Seuratapojen vaatimukset.
"Jos minä olisin ollut laatimassa seurustelusääntöjä", sanoi Patty,
"niin olisin määrännyt vieraskäynnit suoritettaviksi vuoden kuluttua
kutsun saannista ja vielä lopuksi myöntänyt kolmen päivän odotusajan."
"Jossa tapauksessa", sanoi Priscilla, "sinä olisit päässyt kokonaan
käymästä vierailulla rouva Millard'in luona."
"Juuri niin", sanoi Patty.
Rouva Millard -- tuttavallisemmin kutsuttu nimellä rouva Prexy --
kutsui vuosittain ylimmän luokan oppilaat luokseen päivälliselle
kymmenen hengen ryhmissä. Patty oli silloin, kun hänen vuoronsa oli,
sattunut olemaan sairaalassa, mutta piti nyt velvollisuutenaan tehdä
tuon vierailun jälkeenpäin, niin vastenmielistä kuin se hänestä
olikin.
"Luonnollisesti", sanoi hän, "minä voin käsittää, että odotetaan
vierailulle silloin, jos on jossakin toimessa tai ottaa osaa
yhteisiin aterioihin; mutta minä en voi ymmärtää, minkä tähden
rauhallisen kansalaisen, saatuaan aivan haluamattoman kutsun, täytyy
pitää velvollisuutenaan pukeutua parhaaseen pukuunsa ja parhaaseen
hattuunsa ja hansikkaihinsa mennäkseen vierailulle ihmisten luo,
joita tuskin tuntee. Otaksukaamme esimerkiksi, että jokainen
nainen, jonka olen tavannut tässä kaupungissa, saisi äkkiä päähänsä
kutsua minut päivällisille. Silloin minä saisin istua ja kirjoittaa
vähintäin sata anteeksipyyntöä, ja sitä paitsi tehdä ainakin sata
vieraskäyntiä seuraavien kahden viikon kuluessa. Selkäpiitäni karmii
ajatellessani sitä."
Tämän keskustelun kestäessä oli Georgie Merriles loikonut sohvalla
lukien, mutta kun lopulta alkoi pimetä, heitti hän haukotellen kirjan
kädestään ja meni tähystelemään akkunasta ulos. Joukko tyttöjä tuli
polkua pitkin järveltä iloisesti nauraen ja luistimiaan kalistellen.
Hämärä kietoi vähitellen verhoonsa lumiset puut, joiden lomitse
alkoi vähitellen tuikahdella tulia läheisistä rakennuksista ja
likimäisimpänä ja selvimmin näkyvinä kohosivat johtajattaren asunnon
epäsäännölliset ääriviivat.
"Patty", sanoi Georgie painaen nenäänsä akkunaruutua vasten, "jos
sinä tahdot todellakin päästä tuosta vierailusta, niin nyt on
otollinen aika. Rouva Millard on juuri mennyt ulos."
Patty syöksyi heti makuuhuoneeseensa ja alkoi nopeasti tempoa auki
piirongin laatikoita. "Priscilla" huusi hän hätääntyneellä äänellä,
"muistatko, missä minä olen säilyttänyt käyntikorttejani?"
"Kello on kymmenen minuuttia yli kuuden, Patty; et sinä voi mennä
nyt."
"Voin kyllä. Yhdentekevää, mikä aika se on, niin kauan kun hän on
ulkona."
"Et ainakaan golf-puvussa!"
Patty epäröi hetkisen. "No niin, palvelija voisi mahdollisesti
kertoa hänelle. Minä otan päähäni hatun", sanoi hän sellaisella
äänellä kuin olisi todellakin tehnyt suuren myönnytyksen. Pengottuaan
vielä hetkisen piirongin laatikoissa, ilmestyi hän huoneeseen
päässään nauhoilla koristettu musta samettihattu ja päällään sininen
golf-hame, punainen pusero ja sen päällä ruskea lyhyt takki ja
jalassaan hyvin likaiset ja suuret kengät.
"Patty, sinä olet häpeäksi huoneellemme!" huusi Priscilla. "Et
kai tahtone uskotella meille, että aiot mennä rouva Millardin luo
lyhyessä hameessa ja noissa hirvittävissä luistelukengissä?"
"Palvelija ei katsele minun jalkojani; minä olen niin kaunis
yläpuolelta;" ja Patty paiskasi oven kiinni jälessään.
Priscilla ja Georgie ryntäsivät akkunaan seuratakseen tapahtumain
kulkua.
"Katsohan!" huudahti Priscilla. "Siellä menee rouva Millard takaoven
kautta sisään."
"Ja tuolla on Patty. Hyvänen aika, miten hullunkuriselta hän näyttää!"
"Kutsutaan hänet takaisin", huusi Priscilla, koettaen rajusti repiä
auki akkunaa.
"Anna hänen mennä", naurahti Georgie, "sitä hauskempaa siitä vaan
saamme."
Samassa aukeni akkuna. "Patty, Patty!" huusi Priscilla.
Patty käännähti ympäri ja heilutti iloisesti kättään... "En voi
pysähtyä nyt -- tulen takaisin tuossa tuokiossa;" ja hän hävisi
kulman taakse.
Päivällinen oli jo puoleksi ohi ja pöydässäolijat olivat lopettaneet
keskustelunsa Pattyn vierailusta kun tuo nuori nainen äkkiä ilmestyi
sisään veitikkamaisesti hymyillen ja kysyi, millaista soppaa he
olivat syöneet.
"Papusoppaa; mutta se ei ollut mitään erikoisen hyvää", sanoi Georgie
kärsimättömänä. "No, kuinka kävi? Oliko sinulla hauska vierailu?"
"Ei, Maggie, minä en välitä tänään sopasta. Tuo minulle jotain
paistia, ole hyvä."
"Patty!" huusivat kaikki kuorossa, "mitä tapahtui?"
"Oh, pyydän anteeksi", sanoi Patty makeasti. "Kyllä, kiitos, minulla
oli sangen miellyttävä vierailu. Tahdotko ojentaa minulle leipää,
Lucille?"
"Patty, sinä olet inhottava", sanoi Georgie, "kerro pian mitä
tapahtui."
"No niin", aloitti Patty vetelästi, "minä kysyin palvelijalta: 'Onko
rouva Millard kotona?' ja hän sanoi minulle (edes hymyilemättä),
'en tiedä varmaan, neiti; olkaa hyvä ja astukaa salonkiin,
niin minä menen katsomaan.' Aioin sanoa hänelle, ettei hänen
tarvinnut vaivata itseään, koska tiesin, ettei hän ollut kotona;
mutta ajattelin sitten, että ehkä näyttäisi paremmalta, jos
odottaisin ja antaisin hänen itsensä ottaa siitä selvän. Astuin
sisään ja istuuduin valkoisella ja vaaleanpunaisella kirjailtuun
Ludvig neljännentoista-tyyliseen tuoliin. Siellä oli suuri peili
vastapäätäni ja minulla oli hyvää aikaa tutkia pukuni tekemää
vaikutusta, joka, se minun täytyy myöntää, oli jonkun verran
sekainen."
"Jonkun verran", toisti Georgie.
"Aloin tulla odottaessani jonkun verran hermostuneeksi", jatkoi
Patty, "sillä pelkäsin jonkun perheenjäsenen tulevan sattumalta
sisään, kun palvelija astui samassa huoneeseen ilmoittaen, että Rouva
Millard tulee aivan heti."
"Ensimäinen ajatukseni oli paeta; mutta palvelija vartioi ovea ja
rouva Prexyllä oli minun käyntikorttini. Kun minä mielipuolisuuden
raivolla koetin miettiä pätevää syytä pukuni puolustukseksi, astui
rouva sisään ja minä nousin ja tervehdin häntä ystävällisesti,
voisipa melkein sanoa hellätunteisesti. Puhuin hyvin nopeaan ja
koetin hypnotisoida häntä niin, että hän katsoisi minua ainoastaan
kasvoihin; mutta se oli turhaa; minä näin hänen katseensa liukuvan
alaspäin ja hänen kasvojensa ilmeestä huomasin heti, että hän oli
saapunut minun kenkiini asti."
"Salaaminen ei ollut enää kauemmin mahdollinen", jatkoi Patty. "Minä
heittäydyin hänen armoilleen ja tunnustin koko kirotun totuuden.
Millaista jäätelöä se on", kysyi hän kumartuen eteenpäin ja
kurkistaen ohikulkevan palvelustytön jälkeen. "Ei kai vain taaskin
vadelmajäätelöä!"
"Ei; se on vaniljaa. Eteenpäin, Patty."
"No niin, missä olinkaan?"
"Sinä olit juuri kertonut hänelle totuuden."
"Aivan niin. Hän sanoi, että hän oli aina halunnut nähdä oppilaita
sellaisina kuin he olivat jokapäiväisessä elämässään, ja hän oli
hyvin iloinen tästä onnellisesta sattumasta. Samassa ilmoitettiin,
että päivällinen oli valmis, ja hän pyysi minua jäämään -- aivan
vaati, ja sanoi, että kun olin silloin sairaalassa kun minun piti
tulla, niin nyt oli sopiva tilaisuus sensijaan jäädä." Patty katseli
ympäri pöytää iloisesti hymyillen.
"Mitä sinä sanoit? Kieltäydyitkö?" kysyi Lucille.
"En; minä suostuin ja olen siellä parhaillaankin, syöden _paté de
foie gras_."
"Ei, mutta todellakin, Patty; mitä sinä sanoit?"'
"No niin, minä kerroin hänelle, että tänään oli meillä jäätelö-ilta,
ja etten mitenkään tahtonut jäädä siitä pois, mutta että huomenna
on lammas-ilta, josta minä en paljoakaan välitä ja jos hän tahtoisi
siirtää kutsunsa huomiseen, niin minä ottaisin sen vastaan mitä
suurimmalla mielihyvällä."
"Patty", huudahti Lucille kauhuissaan, "sinä et sanonut niin!"
"Hiukan vaan paikallisväriä, Lucille", naurahti Priscilla.
"Mutta", väitti vastaan Lucille, "mehän olemme päättäneet olla
leikkimättä enää paikallisväriä."
"Etkö sinä ole tullut huomaamaan, että Patty ei voi enää elää ilman
paikallisväriä yhtä vähän kuin hän voi elää ilman ruokaa. Se on
juurtunut hänen luontoonsa."
"Samantekevää", sanoi Patty hyväntuulisesti: "te ette usko minua
nyt, mutta kun näette minut huomenillalla pukeutuneena kauneisiin
vaatteisiin kertoen juttuja Prexyn kanssa ja syöden hummerisalaattia,
silloin kun teillä itsellänne on lammasta, niin ehkä silloin olette
hiukan pahoillanne."