Tarina vainotusta tytöstä.
"Oh, kuulkaa, Bonnie, -- Bonnie Connaught! Priscilla! Odottakaa
hetkinen", huusi eräs tyttö heidän kävellessään kotiinpäin eräänä
iltapäivänä. He kääntyivät ja odottivat kunnes Bonnien nuori
serkku, Mildred Connaught, oli saavuttanut heidät. Hän tarttui
kiihkeästi heidän käsivarteensa ja katsahti samassa taakseen niinkuin
rikollinen, jota ajetaan takaa.
"Kerron teille jotain", huohotti hän. "Tulkaa tänne, missä meitä ei
kukaan näe"; ja hän pujahti polun vieressä kasvavan pensaikon sisään.
Priscilla ja Bonnie seurasivat hänen jälestään.
"No, Mildred, mikä on hätänä?" kysyi Bonnie hiljaa.
Mildred alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, vaikka siellä ei
näkynyt ainoatakaan sielua ainakaan sadan yardin päässä. "Minua
vainotaan", sanoi hän juhlallisesti.
"Vainotaan!" huudahti Bonnie pelästyneenä. "Oletko sinä hullu,
lapsukainen? Sinähän käyttäydyt kuin pikku pojat, jotka ovat lukeneet
salapoliisijuttuja."
"Kuulkaa, tytöt. Te ette saa kertoa ainoallekaan ihmiselle, sillä se
on suuri salaisuus. Me menemme istuttamaan luokka-puuta tänä iltana
ja minä olen juhlamenojen johtaja. Kaikki on valmista -- puvut ovat
kunnossa ja suunnitelmat tehty, niin että luokka voi lähteä paikalle
kenenkään huomaamatta. 'Nahkiaisilla' ei ole aavistustakaan, että se
tapahtuu tänä iltana. Mutta he ovat saaneet selville, että minä olen
komitean puheenjohtaja ja -- Mildredin silmät lensivät kiihoituksesta
selälleen, -- he ovat seuranneet minun jälkiäni kokonaisen viikon.
He ovat asettaneet tyttöjä pitämään minua silmällä, enkä minä voi
liikahtaa askeltakaan, ilman ettei joku olisi heti kintereilläni. Kun
minä menin tilaamaan jäätelöä, niin heti oli yksi heistä jälessäni
ja minun piti tekeytyä tulleeni noutamaan sodavettä. Minun on
täytynyt antaa muiden komitean jäsenten tehdä kaikki valmistukset,
sillä minä olen pelännyt, että he saisivat selville ajan, jolloin me
lähdemme. Se oli alussa hullunkurista, mutta nyt minä olen tullut
hermostuneeksi. On hirveää ajatella olevansa vainottu koko ajan.
Minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt murhan ja vähänväliä katsahdan
taakseni kuten -- kuten Macbeth."
"Se on kauheaa", sanoi Bonnie. "Minä vapisen aina luihin ja ytimiin
asti ajatellessani, millaisen vaaran alaiseksi yksi minun perheeni
jäsenistä uskaltautuu luokkansa tähden."
"Ei teidän tarvitse nauraa", sanoi Mildred. "Se on vakava asia. Jos
nuo 'nahkiaiset' tulevat meidän istutusjuhlallisuuksiimme, niin kyllä
heillä siitä sitten puhetta riittää. Mutta onneksi he eivät voikaan
tulla", lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "Heillä on silloin muuta
tekemistä. Me valitsimme tämän illan sen vuoksi, että tänään luennoi
Muinaistieteellisessä yhdistyksessä eräs henkilö, joka on toimittanut
kaivaustöitä Roomassa. 'Nahkiaisia' on kehoitettu menemään kuulemaan
häntä latinan opintojensa vuoksi. Ajatelkaahan, miltä heistä mahtaa
tuntua ollessaan teljettyinä luentosaliin ja kuullessaan meidän
kirkuvan ulkopuolella!"
Priscilla ja Bonnie hymyilivät keskenään muistaessaan omat
puunistutusjuhlallisuutensa, kun "nahkiaiset" eivät olleet sisään
teljettyinä.
"Mutta pulma on siinä", jatkoi Mildred, "että minulle on tärkeämpää
kuin kenellekään muulle mennä sinne, sillä minun on kaivettava
kuoppa, -- oikeastaan Peters sen kaivaa, minun on vain otettava
ensimäinen lapiollinen, -- mutta minä en voi päästä sinne tuon
kirotun vakoilijan vuoksi. Niin pian kuin hän huomaa minussa jotain
epäilyttävää, juoksee hän varoittamaan luokkaansa."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Bonnie, "mutta mitä minulla ja Priscillalla
on sen kanssa tekemistä?"
"No niin", sanoi Mildred, "te olette molemmat jokseenkin suuria, ja
te olette meidän sisarluokkamme, ja senvuoksi teidän pitää auttaa
meitä."
"Tietysti", myönsi Bonnie; "mutta millä tavalla?"
"No niin, minun suunnitelmani on tämä. Jos te nyt menisitte järvelle
päin ja sieltä kappelin taakse ja sitten kuljeskelisitte huomaamatta
puiden lomassa, niin minä tulisin samaa tietä vähän myöhemmin, ja
sitten kun tuo vakoilija tulee minun perässäni, niin te voisitte
siepata hänet kiinni ja --"
"Tyrkätäkö hänet järveen?" kysyi Bonnie.
"Ei, luonnollisesti ei niin. Eihän tarvitse käyttää väkivaltaa.
Ainoastaan kohteliaasti pidättää hänet kunnes kuulette meidän
kirkuvan -- ja sitten päästää hänet vapaaksi."
Bonnie naurahti. Tämä ohjelma tuntui hänestä huvittavalta. "Minusta
siinä ei ole mitään sopimatonta, jos pidättää 'nahkiaisen', joka
pistää nenänsä sinne, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Mitä
sinä siihen sanot, Pris?"
"Eihän se ole juuri mikään sunnuntaikouluretkeily", tunnusti
Priscilla, "enkä minä ymmärrä, miksi meille ei olisi yhtä laillista
kuin heille näytellä salapoliisia."
"Ehdottomasti", sanoi Bonnie. "Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä
tohtori Watson ratkaisemassa 'Vainotun tytön salaisuutta'."
"Te olette pelastaneet minun henkeni", sanoi Mildred tunteellisesti.
"Älkää unohtako. Aivan kappelin takana, järven puolella." Hän
kurkisti varovasti oksien lomitse. "Näettekö kenenkään tähystelevän?
Luulen, että voin lähteä huomaamatta. Näkemiin"; ja hän juoksi
tiehensä kuin takaa-ajettu otus.
Bonnie katsahti hänen jälkeensä ja naurahti. "Nuoruus on suloinen
aika, vaikka vähän juonikas", sanoi hän; sitten läksivät he molemmat
kotiinpäin.
He tapasivat Pattyn sanakirjoihin ja kielioppeihin syventyneenä ja
vasta monien vastalauseiden jälkeen salli hän keskeyttää itsensä
kuullakseen kertomuksen heidän suunnitellusta seikkailustaan.
"Te pikkulapset!" huudahti hän. "Ettekö te ole vielä tulleet
sen viisaammiksi? Eikö teistä tunnu vähän sopimattomalta
yläluokkalaisille kiusata 'nahkiaisia?'"
"Emme me heitä kiusaa", väitti Bonnie vastaan; "me opetamme heille
hyviä tapoja. Minun velvollisuuteni on suojella pientä serkkuani."
"Sinä voit tulla mukaamme ja auttaa meitä", sanoi Priscilla
ystävällisesti.
"Paljon kiitoksia", sanoi Patty ylpeästi. "Minulla ei ole
aikaa leikkiä lasten kanssa. Cathy Fair ja minä aiomme kääntää
muinaisenglantia tänä iltana."
Samana iltana kun Patty seisoi kappelin oven ulkopuolella odottaen
Cathyä ilmestyväksi, tuli sieltä ulos latinan professori erään
vieraan kanssa.
"Oh, neiti Wyatt!" huudahti professori iloisesti huomatessaan
hänet, "Tahdon esittää teidät neiti Hendersson'ille. -- Hän on
meidän entisiä oppilaitamme ja tulee luennoimaan tänä iltana
Muinaistieteellisessä yhdistyksessä. Hän ei ole ollut täällä moneen
vuoteen ja haluaisi nähdä meidän uusia rakennuksiamme. Onko Teillä
aikaa olla hiukan hänen oppaanaan ennenkun luento alkaa?"
Patty kumarsi ja mutisi, että se oli suuri nautinto hänelle,
ja heitti tuskallisen katseen Cathyyn lähtiessään seuraamaan
luennoitsijaa. Hän kertoi hänelle kaiken mitä tiesi eri rakennuksista
ja neiti Henderson tuon tuostakin päästi hämmästyksen huudahduksia.
-- Hän oli jokseenkin nuori ja herkkätunteinen filosofian
tohtoriksi ja arkeologiksi, päätteli Patty itsekseen ja mietiskeli
epätoivoissaan, miten voisi vapautua hänestä päästäkseen takaisin
Cathyn luo jatkamaan muinaisenglannin tutkimista.
He kiersivät erään pienen kukkulan ympäri ja neiti Henderson huudahti
ihastuksissaan: "Siellähän se on järvikin, aivan samoin kuin
ennenkin!"
Patty tukahutti halunsa huomauttaa hänelle, että järvien oli tapana
jäädä sinne, missä ne tavallisesti olivat, ja kysyi kohteliaasti,
halusiko neiti Henderson tehdä pienen souteluretken.
Neiti Henderson sanoi, että se olisi erittäin hauskaa, mutta hän oli
unohtanut kellonsa ja pelkäsi, ettei olisi enää siihen aikaa.
Patty katseli ympärilleen löytääkseen jotain hauskaa
keskustelunaihetta ja huomasi Mildred Connaughtin maleksivan järvelle
päin. Hän oli kokonaan unohtanut Sherlock Holmes-seikkailun ja hän
sai äkkiä loistavan ajatuksen. Hän epäröi kuitenkin hetkisen, mutta
luennoitsijan seuraava huomautus kääntyi tämän omaksi vahingoksi. Hän
nimittäin sanoi tuntevansa itsensä vieraaksi ja haluavansa tutustua
oppilaihin heidän jokapäiväisessä elämässään.
"Olisi sääli olla tekemättä hänen mielikseen, kun se käy niin
helposti päinsä", ajatteli Patty itsekseen; ja hän lisäsi ääneen:
"olen varma, että me ehdimme tehdä pienen souteluretken, neiti
Henderson. Jos Te kävelette eteenpäin, niin minä juoksen hakemassa
kelloni; se ei kestä minuuttiakaan."
"Siitä on Teille aivan liian paljon vaivaa", vastusteli neiti
Henderson.
"Ei ollenkaan", sanoi Patty ystävällisesti. "Minä tulen suoraan
oikotietä ja tapaan Teidät pienen kesämajan luona, missä venheetkin
ovat. Se on aivan tämän polun päässä, joten te ette voi mitenkään
eksyä. Seuratkaa vain tuota tyttöä, joka menee tuolla"; ja hän lähti
juoksemaan.
Luennoitsija katseli hetkisen epäröiden hänen peräänsä ja lähti
sitten tytön jälkeen, joka katsahti taakseen ja kiiruhti askeleitaan.
Alkoi olla jo jokseenkin pimeää puiden suojassa ja luennoitsija
koetti myöskin jouduttaa kulkuaan, ettei kadottaisi tyttöä
näkyvistään; mutta tämä kääntyikin aivan odottamatta jossain tien
mutkassa ja hävisi, ja samassa ilmestyi polulle kaksi outoa tyttöä,
aivan kuin olisivat pudonneet siihen puiden latvasta.
"Hyvää iltaa", sanoivat he iloisesti. "Oletteko kävelyllä?"
Luennoitsija hypähti taaksepäin ja häneltä pääsi hämmästyksen
huudahdus; mutta niin pian kuin hän taas tointui, vastasi hän
kohteliaasti, että hän oli lähtenyt katselemaan ympäristöä.
"Ehkä tahtoisitte kävellä meidän kanssamme?" kysyivät he.
"Kiitoksia; te olette kovin ystävällisiä, mutta minä olen luvannut
mennä soutelemaan erään oppilaan kanssa."
Priscilla ja Bonnie vaihtoivat salavihkaa silmäyksiä. He olivat
nähtävästi saaneet kynsiinsä epäillyn vakoojan.
"Oh, eihän toki; nyt on liian myöhä mennä soutelemaan. Te voitte
sairastua malariaan", sanoi Priscilla. "Tulkaa kanssamme istumaan
aidalle ja ihailemaan tähtiä; nyt on niin ihana yö."
Luennoitsija heitti pelästyneen katseen aidalle, jonka ylin kaide
näytti tavattoman kapealta. "Olette kovin ystävällisiä", änkytti hän,
"mutta minä en todellakaan voi jäädä. Tyttö odottaa minua."
"Kuka se tyttö on?" kysyivät he.
"En muista hänen nimeänsä."
"Mildred Connaught?" kysyi Bonnie.
"Ei; En luule että se on hän, mutta en voi varmuudella sanoa. Olen
juuri tavannut hänet."
Neiti Henderson tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen aikanaan
eivät oppilaat olleet pitäneet tapanaan väijyä vieraita ja pyytää
heitä kanssaan kävelemään ja istumaan aidalle.
"Ah, jääkää meidän luoksemme", sanoi Bonnie laskien kätensä hänen
käsivarrelleen. "Meillä on ikävä yksinämme ja haluamme jonkun, jolle
voimme puhua -- kerromme Teille salaisuuden, jos jäätte."
"Olen pahoillani", mutisi neiti Henderson hämmentyneenä, "mutta --"
"Kerromme Teille salaisuuden joka tapauksessa", sanoi Bonnie,
"ja olen varma, että se huvittaa Teitä. Tytöillä on tänä iltana
puunistutus-juhlallisuutensa!"
"Ja tehän tiedätte", tarttui Priscilla puheeseen, "että myöskin
'nahkiaisten' pitäisi olla niissä mukana -- huolimatta siitä, ettei
heitä ole kutsuttukaan. Mutta missä luulette 'nahkiaisten' olevan
tänään? He ovat kuulemassa mitättömän vähäpätöistä luentoa Rooman
foorumista."
"Ja vaikka emme tahdo näyttää tunkeilevilta", lisäsi Bonnie, "niin
haluamme todellakin pitää Teidät seurassamme niin kauan kuin luento
on ohi."
"Niin kauvan kuin luento on ohi! Mutta minähän olen luennoitsija",
huohotti neiti Henderson.
"Olen onnellinen tavatessani teidät", sanoi Bonnie kumartaen.
"Kenties Te ette tunne meitä. Minä olen herra Sherlock Holmes ja tämä
on minun ystäväni tohtori Watson."
Tri Watson kumarsi ja huomautti, että se oli odottamaton ilo. Hän oli
usein kuullut puhuttavan kuuluisasta luennoitsijasta, mutta ei ollut
koskaan toivonut tapaavansa häntä.
Neiti Henderson, joka ei ollut erittäin perehtynyt uudempaan
kirjallisuuteen, näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen. Ja
hänen päähänsä iski äkkiä ajatus, että siellä täytyi olla jossain
aivan lähellä hullujen parantola.
"Me emme tahdo panna Teitä käsirautoihin", sanoi Bonnie
jalomielisesti, "jos tulette kanssamme mielisuosiolla."
Innokkaista vastaväitteistään huolimatta, että hän oli luennoitsija,
huomasi neiti Henderson ennen pitkää istuvansa aidalla molempien
tyttöjen välissä, jotka pitelivät häntä käsivarresta ja hänelle
selvisi, että hän oli saanut nähdä todellista kouluelämää enemmän
kuin olisi halunnutkaan.
"Mitä on kello?" kysyi hän huolestuneena.
"Kymmenen minuuttia yli kahdeksan on minun kelloni, mutta minä
luulen, että se on hiukan jälellä", sanoi Bonnie.
"Pelkään pahoin, että Te myöhästytte luennoltanne", sanoi Priscilla.
"Olisi sääli antaa sen mennä noin vaan. Mutta jos pitäisitte sen
tässä meille."
"Niin, tehkää se", pyysi Bonnie. "Minä olen niin hurjasti ihastunut
Rooman foorumiin."
Luennoitsija säilytti arvokkaan hiljaisuuden, jota häiritsi
vain toisinaan sammakkojen kurnutus ja molempien salapoliisien
satunnaiset huomautukset. Hän oli jo menettänyt kaiken toivonsa
nähdä koskaan Muinaistieteellistä yhdistystä ja alistui filosofin
tyyneydellä istumaan vaikka koko yön aidalla, kun aivan odottamatta
kajahti ilmoille jostakin vähän etempää voitonlaulu sekaantuen
hurraa-huutoihin ja epäselvään kirkunaan.
Heti ensimäiset säveleet kuultuaan Bonnie ja Priscilla hyppäsivät
alas aidalta ja vetivät luennoitsijan mukanaan ja tarttuen molemmin
puolin hänen käsivarsiinsa läksivät juoksemaan ääntä kohti. "Tulkaa
mukaan katsomaan leikkiä", nauroivat he. "Te olette sydämellisesti
tervetullut, se ei ole enää salaisuus." Ja huolimatta yhä
uusiintuvista selityksistään, että hän mieluummin käveli, ei neiti
Hendersonin auttanut muuta kuin juosta minkä käpälästä läksi siihen
suuntaan, mistä ääni kuului.
Äkkiä ilmestyi päitä makuuhuoneiden akkunoitiin, ovet paukkuivat
ja tyttöjä tuli juosten kaikilta suunnilta huutaen: "Nyt niillä on
puuseremoniansa!" "Missä ovat nahkiaiset?" "Miksi he eivät mene
sinne?"
Pian kokoontui joukko puiden suojaan ja katseli näytelmää suurella
mielenkiinnolla. Laajassa ympyrässä liehui värillisiä lyhtyjä
vienossa tuulessa ja piirin keskellä valkopukuiset tytöt liikehtivät
juhlallisen laulun tahdissa hennon puun ympärillä.
"Eikö se ole kaunista? Ettekö ole iloinen, että toimme Teidät tänne?"
kysyi Bonnie, kun he tunkeutuivat joukon läpi.
Luennoitsija ei vastannut mitään, sillä hän huomasi samassa latinan
professorin, joka riensi heitä kohden.
"Neiti Henderson! Minä pelkäsin teidän eksyneen. Kello on kohta puoli
yhdeksän. Kuulijakunta odottaa kärsimättömänä."
Luennoitsija oli hetkisen vaiti tutkien vangitsijainsa kasvonilmeitä,
jotka tämän odottamattoman käänteen johdosta näyttivät
hämmästyneiltä, Bonnien ja Priscillan katsellessa sanattomina
toisiaan lähti neiti Henderson latinan professorin saattamana
kuulijakuntansa jätteiden luokse ja samassa ilmestyi siihen Pattykin.
"Hyvää iltaa, hra Sherlock Holmes ja tri Watson. Oletteko ratkaisseet
salaisuutenne?" kysyi hän makeasti.
Priscilla käänsi hänet valoa kohden ja tutki hänen kasvojaan.
Patty hymyili vastaukseksi, silmissään viattomuuden ilme, joka ei
ollut Priscillalle tuntematon.
"Sinä pikku veijari", huudahti hän ravistaen Pattya käsivarresta.
"Jos sinä muistat" sanoi Patty irroittaen hänen kätensä
käsivarrestaan, "niin minä sanoin kerran, että Lick'in
observatorio on Dublinissa Irlannissa. Se oli luonnollisesti hyvin
hullunkurinen erehdys, mutta minä tiedän muita, jotka ovat vieläkin
hullunkurisempia."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Bonnie.
"Minä tarkoitan", sanoi Patty, "että minä toivon, ettet enää koskaan
mainitse minulle Lickin observatoriota."