Ranskan Suuren Vallankumouksen huomattavimpia merkkimiehiä, kuuluen
n.k. Jakobiinien ryhmään, joiden toimesta hänet valittiin tasavallan
Yhteishyvän valiokuntaan 1793, heinäk. 27 p., jossa hän sangen pian
kohosi huomattavaan ja johtavaan asemaan. Toukokuulla 1794 sai hän
tasavallan kommuunihallituksen ja konventin päätöksellään tunnustamaan
Korkeimman Olennon olemassaolon, jolle hän määräsi toimeenpantavaksi
mahtavat juhlallisuudet, juhlakulkueessa kulki Robespierre kaukana
etunenässä yksikseen, tahtoen siten antaa ymmärtää itsensä olevan tuo
korkein olento, tai ainakin sen korkein edustaja. Mutta nämä puuhat
johtivat siihen, että Robespierre menetti päänsä mestauslavalla, 28 p.
heinäk. samana vuonna jolloin juhlallisuudet toimeenpantiin. — Suom.
muistutus.]
Puhtaasti inhimillisten tunteiden mahdollisuus ihmisten keskisessä
kanssakäymisessä nykyaikana tulee meidän nähdäksemme suuresti häirittyä
yhteiskunnassa, missä luokkaennakkoluuloisuus ja luokkaylivalta on
vallalla. Meidän ei siis tarvitse vaivata itseämme näiden tunnelmien
toteuttamiseksi uuden uskonnon perustamisella. Ja aivan samalla
tavalla kuin historioitsijat ovat peitelleet suurten historiallisten
luokkataistelujen totuuksia, eritoten Saksassa, samalla tavalla
suurten historiallisten luokkakamppailujen ymmärtämistä häiritään
nykyisellä historian kirjoitustavalla, ilman että meidän tarvitsisi
ryhtyä muuttelemaan näitä kamppailuja pelkiksi uskonnollisen historian
lisäkkeiksi. Tämä seikka osoittaa sen ilmeisen tosiasian kuinka
kaukana me olemme tänä päivänä Feuerbachista. Hänen mitä kauneimmat
ylistysvirret rakkauden uudesta uskonnosta ovat nykyään sietämättömiä
meille.
Kristinusko, länsimaailman yleinen yksijumaluudelle perustuva
uskonto oli ainoa mitä Feuerbach tutki lähemmin. Hän todistaa että
kristinuskon jumala on ainoastaan mielikuvituksellinen heijastus
ihmisen otaksumisista. Mutta että jumala itse on abstraktisuuden
kehityksen pitkäaikainen tulos, korkein muoto aikaisemmista heimokunta-
ja kansallisista jumalista. Ja myöskin että ihminen, jonka mielikuvitus
tämä jumala on, ei ole todellinen ihminen, vaan samanlainen korkein
muoto monista todellisista ihmisistä, abstraktinen ihminen, ja
niin ollen ajatuksen luoma olento. Sama Feuerbach, joka teoksensa
jokaisella sivulla saarnaa järkevyyttä, upoten konkreettisuuteen ja
todellisuuteen, tulee täydellisesti abstraktiksi heti kun hän alkaa
puhua jostain enemmästä paitsi varsinaisesta kanssakäynnistä ihmisten
kesken.
Tässä vuorovaikutuksessa ainoastaan toinen puoli näyttäytyy hänelle,
nimittäin moraalinen, ja tässä esiintyy Feuerbachin hämmästyttävä
tiedonpuute, verrattuna Hegeliin. Viimemainitun siveysoppi tai
mieluummin moraalinen oppi on Oikeuden Filosofia: 1, Abstraktinen
oikeus; 2, Moraali; 3, Moraalinen käytös, joka käsittää: perheen,
porvariston, yhteiskunnan ja valtion. Vaikkakin muoto tässä on
idealistinen, on sisältö realistinen. Laki, talous ja politiikka
on tässä siveysopin rinnalla. Feuerbachilla taas päinvastoin. Hän
on realistinen muotoon nähden; hän alkaa ihmisestä, mutta tällä
keskustelulla ei ole ehdottomasti mitään tekemistä maailman kanssa,
jossa hän elää, ja niin, ihmisen sijasta, abstraktinen ihminen saarnaa
seremonioita uskonnonfilosofiasta. Tämä ihminen ei ole äidin poika;
hän on kehittynyt yksijumaluuden uskontojen jumalasta. Hän ei elä
todellisissa historiallisissa olosuhteissa eikä maailman historiassa.
Hän joutuu suhteisiin muiden ihmisten kanssa, mutta kaikki nämä ovat
yhtä abstrakteja kuin hän itsekin. "Uskonnon filosofiassa" meillä oli
vielä miehiä ja naisia, mutta "siveysopissa" pieninkin eroavaisuus
on hävinnyt. Silloin tällöin toistaa Feuerbach sellaiset väitteensä,
kuten: "Ihminen ajattelee eri tavalla palatsissa kuin töllissä."
"Silloin kun teillä ei ole mitään nälän ja kurjuuden poistamiseksi,
teillä ei voi olla mitään moraalisuutta teidän päissänne, mielissänne
eikä sydämissänne." "Politiikka täytyy olla uskontoa," jne. Mutta
Feuerbach oli ehdottomasti kykenemätön selittämään näiden huomautusten
merkitystä; ne pysyivät pelkkinä kirjallisina mielipideilmaisuina; ja
yksimpä Starcke oli pakotettu myöntämään että poliittinen tiede oli
ylitsepääsemätön haitta Feuerbachille, ja yhteiskuntatiede, sosiologia,
oli hänelle terra incognita [Terra incognita — asia josta hän ei
tiedä mitään. Tai kansankielellä sanottuna — pelkkää latinaa. — Suom.
muistutus.].
Hän näyttää yhtä vähän innostuneelta verrattuna Hegeliin, kun hän
käsittelee antiteesiään hyvästä ja pahasta. "Joku luulee lausuvansa
jotain suuremmoista", Hegel muistuttaa, "lausuessaan että ihmiskunta
luonnostaan on hyvä, mutta silloin unohdetaan että joku lausuu jotain
vieläkin suurempaa sanoessaan": "ihminen on luonnostaan paha!" Hegelin
mukaan pahe on se muoto, jossa kehityksen mekaaninen voima ilmaisee
itsensä, ja tosiaankin tähän sisältyy se kaksoisajatus, että jokainen
uusi askel eteenpäin ilmenee hyökkäyksenä jotain pyhää vastaan, kapinaa
vanhaa kuolevaa Vastaan, mutta tottumuksen, pyhityksen, olosuhteiden
ja toiseltapuolen luokkavaistojen heräämisen kautta, ihmisen
pahetaipumukset, halut ja valloituspyyteet tulevat historiallisen
kehityksen vipusimiksi, josta esimerkiksi feodalismin ja porvariston
historia antaa pettämättömiä todistuksia. Mutta Feuerbach ei vaivaa
itseään moraalisten paheitten osuuden tutkimisella. Se on hedelmätön ja
epämiellyttävä ala. Yksimpä hänen väitelmänsä, "Ihminen sellaisena kuin
hän kohosi luonnosta, alkujaan oli pelkkä luontokappale eikä ihminen."
"Ihminen on inhimillisen yhteiskunnan, kasvatuksen ja historian tuote."
Yksimpä nämäkin selostukset hänen näkökannaltaan saavat jäädä kokonaan
hedelmättömiksi.
Meidän kannalta on Feuerbachin työ moraalin suhteen siis jotenkin
ahdasmielistä. Pyrkimys onnellisuuteen on ihmisessä itsessään syntynyt
halu ja niinmuodoin sen täytyy muodostua perusteeksi kaikelle
moraalille. Mutta tämä onnekkuuden halu on rajoitettu kahdella tavalla;
ensiksi, meidän toimintaamme luonnollisten tulosten kautta; mässäystä
seuraa päänkipu, ylenmääräisen nautinnon seurauksena on sairaus;
toiseksi onnekkuuspyrkimysten seurauksena yhteiskunnassa on — ellemme
me ota toisten ihmisten samanlaisia onnellisuus haluja huomioon, että
he asettuvat vastarintaan ja tekevät tyhjäksi meidän onnekkuutemme.
Tästä seuraa, että voidaksemme menestyä onnellisuuspyrkimyksissämme,
meidän toimintamme täytyy olla oikein arvioitu, ja toiselta puolen,
meidän täytyy antaa toisille tilaisuus samanlaisten pyrkimysten
toteuttamiseen. Käytännöllinen itsehallitsemiskyky itseemme ja
rakkauteen nähden, aina, rakkauteen nähden, ollessamme kanssakäymisessä
lähimmäistemme kanssa, ovat näinmuodoin perussäännöt Feuerbachin
moraalille, josta kaikki muu johtuu, eikä Feuerbachin innostava aika,
enempi kuin Strake'n ylistelyt voi peittää näiden kahden seikan
laihuutta ja köyhyyttä. Onnekkuuden halu tyydyttää itseään sangen
riippumattomasti, eikä suinkaan hyödyttääkseen jotakuta itseään, tai
muita ihmisiä. Mutta se tarvitsee ulkonaista mailmaa — tyydyttääkseen
itseään — siis toiminnan välineitä, toisen sukupuolen yksilön, kirjan,
konventionin, väittelyaiheen, toimintaa, nämä tyydytyksen välineet ja
aineet ovat käytännön ja työn välikappaleita. Feuerbachin moraalinen
järjestelmä joko olettaa, että nämä tyydytyksen välineet ja aineet
annetaan jokaiselle ihmiselle ikäänkuin itsestään, tai, koska hänen
järjestelmänsä antaa hänelle ainoastaan sangen epäkäytännöllisen
neuvon, hän olettaa etteivät ne ihmiset joilla ei näitä välineitä ole,
ole niiden arvoisia. Ja tämän Feuerbach itse selvään osoittaa omilla
voimakkailla sanoillaan, "Joka asuu palatsissa, ajattelee eri tavalla
kuin se joka asuu töllissä." "Ihmisellä jolla nälän ja kurjuuden
johdosta ei ole voimaa ruumiissaan, ei hänellä myöskään ole moraalista
voimaa aivostossa, mielessä eikä sydämessä."
Ovatko välikappaleet paremmat toisten ihmisten samanlaisiin onnekkuus
taipumukseen verraten? Feuerbach esittää tämän väitelmän ehdottomana,
kaikkina aikoina ja kaikkiin olosuhteisiin soveltuvana. Mutta onko
se milloinkaan toteutunut? Oliko vanhalla ajalla milloinkaan orjan
ja hänen herransa tai keskiajalla maaparonin ja maaorjan välillä
kysettäkään tasa-arvoisesta onnekkuudesta? Eikö alistetun luokan
onnekkuuspyrkimyksiä uhrattu vallassaolevan luokan onnellisuudelle,
huolimatta kaikesta ja huolimatta laeista? — ja vaikkakin se oli
epämoraalista, mutta siitä huolimatta oikeuksien tasa-arvoisuus
tunnustetaan nykyisin — tunnustetaan ainoastaan sanoissa, sillä
porvaristo taistelussaan feodalismia vastaan ja kapitalististen
tuotantomuotojen puolesta, oli pakotettu hävittämään kaikki
silloiset etuoikeudet, se on, persoonalliset ja luokkaetuoikeudet,
ja myöntämään ensi kerran tasaiset oikeudet kaikille yksilöille,
sen jälkeen myöskin valtiolliset oikeudet ja tasa-arvoisuuden lain
edessä. Mutta onnellisuuspyrkimykset käsittävät ainoastaan vähäisen
osan aatteellisista oikeuksista, ja perustuvat suurimmalta osalta
aineellisille tyydytysvälineille, ja tässä suhteessa on otettava
huomioon, että tasaisilla oikeuksilla varustettujen henkilöiden suuri
enemmistö saa ainoastaan niukan toimeentulon, eikä niin ollen voi pitää
tasa-arvoisia oikeuksia onnekkuuteen pyrkimisessä tuskin parempana kuin
orjat tai maaorjat voivat tehdä. Ja olemmeko me paremmassa asemassa
henkiseen onnellisuuteen nähden — se on, valistus välineisiin nähden?
Vai eikö Sadowan [Sadowa (Königgrätz) Böömissä, Adlerin ja Elben jokien
yhtymäkohdassa oleva kaupunki. — Suom. muistutus.] koulumestari ole
pelkkä ihmishaamu?
Edelleen, Feuerbachin siveysopin mukaan on pörssi moraalisuuden
korkein temppeli, edellyttäen että henkilö keinottelee siellä
oikeudenmukaisesti. Jos siis minun onnellisuustaipumukseni johtaa
minut pörssiin, ja minä, liikealallani, hoidan asiani niin hyvin,
että minä otan ainoastaan sen mikä on minulle kuuluvaa eikä millään
tavoin minulle vahingollista, se on, jos minä voitan jatkuvasti, on
Feuerbachin moraalikaava toteutettu. Tällä tavoin menetellen minä en
häiritse kenenkään toisten samanlaisia onnekkuus taipumuksia, nähkääs
kun joku toinen henkilö menee pörssiin samalla tavalla vapaaehtoisesti
kuin minäkin, ja hänen liiketoimiensa päätyttyä, kumpikin löytää
toisissaan onnekkuutensa taipumusten tyydytyksen, joka on ainoastaan
rakkauden toteuttamista, joka täten on käytännöllisesti toteutettu.
Ja jos minä täytän tehtäväni suuremmalla huolella ja niinmuodoin
suuremmalla menestyksellä, olen minä täyttänyt tehokkaammin Feuerbachin
moraalin filosofian maximin ja minä tulen rikkaaksi mieheksi tässä
liikkeessä. Toisin sanoen, Feuerbachin moraali muodostuu oivaksi
aseeksi tämänpäiväiselle kapitalistiselle järjestelmälle, niin vähän
kuin hän ehkä sitä toivoi tai ajatteli sen siksi muodostuvan.
Mutta rakkaus, niin rakkaus, on erikoisesti ja ikuisesti
yliluonnollinen jumala joka, Feuerbachin mukaan voittaa
kaikki käytännöllisen elämän vaikeudet, ja vieläpä tekee sen
yhteiskunnassa, joka on jakautunut kahteen luokkaan, joiden edut
ovat jyrkästi toisilleen vastakkaiset. Täten viimeinenkin jyvänen
vallankumouksellisesta piirteestä häviää hänen filosofiastaan ja
jälelle jää vanha tyhjä uskonnollinen fraasi — "rakastakaa toinen
toistanne" — langetkaa toinen toistenne syliin, riippumatta mistään
sukupuoliseikoista tai yhteiskunnallisesta asemasta — yleinen
anteeksianto -juopumus.
Lyhyesti sanottuna, Feuerbachin moraalinen teoria osoittautui olevan
sama kuin kaikkien hänen edeltäjäinsä. Se on kaikkien aikojen
sekasotku, soveltuva kaikille ihmisille ja kaikkiin olosuhteisiin,
mutta ei sovellu tällaisena mihinkään aikakauteen eikä mihinkään
oloihin, ja käytännölliseen elämään nähden se on yhtä voimaton kuin
Kantin "Kategorinen imperatiivi." Tosiasiassa jokaisella luokalla,
jokaisella ammatilla on oma moraalinen järjestelmänsä, ja yksimpä sekin
murtuu milloin se voidaan välttää ilman rangaistusta; ja rakkaus, jonka
pitäisi yhdistää kaikki ihmiset, ilmenee nykyään sotina, väittelyinä,
oikeusjuttuina, kotimaisina kuohumisina ja mahdollisimman laajalle
ulottavana toinen toistensa riistämisenä.
Mutta miten on mahdollista, että se tavaton voimakkuus mikä ilmeni
aluksi Feuerbachin opeissa, kääntyi niin hyödyttömäksi itse
Feuerbachille? Yksinkertaisesti siksi, ettei Feuerbach kyennyt
täyttämään ulospääsytietä abstraktisuudesta — jota hän niin
kuolettavasti vihasi — elävään todellisuuteen. Hän ei omannut taitoa
selostaa meille millään tavalla todellista luontoa ja todellista
ihmistä. Me voimme löytää eläviä ihmisiä Feuerbachin abstraktisista
ihmisistä, jos me otamme ne aktiivisina historiallisina tekijöinä.
Feuerbach kompastui tähän, siksi vuosi 1848, jota hän ei käsittänyt,
merkitsi hänelle yksinkertaisesti lopullista eroamista todellisesta
maailmasta, vetäytymistä yksinäisyyteen. Saksalaisten olosuhteiden
päälle lankeaa suureksi osaksi se rikos, että hän joutui kärsimään
suurta puutetta.
Mutta ne askeleet, joita Feuerbach ei kyennyt ottamaan, tulivat
otetuiksi myöhemmin. Abstraktisuudessa olevan ihmisen määrätyn
uskonnollisen käsityksen sijalle, joka oli Feuerbachin uskonnon siemen,
tuli asettaa elävien ihmisten tietoisuus ja heidän historiallinen
kehityksensä. Tämä Feuerbachin näkökantaa kauemmaksi ulottuva käsitys
julkaistiin Marxin teoksessa "Pyhä perhe" 1845.
IV.
Strauss, Bauer, Stirner, Feuerbach, nämä olivat hegeliläisen filosofian
pienempiä edustajia, sikäli kuin eivät he poikenneet filosofian alalta.
Strauss on, teostensa "Jeesuksen elämä" ja "Dogmaatikot" lisäksi,
kirjoittanut ainoastaan filosofisia ja uskonnollisia teoksia Renan
malliin; Bauer työskenteli jonkin verran pelkästään alkukristillisyyden
alalla, mutta siinä suhteessa tunnustusta ansaitsevalla tavalla;
Stirner pysyi "ajattelemattomana kuohahtajana" senkin jälkeen kuin
Bakunin oli sekottanut hänet Proudhonin kanssa ja luonut yhdistyneen
"anarkismin." Feuerbach yksin jäi merkitykselliseksi filosofina; mutta
filosofia ei jäänyt hänelle korkeimmaksi kaikkia muita tieteitä,
kermaksi kaikista tieteistä sivuuttamattomana rajattomuudessaan,
koskemattomana pyhänä tekijänä, hän on filosofian kokonaistuttaja;
toinen puoli hänestä oli materialisti ja toinen idealisti. Hän ei
ollut Hegelin vastuunalainen kritiikki, vaan hän yksinkertaisesti
viskasi Hegelin summassa syrjään, samalla kun hän itse hegeliläisen
järjestelmän monitieteelliseen rikkauteen verrattuna ei kyennyt luomaan
mitään positiivisesti arvokasta, lukuunottamatta hänen korkeaäänistä
rakkauden uskontoaan ja laihaa mitätöntä siveysjärjestelmäänsä.
Mutta hegeliläisen koulukunnan hajotessa syntyi toinen, ainoa
koulukunta, joka on tuottanut todellisia hedelmiä ja tämä koulukunta
liittyy Marxin nimeen (Minulle on sangen vaikeaa antaa personallista
selitystä tässä kohden. Ihmiset ovat nimittäin viime aikoina kertoneet
minun osuudesta tämän teorian kehittämisessä, joten minä tuskin voin
olla lausumatta muutamaa sanaa tämän johdosta. Minä en voi kieltää,
etteikö minulla olisi ollut neljänkymmenenvuotisessa yhteistyössä
Marxin kanssa, vissiä itsenäistä osaa, ei ainoastaan pohjaperusteitten
laskemisessa mutta myöskin teorian kehittämisessä. Mutta suurin osa
johtavista ajatuksista, eritoten taloustieteen alalla ja sen lopulliset
terävät väitelmät, kuuluvat Marxille. Sen mitä minä olen suorittanut,
Marx olisi aivan hyvin voinut suorittaa ilman minua, lukuunottamatta
paria erikoista soveltamista. Mutta mitä Marx on tälle teorialle
antanut, en minä olisi voinut niinkään helposti antaa. Marx seisoi
ylempänä, näki kauemmaksi, otti laajemman, selvemmän pikaisemman
huomion kuin kukaan meistä. Marx oli todellinen nero, me muut parhaassa
tapauksessa hänen oppipoikiaan. Ilman häntä ei se teoria, mikä
tunnetaan marxilaisuuden nimellä, olisi sitä mitä se on tänä päivänä,
kaukana siitä. Siksi se kantaakin hänen nimeään.).
Tässä tapauksessa eroaminen hegeliläisestä filosofiasta tapahtui
materialistiseen maailmankatsomukseen palaamisella, se on, päätöksellä
syventyä perinpohjaisesti varsinaiseen maailmaan — luontoon ja
historiaan — sellaisena kuin se esittää itsensä jokaiselle meistä,
ilman mitään ennakkoluuloista idealistista mieletöntä sekaantumista; se
merkitsee säälimättömästi kaikkien ennakolta määrättyjen idealististen
mielijohteitten uhraamista, jotka eivät sopeutuneet käytännöllisesti
löydettyjen tosiasiain kanssa niiden keskinäisiin suhteisiin, kaikkea
tarkastettiin ilman mitään harhanäkyjä. Ja materialismi yleensä ei
vaadikaan enempää.
Nyt ensi kerran materialistisen filosofian historiassa, tehtiin
vilpitön yritys ohjata sen tulokset kaikkiin niihin kysymyksiin, jotka
heräsivät tietoisuuden helmassa, tai ainakin sen luonteenominaisimpiin
piirteisiin nähden.
Hegeliä ei yksinkertaisesti työnnetty syrjään, päinvastoin marxilainen
koulukunta liittyi hänen vallankumoukselliseen puoleensa, omaksuen
hänen dialektiisen metoodinsa. Mutta tämä metodi ei kyennyt
palvelemaan marxilaisuutta hegeliläisessä muodossaan. Hegelin
mukaan dialektiikka on aatteen itsekehitys. Absoluuttinen aate ei
ainoastaan ollut olemassa iankaikkisuudesta, mutta se oli koko
olevan maailman sielu. Se kehittyy itsestään omaksi itsekseen
kautta kaikkien alkuvaiheiden, joita käsitellään yleispiirteisesti
"Logiikka" teoksensa, ja jotka on kaikki sisällytetty siihen. Sitten
se astuu ulos nahoistaan, muuttaen itseään luonnon mukana, jossa
se, ilman itsetietoisuutta, verhottuna luonnon välttämättömyydeksi,
käy läpi uuden kehityksen, ja lopuksi, ihmisessä itsessään, tulee
itsetietoiseksi. Tämä itsetietoisuus ponnistelee eteenpäin aineen
alemmista muodoista alati korkeampiin muotoihin, kunnes Absoluuttinen
Aate jälleen havaitaan hegeliläisessä filosofiassa. Hegelin mukaan
dialektinen kehitys luonnossa ja historiassa, se on, syysuhteellinen
yhtenäinen kehitys alhaisemmasta muodosta korkeampiin, huolimatta
kaikista sivuliikkeistä ja tilapäisistä taka-askeleista, on
ainoastaan kirjapaino jäljennös ijäisyydestä kehittyneen Aatteen
itsekehityksestä, jota ei kukaan tunne, mutta ollen itsenäinen
kaikesta inhimillisen aivoston ajatuksesta. Tämä sekasotku-ideologia
täytyi työntää syrjään. Me käsittelimme aatteita i materialistisina,
kuvina todellisista esineistä, sen sijaan että olisimme käsitelleet
todellisia esineitä kuvina tästä tai tuosta Absoluuttisen Aatteen
kehitysvaiheesta. Tämän perusteella dialektiikka alennettiin
tietoisuudeksi maailmankaikkeudellisten lakien liikkeistä — niin koko
maailmaa koskevissa asioissa kuin ihmisen ajatuksissakin — nämä kaksi
lakijärjestelmää ollen samanmukaisia sikäli kuin ne koskevat ainetta,
mutta eroavat selityksensä suhteen, koska ihmisen järki voi käyttää
niitä tietoisesti, kun taas luonnossa, ja tähän asti inhimillisessä
historiassa, ne enimmäkseen ovat toimineet itsekseen, tiedottomasti,
ulkonaisen välttämättömyyden pakottamina, lakkaamattoman sarjan,
ilmeisten sattumien lävitse. Tässä dialektinen Aate itse tuli pelkäksi
heijastukseksi todellisen maailman dialektisesta kehityksestä, ja
näinmuodoin Hegelin dialektiikka tuli käännetyksi ylösalaisin,
tai mieluummin sanoen, se asetettiin seisomaan jaloillaan eikä
päällään, kuten se oli seisonut tähän asti. Ja tätä materialistista
dialektiikkaa, joka sen jälkeen muodostui meidän parhaaksi
työvälineeksemme ja terävimmäksi aseeksemme, emme me yksin löytäneet,
vaan myöskin saksalainen työmies, Joseph Dietzgen huomattavalla tavalla
ja riippumatta meistä.
[Joseph Dietzgen, saksalainen nahkuri, oleskeli Yhdysvalloissa kahteen
kertaan, kirjoittanut useita huomattavia filosofisia teoksia, joista
m.m. Chicagossa Charles Kerr & Co:n kustannuksella ilmestynyt "Positive
Outcome of Philosophy" ja "Philosophical Essays", oli myöskin kuuluisan
Haymarketin verilöylyn aikana 1888 Chicagossa ilmestyvän saksalaisen
sosialistilehden toimittajana, johon toimeen hän tarjoutui, kun kukaan
ei aikonut uskaltaa ottaa tointa vastaan vallitsevan luokan ankarien
vainojen takia. — Suom. muistutus.]
Mutta juuri tässä kohden Hegelin filosofian vallankumouksellinen puoli
jälleen omaksuttiin ja samalla kertaa vapautettiin se idealistisista
sukelluksista, joiden kautta Hegel oli häirinnyt sen pääsemistä
välttämättömiin tuloksiin. Suuressa perusajatuksessa, nimittäin,
ettei maailmaa ole käsitettävä valmiista esineistä muodostuneeksi
kokonaisuudeksi, vaan kehitykselliseksi kokonaisuudeksi, jossa
näennäisesti pysyväiset esineet ei vähemmän kuin ajatuskuvat
aivostossa — aate, synnyttävät särkymättömän olemassaoloon tulemisen
ja häviämisen ketjun, jossa kaikenlaisten näennäisten tapaturmien
kautta, ja huolimatta kaikista tilapäisistä taka-askeleista, kehitys
kulkee edistyskulkuaan — tämä suuri perusajatus on, varsinkin Hegelin
aikakauden jälkeen, siinä määrin vallinnut ihmisjoukkojen ajatuksia,
että sitä yleisesti puhuen, ei nyt tuskin enään kielletä. Mutta
tunnustaa sen yksityiskohdat ja soveltaa se todellisuudessa kaikkiin
niihin olomuotoihin, jotka tulevat tarkastuksen alaisiksi, on kaksi
eri asiaa. Mutta se joka horjumattomasti jatkaa tutkimuksiaan tältä
historialliselta näkökannalta, myöskin joutuu asettamaan sulun heti
ja ainiaaksi vaatimuksille lopullisista ratkaisuista ja ikuisesta
totuudesta; sen täytyy tulla vakuutetuksi saavutetun tietoisuuden
välttämättömistä rajoituksista, tämän ajatuksen mielikuvituksellisesta
luonteesta, joka johtuu niistä olosuhteista, joissa se ajatus on
syntynyt. Se joka tämän teorian omaa, ei voi myöskään enään painostaa
vanhojen metafyysikkojen pauhaamista mitättömistä antiteeseistä
totuudesta ja valheesta, hyvästä ja pahasta, samanlaisesta ja
erilaisesta, välttämättömästä ja satunnaisesta; sillä tämän teorian
omaaja tietää, että näillä antiteeseillä on ainoastaan suhteellinen
merkityksensä, että sillä mikä tunnustetaan totuudeksi nyt, on
salattu ja myöhemmin on sille ilmenevä valheellinen puolensa, juuri
samoin kuin on nyt valheeksi tunnustetulla totuudellinen puolensa,
jonka ominaisuuden nojalla se voi myöhemmin esiintyä totuutena; että
niinkutsuttu välttämättömyys on muodostunut pelkästi satunnaisesta,
ja että tunnustettu sattuma on muoto, jonka takana välttämättömyys
piileksii j.n.e.