Kun he olivat tulleet puolitiehen, erosivat Curumilla ja Trangoil Lanec
äkkiä joukosta ja palasivat araukanien leirille, aivankuin he olisivat
unhoittaneet sinne jotain. Ranskalaiset antoivat tämän tapahtua, sillä
he tunsivat hyvin toveriensa varovaisuuden, ja koettivat saavuttaa niin
nopeasti kuin mahdollista päämääränsä.
Pian saapuivatkin he luolalle. Nyt valmistettiin nopeasti kaksi
lehtivuodetta vapautetuille vangeille, ja Valentin kehoitti heitä
lepäämään. Isä ja tytär seurasivat kehoitusta ja vaipuivat pian
raskaaseen uneen.
Myöskin Ludvig ja Valentin lepäsivät ja jättivät vartioimisen
uskolliselle koiralleen Cesarille. He heräsivät vasta intiaanien tulon
jälkeen, jotka järkähtämättömän rauhallisina heittäytyivät heidän
viereensä lehtivuoteelle.
"Te olette olleet araukanien leirillä?" kysyi toinen miehistä.
Curumilla nyökkäsi.
"Niin, me kävimme päästämässä heidän hevosensa vapaiksi. Niiden
kiinniottamiseen kuluu Antinahuelilta kauan aikaa ja me saamme yhä
suuremman etumatkan."
"Oivallisesti tehty. Me voimme olla siis rauhassa muutamia tunteja?"
"Niin, muutamia tunteja, muttei enempää. Araukaneilla on verikoiran
vainuaisti ja kauriin nopeus. Ennenkuin yö on kulunut loppuun, ovat he
jäljillämme."
"Mitä on meidän sitten tehtävä?" kysyi Ludvig levottomana.
"Meidän täytyy johtaa harhaan vihollisemme", vastasi Trangoil Lanec.
"Minä eroan joukosta kahden hevosen kanssa ja koetan johdattaa heidät
väärille jäljille. Sillaikaa menette te Rio Pablon rantoja pitkin aina
Guanakosaarelle asti. Siellä tapaamme jälleen toisemme. Kolmen tunnin
kuluttua täytyy minun lähteä."
Kaikki hyväksyivät tämän suunnitelman. Ennenkuin Trangoil Lanec erosi
tovereistaan, kuvaili don Tadeo muutamilla sanoilla hänelle viime
tapahtumat araukanien leirillä, erittäinkin kohtauksen Antinahuelin ja
Luchsin välillä. Sitten lähtivät ystävykset äänettöminä eri suunnille.
Oli kummallinen yö, Tummansininen taivas oli täynnä tähtiä, jotka
loistivat kuin timantit ja kuu, joka oli vaeltanut puolet radastaan,
levitti ympärilleen hopeavaloa ja antoi koko seudulle satumaisen
leiman. Hyvien tuoksujen täyttämä ilma oli niin kirkas, että kaukana
siintävät metsät eroittuivat selvästi taivaanrantaa vasten. Vieno
tuulenhenkäys leyhytteli hiljaa korkeimpien puiden latvoja.
Varovaisesti liikkui pieni karavaani äskenmainitun joen rantoja pitkin
odottaen joka silmänräpäys näkevänsä punanahkojen villien silmien
loistavan pimeydessä. Tadeo ja donna Rosario olivat intiaaniystäviensä
hevosten selässä, Curumilla ratsasti etumaisena ja ranskalaiset
muodostivat jälkijoukon.
Noin kello neljä aamulla -- juuri siihen aikaan kun aurinko nousi
taivaanrannalle -- eroittivat matkustajat pienen Guanakosaaren edessään
sumun ympäröimänä, joka kaikissa lämpimissä maissa nousee maasta päivän
tullessa. Vaivaloisen öisen matkan jälkeen näytti se heidän silmissään
kuin pelastavalta satamalta. Saarella seisoi liikkumattomana mies,
Trangoil Lanec, jonka vieressä kumpikin hevonen pureskeli ruohoa
rannalla.
Niin pian kuin tulijat, joita hän oli jo kauan odottanut, olivat
saapuneet kylliksi lähelle antoi hän heille merkin kiiruhtaa. Curumilla
nyökkäsi myöntävästi päätään ja pian oli pieni seurue kulkenut pienen
kahluupaikan yli saarelle. Lyhyen aterian aikana neuvottelivat
ystävykset, mitä nyt olisi tehtävä. Don Tadeo ehdoitti, että he
suuntaisivat kulkunsa hacienda de la Palomaa kohti, joka kuului eräälle
hänen ystävistään. Matka ei ollut kovin pitkä, ja sinne tultuaan
olisivat he täysin turvassa Antinahuelilta.
Ensi töikseen alkoivat ulmenit laatia puhvelinnahkavenhettä, sellaista,
joita intiaanit käyttävät matkustaessaan erämaan läpi kulkevaa jokea
pitkin. Kun se oli valmis, ja he olivat työntäneet sen vesille,
pyysivät he tovereitaan istuutumaan siihen. Sitten jatkettiin matkaa
tällä venheellä hevosten uidessa sen perästä. Noin tunnin kuluttua
astuivat he jälleen maihin ja jatkoivat matkaa jalkaisin. Heidän täytyi
nyt kiivetä jyrkkää vuorenrinnettä pitkin erään kukkulan yli
päästäkseen Chilen alueelle.
Muutamien tuntien kuluttua oli ilma täydellisesti muuttunut.
Punervansininen aurinko näytti uivan pilvimeressä, joka vangitsi sen
kuumat säteet. Taivas oli kuparinvärinen. Kuului jylhää ukkosenjyrinää,
joka kaikui moninkertaisena vuorissa ja laaksoissa. Ilma oli
painostava. Suuria sadepisaroita putoili pilvistä ja yksinäiset
tuulenpuuskat nostivat suuria tomupilviä maasta ja päästivät melkein
inhimillisiä valitusääniä. Lintuja parveili suurin joukoin ilmassa, ja
hevoset tulivat levottomiksi. Toisin sanoen kaikki ennusti hirmumyrskyn
tuloa, joka usein sangen lyhyessä ajassa muuttaa maanpinnan muodon.
Sumu oli niin sankka, että vaikka päivä ei ollut vielä
puolivälissäkään, ympäröi pimeys matkalaisia. Varovaisesti astellen
pääsivät he hitaasti eteenpäin. Intiaanipäälliköt tunsivat luonnon
mahtavat oikut, ja levottomuus kuvastui heidän kasvoillaan.
"Mitä sanotte tästä ilmasta, Curumilla?" kysyi kreivi Ludvig.
"Huonoa, hyvin huonoa", sanoi tämä pudistaen päätään. "Jollemme ennen
hirmumyrskyn tuloa ehdi Jana Karamille (noitamiehen hyppy)..."
"No niin, mitä sitten. Uhkaako meitä jokin vaara?"
"Enemmän kuin vaara. Siinä tapauksessa ei meillä ole suuria toiveita
selvitä hengissä rajuilmasta."
"Vai niin!" huudahti Valentin ja ranskalaiset katselivat pelästyneinä
toisiinsa. "Sepä ei kuulu lohduttavalta. Luuletteko todellakin, että
niin on asianlaita?"
"Trangoil Lanec puhukoon!" sanoi päällikkö osoittaen kädellään
toveriaan.
"Curumilla on oikeassa!" vastasi tämä synkästi. "Luulevatko veljeni,
että me voisimme vastustaa rajumyrskyn voimaa tällaisella paikalla?"
Nuoret miehet painoivat alakuloisina päänsä alas. He eivät tahtoneet
enää lausua sanaakaan epätoivoisesta tilanteesta. Äänettöminä astelivat
he nyt vuoripolkua pitkin, joka oli tuskin neljänkään jalan levyinen
leveimmältä kohdaltaan. Toiselta puolelta rajoitti sitä jyrkkä
graniittiseinä, toiselta syvä kuilu, jonka pohjalta kuului näkymättömän
veden lorinaa. Oli todellakin vaikea vastustaa rajumyrskyä sellaisella
paikalla.
"Olemmeko vielä kaukana Jana Karamista?" kysyi Valentin vihdoin.
"Pilliau olkoon kiitetty -- me olemme pian siellä! Mutta..."
Intiaani vaikeni, sillä hämärä vaippa, joka peitti taivaanrantaa,
jakautui äkkiä kahtia, terävä salama valaisi taivasta, ja peloittava
tuulenpuuska syöksyi vonkuen rotkoon.
"Alas hevosten selästä!" huusivat Trangoil Lanec ja Curumilla melkein
yht'aikaa. "Heittäytykää maahan!"
Valkoihoiset tottelivat heti johtajiensa käskyä ja pitelivät kiinni
kalliosta. Myöskin hevoset käsittivät vaistomaisesti vaaran ja
heittäytyivät harjakset tuulessa heiluen maahan. Mikään kynä ei voi
kuvailla hirmumyrskyä, joka nyt ennenkuulumattomalla raivolla ryntäsi
vuorten yli. Peloittavasti jyrisi ukkonen kuilussa, ja satoi kuin
saavista kaatamalla. Jättiläismäisiä lohkareita irtautui kalliosta, ne
vyöryivät rymisten syvyyteen kiskoen mennessään maasta satavuotisia
puita juurineen aivankuin hentoja oljenkorsia. Tuulen ulvonta, myrskyn
pauhina ja aivankuin kuolinkamppailuaan taistelevan luonnon huokaukset
muodostivat yhdessä kauhistuttavan mutta valtavan sävelen.
Mutta äkkiä, kesken kaikkea, kuului kirkaisu, joka oli niin äänekäs ja
kimeä, että se voitti myrskyn pauhunkin. Välittämättä vaarasta nostivat
matkalaiset päänsä ylös ja katsoivat ympärilleen. He huomasivat heti,
mitä oli tapahtunut!
Donna Rosario ei ollut jaksanut pitää kiinni kalliosta, vaan oli
päästänyt otteensa ja syöksynyt syvyyteen.