Tapaus, josta äsken kerroimme, oli viivyttänyt paljon ystäviemme
matkaa, ja he koettivat nyt päästä eteenpäin niin nopeasti kuin
mahdollista. Mutta myrsky oli heille suureksi haitaksi, ja kului kauan,
ennenkuin he saapuivat "Poppamiehen hyppy" nimiselle paikalle, eräälle
viidenkymmenen jalan levyiselle kuilulle, joka jakoi kallion kahteen
osaan. Kuilun yli päästiin muutamia leveitä lankkuja myöten. Nimi Jana
Karam johtui eräästä tarusta, joka kertoi, että siihen aikaan, kun
Araukaniaa koetettiin valloittaa, hyppäsi eräs kastilialaisia sotureita
pakeneva poppamies kuilun yli, ja hämmästyksekseen näkivät
espanjalaiset soturit tällä tavoin saaliinsa luiskahtavan käsistään.
Pieni karavani sivuutti tuon vaarallisen paikan niin nopeasti kuin
mahdollista ja pääsi juuri polulle, joka johti chileläisille kentille,
kun Curumilla äkkiä antoi merkin pysähtyä.
"No, mitä on tekeillä?" kysyi Valentin kummastuneena. "Kiiruhtakaamme
eteenpäin niin pian kuin mahdollista. Me saavumme pian kentälle ja
pelastumme."
"Ei vielä", vastasi päällikkö osoittaen savupilveä, joka vähän matkan
päässä kohosi spiralimaisesti taivasta kohti.
"Vai niin, onkohan se taas tuo kirottu Toquin?" huudahti Tadeo
kummastuneena. "Hän on siis kiiruhtamisestamme huolimatta saanut meidät
jo kiinni."
"Antinahuel on viisas -- hän on saavuttanut meidät", sanoi Trangoil
Lanec alakuloisena. "Hän on voinut saapua tänne ainoastaan Jolka
nimisen paikan kautta."
"Mutta näin lyhyessä ajassa!" väitti kreivi Ludvig.
"Toquin tuntee tiet ja polut, myrsky viivytti meitä liian paljon."
Valentin kirosi. "Joudummeko siis aina tuhkasta tuleen. Mitä on nyt
tehtävä?"
"Ei mitään -- jatkamme matkaamme niin nopeasti kuin mahdollista",
vastasi Curumilla kylmäverisesti.
"Mutta jos Toquin on jo huomannut meidät?"
"Se on luultavaa," arveli ulmen kohauttaen olkapäitään. "Curumilla
hakisi silloin salaa apuväkeä haciendasta -- mutta me emme saa menettää
voimiamme, vaan meidän täytyy rauhallisina odottaa pahintakin."
"Siinä tapauksessa kuolemme mieluummin kuin sallimme, että nuo ryövärit
saavat vankinsa jälleen käsiinsä", huudahti Ludvig kuumeisella
päättäväisyydellä.
Kaikki olivat yhtä mieltä hänen kanssaan, ja he ratsastivat
kaksinkertaisella innolla eteenpäin. Trangoil Lanec oli ottanut johdon
käsiinsä; hän kuletteli seuruetta monia, kiemurtelevia ja sinne tänne
risteileviä polkuja pitkin, joita vain erämaan pedot olivat polkeneet.
Ainoastaan intiaanit tuntevat salaisuuden kulkea aina oikeaan suuntaan
näissä labyrinteissä. Kahdenkymmenen minuutin marssin jälkeen saapuivat
matkalaiset Rio Pablo joelle, jonka he olivat muutamia tunteja sitten
jättäneet jälkeensä aivan toisessa osassa vuoristoa. Joki oli noin
puolen kilometrin levyinen; sen keskellä kohosi pieni särkkä.
Nähdessään sen vaihtoivat Trangoil Lanec ja Curumilla voitonriemuisen
silmäyksen. Kaikki istuutuivat nyt keinotekoiseen kanoottiin, jota he
olivat jo kerran ennenkin käyttäneet kulkiessaan joen yli. Tällä
saapuivat he vaikeuksitta turvapaikkaansa. Hevosetkin uivat sinne
väsymyksestään huolimatta.
Koko päivä oli nyt kulunut vaaroissa ja vastuksissa, ja väsyneinä
heittäytyivät nuo kuusi onnettomuustoveria maahan levätäkseen hiukan.
Oli jo tullut pimeä, mikään ei häirinnyt luonnon salaperäistä
hiljaisuutta. Vain silloin tällöin näkyi jonkun janoaan sammuttavan
eläimen epäselvät ääriviivat kuun valossa kaukana joen rannalla, tai
kuului susien valittavaa ulvontaa ja yöpöllöjen kirkunaa.
Yksinäisellä särkällä olevat matkalaiset koettivat nyt uskotella
toisilleen, että he olivat pelastuneita, mutta siitä huolimatta
kuuntelivat kaikki huolestuneina sekottautuiko yöllisiin säveliin jokin
vieras ääni. Tiesikö Antinahuel heidän olevan täällä, vai olikohan hän
joutunut väärille jäljille? Tätä kysymystä miettivät he lakkaamatta.
Mutta mikään ei liikahtanut -- kaikki olivat hiljaa, myöskin Cesar,
jolle vartioiminen oli uskottu. Tällä tavalla kului yö pelossa ja
vavistuksessa.
"No, pahin on kai nyt ohi", sanoi Valentin tyytyväisenä ulmeneille.
"Koska Antinahuel ei ole vielä näyttäytynyt, niin ei meillä ole kai
enää mitään peljättävää."
"Hiljaa!" komensi Curumilla. "Ettekö kuulleet jotain ääntä?"
Kaikki kuuntelivat -- taas kuului ääni, joka muistutti huokausta.
"Se on Cesar... koira antaa meille merkin", huudahtivat ranskalaiset
melkein yht'aikaa.
Kiiruusti juoksivat he rantaan, jossa koira vartioi, ja katselivat
ympärilleen. He eivät huomanneet mitään erikoista, kaikkialla vallitsi
sama hiljaisuus ja rauha kuin ennenkin. Ainoastaan korkea ruoho joen
rannalla liikkui hiljaa. Hetkisen luulivat Valentin ja Ludvig, että
heidän koiransa oli erehtynyt, mutta äkkiä he tunsivat päällikköjen,
jotka olivat kiiruhtaneet heidän jälkeensä, tarttuvan heitä vyötäisistä
ja paiskaavan heidät maahan. Useita laukauksia pamahti samassa. Kuulat
löivät kallioita vasten, ja muutamia nuolia lensi niiden yli.
Laukauksia seurasi villi ulvonta, johon kaiku vastasi toiselta
rannalta.
Nuo neljä miestä ampuivat tähtäämättä intiaaneja, jotka hyökäsivät nyt
esiin piilopaikastaan kuin parvi ahnaita petoeläimiä. Kaksi soturia
kaatui. Tämä näkyi laimentavan hyökääjien intoa, ja yhtä pian kuin he
olivat tulleet esiin; katosivat he nyt ruohostoon. He huomasivat, miten
vähän hyötyä ampuma-aseista heille oli ja muuttivat sentähden
menettelytapaansa. Antinahuel -- hän oli soturien johtaja -- jakoi
heidät kahteen osastoon. Toisen tehtävänä oli kiinnittää vihollisen
huomio puoleensa, sillaikaa kuin toinen Toquinin johtamana meni
muutaman sadan askeleen päähän ylemmäksi joelle.
Puolustajat oivalsivat kuitenkin tämän juonen; he tiesivät, ettei
heidän tarvinnut pelätä niitä araukaneja, jotka ampuivat heitä rannalta
ja kiinnittivät siis kaiken huomionsa sille paikalle, jossa muut
intiaanit kiireesti kyhättyine lauttoineen astuisivat maihin särkälle.
Mutta sitä ennen etsivät he donna Rosariolle paikan, jossa tämä olisi
turvassa kuulilta. Rauhallisina ja pelottomina odottivat he sitten
vihollisen tuloa.
Nyt kulki jo ensimäinen lautta, jossa seisoi noin seitsemän --
kahdeksan intiaania, virran mukana nopeasti särkkää kohti, ja
peloittavasti ulvoen ja heilutellen aseitaan hyppäsivät intiaanit
maihin. Mutta heidät vastaanotettiin sangen pontevalla tavalla.
Epätoivon raivolla hyökkäsivät särkän puolustajat heidän kimppuunsa, ja
intiaani toinen toisensa jälkeen kaatui maahan heidän voimakkaista
iskuistaan. Intiaanit eivät olleet vielä selvinneet hämmästyksestään,
ennenkuin neljä heistä ajelehti ruumiina kauas jokea pitkin. Mutta
leikki ei vielä loppunut. Niinkuin vertajanoovat hyenat hyppäsi taas
muutamia sotureja särkälle. Hetkisen raivosi kiivas taistelu molempien
puolueiden kesken. Huolimatta ponnistuksistaan täytyi puolustajien
kuitenkin vihdoin peräytyä erään vuorenseinämän taa, ja sieltä he
ampuivat araukaneja, jotka turhaan etsivät suojaa.
Sillaikaa oli toinen lautta tuonut särkälle Antinahuelin ja noin
kaksikymmentä soturia. Päällikön terävä katse huomasi heti don Tadeon
ulmenien rinnalla ja raivoisa hymy vääristi hänen piirteensä. Hän antoi
piiritetyille merkin neuvotellakseen heidän kanssaan, jonkatähden nämä
heti lopettivat ampumisensa.
Pelkäämättä astui Antinahuel esiin, ja katse, jonka hän loi Curumillaan
ja Trangoil Laneciin, näytti tahtovan tuhota heidät.
"Erehtyykö Antinahuel, vai näkeekö hän tosiaankin kaksi araukaniheimon
turmeltunutta poikaa edessään? Kaksi kavaltajaa on liittynyt
valkoisiin... punaisten miesten veri ei juokse heidän suonissaan!"
"Trangoil Lanec on yksi heimonsa päälliköistä!" vastasi ulmen ylpeästi.
"Kuka voi nuhdella häntä? Hän ei ole pettänyt veljiään. Hän ei ole
tähänasti ottanut osaa yhteenkään taisteluun kansaansa vastaan, sillä
hän vihaa ainoastaan Antinahuelia, ei araukaneja."
"Pojallani on kaksinainen kieli, kuka uskaltaa uskoa häneen?" vastasi
Antinahuel pilkallisesti. "Minkätähden vihaa hän Antinahuelia?"
"Antinahuel on salakavala; hänen sydämensä unohtaa pian, mitä hänen
suunsa puhuu!"
"No, onko Myskirotta samaa mieltä kuin tämä ulvova schakaali?" kysyi
Antinahuel vavisten vihasta.
"Isälläni ei ole mitään syytä surkutella meitä", vastasi Curumilla
rauhallisesti. "Hänen henkensä on ollut usein meidän käsissämme, ja
kuitenkin olemme säästäneet sen. Jos Antinahuel ärsyttää sotilaansa
kimppuumme, niin ei se ole meidän vikamme. Meidän täytyy puolustautua!"
"Antinahuel on araukanien Suurtoquin; hänen kätensä on vahva!" sanoi
päällikkö uhaten.
"Minkätähden kerskailee isäni arvosta, jota hänellä ei ole?
Araukaneilla ei ole enää Suurtoquinia."
Omituinen vavistus värisytti ennen niin mahtavan päällikön vartaloa,
kun hän kuuli Curumillan sanat, ja muisto tappiostaan näkyi riistävän
puhelahjan hetkiseksi häneltä. Mutta nähdessään miehen, jonka hän oli
vannonut kukistavansa, pudisti hän ajatukset pois ja kysyi lyhyesti:
"Tahtovatko poikani luovuttaa minulle vangit, jotka he ovat riistäneet
minulta?"
"Emme", vastasi Trangoil Lanec. "Valkoihoisten Suuri Kotka ja valkoinen
neito ovat turvassamme, ja Antinahuelin täytyy kulkea ruumiittemme yli
saadakseen heidät haltuunsa."
"Hyvä. Onko poikieni päätös peruuttamaton?"
"Ulmen on puhunut", kuului ylpeä vastaus.
"Te olette koiria ja vanhoja akkoja!" sanoi Toquin raivostuneena.
"Koska ette tahdo antaa minulle vapaaehtoisesti vankejani, riistävät
sotilaani ne teiltä väkivallalla."
Vihaisena vetäytyi Antinahuel takaisin ja antoi sotilailleen
hyökkäysmerkin. Kuin myrskytuuli hyökkäsivät araukanit nyt
vastustajiensa kimppuun. Puolustajat huomasivat heti olevansa hukassa;
sillä he eivät kauan jaksaisi taistella niin suurta ylivoimaa vastaan,
mutta he päättivät kaatua uskollisesti täyttäen velvollisuutensa.
Araukanisotureista oli jo viisi kaatunut maahan vastustajien
raivoisista iskuista; kolme oli kuolettavasti haavoittunut. Mutta olipa
Valentinkin saanut lievän kirveeniskun päähänsä, Trangoil Lanecin
vasemman käden oli keihäs lävistänyt, ja Curumilla ja Ludvig olivat
saaneet muutamia pieniä haavoja. Ainoastaan don Tadeo oli
haavoittumaton, hän taisteli poikasiaan puolustavan naarasleijonan
rohkeudella ja vimmalla.
"Tappakaa ne roistot. Tappakaa ne roistot!" ärjyi hän.
Huolimatta haavoistaan hyökkäsivät Valentin ja Ludvig uudestaan
vihollisen kimppuun ja iskivät heitä maahan kaikin voimin.
Sotureittensa taistellessa viittä vihollistansa vastaan hiipi
Antinahuel donna Rosarion luo aikoen ryöstää hänet. Trangoil Lanec
huomasi heti tämän, ja keveästi kuin pantteri hyökkäsi hän Toquinin
päälle. Ällistyneenä ulmenin äkillisestä hyökkäyksestä päästi
Antinahuel tytön ja kääntyi vastustajansa puoleen.
"Takaisin!" huusi hän Trangoil Lanecille kumealla äänellä.
Mutta urhoollinen päällikkö ei ajatellutkaan peräytymistä, vaan kohotti
tikarinsa iskuun.
"Kuole, koira!" ärjäsi Toquin ja antoi sotakirveensä pudota onnettoman
päähän.
Trangoil Lanec kaatui. Voittaja kumartui alas kohottaakseen kauhusta
lamautuneen tytön maasta, mutta nyt hyökkäsi uusi vihollinen, don
Tadeo, hänen kimppuunsa. Toquin päästi korisevan äänen, joka oli
vähällä tukehduttaa hänet, hänen otsasuonensa pullistuivat, ja huulet
vapisivat raivosta. Kauhistuttavalla voimalla heitetty tomahawki vinkui
taas ilmassa ja sattui vastustajan pyssyyn. Salamoivin silmin ja
yhteenpuristetuin huulin tarttuivat veriviholliset toistensa vyötäisiin
ja vierivät maahan koettaen pistää tikareillaan toisiansa kuoliaaksi.
Taistelu oli peloittava, sitä käytiin urhoollisen ulmenin ruumiin
vieressä, joka vielä liikahteli kuolemankouristuksissaan. Tadeo oli
sangen voimakas, mutta hän oli nyt tekemisissä miehen kanssa, jonka
voimien ja nopeuden uhriksi hän olisi kenties joutunut, jollei tätä
olisi vaivannut äärettömän raivon tuottamat kärsimykset. Sitäpaitsi ei
don Tadeo saanut kyllin lujaa otetta intiaanin liukkaasta vartalosta.
Curumilla ja ranskalaiset eivät voineet auttaa häntä, heidän täytyi
puolustautua auraukaneja vastaan, jotka pitivät heitä kovilla.
Don Tadeon loppu näytti lähenevän... hän taisteli henkensä edestä
vastustajansa kauhistuttavissa kourissa. Hänen ajatuksensa alkoivat jo
tulla epäselviksi; hän teki ainoastaan koneellista vastarintaa, kun...
sormet, jotka puristivat hänen kurkkuaan, päästivät äkkiä otteensa.
Tadeo ponnisti viimeiset voimansa, hänen onnistui riuhtaista itsensä
irti vastustajastansa ja nousta polvilleen. Mutta Antinahuel ei
hyökännyt uudestaan vastustajansa kimppuun, hän ei ajatellut edes
puolustustakaan, hän päästi vain syvän huokauksen ja vaipui maahan kuin
laho puu salaman iskiessä siihen.
Sydänhalvaus, joka johtui mielipuolisesta vihan- ja raivon
purkauksesta, oli äkkiä tehnyt lopun hänen elämästään.
Araukanipäällikön kaatuminen keskeytti taistelun hetkiseksi.
Kauhistuneina katselivat araukanit toquiniaan, joka makasi nyt kylmänä
ja liikkumattomana heidän edessään. Mutta olivatpa heidän
vastustajansakin syvästi liikutettuja. Heidän toverinsa, Trangoil
Lanecin, onneton kohtalo, tuotti paljon surua ja tuskaa noille neljälle
miehelle.
Mutta nythän ei ollut aikaa suruun, täytyi valmistautua jatkamaan
veristä taistelua. Niin pian kun heidän liikutuksensa oli laimentunut,
aikoivat he taas päättäväisesti hyökätä vastustajiensa kimppuun.
Mutta silloin pääsi kummastuksen huuto kaikkien huulilta... Intiaanit
olivat kadonneet Antinahuelin ruumis mukanaan.