language: Finnish
SOSIALISTISEN FILOSOFIAN JUURET
Feuerbachin filosofian kritiikkiä
Kirj.
FRIEDRICH ENGELS
Englanninkielestä suomentanut
H. Puro
Sudbury, Ontario,
VAPAUDEN kirjapaino,
1922
SISÄLLYS:
Austin Lewisin alkulause.
Tekijän Johdanto.
Feuerbach.
Liite: Marx Feuerbachista.
AUSTIN LEWISIN ALKULAUSE.
Austin Lewis, joka on kääntänyt tämän teoksen saksasta englannin
kielelle, on kirjoittanut teokseen seuraavanlaisen alkulauseen:
Tämä teos kuljettaa meidät ajassa takaisin yli seitsemänkymmentä
vuotta, aikaan, jolloin se liike, millä nykyisin on yleismaailmallinen
merkitys, oli lapsuusasteellaan. Hegel ja vuoden 1848 vallankumous;
nämä olivat käännekohtia. Edelliselle me olemme velkaa sosialististen
oppien filosofisen muodon, viime mainitulle sen käytännöllisen
toiminnan liikkeenä.
Noiden päivien levottomuuksien ja taisteluiden ja näennäisen,
häviön keskellä kaksi miestä, Marx ja Engels, maanpakolaisina
ja ilman vaikutusvaltaa, istuivat kirjainsa ääreen ja ryhtyivät
laboratorisesti antamaan muotoa ja perusteita kaikkien aikojen
vaikutus viimeisimmälle intellektuaaliset ja poliittiselle liikkeelle.
Tämän tehtävänsä suorittamisessa he asettivat suuren lahjakkuutensa,
oppineisuutensa ja kyvykkäisyytensä ankaraan työhön ja väsymättömään
tutkiskeluun. Kaikissa näissä avulla heidän lahjakkuutensa olivat
suuria. Marx omasi jättiläismäisen järjen; ei yksikään toinen
yhteiskunnallisten kysymysten tutkija, ei edes Herbert Spencer, ole
voinut voittaa häntä, sillä ainoastaan sosialisti voi omata kyllin
suuren laaja-antoisuuden, suhteellisuuksien älyämisen ja yleisyyden
käsityskyvyn, näihin yhdistyen käsitysten suoruus, jotka kaikki
tekijät asettavat Marxin omaan erikoisluokkaansa. Engels oli kyvykäs
apulainen ja kanssatyöskentelijä Marxille. Hän oli syvällinen ja tarkka
ajattelija, mitä kärsivällisin tutkija ja huolekas kirjoittaja. Ollen
käytännöllisempi kuin hänen ystävänsä, kykeni hän paremmin suoriutumaan
aineellisista probleemeista, hänen neuvonsa ja kukkaronsa oli aina
Marxin käytettävänä.
Marx olisi tuskin voinut työskennellä vaikeimmissa oloissa mitä hän oli
pakotettu tekemään. Köyhyys, tilaisuuksien puute, innostavan seuran
kaipuu ja täydellinen puute kaikenlaisesta rohkaisusta ja sympatiasta,
sellaisesta mitä hänen herkkä mielenlaatunsa kaipasi, kaikki nämä
puutteet olivat hänen osansa. Hänen mitä suurinta oppineisuutta
osottavat teoksensa, olivat kirjoitetut ryhmälle työmiehiä, hänen mitä
ahkerimmat ponnistelun olivat tehdyt vailla minkäänlaista toivoa saada
tunnustusta oppineilta ja vaikutusvaltaisilta henkilöiltä.
Kaikkien näiden vuosien varrella pysyi Engels hänen uskollisena
ystävänä ja auttoi häntä monissa vaikeassa pulassa, kun hänen
perhehuolensa ja kireät olosuhteet painoivat ankarasti vanhaa
vallankumousmiestä.
Tämä teos on Engelsin todistuskappale siitä metoodista mitä nämä
työkaverukset käyttivät tehdessään filosofisia johtopäätöksiään.
Tämä teos on uudenajan sosialistisen filosofian perusteiden selostus
henkilöltä, joka auttoi näiden perusteiden laskemista; se on vanhan
miehen tilintarkastus valmistelusta siihen alkutyöhön, johon hän on
uhrannut koko elämänsä, sillä tämä teos, huolimatta siitä että se on
lyhyt, käsittää neljänkymmenen vuotisen aherruksen ja huolellisten
ponnistusten tulokset.
Samalla kun "Kommunistinen Manifesti" oli kaikella nuoruuden
kiivaudella perustuslailliselle auktoriteetille viskattu
taisteluhaaste, niin on tämä teos vanhan veteraanin vakava selostus,
veteraanin, joka on oppinut tehtävänsä liian hyvin, jättääkseen siihen
mitään aukkoja, ja niin ollen ryhtyy repimään mataloita mielipiteitä,
kärsivällisyydellä, mutta samalla kuolettavasti ja kaikella
perinpohjaisuudella.
Askel askeleelta, rakentaa hän väitelmänsä. Hän kaivaa esiin vanhat,
jo kauan sitten haudatut vanhojen väittelyjen aaveet, jotka osottavat,
kuinka kuolemattomasti yhdistyneenä Marxin ja Engelsin nimet
ilmestyivät näyttämölle; "nuorhegeliläiset", "Tuebengenin koulukunta",
ja lopuksi itse Feuerbach kutsutaan haudastaan, jonne 1848 vuoden
vallankumous on heidät viskannut. Ja niin vanhanajan historiaa kuin
nämä väittelyt ovatkin saksalaisten näkökannalta, niin kuitenkin on
englanninkieltä puhuvien kansojen filosofia siinä määrin takapajulla,
että me näemme Engelsin uudelleen ja uudelleen tekevän paljastuksia
epäkohdista, jotka ovat tärkeitä yksin meidän aikakaudellemme, ja
pilkkaavan niitä mielipiteitä joita me otamme vastaan hyväksymisellä
meidän poliittisissa kokouksissamme ja äänettömällä hyväksymisellä
kirkoissa ja uskonnollisissa kokoushuoneissa. Uskonnonvastainen sävy
on ilmeinen kautta teoksen, joka itsessään on kaiku kaukaisessa
menneisyydessä tapahtuneista väittelyistä, jolloin Raamatun
kritiseeraajat nostivat milloin suuremman tai pienemmän metelin kautta
kristikunnan, ennen kuin Korkeampi Kritiikki tuli kunnioitetuksi ja
ennen kuin tekopyhät skeptikot voivat edelleen hartaina jatkaa kirkossa
käyntiään.
Lienee paikallaan myöskin huomauttaa, että tämä teos kirjoitettiin
Saksassa saksalaisille työmiehille, joille uskonto ei ollut samasta
merkityksestä kuin mitä se vieläkin on englanninkieltä puhuvalle
väestölle, jonka herkkä kansalaistunto näyttää kestävän pidemmälle
kuin heidän uskonsa. Ja olkoonpa miten hyvänsä tämän asian laita,
uskonnolliset ryhmäkunnat omaavat ihmeteltävän ja mahdollisesti
tyydyttävän avun niellä tieteen totuuksia ja silti yhä jatkaa
olemassaoloaan, ja vieläpä säilyttää sellaisen ruokahalun, jota
kokematon voi erehdyksessä luulla kuolemattomaksi.
Nämä seikat huomioon ottaen voidaan syyttä toivoa, että Engelsin
huomautukset koskettaisivat yksin vaaraa välttämään pyrkineitäkin,
vaikkakin on muistettava, että hyvin kyvykäs englantilainen
sosialistinen filosofi tiedetään vahingoittaneen arvoaan suuresti
harkitsemattomalla herra Swinburnen siteeraamisella.
On tunnustettava, että sitä paikoittaista katkeruutta, mitä Engels
osoittaa työssä, joka on niin välttämättömästi intellektuaalista
luonteeltaan, on pahoteltava, mutta sitä ei ole kuitenkaan ihmeteltävä.
Hänen tuomionsa yliopistoprofessorin ja oletetusti valistuneihin
luokkiin nähden, jotka selittävät niin paljon asioita viertävältä
pinnalta, ei ole ensinkään outoa, kun otetaan huomioon hänen ja
hänen aatetoveriensa rehellinen työ ja verrataan sitä pintapuolisten
toimien tavoittelijaritarien työhön. Engels rakastaa oppineisuutta
asian harrastuksesta, totuuden ja tieteellisen tarkkuuden takia, joten
hän ei voi tuntea muuta kuin vihaa niitä kohtaan, jotka käyttävät
oppineisuuttaan tyydyttääkseen rikkaitten omaatuntoa ja saavuttaakseen
asemia ja valtaa itselleen. Saksalaisen filosofian alennustila herättää
hänessä syvää surua; oppinut siellä on turmeltu narri. "Kuohittu",
"lakeijamaisuus", näillä termeillä hän määrittelee virallisten
professorien opetukset, ja nämä nimitykset ovat melkein liian lieviä
sovitettavaksi hengettömiin ja kaikkea innostusta vailla oleviin
englanninkielisiin taloustieteen ja filosofian nimellä opiskeleviin
tutkijoihin nähden.
Ensimmäisessä osassaan tätä teosta Engels luo lyhyen, mutta tiiviin
tarkkailun Hegelin ja myöhemmin hegeliläisen koulukunnan työhön.
Hän osottaa mitenkä Hegelin filosofialla on sekä vanhoillinen että
radikaalinen puolensa, ja kuinka sekä vanhoilliset että radikaalit
voivat, (kuten he tekevätkin) hakea tukea hänen opeistaan, erikoisesti
viittaa hän tässä suhteessa hänen suuriin pääteoksiinsa "Järjestelmä"
ja "Dialektiikka".
Äärimmäinen vasemmisto dialektiikkaa käyttämällä ja siten kehitettyä
filosofista oppia hyväkseen käyttäen, suuntasi kritiikkinsä
voimassaolevia poliittisia ja uskonnollisia laitoksia vastaan.
Tästä oli seurauksena vähitellen abstraktisen osan hegeliläisestä
filosofiasta poiskarsiminen, ja sen sijaan tosiasiain ja ilmiöiden
tutkiminen otti yhä kasvavassa määrin sen sijan.
Marx oli nuoruudessaan lukeutunut "nuorhegeliläisiin", kuten tätä
koulukuntaa nimitettiin, mutta tällä seikalla ei ollut mitään
häiritsevää vaikutusta hänen myöhempään työskentelyynsä. Hänen
arvostelijansa käyttävät tätä seikkaa suurena tekijänä siihen
vaikeatajuiseen kielenkäyttöön, josta hänen "Pääoma"-teoksensa
paikoittain kärsii. Hänen kiduttavaisuuteen asti käyttämänsä
teesit, antiteesit ja synteesit, hänen järkkymätön dialektiikasta
kiinnipitämisestä ja hänen jatkuva hegeliläisen filosofian käyttönsä,
ovat kaikki selitettävissä hänen aikaisemmista väittelykokemuksistaan.
Ja kuitenkin hänen kärsivällinen asiain tutkimisensa, hänen ehdoton
nojautumisensa positiiviseen tietoisuuteen, abstraktisen teorian
sijaan, ja hänen huolellinen sinisten kirjain (Valtion asiakirjoja)
ja tilastojen käyttökykynsä, olivat suuressa määrin saman kasvatuksen
tuloksia.
Samoin me huomaamme Engelsin tämän tuosta tässä teoksessaan käyttävän
ihmeteltävää väittelyterävyyttä, kuten esimerkiksi käsitellessään
fraasia "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki mikä on
järjellistä on todellista" (Alles was wirklich ist, ist vernünftig,
und alles was vernünftig ist, ist wirklich). Tältä selityskannalta,
hegeliläistä väitelmää kehittäen, hän pääsee johtopäätökseen,
että sosiaalisen ja poliittisen ilmiön arvo sen siirtymiskaudessa
välttämättömästi heikkenee. Siitä johtuu myöskin dogmaattisen
selityksen ja pelkän subjektiivisen ajattelun hävittäminen filosofiaa
käsitellessä, joka merkitsee sen vanhan koulukunnan murskaamista, jonka
pääedustajana Kant oli ja sen tilalle uuden koulukunnan kehittäminen,
jonka kyvykkäimmät opettajat olivat, ja yhäkin ovat, materialistiset
sosialistit, joista Engels ja Marx olivat näiden etunenässä.
Tämän historiallisen teoksen tarkoitus on esittää Feuerbachin,
samoin kuin Marxin ja Engelsin filosofian alkuperä. Samalla aikaa
kuin taistelu nuorhegeliläisten ja konservatiivisten ainesten
välillä kuumenee, ajautuvat radikaalit takaisin edellisen vuosisadan
englantilais-ranskalaiseen materialismiin. Tämä oli vastenmielistä
Hegelin seuraajille, jotka oli opetettu pitämään aineellisia
olioita ikäänkuin vain pelkkinä selityksinä aatteista. Feuerbach
vapautti heidät näistä ristiriitaisuuksista. Hän tarttui kysymyksiin
pelkäämättömästi ja virkasi hegeliläisen abstraktisuuden täydellisesti
syrjään. Hänen teoksensa, "Wesen des Christenthumus", jossa hänen
ajatuksensa on selitettynä, tuli sangen äkkiä tunnetuksi, jonka
englanninkielisen käännöksen toimitti George Eliot nimellä "Essence
of Christianity" [Kristinuskon olemus. — Suom. muistutus.], joka sai
sangen laajan lukijakunnan.
Engels ei millään muotoa tahdo kieltää antamasta tunnustusta
tälle teokselle ja sen vaikutukselle sekä itseensä että yleensä
valistuneeseen mailmaan. Tämän "loppumattoman kunnian" annettuaan, hän
kuitenkin hyökkää ankarasti Feuerbachin idealistisen humanitaarisuuden
kimppuun, jolle hän perustaa siveysopilliset teoriansa.
Vaikkakin Feuerbach on tullut materialistisen johtopäätöksiin,
selitti hän ei voivansa hyväksyä materialismia oppina. Hän selostaa,
että sikäli kuin menneisyys on kyseessä on hän materialisti, mutta
tulevaisuuden suhteen hän ei sitä ole. — "Menneisyyteen nähden minä
olen sopusoinnussa materialismin kanssa, tulevaisuuteen nähden
en". — Tämä selostus panee Engelsin tutkimaan kahdeksannentoista
vuosisadan materialismia, jonka hän huomaa puhtaasti mekaaniseksi,
jolla ei ole mitään käsitystä maailmankaikkeuden kehityksestä, ja
on niin ollen aivan riittämätön sen ajan filosofian tarpeisiin,
josta Feuerbach kirjoitti; koska tällä välin tieteen edistys ja
suurempi yleistyttämisvoima, johtuen kärsivällisestä kokeilusta ja
kehityksellisen teorian edistymisestä, on tehnyt kahdeksannentoista
vuosisadan katsantokannat kokonaan paikkansa pitämättömiksi.
Nämä "_suulaat_ kaupustelijat" (vulgärisirenden Hausierer) saavat
ankaran tuomionsa Engelsin käsissä. Nämä suositut materialistit
— "puoli ateistit", ilman tieteelle perustuvaa tietoa ja ollen
pelkästi taitavia puhumataidossa tai kirjoitustyylissä, käyttivät
tieteen jokaista saavutusta aseena hyökätessään luojaa ja yleisesti
tunnustettua uskontoa vastaan. Engels pilkkaa näitä, etteivät he
ole tiedemiehiä ensinkään, vaan ainoastaan pelkkiä kaupustelijoita,
käsitellen puoltieteellisiä tavaralajeja. Hän kutsuu heidän ammattiaan
kauppatoimeksi, liikkeeksi (Geschäft). Samasta luokasta kohosi suuri
joukko uskonnonhaukkuja-luennoitsijoita, jotka erääseen aikaan
täyttivät luentolavat kaikissa englanninkielisissä maissa ja joiden
seassa Bradlaugh ja Ingersoll olivat kaikessa suhteessa parhaita
edustajia. Nämä uskonnonhaukkujat ovat nyttemmin menettäneet kaiken
vaikutusvaltansa, ja vapaa-ajattelijaseurat, jotka erääseen aikaan
olivat niin lukuisia, ovat miltei kokonaan hävinneet. Engelsin
esittämien teoriain mukaan nämä olivat pakotetut häviämään; heidän
opetuksillaan ei ollut mitään yhteyttä yhteiskunnallisen kehityksen
kanssa; he eivät lisänneet mitään tieteellistä arvoa nykyaikaiselle
ajatukselle, ja Engels huolellisesti osottaa, että heidän historian
lukemisestaan puuttui tieteellinen havaintokyky, ja kyky ammentaa
tieteellisiä ajatuksia historiallisen kehityksen suurista periaatteista.
Kolmas osa tästä Engelsin pienestä teoksesta käsittelee sangen
mielenkiintoista kysymystä, joka yhä häiritsee filosofien mieliä
ja keskustelu sen johdosta on käynnissä yksinpä materialistienkin
keskuudessa; se on uskonnon suhde yhteiskunnalliseen kehitykseen.
Feuerbach on selittänyt että yhteiskunnallisen kehityksen vaihekaudet
on merkitty uskonnollisten muutosten merkeillä. Hän käyttää
uskontoa ikäänkuin samanmukaisena inhimillisen rakkauden kanssa,
selittäen uskonto-sanan merkityksen johtuneen latinalaisesta sanasta
"religare", "kiinnittää", antaakseen sille muinaiskielitieteellisen
ja kehityksellisen tarkoituksen selostuksensa tukemiseksi, ollen
tämä väittelytaiteellinen temppu, jonka Engels kumoaa. Selityksen,
että suurten historiallisten vallankumousten mukana on seurannut
uskonnolliset muutokset, sanoo Engels olevan paikkansa pitämättömän,
paitsi ainoastaan rajoitetussa merkityksessä, nimittäin kolmeen suureen
mailman uskontoon nähden — kristinuskoon, muhamettilaisuuteen ja
buddhalaisuuteen nähden.
Engels väittää, että uskonnolliset muutokset yhdessä taloudellisten
ja poliittisten muutosten kanssa pysähtyivät sangen lyhyeen
porvarillisessa vallankumouksessa, joka tehtiin ilman uskontoon
vetoamatta. On ilmeistä ettei tämä ole kokonaan totta, sillä
englanninkieltä puhuvissa maissa ainakin, ei ainoastaan porvaristo,
mutta hyvin usein myöskin proletaariset liikkeet yrittivät selittää
oikeudellisuutensa vetoomalla Raamattuun. Raamatun oppeja ja
Vuorisaarnaa on usein käytetty vallankumouksellisia liikkeitä tukemaan;
vieläpä Englannin ja Amerikan kristillisille sosialisteille on
myönnetty oikeus olla edustettuna kansainvälisissä kongresseissa; vielä
muitakin esimerkkejä uskonnon yhteydestä proletaarisen liikkeen kanssa
voitaisiin esittää.
Mutta laajemmassa merkityksessä Engelsin väite on epäilemättä pätevä.
Proletaarinen liike, ollen eroava porvarillisesta, ei ole kehittänyt
mitään määrättyä uskonnollista koulukuntaa, se ei ole omistanut
itselleen mitään erikoista uskonnollista oppia. Päinvastoin kirkon
ja työväen välille näyttää kasvavan yhä suurempi juopa, jota seikkaa
uskonnolliset sanomalehdet usein valittavat. Kuuluisan "Paavillisen
työväenliiton" tarkoituksena on epäilemättä pyrkiä säilyttämään työväki
kirkon yhteydessä, ja pappien vaikutusvallan alaisena toimivien
työväen unioiden muodostaminen oli loogillinen yritys tämän liiton
opetuksista ja vaikutuksesta [Quebecin maakunnassa on katolisten
ammattiunioiden muodostaminen vielä näinä vuosina alettu homma ja
täytyy sanoa, joltisenkin menestyksellä. — Suom. muistutus.] Mutta
sellaiset uskonnolliset liikkeet eivät missään tapauksessa ole työväkeä
edustavia; itseasiassa niitä pidetään varsinaisen tietoisemman
proletaarisen liikkeen taholta haitallisina ja ovatkin ne sille
vihamielisiä.
Feuerbachin ihmisyys-ylistely uskontona, saa Engelsin taholta
puoli-ivallisen, puoli-humoorisen käsittelyn, sillä hänen selitystään,
että Feuerbachin aatteet voivat täysin toteutua torilla, ei voida ottaa
vakavalta kannalta. Engelsin selvänäköisyys siinä, että puhtaasti
inhimillisen uskonnon merkitys on sangen vähäpätöinen, on varsin
ihmeteltävä, huolimatta siitä että neljäkymmentä vuotta lisäkokemusta
Feuerbachin aatteitten tutkistelussa oli hänelle suuresta arvosta
arvioidakseen inhimillisen uskonnon todellisen arvon inhimillisyys
kysymyksessä. Feuerbachin jälkeen on tehty monia yrityksiä uskonnon
rakkaudelle perustamisen suhteen, mutta mitkään niistä eivät ole
olleet menestyksellisiä. Positiivisuus eli sen uskonnollinen puoli
on aina epäonnistunut. Se on kiinnittänyt itseensä ainoastaan pieniä
ihmisryhmiä, joista muutamat ovat omanneet suuria kykyjä ja saaneet
aikaan paljon, mutta uskonto sen sanan positiivisessa merkityksessä
tunnustetaan epäonnistuneeksi yksin sen vilpittömimpien ihailijain
taholta. Veljeyskirkkoja, ihmisyyskirkkoja, kansan kirkkoja ja muita
sellaisia järjestöjä on muodostettu samanlaisille inhimillisyys
periaatteille, jotka ovat selittäneet kehittävänsä mahdollisimman
paljon rakkautta ja mahdollisimman vähän uskoa, mutta ne ovat
epäonnistuneet vaikuttamaan tavallisiin miehiin ja naisiin. Teosofia,
orientaalisen (Itämaisen) mystillisyyden järjestelmä perustuen ihmisten
veljeyskäsitteelle, on myöskin vaatinut itselleen tunnustusta, sillä
perusteella, että sillä on laaja humanitaarinen pohja. Yksikään
näistä humanitaarisista uskonnoista ei kuitenkaan näytä tyydyttävän
ajan vaatimuksia, joka ei näytä haluavan mitään humaniteettisia
opetuksia. Ainoat uskonnot, jotka ovat säilyneet, ovat niitä jotka
ovat dogmaattisia ja perustuvat sokealle uskolle, mutta nämäkään eivät
kykene saamaan proletaarisia kannattajia.
Engelsin muistutukset näyttävät enempi kuin pitävän paikkansa tämän
päivän tosiasiain valossa, sillä proletariaatti on muodostamassa
omaa uskontoaan, joka edustaa sen aatteellista kaipuuta, mutta
proletariaatti näyttää olevan sangen halukas irtautumaan kaikista
uskonnon haaveista, olkoonpa ne mitä laatua hyvänsä ja asettavan
sen sijaan käytännöllisen siveysopin ja tieteiden opetuksen. Niinpä
tiedetään että viisi kuudesta Berliinin työväenluokkalaisesta, jotka
käyvät sunnuntaikokouksissa, ovat sosialistisilla luennoilla.
Feuerbachin filosofian vallankumouksellisuus ei esiinny hänen
siveysopissaan, jonka Engels hyvällä syyllä julistaa olevan yhtä
huonon kuin hänen edeltäjäinsä, koska se pohja jolle se rakentuu ei
ole ensinkään todellisempi. Feuerbach on epäonnistunut käytännöllisen
siveysopin opettajana; hän harhailee asbtraktisissa asioissa eikä
kykene näkemään todellisuutta.
Viimeisessä osassa teostaan Engels jättää Feuerbachin kritiseerauksen
ja esittää omaa filosofiaansa.
Ehdottomalla avonaisuudella ja vaatimattomuudella hän antaa
tunnustuksen Marxille materialistisen historian käsityksen teoriasta,
jonka selostamiseksi ja todistamiseksi hän itse on työskennellyt
taukoamatta aina siitä asti kuin tämä teoria alkoi heille kummallekin
hämärtää, noin neljäkymmentä vuotta ennen tämän teoksensa
kirjoittamista. Toisessa kohden oleva reunamuistutus on todistus
työtoverin ylevämielisyydestä kanssatyöskentelijäänsä kohtaan, ollen
se esimerkki vaatimattomuudesta ja itsensä tunnustamattomuudesta,
jota harvoin näkee ja jota ei tapahdu usein kirjallisuuden alalla
yhdessätyöskentelijäin taholta. Mikään ei voi antaa ylevämpää
todistusta näiden kahden maanpakolaisen luonteen jaloudesta ja
tarkoitusten vilpittömyydestä.
Engels selittää marxilaisen historian filosofian niin selvästi ja
täydellisesti, ettei siihen ole syytä enään kajota, ainoastaan on
syytä kiinnittää jossain määrin huomiota nykyajan kehityksen valossa
joidenkin määritelmien tarkkuuteen taloudellisten tekijäin laajan
teorian Hiotteluun lujaan ja ankaraan taloudelliseen determinismiin
nähden.
Tarkastettuamme Engelsin väitteitä materialismin puolesta, huomaamme
me, etteivät ne ole luonteeltaan sellaisia, että ne aiheuttaisivat
mitään äärimmäisiä johtopäätöksiä aikaansa seuraavien sosialististen
julkisuusmiesten tai johtajain taholta. On muistettava että
taloudellisten olosuhteiden vaikutusta uskonnollisiin ja poliittisiin
ilmiöihin on viimeisinä vuosina visusti tutkittu ja jatkuvasti saadut
kootut todistukset osoittavat kuinka merkillisen suuri vaikutus
taloudellisilla tekijöillä on kaikkiin yhteiskunnallisen elämän
ilmiöihin. Voi olla mahdollista, että menestykselliset tutkimukset
tällä uudella alalla ovat väliaikaisesti johtaneet muodostamaan
liioittelevia ajatuksia taloudellisten tekijöiden todellisesta
vaikutuksesta.
Marx, eräässä lyhyessä kritikoivassa arvostelussaan Feuerbach'sta,
lausuu: "Se materialistinen oppi — jonka mukaan ihminen on vissien
olosuhteiden ja vissin kasvatuksen tulos, ja niinmuodoin toisenlainen
ihminen erilaisten olosuhteiden ja kasvatuksen tuote — unohtaa
että ihminen voi muuttaa olosuhteet ja että kasvattajakin voidaan
kasvattaa." Toisin sanoen, tämä probleemi, samoin kuin kaikki
probleemit, sisältää itsessään vähintään kaksi laatua; se ei ole
yksinomaan kysymys olosuhteista, taloudellisista tai muista; se on
kysymys ihmisestä ja olosuhteista, sillä ihmistä ei voida milloinkaan
erottaa olosuhteista, hän on vain olemassa eri oliona, ja nämä kaksi
elementtiä, ihminen ja olosuhteet, vaikuttavat ja vastavaikuttavat
toisiinsa.
Tämä kanta eroaa kokonaan siitä kannasta minkä Lafargue [Marxin
vävy] ottaa taistellessaan Jauresia vastaan. Lafargue väittää
että taloudellinen kehitys on ainoa kehityksen määräävä tekijä,
täten hän asettuu täydellisesti ekonomisen determinismin kannalle,
tehden historian, ja siis myöskin vallitsevat inhimilliset motiivit
mitättömiksi, pannen kaiken riippuvaksi tästä yhdestä tekijästä.
Belfort Bax, tunnettu englantilainen sosialistinen kirjailija, tuo
esiin useita sangen selviä todisteita taloudellisen determinismin
kantaa vastaan, verraten sitä esi-sokrateslaisten kreikkalaisten
filosofien kantaan, jotka pyrkivät kaiken luonnon sisällyttämään yhteen
elementtiin. Hänen muistutuksensa on niin sattuva, että lainaamme siitä
erään kohdan tässä hänen omia sanojaan käyttäen. Hän lausuu teoksessaan
"Outlooks from a New Standpoint" [Katsauksia uudelta näkökannalta.
Suom. muistutus.].
"Pyrkimys supistaa koko inhimillinen elämä yhteen ainoaan elementtiin,
uudelleenrakentaa historia taloustieteen pohjalle, jättää
huomioonottamatta sen tosiasian, että jokaisella konkreettisella
todellisuudella täytyy olla aineellinen ja muodollinen puolensa — se
on, että siinä täytyy olla vähintään kaksi läheistä elementtiä — kaikki
todellisuus abstraktisuuden vastustajana, käsittää synteesin [synteesi
— yhdistelmä]. Yritys löytää inhimillisen elämän moninaisuudesta
vain yksi tekijä, kuinka tärkeä se tekijä lieneekin, muistuttaa
esi-sokratelaisten kreikkalaisten pyrkimyksiä supistaa luonto yhteen
elementtiin, sellaiseen kuten vesi, ilma, tuli, j.n.e."
Ja edelleen: "Jonkun liikkeen muoto, olkoon se intellektuaalinen,
siveysopillinen tai taiteellinen, on yhteiskunnan aineellisten
olosuhteiden määräämä; näiltä olosuhteilta se saa muotonsa ja tyylinsä,
mutta jokainen tällainen liike on myöskin niiden psykologisten
ilmiöiden määrittelyn alainen, jotka ovat antaneet sille synnyn."
Enrico Ferri, kuuluisa Italian edustajakamarin jäsen ja rikostieteen
tutkija, näyttää hyväksyvän Baxin kannan tässä kysymyksessä. Hän
lausuu teoksessaan "Sosialismi ja uudenajan tiede" [ilmestynyt
suomeksikin]: "On täysin totta, että jokainen ilmiö, samoin kuin
jokainen moraalinen, juridinen tai poliittinen laitoskin — on
yksinkertaisesti taloudellisten tekijöitten ja niiden siirtymiskausien,
fyysisten ja historiallisten ympäristöjen tulos. Mutta luonnollisen
syysuhteellisuuden lain perusteella, joka opettaa meille, että jokainen
tekijä on aina monien yhteenliittyvien syitten seuraus, eikä ainoastaan
yhden syyn seuraus, ja että jokainen tekijä vuorostaan kääntyy syyksi
toiselle ilmiölle, on välttämätöntä lisätä ja täydentää se liian
kiinteä muoto, mikä on annettu tälle tosiasialle.
"Samalla tavalla kuin yksilön kaikki ruumiilliset piirteet ovat
tuloksia hänen orgaanisista tekijöistä (temperamentista) ja siitä
ympäristöstä missä hän elää, samalla kaikki kansan yhteiskunnalliset
piirteet ovat tuloksia (rodun) orgaanisista olosuhteista ja
ympäristöstä, sillä ne ovat määrääviä tekijöitä vissille
talousjärjestelmälle, joka on elämän aineellinen peruste."
Näitä esitettyjä ajatuksia voidaan pitää rehellisinä edustavina
näkökantoina äärimmäistä taloudellista determinismiä vastaan.
Tämä väittely on levinnyt laajalle ja sisältää paljon lukemista.
Joitakin tämän väittelyn kokonaistuloksia on äskettäin summannut
professori Seligman teoksessaan "Economic Interpretation of History"
[Historian taloudellinen tulkinta. — Suom. muistutus.]. Hänen
kirjoittamastaan näkökannasta osoittautui läheisempi sosialistisen
filosofian oppien ymmärtäminen kuin mitä me olemme yleensä tottuneet
saamaan näiltä virallisilta tiedemiehiltä, niin että näyttää kuin
Marxin työ alkaisi saada arvon yksin professorien sumuisissa
tutkimuksissaan. Professori Seligman lainaa m.m. kaksi kohtaa Engelsin
teoksista. Näillä lainauksissa nähtävästikin pyritään todistamaan ettei
Engels suinkaan pyrkinyt tulkitsemaan tätä teoriaa äärimmäisesti,
kuten sitä on tehty, ja ettei Engels hyväksy yleensä tätä äärimmäistä
tulkintatapaa.
Lainattakoon tässä nämä Engelsin lausunnot, tehdäksemme selväksi hänen
näkökantansa ja helpottaaksemme sitä selostusta, mitä Engels käsittelee
tämän kirjan loppuosassa.
Nämä lainaukset muodostavat osan siitä artikkelisarjasta, minkä Engels
kirjoitti "Sosialistiselle Akademiker" aikakauslehdelle 1890, ja ovat
seuraavat:
"Marx ja minä olemme osittain syyllisiä siihen, että nuoremmat miehet
ovat joskus antaneet enempi painoa taloudelliselle puolelle kuin mitä
se ansaitsisi. Kumotaksemme vihollistemme hyökkäyksiä oli meille
välttämätöntä painostaa sitä määräävää tekijää jonka he kielsivät, eikä
meillä ollut aina aika, paikka tai tilaisuus sopiva, tuoda esiin niitä
muita tekijöitä, jotka ovat tärkeitä tekijöitä ja vastatekijoitä."
Toisessa kirjoituksessa samassa aikakauslehdessä hän lausuu:
"Materialistisen historian käsityksen mukaan, tekijä, joka on
viimekädessä määräävä tekijä historiassa, on tuotanto ja elämän
uudestaanluominen. Tämän enempää ei Marx enkä minä ole milloinkaan
sanonut. Mutta jos kuka hyvänsä tahtoo tulkita tätä määritelmää siten,
että taloudellinen tekijä on ainoa elementti, hän vääristelee tämän
selityksen tarkoituksettomaksi, abstraktiseksi, tyhmäksi fraasiksi.
Taloudellinen elämä on peruste, mutta ylärakenteen moninaiset elementit
— luokkaristiriitain poliittiset muodot ja niiden seuraukset,
perustuslait — lailliset muodot, kuin myöskin kaikki heijastukset
näihin käytännöllisiin taisteluihin osanottajien aivoista, poliittiset,
lailliset, filosofiset teoriat, uskonnolliset näkökannat — kaikki nämä
työntävät vaikutuksensa historiallisten taistelujen kehitykseen ja
monissa tapauksissa määräävät niiden muodon."
Nyt me voimmekin jo hyvällä syyllä jättää tämän paljon riidellyn
kysymyksen, koska pitempi käsittely väittelynalaisista kysymyksistä
olisi ulkopuolella asian. Kysymys onkin itseasiassa sisällöltään
pelkästi skolastinen, sillä tuskinpa yksin äärimmäisinkään deterministi
tahtoo olettaa, että proletaarisen liikkeen puhujien ja sanomalehtien
olisi pidettävä tiukasti kiinni yksinomaan taloudellisista
väittelyistä. Mutta jos kuka hyvänsä tahtoo tutkia kysymystä laajemmin,
hän voi löytää siihen riittävästi aineistoa nyt jo suuresta ja alati
kasvavasta tätä asiaa käsittelevästä kirjallisuudesta.
Ei ole suinkaan mitään epäilystä siitä, etteikö Marxin aatteet,
jotka perustuvat historiallisen kehityksen pohjalle, ole nyt jo
vallankumouksellisentaneet historian opetusta yliopistoissa,
vaikkakin ainoastaan muutamat professorit ovat olleet kyllin
rehellisiä antaakseen hänelle krediittiä siitä. Taloudelliset tekijät
saavuttavat yhä tärkeämmän sijan historian tutkijain silmissä, mutta
todellinen tämän tosiasian keksijä yhä syrjäytetään ja hänen työnsä
tuloksia halveksitaan itsekkäisellä tekopyhyydellä, joka on eritoten
luonteenomaista englanninkieltä puhuvien maiden opistoille.
Porvarilliset kirjoittajat käsitellessään sosialismia yleensä
suvaitsevat mainita yksinkertaisesti, että Marx käytti dialektista
menettelytapaa tutkimuksissaan ja selostuksissaan. Tämä on hyvin paljon
kreikkaa tavalliselle lukijalle ja dialektiikan selostaminen sellaisena
kuin sitä käyttävät sosialistiset kirjoittajat, vaatii jonkin verran
selostusta.
Ensimmäinen osa tätä teosta onkin juuri suurmerkityksellinen siinä
suhteessa, että siinä osoitetaan mitä Marx ja Engels tarkoittivat
käyttäessään tätä termiä, ja selostaessaan arvostelunsa tästä
metoodista, verrattuna siihen millaisena sitä yleensä käytettiin heidän
päivinään, ja aina, ennen heidän aikaansa, oli käytetty filosofiassa,
historiassa ja taloustieteessä.
Vieläkin täydellisemmän ja yksityiskohtaisemman määritelmän
dialektiikasta antaa Engels, sellaisena kuin hän käyttää sitä
kuuluisassa teoksessaan, jonka hän kirjoitti Eugen Dühringille, joka
teos on nimeltään "Umwälzung der Wissenschaft" [Englanninkielellä
"Anti-Dühring", josta tulisi suomeksi "Dühringi-vastainen". — Suom.
muistutus.]. Tässä teoksessa tehdään vieläkin perinpohjaisempi ja
kärsivällinen tutkimus sosialistisen liikkeen materialistiseen
filosofiaan, sillä hänen vastustukseen näyttää vaikuttaneen ikäänkuin
kiihottimena Engelsin luonnonlahjoihin, jotka eivät varmaankaan
milloinkaan muulloin ole osoittaneet parempaa lahjakkuutta kuin
tässä teoksessa. Osa näistä väitelmistä on itseasiassa vain yleisen
ajattelukyvyn abstraktinen harjoitus, josta on jätetty pois väittelyn
syvimmät kohdat, on painettu nimellä "Sosialismin kehitys haaveesta
tieteeksi" (Ilmestynyt suomeksikin). Lainattakoon siitä tähän seuraavat
kohdat, jotka on julaistu "kansalle" v. 1892:
"Me myöskin huomaamme tutkiessamme, että kaksi sellaista vastakkaista
napaa, kuten positiivinen ja negatiivinen, ovat yhtä erottamattomia
kuin ne ovat vastakkaisiakin toisilleen, ja huolimatta niiden
vastakohtaisuudesta, ne yhteisesti tuntevat vetovoimaa toisiinsa;
ja samalla tavalla me löydämme syyn ja seurauksen käsitteet, joiden
voimat ovat olemassa ainoastaan silloin kun ne sovitetaan johonkin
yksityistapaukseen, mutta jotka, niin pian kuin me käsittelemme tätä
tapausta maailmankaikkeuden kanssa, liittyvät toinen toisiinsa ja
katoavat tämän kaikkeuden toiminnan ja vastatoiminnan yhteydessä, missä
syy ja seuraus jatkuvasti vaihtavat paikkoja — se mikä on seuraus nyt
ja tässä, muuttuu silloin ja tuolla syyksi ja päinvastoin.
"Ei yksikään näistä ajattelumetodeista sovellu metafyysillisen
filosofian ajatusmeininkiin. Dialektiikoille sen sijaan, jotka
ottavat tutkimuksensa kohteissa ja mielikuvituksissaan ennen kaikkea
kaikki niiden yhteydet, järjestyksen, liikunnan, nousun ja laskun,
on edellämainitut kehitysvaiheet yhtä monta todistajaa heidän
metoodinsa edistymisessä. Luonto valmistaa todistuksia dialektiikalle,
ja meidän täytyy tunnustaa, että uuden ajan tiede on lahjoittanut
runsaasti ja päivittäin kasvavan määrän aineistoa, jonka kautta on
tullut todistettua, että viimekädessä luonto kulkee dialektista eikä
metafyysillistä metodia noudattaen, että se ei kulje jatkuvasti samaa
rataa, vaan kulkee todellisen historiallisen kehityksen tietä."
Kirkup teoksessaan "Sosialismin historia", lausuu Marxin käyttämästä
dialektisesta tutkimusmetodeista seuraavaa: "Marxin järjestelmässä
merkitsee dialektiikka sitä, että tämän tutkimuksen kautta
on löydettävä jokaisen renkaan yhteys toinen toisensa kanssa
historiallisen kehityksen prosessissa, Marxin järjestelmä tutkii
miten yhteiskunnallisessa kehityksessä toinen aste seuraa toista,
se osoittaa etteivät tapahtumat eikä muodot inhimillisessä elämässä
ja historiassa ole paikallaan pysyviä, vaan alituisesti muuttuvia
ilmauksia liikkuvasta ja rauhattomasta todellisuudesta, jonka eteenpäin
vaelluksen tieteen velvollisuus on paljastaa."
_Austin Lewis_.
TEKIJÄN JOHDANTO.
Teoksessa "Critique of Political Economy" (Poliittisen taloustieteen
arvostelua), julkaistu Berliinissä 1859, Marx selosti miten me
kaksi, 1845 Brysselissä, aijoimme työskennellä yhdessä näkökantaimme
selostamiseksi — se on, selostaa historian materialistinen
filosofia sellaisena kuin sen on Marx kehittänyt, vastakohtana
Saksan ideologiselle filosofialle, ja verrata sitä meidän nykyiseen
filosofiseen tietoisuuteemme. Tämä suunnitelma toteutettiin
alkuperäisen hegeliläisen filosofian kritiikillä. Käsikirjoitus,
käsittäen kaksi suurta kirjaa, odotti kauan Westphaliassa, jossa
se piti kustannettaman, kunnes me lopulta saimme tiedon, että
muuttuneitten olosuhteitten takia ei sitä voidakaan kustantaa. Me
lykkäsimme käsikirjoituksen julkaisemisen epämääräiseen aikaan, sitäkin
mieluummin, koska me olimme saavuttaneet päätarkoituksemme, nimittäin
tulleet ymmärtämään asemamme.
Tästä ajasta on kulunut yli neljäkymmentä vuotta, ja Marx on kuollut,
ilman että meillä kummallakaan olisi ollut tilaisuutta ottaa jälleen
esille näitä vastakohtia. Mitä tulee meidän suhteeseemme Hegeliin,
olemme me sen selostaneet silloin tällöin tarpeen mukaan, mutta ei
milloinkaan kokonaisuudessaan. Me emme ole myöskään milloinkaan
käsitelleet Feuerbachin filosofiaa, joka muodostaa väliasteen Hegelin
ja meidän filosofiamme välillä.
Samalla aikaa on kuitenkin Marxin filosofia löytänyt ihailijoita
Saksan ja Euroopankin rajojen ulkopuolella, ja yleensä kaikkia
maailman sivistyskieliä puhuvien keskuudessa. Toiseltapuolen klassinen
saksalainen filosofia on uudestisyntynyt ulkomailla, eritoten
Englannissa ja Skandinavian maissa, ja yksin Saksassakin siihen
näyttää sekoittuneen jotain uutuuden viehätystä, joka sitten pulppuaa
yliopistoista filosofian nimellä.
Nämä olosuhteet ja seikat huomioon ottaen, lyhyt, eheä selostus
meidän suhteestamme hegeliläiseen filosofiaan, meidän etenemisemme
ja poikkeamisemme siitä, näyttää minusta enempi ja enempi tarpeen
vaatimalta. Ja samanlainen selostus Feuerbachin filosofiasta, joka
enempi kuin kukaan Hegelin jälkeläisistä filosofeista, sai meidät
valtaansa meidän nuoruuden innostuksemme aikana, mutta joka nyt
esiintyy minulle sietämättömänä kunniavelkana. Minä myöskin käytän
tilaisuutta hyväkseni sitäkin suuremmalla syyllä, koska "Neue Zeitin"
[Saksassa siihen aikaan hyvin tunnettu sosialistinen aikakauslehti,
jonka toimittajana Karl Kautsky oli kauan aikaa. — Suom. muistutus.]
toimittaja on pyytänyt minun kritiseeraamaan Starcken teosta
Feuerbachista. Minun kritiikkini julkaistiin edellämainitun julkaisun
1886 vuoden numeroissa, joka nyt ilmestyy tämän teoksen muodossa
tarkistettuna.
Ennen kuin lähetin tämän käsikirjoituksen painoon, minä etsin käsiini
ja tarkastin vanhan käsikirjoitukseni, vuosilta 1845—6. Se osa siitä,
mikä koskettaa Feuerbachia ei ollut täydellinen. Se osa mikä oli
valmis, käsitteli historian materialistisen katsantokannan selostuksen,
ja se on omiaan osoittamaan kuinka epätäydellinen meidän tietoisuutemme
siihen aikaan oli taloudellisesta historiasta. Siinä ei kritiseerata
Feuerbachin teoriaa. Näin ollen se ei täyttänyt tarkoitustaan.
Toiseltapuolen minä olen löytänyt Marxin vanhojen käsikirjoitusten
joukosta yksitoista kohtaa, joissa käsitellään Feuerbachin filosofiaa,
jotka julaistaan tämän teoksen lopussa lisäyksenä. Nämä ovat vain
hätäisiä muistiinpanoja, jotka eivät ole aiottu julkaisemista varten,
mutta ne ovat silti sangen arvokkaita, koska ne käsittävät uuden
filosofian siemeniä.
_Friedrich Engels_.
Lontoossa, helmikuun 21 p., 1888.
FEUERBACH.
I.
Käsittelymme alaisena oleva teos siirtää meidät aikaan, joka on
miespolven takanamme, mutta joka on yhtä vieras Saksan nykyiselle
polvelle kuin jos siitä olisi kulunut vuosisata. Ja kuitenkin se oli
Saksan 1848 vuoden vallankumoukseen valmistumisaika, ja kaikki mitä on
tapahtunut meille sitten on ainoastaan 1848 aikakauden jatkumista, se
on vallankumouksen testamentin viimeisen tahdon täyttämistä.
Juuri samalla tavalla kuten Ranskassa kahdeksannellatoista
vuosisadalla, samoin Saksassa yhdeksännellätoista vuosisadalla,
pyrkii vallankumouksellisen filosofian käsitteet murskaamaan
olevat poliittiset laitokset. Mutta kuinka suuresti eroavana nämä
kaksi ilmeneekään! Ranskassa jouduttiin avonaiseen taisteluun
kaikkien tunnustettujen tieteiden, kirkon ja valtion kanssa,
vallankumouksellisten kirjoitukset julkaistiin maan rajojen
ulkopuolella Hollannissa tai Englannissa, ja vallankumoukselliset
itse usein joutuivat Bastiljin vankilaan. Saksalaiset päinvastoin
olivat professoreja, valtion nimittämiä nuorison opettajia; heidän
kirjoituksensa, tunnustetut oppikirjansa ja heidän määrätty
järjestelmänsä maailmankaikkeudellisesta kehityksestä — hegeliläisyys
— nousi ja sai tunnustuksen kuin jos se olisi ollut preussilaisen
hallituksen rojaalinen filosofia. Ja voiko vallankumous kätkeä itsensä
näiden professorien vaikeasti tajuttavien pedagogisten opetuksien ja
heidän väsyttävän pitkämielisyytensä taakse? Eivätkö juuri ne henkilöt,
joita pidettiin vallankumouksen johtajina, vapaamielisinä, olleet
ajatuksia muuntavan filosofian katkerimpia vihollisia? Mutta se mitä
eivät hallitusherrat eikä vapaamieliset kyenneet näkemään, sen näki
ainakin yksi mies, ja tämä mies oli Heinrich Heine.
Ottakaamme esimerkki. Ei mikään filosofien lausunto ole siinä määrin
aiheuttanut kiitoksia ahdasmielisten hallitusten taholta ja toiselta
puolen kiukkua yhtä ahdasmielisten vapaamielisten taholta kuin Hegelin
kuuluisa lausunto: "Kaikki mikä on todellista on järjellistä ja kaikki
mikä on järjellistä on todellista".
Tämä oli ehdottomasti kaiken olemassaolevan siunaamista, se
oli filosofinen siunaus despotismille, poliisihallitukselle,
luokkaoikeudelle ja sensuurille. Niinpä Friedrich Wilhelm III ja hänen
alamaisensa varsin hyvin ymmärsivätkin sen; mutta, Hegelin mukaan, ei
sentään kaikki ilman poikkeusta, mitä oli olemassa, ollut todellista.
Nimitys todellisuus kuuluu vain sille mikä on samalla välttämätön.
Joku hallituksellinen säädös tai toimenpide — Hegel itse mainitsee
esimerkkinä vissinlaisen "verotuslain" — ei hänen mielestään ole
todellinen, jos siltä puuttuu muita kelpoisuusehtoja. Mutta mikä on
välttämätön, on loppukädessä myöskin todellinen, ja sovellutettuna
preussilaiseen hallitukseen, Hegelin oppi, niinmuodoin ainoastaan
merkitsee, että se on järjellinen niin kauan kuin se on välttämätön,
ja jos se näyttää meistä sietämättömältä, mutta siitä huolimatta
sen olemassaolo yhä jatkuu, niin hallituksen varjopuolet löytävät
oikeutensa selityksellä, että se johtuu sen alamaisten varjopuolista.
Preussilaisilla niinmuodoin oli siihen aikaan sellainen hallitus kuin
ansaitsivatkin.
Mutta todellisuus ei ollut Hegelin mukaan suinkaan ominaisuus,
joka olisi kuulunut vissille poliittiselle tai yhteiskunnalliselle
olotilalle kaikissa tapauksissa ja kaikkina aikoina. Päinvastoin.
Rooman tasavalta oli todellinen, mutta Rooman keisarikunta, joka
otti sen paikan, oli myöskin todellinen. Ranskan monarkia taas oli
tullut epätodelliseksi v. 1789, se on, se oli menettänyt kaiken
tarpeellisuutensa ja oli niin ollen kaikkea järjellisyyttä vastaan
siinä määrin, että se murskasi itsensä Suuressa Vallankumouksessa,
josta Hegel aina puhuu suurella innostuksella. Tässä siis, monarkia oli
epätodellinen ja vallankumous todellinen. Niinpä kehityksen kulussa
kaikki aikaisempi todellisuus tulee epätodellisuudeksi, menettämällä
välttämättömyytensä, järjellisyytensä; kuolevan todellisuuden sijalle
tulee elinvoimainen uusi todellisuus, se tulee rauhallisesti silloin
jos vanha on kylliksi järkevä astuakseen kuolemaan ilman taistelua,
mutta väkivaltaisesti silloin kun se on pakotettu taistelemaan tätä
välttämättömyyttä vastaan. Näin hegeliläinen selitys hegeliläisen
dialektiikan kautta kääntyy itsensä vastaiseksi — kaikki se mikä on
todellista inhimillisen historian kehityksessä, käy ajan vaihteissa
epäjärjelliseksi ja on niinmuodoin pyrkimykseltään järjetön, ja on
heti alkujaan perinyt viisauden puutteen, kun taas kaikki se, mikä on
järjellistä ihmisten mielissä, on tuleva todelliseksi, kuinka suuressa
määrin hyvänsä se mahdollisesti onkin vastakkainen vallitseville
olosuhteille. Väite kaiken todellisen järkiperäisyydestä kumoaa itse
itsensä, hegeliläisen ajatustavan mukaan hänen toisessa väitteessään
"Kaikki mikä kykenee seisomaan, on ainoastaan siinä määrin arvokas,
että sen täytyy luhistua".
Mutta juuri tässä lepääkin hegeliläisen filosofian merkitys ja sen
vallankumouksellinen luonne (johon meidän täytyy tässä kiinnittää
huomiomme, koska siihen päättyy sitten Kantin saavutettu edistys),
sillä siinä kerta kaikkiaan annetaan siunaus inhimillisen järjen
ja toiminnan tuloksille. Totuus, jonka tunnustaminen on filosofian
tehtävä, ei enään ole valmiiksi kerätty väitössarja, jonka kerran joku
viisas oppinut on löytänyt; totuus on nyt löydettävissä tietoisuuden
itsensä kehityksessä, pitkän historiallisen kehityksen oppineisuudessa,
joka kiipeää alhaalta aina yhäti ylempiä korkeuksia kohti, milloinkaan
saavuttamatta n.k. absoluuttisen totuuden huippukohtaa, josta se ei
voisi edetä edemmäksi, josta se ei voisi enään katsoa eteenpäin,
paitsi ainoastaan ristiä kätensä rinnoilleen ja ihmetellä sitä
absoluuttista totuutta mikä on jo saavutettu. Ja juuri samalla tavalla
kuin on laita filosofian huippukohdan saavuttamisen kanssa, sama
pitää paikkansa kaikkeen muuhunkin tietoisuuteen nähden, yksinpä
käytännöllisen liike-elämänkin tietojen suhteen. Ja juuri yhtä vähän
kuin tietoisuus, voi historiakaan löytää ihanteellista inhimillisyyden
olotilaa, täydellistä yhteiskuntaa, täydellistä valtiota; nämä ovat
seikkoja, jotka voivat olla olemassa ainoastaan mielikuvituksissa;
päinvastoin kaikki toisiaan seuraavat historialliset olosuhteet ovat
ainoastaan korpivaellusta inhimillisen yhteiskunnan loppumattomassa
kehityksellisessä prosessissa, joka pyrkii alhaalta yhä ylhäisempiin
muotoihin. Jokainen askel on välttämätön ja hyödyllinen aikanaan ja
niissä olosuhteissa joista ne saavat alkunsa, mutta nämä askeleet
tulevat heikoiksi ja epäoikeudellisiksi uusissa ja korkeimmissa
olosuhteissa, jotka kehittyvät vähitellen kunkin aikakauden omassa
kohdassa; vanhojen olosuhteiden ja muotojen täytyy väistyä uusien
korkeimpien muotojen tieltä, jotka taas vuorostaan rappeutuvat ja
häviävät. Samoin kuin porvaristo suuremman teollisuuden, kilpailun
ja mailman markkinain valtaamisen kautta murskasi kauan seisoneet
ja suuresti kunnioitetut vanhat laitokset, samoin tämä dialektinen
filosofia murskasi kaikki teoriat absoluuttisesta totuudesta ja sen
kanssa sopusointuisasta absoluuttisesta inhimillisyydestä. Näin
ollen ei mitään lopullista, absoluuttista tai pyhää ole olemassa,
kaikki kätkee itseensä säälimättömän kuolevaisuuden, eikä mikään voi
säilyä olemassaolossa sen edessä, paitsi taukoamaton olemassaoloon
tulemis- ja katoamiskehitys, herkeämätön siirtyminen alhaisemmista
muodoista korkeimpiin, josta ajattelijan aivostokin on vain pelkkä
heijastus. Totuudella on kuitenkin vanhoillinen puolensakin, se ottaa
huomioon tietoisuuden ja yhteiskunnan soveltuvaisuuden visseissä
olosuhteissa aikaan ja oloihin nähden, mutta ainoastaan tässä mielessä
se on vanhoillinen. Tämä filosofisen näkökannan vanhoillisuus
on suhteellinen, kun taas sen vallankumouksellinen luonne on
absoluuttinen, ainoa absoluuttinen jonka olemassaolon se sallii.
Meidän ei tässä kohdin tarvitse asettaa kyseenalaiseksi onko tämä
filosofia läpeensä yhtäpitävä sen luonnollisen tieteen nykyiseen
asemaan nähden, joka ennustaa maapallon ja sen asujaimiston häviämistä,
joka on ilmeisen varma asia; joka niinmuodoin ottaa huomioon myöskin
sen tosiasian, että inhimillisessä historiassa on ei ainoastaan kasvava
ja elävä osa, vaan myöskin häviävä osa. Me olemme kuitenkin vielä
huomattavan kaukana käännekohdasta, missä yhteiskunnan historia alkaa
laskukautensa, joten emme voi odottaakaan, että hegeliläinen filosofia
takertuisi kysymykseen, jota ei tiede vielä silloin ollut asettanut
päiväjärjestykseen.