Tämä kauhistuttava tapaus täytti urhoollisten miesten sydämet tuskalla
ja pelolla. Kaikkien mieleen juolahti, että onneton makasi kenties
murskautuneena syvyydessä.
"Oi, tyttäreni, tyttäreni!" kirkaisi don Tadeo aikoen epätoivoissaan
syöksyä kuiluun lapsensa perästä.
Curumillan rautakoura veti hänet kuitenkin takaisin. "Onko Suuri Kotka
väsynyt elämäänsä?" kysyi intiaani nuhtelevasti. "Isäni on vielä heikko
pitkän vankeuden jälkeen, hän uhraisi vain henkensä saamatta mitään
aikaan."
"Mutta tyttäreni!" ähki mies raukka.
"Teemme voitavamme", sanoi Valentin koettaen salata toivottomuuttaan.
"Jollei apumme ole jo turha, tuomme ylös señoritan. Minä hankin teille
heti tiedon siitä."
Hän valmistautui panemaan tuumansa toimeen, mutta kreivi Ludvig ennätti
ennen häntä. Hän oli jo alkanut laskeutua kuiluun jyrkkää
kallionrinnettä pitkin ja katosi pian ystäviensä näkyvistä.
Myrsky yltyi. Kirkkaitten salamoiden valaisema taivas näytti
tulimereltä, ja sade kiihtyi yhä rankemmaksi. Miehet, jotka pitelivät
kiinni kalliosta ylhäällä kuilun reunalla, olivat jo kauan odottaneet
toveriansa. Vai olikohan hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin
onneton tyttö? Samassa kuului huuto...
Kun Ludvig laskeutui syvyyteen totteli hän ainoastaan sydämensä ääntä
ja päätti tuoda onnettomalle isälle lapsensa. Tätä puhdasta ja
luonnollista tunnetta vahvisti nyt kylmä rohkeus, kun hän huomasi
olevansa epävarmassa asemassa kuilun yläpuolella. Hänen tehtävänsä ei
ollut helppo. Yksi ainoa harha-askel -- ja hän olisi hukassa. Usein
tunsi hän kiven tai oksan, jolle hän astui, murtuvan ja antavan perään.
Alhaalla kuilussa lorisi vesi hiljaisesti, ja vaikka hänen ympärillään
vallitsi synkkä pimeys, oli hän usein pyörtymäisillään mitatessaan
ajatuksillaan kuilun syvyyttä.
Mutta päättäväisesti jatkoi hän laskeutumistaan. Hän oli jo jättänyt
aikamoisen taipaleen taakseen, sillä rotkot olivat jo niin kapeat,
ettei hän voinut eroittaa taivasta yläpuolellaan. Hän pysähtyi
hetkiseksi hengähtääkseen hiukan ja katseli levottomana alas kuiluun.
Samassa oli hän päästää kummastuksen huudon, sillä noin kolmenkymmenen
askeleen päässä alapuolellaan oli hän näkevinään olennon, jonka
ääriviivat olivat kuitenkin niin epäselvät, että hänen täytyi tarkasti
silmäillä sitä ollakseen varma asiastaan. Nyt ei hän enää viivytellyt,
vaan liukui alas vaaraa halveksien. Olento, jonka hän oli huomannut,
oli Rosario. Nuori tyttö makasi pyörtyneenä tiheän köynnöskasviverkon
päällä aivankuin riippumatossa. Kun Ludvig näki, tämän tunsi hän kylmiä
väreitä selkäpiissään, ja hän pelästyi kauheasti. Hänen sydämensä löi
kiivaasti, kun hän ajatteli hennon tytön peloittavaa tilaa. Jumalan
kiitos, nyt oli ainakin hän auttamassa ja neuvomassa häntä.
Sill'aikaa oli rajuilma hiukan tyyntynyt. Sumu jakautui kahtia ja
aurinko ilmestyi näkyviin huntunsa takaa, vaikkakin sitä silloin
tällöin pimittivät ohitsekiitävät pilvet. Tuulenpuuskat tulivat yhä
heikommiksi.
Vasta nyt saattoi kreivi Ludvig huomata vaaran suuruuden, johon hän oli
joutunut ja jonka vallitseva pimeys oli tähänasti salannut häneltä.
Silmätessään jyrkkää kallionseinämää, jota myöten hän oli laskeutunut,
ei hän voinut käsittää, kuinka hän oli päässyt niin pitkälle putoamatta
rotkoon. Alemmaksi ei hän olisi voinut missään tapauksessa laskeutua,
sillä myrttipensaasta alkaen, jonka päällä Rosario makasi, oli rotko
aivan seinäjyrkkä. Vielä pari askelta, ja hän olisi ollut hukassa.
Juuri kun hän mietti, mitä olisi tehtävä, sai Cesarin etäinen haukunta
hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan ylös. Ja nyt päästi hän
riemuhuudon, sillä hänen ystävänsä olivat keksineet oivallisen
pelastusvälineen. Sitomalla yhteen lassot, joita ratsastajat Chilessä
aina kuljettavat mukanaan, oli Valentin laittanut pitkän köyden, jonka
hän nyt don Tadeon ja intiaanien avulla laski syvyyteen. Se oli onneksi
kylliksi pitkä ja Ludvig sai helposti kiinni siitä. Mutta hän ei
ajatellut ensin itseään, vaan donna Rosariota. Vedettyään nuoren tytön
köynnöskasviverkosta, sitoi hän köyden hänen vyötäisiensä ympäri niin,
ettei hän voinut millään tavoin syöksyä uudestaan syvyyteen. Sangen
hitaasti ja varovaisesti -- ettei hän vain kolhiutuisi kalliota vasten
-- vetivät ylhäällä olijat hänet luokseen, ja hetken kuluttua oli
Rosario turvassa. Myöskin uhrautuvainen ranskalainen pääsi samalla
keinoin takaisin ystäviensä luo.
Tällä kertaa ei don Tadeo tuhlannut turhia sanoja tyttärensä
pelastajalle, vaan loi häneen katseen, joka osoitti mitä lämpimintä
kiitollisuutta.
Hetken kuluttua tuli nuori tyttö tajuihinsa isänsä hellästi hyväillessä
häntä. Heikko punastus levisi hänen kasvoilleen, hän huokasi raskaasti
ja aukaisi silmänsä.
"Voi, isäni!" huudahti hän muistaessaan, mitä oli tapahtunut. "Mikä
kauhea putous! Luulin todellakin kuolevani!"
"Olet pelastettu -- älä ajattele enää muuta!" sanoi don Tadeo.