Patty ja piispa.
Kellot soivat sunnuntain aamujumalanpalvelukseen ja Patty laski
huoaten kirjan kädestään ja meni seisomaan avonaisen akkunan ääreen.
Ulkomaailma oli kimmeltävän viheriä ja keltainen ja ilma oli täynnä
orvokkien ja tuoreen maan tuoksua.
"Patty", huusi Priscilla makuuhuoneestaan, "saat pitää kiirettä,
jos tahdot, että panen kiinni pukusi. Minun pitää mennä laulamaan
kuorossa."
Patty kääntyi ympäri ja alkoi hitaasti irroittaa kauluksensa hakasia.
Sitten hän istuutui sohvan reunalle ja tuijotti hajamielisenä ulos
akkunasta.
"Miksi sinä et pukeudu?" kysyi Priscilla ilmestyessään samassa
makuuhuoneen ovelle ja katsellen epäluuloisesti huonetoveriaan.
"Minä kyllä panen itse pukuni kiinni; ei sinun tarvitse odottaa",
sanoi Patty kääntämättä silmiään akkunasta.
"Piispa Copeley saarnaa tänään ja hän on sellainen hauska vanha ukko;
katso vaan, ettet myöhästy."
Patty nosti hiukan leukaansa ja kohautti olkapäitään.
"Etkö aio mennä kappeliin?"
Patty käänsi katseensa pois akkunasta ja katsoi kuin rukoillen
Priscillaan. "On niin ihana ilma", sanoi hän, "että viettäisin
päiväni paljon mieluummin ulkona; olen varma, että se olisi paljon
parempi minun henkiselle hyvinvoinnilleni."
"Ei nyt ole kysymys henkisestä hyvinvoinnista, vaan suorastaan
poisjäämisestä. Sinä olet jo ollut kaksi ylimääräistä kertaa poissa
tässä kuussa. Mitä aiot vastata Itsehallintokomitealle, kun se pyytää
sinulta selitystä?"
"Sitten kun aika tulee", naurahti Patty, "keksin minä kyllä jonkun
uuden selityksen, joka ihastuttaa komiteaa."
"Sinun pitäisi hävetä kiertäessäsi sillä tavalla sääntöjä."
"Missä on sitten elämisen nautinto, jos tekee itsensä kaikellaisten
pikkumaisten sääntöjen orjaksi?" kysyi Patty raukeasti.
"Minä en käsitä, mikä oikeus sinulla on elää sääntöjen ulkopuolella
enemmän kuin meillä muillakaan."
Patty kohautti olkapäitään. "Minä otan oikeuden ja kuka tahansa voi
tehdä samoin."
"Kuka tahansa ei voi tehdä sitä", sanoi Priscilla kiivaasti, "sillä
silloin ei koulussa olisi minkäänlaista järjestystä, jos kaikki
tekisivät niin. Minä olisin itsekin paljon mieluummin ulkona kuin
menisin kappeliin, mutta minä olen jo kuluttanut kaikki oikeuteni,
enkä sentähden voi. Etkä sinäkään voi, jos sinulla on hituinenkin
velvollisuudentunnetta jälellä. Ainoa keino, millä sinä voit päästä
siitä, on valehteleminen."
"Mutta Priscilla rakas", sanoi Patty, "ihmiset hienossa
seuraelämässä eivät ota asioita niin ankarasti. Jos sinä tahdot
tulla kunnioitetuksi parhaimmissa piireissä, niin sinun tulee oppia
puhumaan kaksimielisesti."
Priscilla rypisti kärsimättömänä otsaansa. "Tuletko sinä vai et?"
kysyi hän.
"En."
Priscilla sulki oven -- ei aivan niin hiljaa kuin ovi olisi
suljettava -- ja Patty jäi itsekseen. Hän istui miettiväisenä
muutaman minuutin punoittavin poskin, mutta kun kappelin kello soi,
ravisti hän itseään ja naurahti. Vaikka hän olisi tahtonutkin mennä,
niin nyt oli jo liian myöhäistä, ja vastuunalaisuuden tunne katosi
kokonaan. Niin pian kuin sunnuntainen silkin suhina oli tauonnut
käytävissä, otti hän kirjan ja tyynyn ja hiipien alas sivuportaita
läksi iloisesti astelemaan aurinkoisen kentän poikki pelonsekainen
tunne rinnassaan, niinkuin laiskalla pikku pojalla, joka on karannut
koulusta.
Kappelin avoimista akkunoista kuuli hän oppilaiden laulavan: "Herra,
ole meille armollinen ja taivuta sydämemme noudattamaan lakiasi." Hän
naurahti onnellisena itsekseen; hän ei noudattanut lakeja tänään. He
saivat kernaasti hänen puolestaan olla siellä sisällä puolihämärässä
käskyineen ja valitusvirsineen. Hän palveli jumalaansa kirkkaan
sini-taivaan alla, lintujen iloisesi kaiuttaessa riemusäveleitään.
Hän oli ainoa, joka oli liikkeellä tänä aamuna; hänellä oli kevättä
veressään ja koko maailma tuntui kuuluvan hänelle. Hän pysähtyi
pienelle sillalle, joka johti puron yli ja katseli veden väreilyä
sen pinnalla ollen vähällä kadottaa tasapainonsa heittäessään sinne
pienen kaarnaveneen. Hän heitteli puroon pieniä kiviä katsellen
kuinka pelästyneet sammakonpoikaset sukeltelivat pakoon ja heitti
tyynynsä oravan jälkeen nauraen sen vihaiselle piipitykselle. Sitten
heittäytyi hän huohottaen tuoksuville neulasille pitkän männyn
varjoon ottaen esiin kirjansa.
Ei kaukana hänestä näkyi murattien verhoama koulurakennus puiden
lomitse; ja sunnuntaisessa rauhassa, auringon kullatessa sen tornit,
näytti se keskiaikaiselta, laaksossa uinuvalta kylältä. Patty
katseli uneksien eteensä silmät puoliummessa, kuvitellen mielessään
saavansa piakkoin nähdä seurueen trubaduureja ja hienoja naisia
tulevan ratsastaen pitkin tietä maidonvalkoisilla muuleilla. Mutta
tämä harhakuva särkyi, kun hän samassa näki Petersin tulevan ulos
portista pyhävaatteissaan; ja hän tarttui jälleen kirjaan. Hän sulki
sen kuitenkin pian. Nyt ei ollut oikea aika lukemiseen. Lukea voi
talvella ja sateella, mutta ulkona vapaassa luonnossa, missä elävä
elämä sykähteli ympärillä, oli se aivan mahdotonta.
Hänen katseensa kiintyi jälleen koulurakennukseen ja hän tuli äkkiä
surulliseksi ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua se ei
olisi enää hänen. Tämä onnellinen, huoleton elämä oli siis äkkiä
lopussa. Hän muisti selvästi ensimäisen päivän, jolloin hän oli
tullut kouluun ja jolloin kaikki oli näyttänyt niin suurelta, paitsi
hän, ja hän oli ajatellut epätoivoissaan: "Neljä vuotta tällaista!"
Se oli näyttänyt ijäisyydeltä; ja kun se nyt oli ohi, tuntui se
minutilta. Hän tahtoi tarttua nykyisyyteen ja pitää siitä lujasti
kiinni. Se oli hirveää -- tuo vanhentuminen.
Ja siellä olivat tytöt. Heille saisi hän sanoa hyvästit; tietäen,
ettei ole enää avajaispäivää seuraavana syksynä -- ja Priscilla
asui Californiassa ja Georgie Etelä-Dakotassa ja Bonnie Kentuckissa
ja hän itse Uudessa Englannissa ja he olivat ainoat ihmiset koko
maailmassa, joista hän erikoisesti välitti. Tämän jälkeen hän saisi
tutustua äitinsä ystäviin -- jotka puhuivat ainoastaan miehistään ja
lapsistaan ja palvelijoistaan. Ja siellä tapaisi hän myöskin miehiä.
Hän ei ollut koskaan tuntenut montakaan miestä, mutta jonakin päivänä
hän luultavasti menisi naimisiin jonkun kanssa heistä, ja sitten
olisi kaikki ohi; ja ennenkuin hänellä olisi aikaa ajatellakaan,
olisi hän jo vanha nainen ja kertoisi lastenlapsilleen tarinoita
siltä ajalta, kun hän oli nuori tyttö.
Patty heitti taas surullisen katseen koulurakennukseen päin ollen
puhkeamaisillaan kyyneliin muistellessaan kulunutta nuoruuttaan,
kun hän äkkiä kuuli askeleita hiekkakäytävältä. Katsahdettuaan
pelästyneenä ylös näki hän papillisen olennon kiertävän kukkulan
ympäri. Tahtomattaan hän valmistui lähtemään pakoon, mutta piispa oli
jo nähnyt hänet ja lähestyttyään muutaman askeleen huomasi hän puun
varjossa pienen penkin ja istuutui siihen tyytyväisyydestä huoahtaen.
"Ihmeen kaunis näköala", sanoi hän, vieläkin hengästyneenä, "mutta
kovin jyrkkä kukkula."
"Se on jyrkkä", myönsi Patty kohteliaasti; ja kun hän huomasi, että
oli enää mahdoton paeta, istuutui hän entiselle paikalleen ja lisäsi
naurahtaen: "Olen juuri juossut teitä pakoon, piispa Copeley, ja
siinä te tulette heti perässäni kuin syyttävä omatunto."
Piispa nauraa hihitti tyytyväisenä. "Minä olen itse juossut pakoon",
sanoi hän. "Tiesin, että olisin tullut esitetyksi ainakin sadalle
teistä jumalanpalveluksen jälkeen ja livistin senvuoksi takatietä
rauhalliselle kävelylle."
Patty katsoi häneen myötätuntoisesti. "Olisin tahtonut juosta pois
jumalanpalveluksestakin", myönsi hän veitikkamainen ilme silmissään.
"Ulkona vapaassa luonnossa on paras kirkko tällaisena päivänä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi Patty sydämellisesti, "mutta minulla
ei ollut aavistustakaan, että piispat olisivat niin tunteellisia."
He tarinoivat tuttavallisesti kaikellaisista asioista ja vaihtoivat
mielipiteitä koulusta ja papeista.
"On niin kummallista" sanoi Patty miettiväisenä, "että vaikka meillä
on eri saarnaaja joka sunnuntai, niin meillä on kuitenkin aina sama
saarna."
"Samako saarna?" kysyi piispa hiukan hämmästyneenä.
"Niin, aivan sama", sanoi Patty. "Olen kuullut sen neljän vuoden ajan
ja luulen melkein, että voisin saarnata sen itse. He näyttävät kaikki
ajattelevan, että kun me kerran olemme tulleet kouluun, niin me jo
siitä syystä olemme järjen hirviöitä ja vaativat meitä muistamaan,
että järki ja tiede eivät ole ainoat maailmassa -- vaan että tunne on
sittenkin päätekijä; ja he lausuvat pienen runon kukkaisesta, joka
kukoistaa. En tiedä, miksi. Ei kai Teidän saarnanne ollut siitä?"
kysyi hän huolestuneena.
"Ei tällä kertaa", sanoi piispa. "Minä saarnasin erään vanhan
saarnan."
"Se on paras keino", sanoi Patty. "Muistan kerran olleen täällä
erään miehen Yalesta tai Harvardista tai jostain sellaisesta
paikasta ja hän saarnasi vanhan saarnan: Hän vaati meitä tulemaan
miehekkäämmiksi. Se oli hyvin virkistävää."
Piispa hymyili. "Juoksetteko useinkin pois kirkosta?" kysyi hän
lempeästi.
"En; minulla ei ole siihen tilaisuutta, kun asun yhdessä Priscillan
kanssa. Mutta pakollinen kirkossakäynti johtaa siihen helposti",
lisäsi hän. "Ei se ole kirkko, mikä minulle on vastenmielinen, vaan
pakollisuus."
"Mutta teillähän on erikoinen -- 'kraapaamis-systeemi'", sanoi piispa.
"Kolmasti kuukaudessa", sanoi Patty alakuloisesti. "Iltakirkko
lasketaan yhdeksi, mutta sunnuntain aamujumalanpalvelus kahdeksi
kerraksi."
"Te siis menetitte kaksi tilaisuutta päästäksenne minusta", sanoi hän
hymyillen.
"Oh, ei se ollut Teidän tähtenne", sanoi Patty nopeasti. "Se
oli pakollisuus, jota minä pakenin. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän
avomielisesti, "minä olen käyttänyt lailliset oikeuteni jo aikaa
sitten, ja kun minä kerran alan niitä ylittää, niin silloin minä olen
aivan häikäilemätön."
"Ja saanko kysyä, mitä tapahtuu, kun te ylitätte?" kysyi piispa.
"No niin", sanoi Patty, "on olemassa valvojia, jotka panevat
merkille, jos on poissa; ja jos he sitten huomaavat, että on
ylittänyt laillisen määrän, niin Itsehallintokomitea kutsuu
puheilleen ja vaatii selityksen. Ellei sitten voi esittää pätevää
syytä, niin menettää oikeutensa kuukaudeksi eikä voi olla komiteain
jäsenenä eikä saada lupaa poistua kaupungista."
"Kyllä ymmärrän", sanoi piispa, "ja onko Teidän kärsittävä nämä
rangaistukset?"
"Oh, ei", sanoi Patty rauhallisesti; "minä esitän hyvän puolustuksen."
"Mitä Te sanotte?"
"En tiedä vielä varmasti: se saa riippua hetken innoituksesta."
Piispa katsoi häneen veitikkamaisesti. "Tarkoitatteko", kysyi hän,
"että rikottuanne säännön aiotte välttää rangaistuksen -- suoraan
sanoen -- valheella?"
"Oh, ei, herra piispa", sanoi Patty loukkaantuneella äänellä.
"Luonnollisesti minä sanon totuuden, mutta" -- -- hän katsoi piispaa
suoraan silmiin veitikkamaisesti hymyillen -- "komitea ei luultavasti
sitä ymmärrä."
"Siis verukkeellako?" kysyi hän.
"Nii-in", myönsi Patty; "luulen, että voitte kutsua sitä verukkeeksi.
Olen ehkä hiukan paha, mutta tällaisessa paikassa täytyy hankkia
edes jonkunlainen maine, ettei joutuisi aivan kokonaan syrjään...
Minä en voi kilpailla hyvyydessä enkä atletiikassa enkä missään
sellaisessa, joten minulla ei ole muuta jälellä kuin voittaa
pahuudessa, -- siihen minulla on oikein taipumusta."
Piispan suupielet vetäytyivät kokoon. "Te ette näytä siltä, että
Teillä olisi rikollinen ansioluettelo."
"Minä olen vielä nuori", sanoi Patty. "Se ei ole vielä ehtinyt tulla
näkyviin."
"Rakas tyttäreni", sanoi piispa. "Olen jo saarnannut yhden
saarnan tänään, jota ette tulleet kuulemaan, enkä voi enää ottaa
saarnatakseni toista erikoisesti Teille, mutta on kuitenkin yksi
kysymys, jonka tahtoisin tehdä Teille. Vuosien jälkeen, kun Te olette
lopettaneet koulun ja joltakin Teidän luokkatovereiltanne kysytään:
'Tunnetko --' Mutta Tehän ette ole sanoneet minulle nimeänne."
"Patty Wyatt."
"'Tunnetteko Patty Wyatt'in ja millainen tyttö hän oli?' niin
luuletteko, että vastaus tyydyttää Teitä?"
Patty mietti hetkisen. "Kyl-lä; luulen, että he ovat ylimalkaan
kaikki minun puolellani."
"Tänä aamuna", jatkoi piispa tyynesti, "minä kysyin eräältä
professorilta aivan sattumalta eräästä nuoresta naisesta -- muuten
Teidän luokkatoverinne -- joka on erään vanhan ystäväni tytär.
Vastaus tuli heti ja epäröimättä, ettekä voi kuvitellakaan, kuinka
minä tulin siitä iloiseksi. 'Koulussa ei ole sen parempaa tyttöä',
sanoi hän. 'Hän on rehellinen puheessa ja rehellinen leikissä ja
läpeensä tunnollinen kaikessa, mitähän tekee'."
"H-m", sanoi Patty, "se on varmasti Priscilla."
"Ei", sanoi piispa hymyillen, "ei se ollut Priscilla. Se nuori
nainen, josta minä puhun, on teidän oppilasyhdistyksenne
puheenjohtaja, Catherine Fair."
"Niin, se on totta", sanoi Patty.
"Ja ettekö Tekin tahtoisi omistaa samanlaista mainetta?"
"Minä en tosiaan ole niin paha", puolusteli Patty; "mutta minä en
voisi olla yhtä hyvä kuin Cathy, se olisi vastoin luontoa."
"Pelkään pahoin", sanoi piispa, "että Te ette kosta tarpeeksi
uutterasti. Ei pidä tyytyä siihen, mitä ihmiset sanovat Teistä nyt,
kun Te olette nuori, vaan tulee ajatella sitäkin, mitä he sanovat
sitten, kun olette tullut vanhaksi. Ja siihen ei kestä kauan", lisäsi
hän. "Ikä kuluu niin, ettei sitä huomaakaan."
Patty näytti kovin vakavalta.
"Te olette pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten
viidenkymmenen vuoden ikäinen."
Patty huokasi.
"Ja luuletteko, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän
turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Teidän täytyy muistaa, että Te
ette voi muodostaa luonnettanne käden käänteessä, rakkaani. Luonne on
hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä varhain."
Piispa nousi, ja Patty kavahti jaloilleen huoaten helpoituksesta.
Hän otti tyynyn ja kirjan kainaloonsa ja he läksivät yhdessä
kukkulaa alas. "Minä olen sittenkin saarnannut Teille", sanoi
hän anteeksipyytäen; "mutta saarnaaminen on minun ammattini ja
Teidän tulee antaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän on ollut
pitkäpiimäinen."
Patty ojensi kätensä hymyillen, kun he pysähtyivät portaiden eteen.
"Hyvästi, herra piispa", sanoi hän, "ja kiitoksia saarnasta; luulen,
että tarvitsin sen -- minä tulen vanhaksi."
Hän kiipesi hitaasti portaita ylös ja epäröityään hetken oman
huoneensa ulkopuolella, mistä kuului iloista naurua, ilmaisten, että
seura oli koolla, hiipi hän hiljaa käytävän toiseen päähän ja koputti
ovelle.
"Sisään", kuului ääni vastaukseksi.
Patty kiersi oven auki ja pisti päänsä sisään. "Hei, Cathy! Oletko
työssä?"
"Tietysti en. Tule sisään juttelemaan kanssani."
Patty työnsi oven kiinni ja nojasi sitä vasten. "Tämä ei ole
vieraskäynti", ilmoitti hän vakavasti. "Olen tullut tapaamaan sinua
virallisesti."
"Virallisesti?"
"Sinähän olet oppilasyhdistyksen presidentti, luulen ma?"
"Luulen, että olen", huokasi Cathy; "ja jos Yhdysvaltain
presidentillä on niin paljon vaivaa alamaisistaan kuin minulla on
omistani, niin hän saa osakseen minun vilpittömän myötätuntoni."
"Luulen, että meistä on sangen paljon vaivaa", sanoi Patty
masentuneena.
"Vaivaa! Rakas ystävä", sanoi Cathy, juhlallisesti, "Minä olen
juossut kokonaisen viikon pitämässä nuhdesaarnoja noille siunatuille
'nahkiaisille'. He eivät tahdo jättää sisään selityksiään kirkosta
poisjäännistään, mutta sen sijaan kyllä tahtovat juosta tiehensä
kirjaston kirjojen kanssa; he ovat kelvotonta väkeä kaikki tyyni."
"He voivat ollakin sitä; he ovat nuoria", huokasi Patty kateellisena.
"Mutta minä", lisäsi hän, "tulen vanhaksi, ja on jo aika tulla
hyväksi: Olen tullut ilmoittamaan, että olen ollut neljä ylimääräistä
kertaa poissa kirkosta eikä minulla ole esitettävänä mitään
puolustusta."
"Mutta Patty, älä sano niin. Sinulla täytyy olla jokin puolustus,
jokin syy --"
"Mutta minulla ei ole syyn varjoakaan. Olin juuri poissa kun minua ei
haluttanut mennä sinne."
"Mutta sinun täytyy esittää jokin syy", väitti Cathy vastaan
hädissään, "tahi minun pitää ilmoittaa se komitealle ja sinulta
riistetään etuoikeutesi. Ja se ei voi tapahtua."
"Mutta minulla ei ole mitään puolustusta, enkä minä voi keksiä
mitään", sanoi Patty. "Minä olen pian kolmenkymmenen, sitten
neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuotias. Ja luuletko sinä,
että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin
ja verukkeihin? Luonne", lisäsi hän juhlallisesti, "on hitaan
kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."
Cathy näytti aivan ällistyneeltä. "En ymmärrä, mitä sinä puhut. Olen
pahoillani sinun puolestasi, mutta toiselta puolelta myöskin hyvin
iloinen." Hän laski kätensä Pattyn olalle. "Luonnollisesti minä olen
aina pitänyt sinusta; -- kuten varmasti kaikki muutkin, -- mutta
en luule, että olen koskaan arvossapitänyt sinua ja olen sentähden
iloinen, että opin tuntemaan sinut perinpohjin, ennenkuin lähdemme
koulusta."
Pattyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hän vetäytyi arasti pois.
"Jätä onnittelusi huomiseksi", naurahti hän, "sillä aion keksiä
illalla jonkun oikein hyvän puolustuksen. Hyvästi."
Hänet otettiin vastaan suurella riemulla hänen saapuessaan omaan
huoneeseensa.
"No Patty", sanoi Priscilla, "kuulin, että olit kävelyllä piispan
kanssa. Kerroitko hänelle, että jäit pois kirkosta?"
"Kyllä; ja hän sanoi, että hän olisi halunnut tehdä itsekin samoin."
"Hän on aivan parantumaton", huokasi Georgie; "hän on turmellut
piispankin."
"Sinun olisi parasta olla varovainen, Patty Wyatt", sanoi Bonnie
Connaught. "Jos Itsehallintokomitea saa tietää asiasta, niin silloin
sinun käy huonosti."
Patty tuli ensin hiukan vakavaksi, mutta sitten hän otti huolettoman
ilmeen. "He tietävät sen jo. Asiaa ei voi enää auttaa."
"Patty!" huusivat kaikki kauhuissaan. "Mitä sinä tarkoitat?"
Patty kohautti hartioitaan. "Juuri sitä, mitä minä sanoinkin. Minulta
on jo riistetty etuoikeuteni kirkosta poisjäämiseni takia."
"Se on hävytöntä!" sanoi Georgie suuttuneena. "Tuo
Itsehallintokomitea menee jo vähän liian pitkälle riistäessään
yläluokkalaisen etuoikeudet edes asiaa tutkimatta." Hän tarttui Pattyn
käsivarteen ja veti häntä ovea kohden. "Tule ja kerro se Cathy
Fairille. Hän kyllä järjestää asian."
"Anna minun olla rauhassa", sanoi Patty äreästi, riuhtaisten itsensä
irti Georgien otteesta. "Asiaa ei voi enää muuttaa. Olen kertonut
hänelle itse, ettei minulla ole mitään puolustusta."
"Olet kertonut hänelle?" Georgie tuijotti häneen epäilevänä ja Bonnie
Connaught naurahti.
"Patty muistuttaa minusta murtovarasta, joka ryömi ulos
taka-akkunasta hopeaesineiden kanssa, ja sitten soitti pääkäytävän
ovikelloa ja ojensi ne takaisin."
"Mikä sinua vaivaa, Patty", kysyi Priscilla huolestuneena. "Etkö sinä
ole terve?"
Patty huokasi. "Minä tulen vanhaksi", sanoi hän.
"Sinä tulet -- miksi?"
"Vanhaksi. Pian minä olen kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja
sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen; ja luuletteko, että kukaan
pitää minusta sitten, jos minä turvaudun tekosyihin ja verukkeihin?
Luonne, rakkaat tyttäreni, on hitaan kehityksen tulos ja siemenet on
kylvettävä jo varhain."
"Sinäkö menit ja kerroit komitealle vapaaehtoisesti -- omasta
alotteestasi -- odottamatta edes kunnes sinut olisi kutsuttu?" sanoi
Georgie itsepintaisesti, päättäen käydä asian ytimeen.
"Minä tulen vanhaksi", toisti Patty. "On aika, että minä teen
parannuksen. Kuten minä sanoin jo ennen, niin luonne on --"
Georgie katsoi toisia silmiin ja pudisti hämmästyneenä päätään ja
Bonnie Connaught naurahti ja lausui: "Kun Patty tulee taivaaseen,
niin pelkään, että kirjanpitäjä-enkelillä on täysi työ tasoittaessaan
tilejään."