samoin kuin luonnonkin suhteen,
työntää syrjään nämä keinotekoiset keskinäiset yhteydet, keksimällä
todellinen, tehtävä joka lopulta kruunautui maailmankaikkeudellisten
lakien edistyskulun keksimisellä, jotka lait ovat osottautuneet
inhimillisen yhteiskunnan historian määrääviksi tekijöiksi.
Yhteiskunnan laajentamishistoria näyttää kuitenkin aivan erilaiselta
kuin luonnonhistoria. Luonnossa on löydettävissä, mikäli jätämme
pois näköpiiristä ihmisen taantumuksen luonnon suhteen — pelkät
tiedottomat sokeat tekijät jotka vaikuttavat toinen toisiinsa, ja
niiden keskinäisissä vuorovaikutuksessa maailmankaikkeudellinen laki
toteuttaa itsensä. Kaikesta tästä johtuu, huolimatta lukemattomista
ilmeisistä tapaturmista, jotka ilmenevät pinnalla, tai näiden
tapaturmien sattumuksista lopullisina tuloksina, ettei mitään sellaista
tapahdu, joka johtaisi toivottuun tietoiseen tulokseen. Päinvastoin
taas yhteiskunnan historiassa, yksin pelkät näyttelijätkin ovat
kaikki tietoisuudella varustetut; ne ovat tekijöitä, varustettuna
harkitsemiskyvyllä ja innostuksella, ihmisiä, jotka työskentelevät
määrätyn päämäärän saavuttamiseksi; mitään ei ilmene niiden toiminnassa
ilman määrättyä tarkoitusta, ilman toivottua päämäärää. Mutta tämä
erotus, niin tärkeä kuin se onkin historiallisen tarkastuksen
kannalta, erikoisesti sen yksityiset vaihekaudet ja tapahtumat, ei
voi tehdä eroitusta siihen tosiasiaan nähden, että historian kulku
on maailmankaikkeudellisten sisäisten lakien hallitsema. Ja tässä
myöskin, huolimatta kaikkien yksilöryhmien erilaisista toivomuksista,
monissa tapauksissa tapaturmat ovat pintailmiöinä. Se mitä toivotaan,
sangen harvoin tapahtuu. Useimmissa tapauksissa lukuisat toivotut
päämäärät joutuvat ristiriitaan ja häiritsevät toinen toistaan, ja
silloin joko nämä päämäärät ovat kykenemättömiä toteutumaan tai
sitten niiden välikappaleet ovat tehottomia. Täten lukemattomat
yksilöllisten toivomusten ja yksilöllisten toimenpiteiden taistelut
historian helmassa johtavat lopputulokseen, joka kokonaisuudessaan on
samanmukainen sille mitä tapahtuu luonnon helmassa, joka on määrättyä
tarkoitusta vailla. Toimenpiteiden päämäärät ovat tarkoituksellisia,
mutta seuraukset jotka johtuvat näistä toimenpiteistä eivät ole
tarkoituksellisia, tai sikäli kuin ne näyttävät täyttävän toivomukset,
lopullisissa tuloksissaan ne ovat kokonaan eroavia toivotuista
päämääristä. Historialliset tapahtumat näinmuodoin kokonaisuudessaan
osoittautuvat sattuman ohjaamiksi. Mutta yksimpä siinäkin, missä
pintapuolisesti tarkastaessa näyttää tapaturma näyttelevän osaansa, se
on, itseasiassa, kiinteästi näkymättömien, sisäisten lakien hallitsema,
ja ainoaksi kysymykseksi näin ollen jää, tulla tuntemaan nämä lait.
Ihmiset luovat oman historiansa siten, että jokainen seuraa omia
toivottuja pyrkimyksiään, riippumattomana seurauksista, ja näiden
monien toivomusten seuraukset toimivat eri suuntiin, ja niiden
moninaisuuden vaikutukset mailmaan muodostavat historian. Se riippuu
näin ollen yksilöiden suuren enemmistön pyrkimyksistä. Tahdon määrää
halu tai mielikuvitus, mutta välineet joihin halu tai mielihalu
heti kohdistuvat, saattavat olla sangen erilaisia. Joskus se voi
kohdistua ulkonaisiin olosuhteisiin, joskus aatteellisiin motiiveihin,
kunniantuntoon, totuuden ja oikeuden harrastukseen, persoonalliseen
vihaan, tai sitten kaikenlaisiin puhtaasti yksilöllisiin erilaisiin
ajatuksiin. Mutta toiseltapuolen me olemme nähneet historiasta,
että monien yksilöjen tahdot saavat aikaan vaikutuksia, suurimmaksi
osaksi vastakkaisia heidän toivomuksilleen — usein, itseasiassa
sangen vastakkaisia — heidän toimintamotiiveillaan samalla tavalla,
on ainoastaan pintapuolinen merkitys yleisiin tuloksiin nähden.
Toiseltapuolen herää kysymys: Mitkä pakottavat voimat ovat näiden
toimintamotiivien takana; mitä ovat ne historialliset syyt, jotka
muuntavat itsensä toimintamotiiveiksi ihmisten aivostoissa?
Vanha materialismi ei milloinkaan asettanut tätä kysymystä itselleen.
Sen historian filosofia, sikäli kuin sillä sitä voidaan erikoisesti
sanoa olleen, on siis ehdottomasti sekava; se arvostelee kaikkea
pikaisten motiivien näkökannalta; se jakaa historialliset tekijät
hyvään ja pahaan, ja huomaa lopputuloksena, että hyvä joutuu aina
syrjäytetyksi ja paha suoriutuu voitokkaana, josta sitten johtuu, että
sikäli kuin on kyseessä vanha materialismi, ettei siinä löydy mitään
rakentavaa, jota voitaisiin käyttää hyödyksi historian tutkimisessa, ja
meille vanha materialismi historiaan nähden osottautuu valheelliseksi,
koska se tahtoo määritellä aatteelliset mielijohteet lopullisiksi,
sen sijaan että se osottaisi mitä niiden takana on, sitä mikä on
näiden mielijohteiden kiihotin. Syynä loogillisen johtopäätöksen
epäonnistumiseen ei ole se seikka, ettei aatteellisia mielijohteita
tunneta, vaan siinä, ettei tarkasteta niiden toiminnan etäisimpiä
syitä. Filosofian historia sen sijaan, erikoisesti sikäli kuin
Hegel sitä tulkitsi, käsitti, että näennäiset, eikä edes ihmisen
todellisetkaan motiivit, jotka ilmenevät historiassa, ole millään
muotoa lopullisia tekijöitä historiallisissa tapahtumissa, ja että
näiden tapahtumien takana on muita liikuntavoimia, jotka täytyy löytää;
mutta se ei etsi näitä voimia historiasta itsestään, vaan importeeraa
ne enimmäkseen sen ulkopuolelta, filosofisesta ideologiasta historiaan.
Sen sijaan, että Hegel esim. selostaisi vanhan Kreikan historiaa sen
omien sisäisten yhdistelmäin kannalta, hän selittää ikäänkuin se
olisi ollut työskentelyä jonkun kauniin yksilöllisyyden, taideluomien
ja sellaisten hyväksi. Hän puhuu paljon vanhasta Kreikasta mikä on
kaunista ja ylevää, mutta hän ei poista sillä meidän tämänpäiväistä
tyytymättömyyttämme, sillä sellainen selostus on pelkkää fraseologiaa.
Jos me näin ollen aiomme löytää ne pakottavat voimat, jotka tunnettuina
tai tuntemattomina, ja suurimmalta osalta tuntemattomina, seisovat
taustalla historiallisina tekijöinä ja muodostavat historian todelliset
lopulliset voimat, me emme voi ottaa huomioon niinkään paljon joidenkin
yksilöiden motiiveja, olivatpa ne kuinka valtavia tahansa, kuin niitä,
jotka panevat liikkeelle suuret joukot, kokonaiset kansakunnat, kuin
myöskin jokaisen kansakunnan kokonaiset luokat, ja tämä myöskin, ei
äkillisesti leimahtavissa ja nopeasti sammuvissa liekeissä, vaan
tuskallisen toiminnan kautta kirkastuu suurena historiallisena
muutoksena. On löydettävä ne suuret pakottavat voimat jotka vaikuttavat
toimivien joukkojen ja heidän johtajainsa, aivoissa n.k. suurmiesten
aivoissa, joko tietoisina motiiveina, selvinä tai epäselvinä,
suoranaisesti tai ideologisesti tai vaikkapa vain yliluonnollisessa
muodossa, se on ainoa menettely, joka voi saattaa meidät sen lain
jäljille, mikä kontrolloi koko historiaa, samoin kuin erilaisia
aikakausiakin ja kaikkia yksityisiä maita. Kaikki mikä panee ihmiset
liikkeelle, täytyy ensin vaikuttaa heidän aivostoonsa, mutta se voima
joka toimii heidän aivoissaan, riippuu sangen suuresti olosuhteista.
Työläiset eivät millään muotoa ole tulleet ystävällisiksi kapitalistien
konevoimalle, vaikkakaan he eivät enään murskaa koneita kappaleiksi
kuten he tekivät 1848 Rheinin maakunnassa.
Mutta samalla kun näiden historian pakottavien voimien keksiminen on
ollut täysin mahdottomuus kaikille muille aikakausille, kun otetaan
lukuun niiden monimutkainen keskinäinen yhteys, on meidän aikakautemme
siinä määrin yksinkertaistuttanut nämä suhteet, että nämä kysymykset
voidaan nyt ratkaista. Sitten suurteollisuuden alkamisen, varsinkin
sitten 1815 Euroopan rauhan solmimisen, ei ole ollut enään Englannissa
kellekään salaisuus, että koko poliittinen taistelu on ollut taistelua
ylivallasta kahden luokan välillä nimittäin maanomistaja-aristokratian
ja keskiluokan välillä. Ranskassa, bourbonien jälleen valtaan
päästyään sama tilanne on vallinnut; historiankirjoittajat Thierry'stä
Guizot'iin, Mignet'tiin ja varsinkin Thiersiin, tunnustavat sen
olevan avaimen Ranskan historian ymmärtämiseen, eritoten sitten
keskiajan. Ja sitten vuoden 1830 työväenluokka — proletariaatti — on
tunnustettu kolmanneksi kilpailijaksi herruudesta kummassakin maassa.
Olosuhteet ovat käyneet niin yksinkertaisiksi ymmärtää, että ken
tahansa voi sulkea silmänsä ja sittenkin nähdä näiden kolmen luokan
välisen taistelua ja niiden etujen ristiriitaisuuden olevan uudenajan
historian liikkeellepanevina voimina, ainakin näissä kahdessa enimmän
edistyneessä maassa.
Mutta kuinka nämä luokat ilmestyivät olemassaoloon? Jos suurilla
vanhanaikaisilla feodaalisilla maaomaisuuksilla on alkunsa
poliittisissa syissä, alueitten pakollisen valtaamisen muodossa, tätä
samaa tekijää ei voida sovelluttaa porvaristoon eikä proletariaattiin.
Näiden kahden suuren taloudellisen luokan alkuperä ja kehittyminen
on selvästi ja ilmeisesti selitettävissä taloudellisissa syissä.
Ja yhtä selvää on myöskin, että maanomistajaluokan ja porvariston,
eikä vähempää porvariston ja proletariaatin välisissä taisteluissa
taloudelliset edut ovat kaikkein tärkeimmät, poliittinen voima
palvellen ainoastaan välikappaleena tarkoitusten edistämiseksi.
Sekä porvaristo että proletariaatti ovat kumpikin seurauksia
muuttuneista taloudellisista olosuhteista, tai tarkemmin sanoen,
muutoksista tuotantomenetelmissä.
Siirtyminen ensiksi ammattikuntien kontrollin alaisesta käsityöstä
manufaktuuriteollisuuteen ja sittemmin manufaktuuriteollisuudesta
suurteollisuuteen, höyry- ja konevoimalla käypään teollisuuteen,
on kehittänyt nämä kaksi luokkaa. Vissillä asteella porvariston
käytäntöön ottamat uudet tuotantovoimat, samanaikaisesti tapahtuneen
työnjaon, yhtenäisessä manufaktuuriteollisuudessa syntyneiden
erinäisten työväen unioitten, vaihtomenetelmäin ja vaihdonvaatimusten
edelleen kehittyessä, nämä olivat ristiriidassa historiallisesti
jäljellä olevien lakimääräisten tuotantomenetelmien kanssa, se on
ammattikuntien ja lukemattomien persoonallisten ja muiden feodaalisen
yhteiskuntajärjestelmän etuoikeuksien (jotka etuoikeudettomille
merkitsivät vain niin monta feodaalista kahletta) kanssa.
Porvariston käytäntöönottamat tuotantovoimat nousivat kapinaan
ammattikuntamestarien ja feodaalisten maaloordien tuotantomenetelmiä
vastaan, jonka kapinan seuraukset ovat meille tunnetut; feodaaliset
kahleet viskattiin syrjään, Englannissa asteettain, Ranskassa yhdellä
iskulla, Saksassa ei tämä prosessi ole vielä päättänyt [lukijalle
muistutetaan, että tämä teos on kirjoitettu 1888. — Suom. muistutus.].
Samalla tavoin kuin manufaktuuri teollisuuden harjoittajat joutuivat
ristiriitaan vissillä kehityksen asteella feodaalisen tuotantomuodon
kanssa, samoin on suurteollisuus liittynyt porvarillisen teollisuus
järjestelmän kanssa, voittaakseen itselleen pysyvän sijan. Tämän
järjestelmän vaikutuksesta, johtuen tuotantomenetelmän ahtaista
rajoista, ilmenee jatkuva kansan pohjakerrosten muuntaminen
proletariaatiksi, ja toiselta puolen lakkaamatta lisääntyvä sellaisten
tuotteiden kasvaminen, joille ei löydy markkinoita. Ylituotanto
ja pohjajoukkojen lisääntyvä kurjuus, kumpikin aiheuttaen toinen
toisensa, tämä on se mieletön ristiriitaisuus johon kapitalistinen
tuotantojärjestelmä johtaa, ja joka välttämästi vaatii tuotantovoimien
kontrollia, muuttuneitten tuotantomenetelmien kautta.
Nykyajan historia siis ainakin näin muodoin todistaa että kaikki
poliittiset taistelut ovat luokkataisteluja, ja että kaikki vapauden
puolesta käytävät luokkataistelut, huolimatta niiden välttämättömästi
poliittisesta muodosta (jokainen luokkataistelu on poliittista
taistelua) niiden lopullinen päämäärä on taloudellinen vapautus.
Siis ainakin tässä kohden käy selville, että valtio, poliittinen
rakenne, on vähäarvoisempi, porvarillinen yhteiskunta, taloudellisten
suhteiden järjestelmä, määräävä tekijä. Vanhanaikainen filosofia,
jolle yksimpä Hegel antoi arvoa, näki valtiossa määräävän tekijän
ja porvarillisessa järjestelmässä sen määräysten alaisen elementin.
Pintailmiöt vastasivat tätä aatetta. Samoin kuin kaikkien yksityisten
henkilöiden toimintavaikuttimet kulkevat hänen aivostonsa lävitse,
jonka välityksellä ne muuntuvat hänen tahtonsa motiiveiksi, saadakseen
hänet työhön, samoin täytyy porvarillisen yhteiskunnan toivomusten
kanssa, olkoonpa vallitsevana mikä luokka hyvänsä, valloittaa valtion
tahto, saadakseen yleisen hyväksymisen laeilleen. Tämä on muodollinen
puoli asiassa, mikä on ilmeinen, kysymykseksi vain jää, mikä on
tämän muodollisen tahdon sisältö — niin, tämänkö vain haluamme
tietää eikä mitään muuta? Jos me tarkastamme tätä asiaa pitemmälle,
niin me huomaamme, että nykyajan historiassa, että valtion tahdon
kokonaisuudessaan määrää joko sen tai tämän luokan hallitsemisen
kautta, porvarillisen yhteiskunnan muuttuneet tarpeet, loppukädessä
tuotantovoimien ja vaihdon olosuhteiden kehityksen kautta.
Mutta jos meidän nykyisenä aikanamme, jättiläismäisine
tuotantomenetelmineen ja kauppaliikkeineen, valtio ei ole itsenäisesti
kehittynyt riippumaton tekijä, vaan että sen olemassaolo, samoin
kuin sen kehityskin on selitettävissä viime kädessä yhteiskunnan
taloudellisten olojen nojalla, sitä enemmän täytyy sama asia
olla totta kaikkiin aikaisempiin aikoihin nähden, jolloin elämän
välttämättömyyksien tuotantoa ei voitu edistää laajoilla apukeinoilla,
jossa niin ollen elämän välttämättömyyksien tuotanto täytyi
suuremmassa määrin hallita ihmisten elämän ylitse. Jos valtio tänä
päivänä, suurten teollisuuksien ja höyryrautateiden aikana, voidaan
summata kokonaisuudessaan pelkäksi sen luokan taloudellisen tahdon
heijastukseksi, joka kontrolleeraa tuotantoa, on sen täytynyt
näin ollen olla sitä vieläkin suuremmassa määrin silloin, jolloin
ihmispolven on täytynyt kuluttaa suurin osa yhdistetystä elämän
energiastaan aineellisten tarpeittensa hankkimiseen, ja ihminen oli,
näin ollen, paljon suuremmassa määrin riippuvainen niistä kuin mitä me
olemme tänä päivänä. Historian aikaisempien vaiheiden tarkastaminen,
sikäli kuin se tehdään vilpittömästi tässä mielessä, todistaa tämän
meille runsailla esimerkeillä, mutta me emme voi käsitellä tätä asiaa
tässä laajemmin.
Jos valtio ja yleinen laki on taloudellisten olosuhteiden luomia, niin
myös ilmeisesti on yksityinen laki, joka ainoastaan pyhittää yksilöjen
keskinäiset suhteet vissien normaalisten taloudellisten olosuhteiden
vallitessa. Muodot missä nämä ilmenevät, saattavat kuitenkin olla
suuresti vaihtelevia. Joissakin tapauksissa voidaan, kuten tapahtui
Englannissa, säilyttää suurelta osalta vanhat feodaaliset lait ja antaa
niille keskiluokkalais-sisältö, yksimpä antaa keskiluokkalaismerkitys
feodaalisille nimillekin, mutta toiselta puolen saattaa tapahtua kuten
Euroopan mannermaan länsiosissa, että käytetään ensimmäistä yleistä
tavaratuotanto-yhteiskunnan lakia, roomalaista, perusteena jossa on
ihmeteltävän tarkat säädökset tavarain omistussuhteinen laillisista
suhteista (tavaran myyjille, ostajille, velkojille ja velallisille,
sopimuksille, sitoumuksille j.n.e.), joka voidaan sovelluttaa
yleiseksi laiksi ja käyttää sitä vielä pienporvarillisessa ja
puoleksi feodaalisessa yhteiskunnassa, tai puoleksi valistuneitten ja
moraalisten juristien avulla (joka on kyllä paha lailliselta kannalta)
se voidaan muokata erikoisen yhteiskunnan oloihin soveltuvaksi
(preussilainen maalaki). Ja edelleen, jälkeen suuren porvarillisen
vallankumouksen, kuten Ranskassa "siviililakikokoelma" voidaan muokata.
Jos siis porvarilliset lait ainoastaan ilmaisevat yhteiskunnan
taloudelliset olosuhteet, nämä lait voivat olla joko hyviä tai pahoja,
riippuen olosuhteista.
Valtiossa esiintyy ensimmäinen ideologinen pakkovoima ihmisten
ylitse. Yhteiskunta muovailee itselleen orgaanin, suojelemaan yleisiä
etujaan sekä ulkopuolisilta että sisäisiltä hyökkäyksiltä. Tämä
orgaani on valtion pakkovoima. Se töin tuskin oli syntynyt kun se jo
vallitsi yhteiskuntaa, ja siinä suhteessa kuin se muodostui erikoisen
luokan orgaaniksi, se saattoi voimaan tämän luokan ylivallan. Näin
ollen alamaisen taistelu vallitsevaa luokkaa vastaan muodostuu
välttämättä poliittiseksi, ensi kädessä taisteluksi tämän vallitsevan
luokan poliittista vallintaa vastaan. Tietoisuus tästä poliittisen
taistelun yhteydestä taloudellisten johtavien syiden kanssa, käy yhä
hämäräpäisemmäksi ja saattaa kokonaan kadota näköpiiristä. Ellei nyt
kokonaan näin ole asianlaita taisteleviin luokkiin ja niiden yksilöihin
nähden, pitää se jokseenkin paikkansa historioitsijoihin nähden. Rooman
tasavallan historian muinaislähteistä ainoastaan Appian antaa meille
valaisevat ja selvät tiedot, osottaen sen perustuneen maanomistukselle.