hegeliläinen kehitys Hegelin mukaan osoita itseään kyllin selvänä.
Se johtuu välttämättömästi siitä, ettei hän milloinkaan ottanut
tutkimusmetodissaan huomioon tätä perinpohjaisuutta. Ja tästä
yksinkertaisesta syystä, koska hän oli pakotettu kehittämään
järjestelmän, ja filosofisen järjestelmän tulee, kaikkien sille
asetettujen vaatimusten mukaisesti päättyä jossain absoluuttisen
totuuden määritelmällä. Niinpä Hegel, logiikassaan väitti, ettei
tämä absoluuttinen totuus ole mikään muu kuin loogillinen, se on,
historiallinen kehitys itse; tästä huolimatta hän pakottaa itsensä
asettamaan rajan tälle kehitykselle, koska hänen täytyy päästä
loppupäätökseen järjestelmäänsä nähden tavalla tai toisella. Hän
saavuttaa tämän lopun alkamalla jälleen logiikasta, ja näin hän
tekee johtopäätöksen — absoluuttinen aate, joka on absoluuttinen
ainoastaan vissillä tavalla, sillä hän ei voi sanoa siitä mitään
selventävää — ilmaisee itsensä luonnossa, se on, tulee muuntuneeksi, ja
myöhemmin hengessä, se on, ajatuksissa ja historiassa, tulee jälleen
omaksi itsekseen. Mutta lopullisessa filosofisessa analyysissa,
alkuperäisyyteen palaaminen on mahdollinen ainoastaan yhdellä tavalla,
nimittäin jos joku asettaa lopun historialle sen seikan perusteella,
että ihmiskunta kykenee pääsemään tietoisuuteen absoluuttisesta
totuudesta, ja selittää että tämä absoluuttinen aate on löydettävissä
hegeliläisestä filosofiasta. Mutta tällä koko hegeliläisen filosofian
dogmaattinen sisältö absoluuttiseen totuuteen nähden tulisi selitetyksi
vastakkaisesti hänen dialektiikalleen, täten päästettäisiin
valloilleen kaikki dogmaattiset menetelmät ja vallankumouksellinen
puoli joutuisi vanhoillisen savun peittoon. Ja se mitä voidaan sanoa
filosofisesta tietoisuudesta, voidaan myöskin sanoa historiallisesta
kokemuksesta. Ihmiskunta, se on, Hegelin persoonassa, on saapunut
absoluuttisen aatteen löytämiskohtaan, jolloin sen on myöskin täytynyt
käytännöllisesti päästä niin pitkälle, että voi julistaa absoluuttisen
aatteen todellisuudeksi. Hänen aikalaisensa eivät voineet kiristää
tämän abstraktisen aatteen poliittisia vaatimuksia liian pitkälle.
Ja niinpä me Oikeuksien Filosofian johtopäätöksenä huomaamme, että
absoluuttisen aatteen tulee toteutua rajoitetussa monarkiassa,
jota William III niin vakuuttavasti, mutta petollisesti lupasi
alamaisilleen; siis rajoitetussa, siedettävässä, omistavien luokkien
epäsuorassa hallinnassa, joka soveltuu Saksan pikkuporvaristolle,
jonka rinnalla aateliston olemassaolon säilyttäminen keinotekoisine
muotoineen oli välttämätön.
Tämän järjestelmän ehdoton käytännöllisyys on riittävä selittämään
kuinka vallankumouksellista ajattelutapaa käyttäen voitiin muodostaa
näinkin kehno johtopäätös. Tähän johtopäätökseen erikoisena
aiheuttajana oli se, että Hegel oli saksalainen, ja kuten hänen
aikalaisensa Goethe'kin, hän oli jonkin verran filistealainen
(Filistealainen — muinaisen Filistean asukas. Filosofiassa tarkoitetaan
filistealaisella "olla liiaksi käytännön mies tieteen kustannuksella".
— Suom. muistutus.) Sekä Goethe että Hegel olivat kumpikin Olympian
Zeus [Olympian Zeus — kreikkalaisten ylijumala Zeus, jonka he
otaksuivat asuskelevan Olympoksen vuorella. — Suom. muistutus.] omalla
alallaan, mutta kumpikaan heistä ei ollut kokonaan vapaa saksalaisesta
filistealaisuudesta.
Mutta tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö hegeliläinen
järjestelmä olisi näytellyt verrattoman paljon suurempaa osaa kuin
mikään edellinen filosofinen järjestelmä, ja tämän järjestelmän
ansiota on se ajatusrikkauksien kehittyminen joka on hämmästyttävä
vielä tänäkin päivänä. Ajatuksen fenomenologia (Fenomenologia
— oppi ajatusilmiöitten kehityksestä, jonka voi rinnastaa
ajatuksen sikiökehitysopin ja paleontologian [Paleontologia — oppi
muinaisjäännöksistä.] kanssa), inhimillisen tietoisuuden kehitys,
eri vaiheiden lävitse, selitti yhtenäisesti sen luomiskehityksen
minkä lävitse ihmisen tajunta on historiallisesti vaeltanut —
logiikan, luonnonfilosofian, ajatusfilosofian, ja myöhemmin
erotteli sen erinäisiin historiallisiin alaosastoihin — filosofian
historiaan, oikeusfilosofiaan, uskonnonfilosofiaan, filosofian
historiaan, estetiikkaan (Estetiikka — kaunotaide.) j.n.e.
Hegel työskenteli kaikilla näillä eri historiallisilla aloilla,
löytääkseen ja todistaakseen kehityksen jäljet, hän ei ollut
ainoastaan luova suurkyky, mutta mies, joka omasi ensyklopedisen
(Ensyklopedinen — kaikki inhimillisen tieteen alat käsittävä —
monitieteellinen.) lahjakkuuden, hän oli täten, kaikessa suhteessa
historiallinen loistotähti. On ilmeistä, että välttämättömyyden
pakosta hän "Järjestelmä"-teoksessaan joutui usein hakemaan suojaa
pakkorakennelmissa, josta hänen matalat vastustajansa vielä tänäkin
päivänä pitävät niin suurta ääntä. Mutta nämä rakennelmat olivat
ainoastaan raameja ja pylväitä hänen työlleen; joka ei pysähdy
tarpeettomasti näihin, vaan tunkeutuu syvemmälle hänen rakennukseensa,
löytää sieltä lukemattomia rikkauksia, jotka pitävät täysin paikkansa
vielä tänäkin päivänä. Mitä tulee kaikkiin filosofeihin, heidän
järjestelmänsä on tuomittu kuolemaan, ja seuraavasta syystä, koska se
lähtee ihmissielun kuolemattomasta halusta, halusta hävittää kaikki
ristiriitaisuudet. Mutta jos kaikki ristiriitaisuudet yht'äkkiä
ja ainaiseksi lopetetaan, olemme me saavuttaneet niin kutsutun
absoluuttisen totuuden, historia on loppuun eletty, ja kuitenkin se yhä
jatkuu ja menee eteenpäin, vaikka sillä ei ole enään mitään tekemistä
— se jatkuu koskaan ja yhä vaikeammin ratkaistavia ristiriitaisuuksia
kohti. Niin pian kuin me kerran olemme tulleet täydellisiksi — ja
Hegel auttoi meitä täydellisentymään enempi kuin kukaan toinen —
merkitsee tällainen työ filosofialle juuri samaa kuin jos yksi
filosofi suorittaisi kaiken mikä on mahdollinen ainoastaan koko
ihmiskunnalle suorittaa sen edistyksellisen kehityskauden aikana — ja
niin pian kuin me ymmärrämme tämän, täytyy meidän niin sanoaksemme
ryhtyä uudestaan alusta alkaen tutkimaan filosofiaa. Tällä tavoin me
hylkäämme absoluuttisen totuuden ja pidämme sen saavuttamattomana
yksilölle ja sen sijalle me etsimme relatiivista (suhteellista)
totuutta positiivisen tieteen avulla, ja keräämme sen tieteen
totuuksia dialektista ajattelutapaa noudattaen. Hegelin universaalinen
[Universaalinen — maailmankaikkeudellinen] filosofia haaksirikkoutui
myöskin siinä, että hän pyrki yhdistämään järjestelmäänsä kaiken
kehityksen suurimmassa mahdollisessa laajuudessa; ja toiselta puolen
siksi, että hän pyrki näyttämään meille tietä, huolimatta siitä
kykenikö hän itsekään tämän järjestelmän labyrinthin [labyrintti
— tuhatkamarinen eli monisokkeloinen] keskellä löytämään maailman
positiivista todellista tietoisuutta.
Joku voi ihmetellä että minkä tavattoman vaikutuksen hegeliläinen
filosofia mahtoikaan tehdä filosofiaa kuolettavassa saksalaisessa
ilmapiirissä. Sen riemukulku kesti kymmenen vuotta eikä suinkaan
kuollut Hegelin mukana. Päinvastoin, vuodesta 1830 vuoteen 1840
hegeliläisyys vallitsi ylinnä ja takertui vastustajiinsa suuremmassa
tai pienemmässä määrin. Tällä ajalla Hegelin näkökannat, tietoisesti
tai tiedottomasti tunkeutuivat erinäisiin tieteisiin ja kuvasti itsensä
kansantajuisessa kirjallisuudessa ja päivälehdissä, josta jokapäiväinen
n. k. kulttuuriluokka ammensi henkisen ravintonsa. Mutta tämä voitto
kautta linjan oli vain sen omissa riveissä syntyvän taistelun
edelläkävijä.
Hegelin opit jättivät kauttaaltaan, kuten olemme huomanneet,
riittävästi sijaa tuoda esiin sen nimessä mitä vastakkaisimpia
käytännöllisiä mielipiteitä, ja silloin käytännöllinen teoreettinen
Saksa käsitti kaksi asiaa — uskonnon ja politiikan. Joku joka antoi
suurimman painon hegeliläiselle järjestelmälle, voi olla kohtuullisen
konservatiivinen näissä molemmissa asioissa, kun taas se joka antoi
suurimman huomion Hegelin dialektisella metodille, kuului äärimmäiseen
vasemmistoon sekä uskonnossa että politiikassa. Hegel itse, huolimatta
lukuisista vallankumouksellisista myrskyn purkauksista teoksissaan, oli
kokonaisuudessaan taipuvainen konservatiivismiin. Hänen järjestelmänsä,
mieluummin kuin hänen metodinsa oli maksanut hänelle paljon raskasta
ajattelua. Yhdeksännentoista vuosisadan kolmannen vuosikymmenen lopun
lähestyessä jakaantuminen hegeliläisessä koulukunnassa kävi yhä
suuremmaksi ja suuremmaksi. Vasemmisto, niin kutsutut nuorhegeliläiset
oikeauskoisessa herännäisyystaistelussaan antautuivat vähitellen, joka
merkitsi filosofian taka-askelta päivän polttaviin kysymyksiin nähden.
Ensi aluksi salli valtio nuor-hegeliläisten levittää oppejaan,
vieläpä heitä suojelikin, mutta Friedrich Wilhelm IV:nnen mukana
nousi kruunuun myöskin oikeaoppinen herännäisyys ja absoluuttinen
feodalismi, jolloin avonaista taistelua ei enään voitu välttää.
Taistelua käytiin yhä edelleenkin filosofisilla aseilla, mutta ei enään
pitemmälti abstraktisissa filosofisissa merkeissä; nuorhegeliläiset
kielsivät suoraan vallitsevan uskonnon ja vallassaolevan valtiovallan,
ja vaikkakin "Deutschen Jahrbücher'issa" [vanhoillisten tiedemiesten
tieteellinen aikakausjulkaisu] yhä puettiin käytännölliset päämäärät
hegeliläisen filosofian fraseologian pukuun, viskasi nuorhegeliläinen
koulukunta lehdessään "Rheinische Zeitung" pois filosofisen kaapun,
taistelevien radikaalien filosofian puolustajina ja käytti filosofiaa
ainoastaan pettääkseen sensuuria.
Mutta politiikka oli silloin sangen vaarallinen ala, joten päätaistelu
kohdistettiin uskontoa vastaan. Mutta tämä oli myöskin, varsinkin 1840
luvun jälkeen epäsuorasti poliittista taistelua. Straussin "Das Leben
Jesu", joka julkaistiin 1835, oli antanut ensimmäisen aiheen tähän.
Tästä syntyi väittely, koskeva uskonnon salaperäisyyttä, kysymykseen
takertui myöhemmin Bruno Bauer, esittäen lisää todistuksia kuinka koko
sarja evankelisia taruja on niiden kirjottajain keksimiä. Väittely
näiden kahden välillä tapahtui filosofian verhoomana, kuten järjen
taistelu aineen kanssa; kysymys, olivatko ne ihmeelliset evankeliset
tarut syntyneet yhteiskunnan kohdun tiedottoman salaperäisyyden
sopukassa, tai olivatko ne evankelistani yksilöllisiä keksintöjä,
laajeni kysymykseksi oliko ihmissukukunnan, järjen ja aineen historia
täysipainoinen, ja viimeksi ilmestyi Stirner, uudenajan anarkismin
profeetta — bakunilaisuus on lainannut paljon häneltä — ja kumosi
tajunnan voiman omalla yksilöllisellä voimallaan.
Me emme seuraa hegeliläisen koulukunnan hajaantumista tältä kannalta
tämän pitemmälle. Meille on tärkeämpää seuraava: joukko päättävimpiä
nuorhegeliläisiä ajautui takaisin englantilais-ranskalaiseen
materialismiin sen välttämättömyyden takia, että he taistelivat
positiivista uskontoa vastaan. Tässä taistelussaan he joutuvat
vastakkain koulukuntansa opetuksen kanssa. Materialismin mukaan luonto
on olemassa varmana todellisuutena, hegeliläisessä järjestelmässä
se oli olemassa vain pelkkänä lisäkkeenä absoluuttiselle aatteelle,
ikäänkuin se olisi ollut häväistys tälle aatteelle; kaikessa
tapauksessa ajatus ja ajatuksen tuotteet, aate, tämän näkökannan
mukaan, ilmeni alkuperäisenä, luonto taas oli olemassa vain tämän
aatteen tuloksena, ja tämän vastakohdan he voivat sivuuttaa niin hyvin
tai niin huonosti kuin saattaa otaksua.
Sitten ilmestyi Feuerbachin "Wesen des Christenthums". Yhdellä iskulla
se hävitti tämän vastakohdan, asettaen materialismin valtaistuimelle
jälleen ilman mitään viisasteluja. Luonto on olemassa riippumattomana
kaikista filosofioista. Se on peruste, jolleka me, itsekin ollen
luonnon tuotteita, olemme rakennetut. Ulkopuolella ihmisen ja luonnon
ei mitään ole olemassa, ja ne korkeammat olennot, jotka meidän
uskonnolliset mielikuvittelijamme ovat luoneet, ovat ainoastaan meidän
yksilöllisyytemme mielikuvaheijastuksia. Vanne rikkoutui, järjestelmä
hajaantui ja murskaantui, koska se oli perustunut ainoastaan
mielikuvitukselle, ja ristiriita oli ratkaistu. Voidakseen täysin
käsittää tämän teoksen voimakkaan vaikutuksen, olisi täytynyt olla
itse sen näkemässä. Sen aikaansaama innostus oli yleinen, me olimme
kaikin silloin Feuerbachin seuraajia. Joka on lukenut Marxin "Pyhä
Perhe"-teoksen, saa käsityksen kuinka suurella innostuksella Marx
tervehti tätä uutta ajatusta, huolimatta niistä muistutuksista mitä hän
sitä vastaan teki.
Juuri tämän teoksen virheet antoivat sille hetkellisen vaikutuksen. Sen
kirjallisuus-, mieltäkiinnittävä ja yksinpä sen pommittava tyyli saivat
sille suuren lukijakunnan, ja koitui se jatkuvaksi virkistykseksi
monivuotisen abstraktisen ja sekavan hegeliläisyyden jälkeen. Saman
vaikutuksen antoi tuhlaava rakkauden ylistely, joka saa anteeksiannon,
ellei juuri oikeutuksensa, kun vertaa sitä sietämättömään puhtaan
järjen ylistelyyn. Mutta mitä me emme saa unohtaa on se, että juuri
näille Feuerbachin heikkouksille perustuva "todellinen sosialismi"
tarttui valistuneeseen Saksaan, kuten riehuva kulkutauti jälkeen vuoden
1844. Tämä "sosialismi" asetti kirjallisuusfraaseja tieteellisten
totuuksien sijalle, vapauttaen ihmiskunnan rakkauden avulla, sen sijaan
että se olisi pyrkinyt vapauttamaan proletariaatin tuotantovoimain
taloudellisen muunnoksen kautta; toisin sanoen, se hukutti itsensä
viljaviin kauniisiin kirjoituksiin ja sairaaseen sentimentaalisuuteen,
jonka tyypillisiä kirjoittajia oli herra Karl Grün.
Me emme saa myöskään unohtaa, että vaikkakin hegeliläinen koulukunta
oli hävitetty, ei hegeliläinen filosofia ollut lopullisesti hävinnyt.
Strauss ja Bauer edustivat niistä toinen toista puolta ja toinen toista
ja kävivät polemiikkia keskenään. Feuerbach murskasi hegeliläisen
järjestelmän ja viskasi sen kokonaan syrjään. Mutta kukaan ei voi tehdä
loppusuoritusta jonkun filosofisen järjestelmän kanssa yksinkertaisesti
julistamalla sen valheelliseksi, ja niin suuren työn käsittävä
filosofia kuin Hegelin, jolla oli kansakunnan henkisyyteen niin
suunnaton vaikutus, ei antanut niin vain syrjäyttää itseään yhdellä
iskulla. Se oli tuhottava sen omalla menettelyllä, joka merkitsee sitä,
että sen muoto on murskattava vakaumuksella, mutta säästettävä ne uudet
tiedon saavutukset mitä se oli luonut. Kuinka tämä tapahtuu, me tulemme
näkemään tuonnempana.
Mutta toistaiseksi 1848 vuoden vallankumous viskasi syrjään kaiken
filosofisen väittelyn, yhtä yksinkertaisesti kuin Feuerbach oli
syrjäyttänyt Hegelin filosofian. Ja silloin Feuerbach itse tuli
hukutetuksi.
II.
Suuri peruskysymys kaikille filosofisille teorioille, varsinkin
uusille, liittyy ajattelun ja ihmisen välisiin suhteisiin. Jo
varhaisina aikoina, jolloin ihminen oli täydellisesti tietämätön oman
ruumiinsa rakenteesta ja toiminnasta ja unennäköjen kiihottamina [Tänä
aikana vallitsi barbaarikansojen keskuudessa sangen yleisenä ajatus,
että ne ihmisolennot, jotka ilmestyvät meille unissa ovat sieluja,
jotka ovat tilapäisesti lähteneet ruumiistaan, ja että niinmuodoin
todellinen ihminen joutuu vastuunalaiseksi unissa ilmestyvistä teoista.
Täten esim. Imthurm huomasi asianlaidan olevan intiaanien keskuudessa
Guineassa v. 1834.] teki sellaisen johtopäätöksen, että ajatukset
ja mielijohteet eivät ole heidän omien ruumiidensa toimintoja, vaan
erikoisen ruumiissa olevan sieluosaston, joka on jättänyt ruumiin
kuolleeksi, ja aina siitä asti ovat he ajatelleet sielun suhdetta
muuhun maailmaan. Jos sielu erotti itsensä ruumiista ja jäi elämään,
niin ei ollut mitään syytä otaksua että se kuolisi ensinkään; täten
syntyi käsitys sielun kuolemattomuudesta, joka alkuasteellaan ei
ilmennyt heille lohdutuksena, vaan sallimuksena, jota vastaan
ihminen ei voi taistella, ja useinkin sitä pidettiin, kuten esim.
kreikkalaisten keskuudessa, suoranaisena onnettomuutena. Sielun
kuolemattomuuskäsite ei johtunut uskonnollisesta lohdutuksen kaipuusta,
vaan samanlaisesta yleisestä tietämättömyydestä kuin sekin, miten on
sielun, jonka olemassaolo keksittiin, käypä sen jälkeen kun ruumis
on kuollut. Juuri samalla tavalla ensimmäiset jumalat synnytettiin,
personoittamalla luonnonvoimia, ja nämä uskontojen edelleen kehittyessä
saivat yhä suuremman ja suuremman yliluonnollisen voiman, kunnes
abstraktisen luonnollisen kehityksen kuluessa, tai voisi sanoa
erottelun jälkeen monta muuta pienempää jumalaa kehitettiin, ja lopulta
kaikkikäsittävä yksijumaluususkonto otti sijansa ihmisten mielissä.
Kysymyksellä ajattelun suhteesta ihmiseen, hengen suhteella luontoon
— universaalisen filosofian korkein kysymys — ei siis ole vähemmän
kuin kaikilla uskonnoillakaan, juurensa raakalaisajan rajoitetuissa ja
tiedottomissa ajatuksissa. Se voi tulla ymmärretyksi ensi kerran, ja
sen täydellinen merkitys voidaan käsittää vasta silloin, kun ihmiskunta
heräsi pitkästä kristillisen keskiajan talviunestaan.
Kysymys ajattelun suhteesta olemassaoloon; kysymys, joka on myöskin
pelannut suurta osaa keskiajan skolastiikassa; kysymys, mikä oli
alkuhenki eli luonto; tämä kysymys on nyt muuttunut, huolimatta
kirkosta, täksi kysymykseksi: "Onko jumala luonut maailman vai onko
maailma iankaikkinen?"
Kun tähän kysymykseen vastattiin yksi yhdellä ja toinen toisella
tavalla, jakaantuivat filosofit kahteen suureen leiriin. Toinen näistä
puolueista, joka asetti hengen synnyn edelle luontoa ja niin muodoin
loppukädessä hyväksyi luomisteorian, muodossa tai toisessa — ja tämä
luominen on filosofien mukaan, ja erikoisesti esim. Hegelin mukaan,
vieläkin oudompi ja mahdottomampi kuin kristinusko — joutui idealistien
leiriin. Toiset taasen, jotka tunnustivat luonnon alkulähteeksi,
kuuluivat erinäisiin materialistisiin koulukuntiin.
Nämä kaksi selitystä merkitsivät kuitenkin jotain muuta. Idealismia
ja materialismia, joita termejä ei alkujaan käytetty missään muussa
merkityksessä, ei tässäkään käytetä muussa merkityksessä. Me saammekin
nähdä mikä sekaannus siitä kehittyy, jos näitä termejä yritetään
käyttää tämän yhteydessä muussa merkityksessä.
Kysymyksellä ajattelun ja olemassaolon suhteissa on toinenkin
puolensa, nimittäin, missä suhteessa ovat meidän ajatuksemme meitä
ympäröivässä maailmassa tähän maailmaan itseensä nähden. Kykenevätkö
meidän ajatuksemme huomaamaan todellisen mailman? Voimmeko me meidän
aatteissamme ja huomioissamme todellisesta maailmasta synnyttää
oikean kuvan todellisuudesta? Tätä kysymystä kutsutaan filosofisella
kielellä ajattelun ja olemassaolon tajunnaksi, jonka myöntää suuri
enemmistö filosofeista. Esimerkiksi Hegelin mukaan sen tunnustaminen
on ilmeistä, sillä se mitä me tiedämme varsinaisesta maailmasta on
sen sisältö, meidän ajatuksemme mukaan; se mikä pakottaa mailman
edistykselliseen ymmärtämiseen, ikäänkuin se olisi absoluuttinen
aate, joka absoluuttinen aate on ollut olemassa jossain, erillään
maailmasta ja ennen maailmaa; ja että ajatus voi havaita sen sisällön
sellaisena kuin se on tässä esitetty, heti alusta, näyttää itsestään
selvältä. On myöskin ilmeistä, että se mikä tässä voidaan todeta on
jälleen salattu otaksumiin. Mutta tämä ei estä Hegeliä ensinkään
vetämästä edelleen johtopäätöstä hänen ajatuksen ja olemassaolon
alkuperän todistuksistaan, että koska hänen filosofiansa on oikea hänen
ajatuksissaan, se on niinmuodoin ainoa oikea, ja että ajatuksen ja
olemassaolon käsitteen tulee osoittaa itsensä siinä, että ihmiskunnan
tulee muuntaa hänen filosofiansa teoriasta käytännöksi ja koko mailman
tulee asettua hegeliläiselle perusteelle. Tämä on mielikuvitelma, jonka
hän on luonut kuten kaikki muutkin filosofit.
Tämän lisäksi on toinen laji filosofeja, nimittäin ne, jotka
asettavat kyseenalaiseksi maailmankaikkeuden tuntemisen tai ainakin
sen täydellisen tuntemisen. Näihin kuuluu uudemman ajan filosofeista
Hume ja Kant, jotka ovat näytelleet kunnioitettavaa osaa filosofian
edistyksessä. Tämän näkökannan on Hegel kumonnut niin pitkälle kuin se
on mahdollista idealistiselta näkökannalta. Feuerbachin materialistiset
lisäykset siihen ovat mestarillisia mutta ei syvällisiä. Murhaavin
edellämainitun, samoin kuin kaikkien muidenkin rajoitettujen
filosofisten ajatusten kumoamisesta on käytännöllinen tulos, nimittäin
kokeilu ja teollisuus. Jos me nimittäin voimme todistaa aatteemme
paikkansa pitäväisyyden omaperäisellä käytännöllisellä kokeilulla
ja kehittää sen erinäisistä alkutekijöistä, käyttäen sitä omiin
kauppatarkoituksiimme, niin kantilainen fraasi "Ding an Sich" (olento
itse) menettää kaiken merkityksensä. Kemialliset ainekset joista
muodostuu kasvien ja eläinten ruumiit, pysyivät aivan samanlaisena
"Dinge an Sich", kunnes orgaaninen kemia todisti tämän asian toisin
kerran toisensa jälkeen, jolloin "olento itse" tuli olennoksi meille,
kuten väripuun väriaine, jonka me emme enään sallineet kasvaa maassa,
vaan valmistimme samanlaista väriainetta ja paljon halvempaa ja
yksinkertaisemmin hiilitervasta. Kopernikuksen [Nikolai Kopernikus
(1473—1543) uudenaikaisen tähtitieteen ja n.s. heliosentrisen
maailmanjärjestelmän kuuluisa keksijä, joka ensiksi väitti, 1) Että
maapallo pyörii lännestä itään kiinteän akselin ympäri. Tästä seuraa
taivaankappalten jokapäiväinen, näennäinen liike idästä länteen. 2) Maa
liikkuu samalla kun se pyörii akselinsa ympäri lännestä itään, samassa
suunnassa auringon ympäri. 3) Samoin kuin maapallo kiertävät myös
kaikki kiertotähdet aurinkoa, josta seuraa että ne välistä näyttävät
seisovan paikallaan, välistä taas liikkuvan taaksepäin. — Vähän ennen
kuolemaansa julkaisi K. pitkällisen työnsä tulokset teoksessaan "De
Revolutionibus Orbium Celestium" (Taivaankappalten vallankumous.)]
järjestelmä oli vielä kolme sataa vuotta sitten joukko otaksumia, tosin
kylläkin sitä tuki sadat, tuhannet jopa kymmenen tuhatta seikkaa, mutta
se oli otaksuma sittenkin. Mutta kun Leverrier [Urbian Jean Joseph
Leverrier (1811—77), kuuluisa ranskalainen tähtitieteilijä, Neptunuksen
löytäjä] tämän järjestelmänsä avulla keräämiensä ainesten avulla löysi
tähän asti tuntemattoman planeetan, ja vielä sen lisäksi laski sen
aseman avaruudessa mikä tällä planeetalla siinä välttämättömästi täytyi
olla, ja kun myöhemmin Galles löysi tämän planeetan varsinaisesti,
oli Kopernikuksen järjestelmän pätevyys todennettu. Mutta jos tästä
huolimatta kantilaisen aatteen uudestaan henkiin virkistämistä on
yritetty — Saksassa puolkantilaisten toimesta, ja Humen kannattajien
taholta Englannissa (jossa tämä suunta ei ensinkään kuollut) —
jumalankieltäjien taholta, on se, pitkän teoreettisen ja käytännöllisen
näiden aatteiden kumoamisen jälkeen, tieteellisesti askel taaksepäin,
ja itseasiassa pelkkää materialismin tunnustamista häpeällisellä
tavalla ja salaisesti, ja sen kieltämistä maailman silmissä.
Mutta filosofit eivät olleet vielä tällä pitkällä ajalla Descartesista
Hegeliin ja Hobbesista Feuerbachiin läheskään puhtaan järjen
ohjaamia, kuten he luulivat. Päinvastoin heitä kannusti todellisesti
ja erikoisesti voimakkaat ja mahdollisimman nopeat askeleet
luonnontieteen ja teollisuuden hallintaan. Materialistien keskuudessa
tämä ilmiö tuli sangen pian pinnalle, idealistiset järjestelmät taas
täyttivät itsensä yhä suuremmassa määrin materialistisella sisällöllä
ja pyrkivät tasoittamaan aineen ja hengen välistä ristiriitaa
pantheismilla [panteismi — järjestelmä joka perustuu otaksumaan,
että maailmankaikkeus on jumala. — Suom. muistutus], niin että
loppukädessä Hegelin järjestelmä edusti pelkästi ylösalaisin käännettyä
materialismia, idealistisen menettelyn ja sisällön mukaan.