voimaksi, sikäli se myöskin näytteli suurempaa aatteellista osaa.
Jokapäiväiset politikoitsijat ja lakitieteen teoritsijat, ja
erikoisesti juristien keskuudessa, tämä tosiasia on kokonaan kadonnut
näköpiiristä. Koska jokaisessa yksityisessä tapauksessa taloudellisen
seikan täytyy pukeutua juridiseen muotoon, jotta se voitaisiin
hyväksyä lain muodossa, ja koska, näin ollen, täytyy tarkastaa koko
lakijärjestelmän menneisyys, josta on seurauksena, että juridinen
muoto näyttää olevan kaikki kaikessa ja asian taloudellinen sisältö
ei mitään. Yleisiä ja yksityisluontoisia lakeja aletaan pitää
riippumattomana alana, joilla on oma itsenäinen historiallinen
kehityksensä, joita pidetään pätevästi edustuksellisina ja ajan
tarpeita vastaavana, kun niistä on jatkuvasti karsittu pois sisäisiä
ristiriitaisuuksia.
Vieläkin korkeammat ideologiset käsitykset, se on, vieläkin etäämpänä
taloudellisista perusteista, ottavat filosofian ja uskonnon muodon.
Näissä aatteiden kosketus olemassa olevien materialististen
olosuhteiden kanssa käy yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin
huomattavaksi, niitä yhdistävien renkaitten moninaisuuden vuoksi, mutta
tämä yhteys on olemassa. Renesanssi aina viidennentoista vuosisadan
keskivaiheilta saakka, oli kokonaisuudessaan kaupunkielämän tuote, ja
niin ollen porvariston vaikutuksen alainen, niin myös oli filosofia,
kun se tämän jälkeen uudestaan virkosi. Sen sisältö oli yksinomaan
ajatusten filosofista tulkintaa pien- ja keskiluokkalaisporvariston
kehittymisestä suurporvaristoksi. Myöhemmillä vuosisadoilla
englantilaisten ja ranskalaisten keskuudessa, jotka olivat suurimmalta
osalta yhtä hyviä poliittisen taloustieteen tuntijoita kuin he olivat
filosofejakin, tämä on sangen silmiinpistävää, ja meillä on siitä
sangen elävä todistus hegeliläisessä koulukunnassa.
Luokaamme nyt pikainen silmäys uskontoon, koska se osoittautui olevan
etäämmällä ja kaikkein vierain aineelliselle elämälle. Uskonto
syntyi ihmiskunnan kehityksen sangen varhaisella aikakaudella,
raakalaisasteella, ihmisten eräitten erheellisten ja barbaaristen
käsitysten vaikuttimista, jotka käsitykset koskivat ihmisiä itseään
ja niiden ympäröivää maailmaa. Jokainen ideologinen mielijohde,
joka kerran on syntynyt, kuitenkin myöskin kehittyy; se kasvaa ja
edelleen kehittyy sille aatteelle annetuista lisäyksistä, ilman
tätä ei olisi olemassa ideologiaa, se on, ei olisi olemassa mitään
ajatuksia riippumattomana ajatusjärjestelmänä, joka kehittyy
riippumattomasti ja on ainoastaan omien lakien alainen. Että näiden
ihmisten aineelliset elämän ehdot, joiden päissä tämä ajatuskoneisto
työskentelee, loppukädessä määrittelee tämän ajatusprosessin, ei ollut
tunnettu heille, muussa tapauksessa ideologiaa ei olisi olemassa.
Nämä alkuperäiset uskonnolliset mielijohteet näin muodoin, jotka ovat
suurimmaksi osaksi samanmukaisia kaikille samalla asteella oleville
kansaryhmille, kehittyvät näiden ryhmien jakaantuessa, jokaiselle
heimolle erinäiseen suuntaan, niiden erilaisten olosuhteiden mukaan
missä he kukin elävät, ja tämä kehitys on osoitettu sellaisille
kansan ryhmille kuin indo-eurooppalaisille vertailevan mytologian
avulla. Jokaisen heimokunnan itselleen kehittämät jumalat olivat
kansallisia jumalia, joiden valta ei ulottunut etäämmälle kansallisen
alueen rajoja; rajantakainen alue oli toisten jumalien valta-aluetta.
Jumalien olemassaolo käsitettiin ainoastaan kansakunnan olemassaolon
yhteydessä. Ne kukistuivat kansakunnan kukistuessa. Tämä vanha
nationalistinen käsitys syntyi Rooman valtakunnan vaiheiden
yhteydessä, jonka taloudellisia olosuhteita meidän ei tarvitse tässä
nyt lähemmin tarkastaa. Kun roomalaiset, jotka olivat asettuneet
Rooman kaupungin ahtaitten rajojen sisälle, hävisivät, hävisivät
myöskin heidän vanhat kansalliset jumalansa. Pyrkimys muodostaa
valtakunta maailman valtakunnaksi maailmanlaajuisen uskonnon kautta,
näkyy selvästi yrityksissä antaa Roomassa tunnustus ja tilaisuus
jumalan palveluksien viettoon kaikkien ulkomaalaisten jumalien
hyväksi, kotimaisten jumalien rinnalla. Mutta maailman uskontoa ei
voitu muodostaa tällaisen imperialistisen päätöksen kautta. Uusi
mailman uskonto, kristinusko, oli jo syntynyt salaisesti, muodostuen
orientaalisten uskontojen sekoituksesta, varustettuna juutalaisella
teologialla, kansantajuistettuna kreikkalaisella filosofialla ja
erikoisesti stoalaisella filosofialla. Meidän täytyy ensiksi vaivautua
tarkastamaan minkälaisena tämä uskonto alkuperäisesti ilmeni, sillä
sen virallinen muoto, sellaisena kuin se on meille annettu, on pelkkä
valtion uskonto, joksi se tehtiin kirkko-isien neuvoston kautta. Se
seikka jo yksistään, että tiima uskonto kahdensadan viidenkymmenen
vuoden olemassaolonsa jälkeen muodostui valtion uskonnoksi, on
kylliksi osoittanut meille, että se oli uskonto, joka vastasi
ajan vaatimuksia. Keskiajalla se todisti tämän sangen selvästi.
Sikäli kuin feodalismi kehittyi, samassa suhteessa löi se leimansa
uskontoon, kirkon hierarkia vastaten kirkollisessa järjestelmässä
feodalismia yhteiskunnallisessa järjestelmässä. Ja kun porvaristo
nousi, muuntui uskonto protestanttiseksi herännäisyydeksi, mikä
asettui sotajalalle katolisia feodalismia vastaan, tämä tapahtui
ensiksi Etelä-Ranskassa, albigenien keskuudessa, mikä siihen aikaan
oli korkeimmalle kehittyneiden vapaa-kaupunkien tyyssija. Keskiaika
oli liittänyt itseensä kaikki vielä jäljellä olevat aatteelliset
muodot, kuten filosofian, politiikan ja oikeustieteen, pelkiksi
lisäkkeiksi teologiaan. Se pakotti näin ollen kaikki yhteiskunnalliset
ja poliittiset liikkeet omaksumaan teologisen muodon; lopulta, kun
kansan syvien rivien mielet oli täytetty uskonnolla, oli välttämätöntä
osottaa heidän etunsa uskonnon muodossa, voidakseen nostattaa heitä
kapinaan. Samoin kuin porvariston komento heti alusta alkaen toi
näyttämölle omaisuudettomat plebeijit, päivätyöläisinä ja kaikenlaisina
palvelijoina, ilman että heillä olisi ollut minkäänlaista omaisuutta
tai asemaa kaupungeissaan, samoin herännäisyys jakaantui jo sangen
varhain kahteen haaraan, toinen maltillinen, kansalaisia varten, toinen
vallankumouksellinen, plebeijejä (varsinaisten proletaarien edeltäjiä)
varten, jota viimemainittua uskonnon haaraa porvarilliset herännäiset
katkerasti vihasivat.
Protestanttista herännäisyyttä ei kyetty pysäyttämään enempi kuin
porvaristonkaan nousevaa voimaa siihen aikaan; ja sikäli kuin tämä
voima kasvoi, kasvoi myöskin taistelu feodaali-ylimystöä vastaan,
tämä taistelu ollen ensin paikallista, mutta sittemmin saaden
yleiskansallisen luonteen. Ensimmäinen suuri taistelu tapahtui Saksassa
n.k. reformaationa. Porvariston voima ei ollut kylliksi suuri eikä
myöskään kylliksi kehittynyt avonaista taistelua varten, liittääkseen
mukaansa kapinaan kaupunkilais-plebeijit, pienemmän aateliston ja
talonpoikaisväestön. Ensimmäinen isku tähdättiin aatelistoa vastaan,
talonpojat ottaen koko vallankumouksen johdon käsiinsä, kaupungit
jättäen heidät yksin ja niin vallankumouksen johto jäi maalaisväestön
käsiin, joka myöskin niitti siitä voiton itselleen. Tämän vuoksi
Saksa katosikin kolmeksi sadaksi vuodeksi itsenäisten, energisesti
kehityskykyisten maiden joukossa. Mutta saksalaisen Lutherin jälkeen
nousi ranskalainen Calvin, Ranskalaisen luonteen terävyydellä hän
osotti kirkollisessa vallankumouksessa porvarillisen luonteen,
tasavaltalaistettuna ja kansanvaltaistettuna. Samalla aikaa kuin
lutherilainen reformatsioni Saksassa häipyi, calvinistisuus palveli
tasavaltalaisuuden aseena Genevessä, Hollandissa, Skotlantissa,
vapauttaen Hollandin, Saksan ja Espanjan vallanalaisuudesta ja
varusti porvarillisen vallankumouksen toisen näytöksen aatteellisella
verholla, joka jatkui Englannissa. Täällä kalvinismi muodostui olemassa
olevan porvarillisen vallan etujen luonnolliseksi aatteelliseksi
kaavuksi, eikä jatkanut pitemmälle kuin mitä saavutettiin 1689 vuoden
kompromississa osan aateliston ja keskiluokan kanssa. Englannin
vallitseva kirkko saatettiin jälleen valtaan, mutta ei entisessä
muodossaan, jonka mukaan kuninkaan tuli olla Paavin käskyläinen,
vaan voimakkaasti kalvinismin aatteiden omaksumana. Vanha vallitseva
kirkko oli viettänyt ainoastaan katolisia sunnuntaita ja taistellut
jatkuvaa kalvinistisen sunnuntaita vastaan, uusi porvarillinen kirkko
otti viimemainitun käytäntöön ja siten lisäsi paljon Englannin
viehättäväisyyttä.
Ranskassa kalvinistinen vähemmistö tukahdutettiin 1685, joko
tehtiin heistä katolilaisia tai karkotettiin maasta. Mutta mitä
hyvää siitä oli? Heti tämän jälkeen vapaa-ajattelija Pierre Bayle
aloitti työnsä ja Voltaire [lue Voltäär. — Suom. muistutus.] syntyi
v. 1694. Louis XIV:sta tyrannihallitus vain helpotti Ranskan
porvarillisen vallankumouksen syntymistä poliittisessa muodossa,
jotta se lopullisesti vastaisi edistysmielisen ateistisen porvariston
vaatimuksia. Protestanttien sijasta vapaa-ajattelijat ottivat sijansa
kansalliskokouksessa. Näin joutui kristinusko viimerappuselleen. Se
oli tullut kykenemättömäksi palvelemaan enään mitään edistysmielistä
luokkaa aatteellisena välikappaleena, se muodostui yhä enemmän
vallitsevien luokkien yksinoikeudeksi ja he käyttivät sitä yksinomaan
hallitusvälikappaleenaan, pitääkseen alempia luokkia valtansa
alaisuudessa. Niinpä jokainen näistä luokista käytti heille soveltuvaa
uskontoa, maanomistajat käyttivät katolista jesuiittamaisuutta tai
protestanttista oikeaoppisuutta, vapaamielinen ja radikaalinen
porvaristo vaapa-aatteisuutta, eikä ollut mitään väliä näin ollen
uskoivatko näiden uskontojen käyttäjät itse näitä aatteitaan tai ei.
Täten me näemme, että uskonto, joka on kerran syntynyt
materialistisista traditsioneista, on siis kaikissa aatteellisissa
asioissa suuri taantumuksellinen voima. Mutta siinä tapahtuvat
muutokset johtuvat luokkasuhteista, se on, niiden ihmisten
taloudellisista olosuhteista, jotka ottavat nämä muutokset
suorittaakseen. Ja tämä riittäköön tässä kohden tästä asiasta.
Tällä kertaa on meille mahdollista antaa ainoastaan yleiset piirteet
marxilaisen filosofian historiasta ja erikoisesti sen ilmiöistä.
Sille löydetään todisteet historiasta itsestään, ja minä haluaisin
sanoa, että se on riittävästi osotettu muissa kirjoituksissamme.
Tämä filosofia on kuitenkin viimeinen filosofia historiassa, juuri
samalla tavalla kuin dialektinen luonnon filosofiakin teki kaikki muut
luonnon filosofiat mahdottomiksi. Itseasiassa ei ole tarpeellista
selostaa keskinäisiä suhteita, vaan etsiä ne itse asiain yhteydessä.
Sen sijaan että me pakottaisimme filosofian ulos luonnosta ja
historiasta, jäljelle jää enään ainoastaan puhdas ajatuksen tuote,
ajatteluprosessin, logiikan ja dialektiikan opettaminen.
1848 vallankumouksen aikana "valistunut" Saksa antoi taisteluhaasteen
teorialle ja ryhtyi toimintaan. Pienteollisuudesta riippuva käsityö
ja manufaktuuriteollisuus joutui pyyhkäistyksi pois suurteollisuuden
tieltä ja Saksa ilmestyi jälleen maailman markkinoille. Uusi
erikoistunut Saksa hävitti kaikessa tapauksessa huutavimman
epäjärjestyksen, minkä pienten valtioiden hallitukset, feodalismin
jätteet ja byrokraattinen talouden pito olivat luoneet ajallaan;
mutta juuri samassa suhteessa kuin keinottelijat ylenantoivat
filosofian tutkimisen, ottaakseen paikkansa pörssissä, se suuri
teoreettinen ajattelu, mikä oli ollut Saksan ylpeys sen syvimmän
poliittisen ahdingon aikana, oli ollut merkki puhtaasta tieteellisestä
edistyksestä, huolimatta käytännöllisistä, hyödyllisistä tuloksista, ja
huolimatta siitä, ettei sitä ollut poliisit hyväksyneet, tämä kaikki
hävisi nyt valistuneesta Saksasta. On totta, että Saksan virallinen
luonnontiede säilytti edelleen asemansa, erikoisesti yksilöllisten
löytöjen alalla, ollen siinä ajastaan edellä, mutta nyt huomauttaa
amerikalainen tieteellinen aikakausilehti "Science" (Tiede), että mitä
tulee etenemiseen laajemmassa mittakaavassa, johon sisältyy erinäisten
yksityisten tosiasiain keskinäisten suhteiden selostus ja niiden
harmoniseeraaminen yhden lain alaisiksi, siinä suhteessa on Englanti
ratkaisevasti edellä, sen sijaan että aikaisemmin oli Saksa juuri tässä
suhteessa etevämpi. Ja mitä tulee historiallisiin tieteisiin, filosofia
niihin luettuna klassisen filosofian kanssa, vanha teoreettinen
henki, joka ei välitä persoonallisista saavutuksista, kaikki tämä
aluksi kokonaan hävisi. Näiden sijaan astui ajattelematon — sen mikä
miellytti ihmisiä — hyväksyminen, ahnas taaksepäin katsominen ja ennen
kaikkea tulot, nämä harrastukset mitä alhaisimmassa muodossa astuivat
edellisten tilalle. Tämänlaisen tieteen viralliset edustajat ovat
muodostuneet avomielisiksi porvariston ja valtiovallan ideoiogisteiksi,
aikana, jolloin nämä molemmat asettuvat avonaisesti vihamieliselle
kannalle työväenluokkia vastaan.
Ainoastaan Saksan työväenluokkalaisten keskuudessa henkiset
ajatteluharrastukset edelleen jatkuvat. Heistä sitä ei voida
hävittää. Heidän keskuudessaan me emme näe katseltavan taaksepäin,
heitä ei kannusta voitonhimo, heille ei ojenneta suojelevaa kättä
yläluokkalaisten taholta, työväenluokka kulkee yhä itsenäisemmin
ja yhä esteettömämmin tieteen mukana eteenpäin, ja sitä enemmän se
huomaa olevansa sopusoinnussa luokkansa etujen ja pyrkimysten kanssa.
Se uusi suunta, joka työväen kehityksen historiassa teki tunnetuksi
yhteiskunnan yleismaailmallisen historian ymmärtämisen avaimen, esitti
itsensä ensikädessä työväenluokalle ja löysi sen keskuudessa lämpimän
vastaanoton ja hyväksymisen, jota se ei hakenut eikä odottanutkaan
viralliselta tieteeltä. Saksan työväenliike on Saksan klassisen
filosofian perillinen.
LIITE.
Marx Feuerbachista.
(Brysselissä keväällä 1845.)
I.
Pääasiallisin heikkous kaikissa materialistisissa filosofeissa tähän
asti, niihin sisältyen myöskin Feuerbachin filosofia, on se, että
esine, todellisuus, vaikutus, on peitetty sen tarkoituksen suojiin,
joka esitetään silmälle nähtäväksi, mutta ei inhimillisenä tunnelmana
— toimintana, "käytäntönä", subjektiivisesti. Täten on tapahtunut,
että aktiivinen puoli vastustuksessa materialismille on kehitetty
idealismista, mutta ainoastaan abstraktisesti; tämä oli luonnollista,
koska idealismi ei tunnusta kouraantuntuvia tosiasioita sellaisinaan.
Feuerbach on tosin halukas eroittamaan vaikutelmien näkyvät kohteet
ajatuksissa ilmenevistä kohteista, mutta hän ei katso inhimillistä
toimintaa itseään objektiivisena toimintana. Niimpä hän teoksessaan
"Wesen des Christenthums", katsoo ainoastaan teoreettisen toiminnan
yleisesti inhimillisenä, samalla kun "käytäntö" on peitetty ja asetettu
sangen epätyydyttävään muotoon.
II.
Kysymys, onko objektiivinen totuus mahdollinen inhimilliselle
ajatukselle, ei ole teoreettinen vaan käytännöllinen kysymys. Ihmisen
on käytännössä osotettava totuus, siinä ilmenee hänen varsinaisten
ajatustensa todellisuus ja voima. Kiista ajatuksen todellisuudesta tai
ei-todellisuudesta, "käytännöstä", on puhtaasti skolastinen kysymys.
III.
Se materialistinen oppi, joka selittää ihmisen olevan olosuhteitten ja
valistuksen tuloksen, ja siis erilaisissa olosuhteissa elävän ihmisen
toisenlaisten olosuhteitten ja valistuksen tuloksen, unhottaa että
olosuhteet ovat ihmisten muutettavissa ja että valistajaa itseään
voidaan valistaa. Näinmuodoin välttämättömästi tapahtuu siten, että
yhteiskunta on jakaantunut kahteen osaan, josta toinen on nostettu
yhteiskunnan yläpuolelle (Robert Owenin esimerkki).
Ainoastaan samanaikaisesti tapahtuva olosuhteitten muutos ja
inhimillinen toiminta voidaan käsittää ja järkevästi tajuta
vallankumoukselliseksi tekijäksi.
IV.
Feuerbach alkaa itsekohtaisesta uskonnollisuusharrastuksesta, tehden
maailmasta samalla kertaa uskonnollisen, mielikuvituksellisen, ja
todellisen mailman. Hänen teoksensa käsittää uskonnollisen mailman
materialististen perusteitten löytämisen. Hän ylenkatsoi sen tosiasian,
että sen jälkeen kun hän oli tämän suorittanut, sangen tärkeä seikka
jäi vielä huomioonottamatta. Se seikka, että materialistinen peruste
hävittää itsensä ja ottaa itselleen sijan pilvissä, voidaan ainoastaan
selittää johtuneen sekavuudesta ja materialististen perusteitten
ristiriitaisesta selityksestä. Tämä ristiriitaisuus on käsitettävä,
ennen kuin se voidaan täydellisesti vallankumouksellisentaa ja
siten hävittää ristiriitaisuudet. Sen jälkeen kuin maallinen perhe
on löydetty salaisuutena pyhälle perheelle, jonkun on täytynyt
teoreettisesti arvostella ja vallankumouksellisentaa se ennakolta.
V.
Kun Feuerbach ei ole tyydytetty abstraktisista totuuksista, hän
loitsii tunnelmien luomia mielikuvituksia, mutta ei kykene käsittämään
tunnelmia käytännöllisinä tunnelmatoimintoina.
VI.
Feuerbach ratkaisee uskonnon ihmisyydessä. Mutta ihmisyys ei ole
sellainen abstraktisuus, joka asuu jokaisessa yksilössä. Se on
todellisuudessa heijastus yhteiskunnallisista olosuhteista.
Feuerbach, joka ei syvenny tähän tosiasiaan, on näinmuodoin pakotettu:
Poimimaan historian kulusta uskonnollisen ilmiön, ja asettamaan sen
otaksuttavasti abstraktisen, eristetyn inhimillisen yksilön tilalle.
Hän käsittää siis ihmiskunnan ainoastaan lajeina, pelkkänä
salaperäisenä monien lajien luonnollisena ilmiönä, joka on kokoonpantu
monista yhteenliittyneistä yksilöistä.
VII.
Näinmuodoin Feuerbach ei huomaa, että uskonnollinen mieliala itse on
yhteiskunnan tuote, ja että abstraktinen yksilö, jota hän analysoi,
kuuluu todellisuudessa vissiin yhteiskuntamuotoon.
Yhteiskunnallinen elämä on välttämättömästi käytännöllinen.
Kaikki salaperäisyydet, jotka johtavat keinotekoiset ajatukset
mystillisyyteen, tulevat paljastetuiksi inhimillisessä käytännössä ja
tämän käytännön käsittämisessä.
IX.
Korkein päämäärä minkä sellainen materialismi, joka perustuu tunteille
eikä käytännöllisille tosiasioille, on saavuttanut, on se näkökanta
minkä porvarillisen yhteiskunnan yksilö omaa.
X.
Vanhan materialismin peruste on "porvarillinen" yhteiskunta; uuden,
inhimillinen yhteiskunta, yhteenliittynyt ihmisyys.
XI.
Filosofit ovat ainoastaan selostaneet mailmaa eri tavalla, mutta
tärkeintä on sen muuttaminen.
LOPPU.