Lukija muistanee kai, että ranskalaiset ja heidän intiaanitoverinsa
Trangoil Lanec ja Curumilla, olivat päättäneet seurata Toquinin jälkiä
ja pelastaa don Tadeon ja hänen tyttärensä araukanien käsistä.
Jokseenkin samoihin aikoihin kuin edellisessä luvussa kuvailemamme
tapahtumat sattuivat, ratsastivat he tiheässä myrtti- ja
sypressimetsässä noin päivämatkan päässä Araukasta. Tähän asti olivat
he onnellisesti seuranneet Antinahuelin jälkiä ja otaksuivat jo
olevansa siksi lähellä araukanien leiriä, ettei heidän tarvinnut enää
jatkaa matkaa yhtä nopeaan tahtiin kuin ennen. Nyt täytyi heidän toimia
varovasti, sillä tiheässä metsässä oli mahdollisesti Toquinin
lähettämiä vakoojia, jotka voisivat huomata heidät ja ilmiantaa heidät
päälliköllensä. Ensi töikseen aikoivat ystävämme asettua leiriin.
Paikka, jossa he par'aikaa oleskelivat, oli aukeama, jommoisia
amerikalaisessa aarniometsässä on niin runsaasti. Myrskyt ja aika
olivat kaataneet puut paikalta ja muodostaneet siitä aukeaman, joka
tarjosi miellyttävän lepopaikan matkustavaisille. Lähistöllä solisi
pieni puro jyrkkää vuorenrinnettä pitkin. Tälle paikalle päättivät
ystävämme leiriytyä. Keskelle aukeamaa virittivät he suuren
nuotiotulen, söivät yksinkertaisen aterian ja heittäytyivät sitten
pehmeälle ruohostolle lepäämään, kaikki muut paitsi kreivi Ludvig, joka
oli päättänyt tehdä huomioita ystäviensä nukkuessa.
"Tule, Cesar!" sanoi hän koiralleen, joka katseli häntä viisailla
silmillään. "Saammepahan nähdä, emmekö löydä niitä veijareita. Pst, pst
-- älkäämme häiritkö ystäviemme unta! Etsi, Cesar, etsi!"
Eläin totteli. Se nuuski hiukan maata ja kiiruhti sitten nopeasti
isäntänsä edelle. Kreivi katsoi, olivatko hänen pistoolinsa ja
kiväärinsä kunnossa, sitten hän seurasi koiraa pysähtyen silloin
tällöin heittääkseen varovaisen ja vakoilevan silmäyksen ympärilleen.
Koira juoksi leiripaikan yli metsään kuono melkein kiinni maassa.
Sitten se heilutti häntäänsä aivankuin iloiten selvistä jäljistä ja
päästi murisevan äänen.
Niin jatkui matkaa noin tunnin verran kreivi Ludvigin huomaamatta
mitään erikoista. Niitä salaperäisiä ääniä, jotka välistä kaukaa
tunkeutuivat hänen korviinsa, ei hän voinut selvittää. Vihdoinkin,
lukuisien mutkien ja kiemurtelujen jälkeen, näki hän koiran pysähtyvän
ja kuuli sen päästävän lyhyen murinan.
Kreivi vetäytyi piiloon -- hän tiesi, mitä tuo murina merkitsi.
Varovaisesti työntäen pensaitten oksat sivulle hän katseli vakoillen
ympärilleen. Vaivoin hän sai tukahdetuksi kummastuksen huudon, jonka
hän oli päästämäisillään huuliltaan. Sillä tuskin kolmenkymmenen
askeleen päässä paikalta, jossa hän seisoi, istui noin viisikymmentä
intiaania suuren nuotion ääressä. Heidän keskellään oli kaksi vankia,
jotka olivat niin lujasti sidotut lähellä oleviin puihin, etteivät he
voineet tehdä pienintäkään liikettä. Toinen heistä näkyi olevan
kokonaan vaipunut epätoivoon, kyyneleet virtasivat pitkin hänen
poskiaan ja syvät huokaukset vavahduttivat hänen rintaansa, kun hän
katseli onnettomuustoveriaan, nuorta tyttöä, joka oli aivan lyyhistynyt
kokoon väsymyksestä ja tuskasta.
"Siellä he ovat!" kuiskasi kreivi Ludvig, joka tunsi kaiken veren
virtaavan sydämeensä. Unhottaen kokonaan oman turvallisuutensa otti hän
pistoolin kumpaiseenkin käteensä ja teki pienen liikkeen aivankuin
aikoen viipymättä rientää avuksi onnettomille. Kuitenkin hillitsi hän
itsensä aikanaan, sillä hänelle juolahti mieleen, että hän tuollaisen
hyökkäyksen kautta uhraisi vain henkensä saamatta mitään aikaan.
Melu, jota hän tyhmästi kyllä oli aiheuttanut, herätti intiaanien
huomiota, ja he heittivät jo epäileviä silmäyksiä paikalle, jossa hän
seisoi. Ludvig vetäytyi hiljaa takaisin välttäen ottamasta varomatonta
askelta. -- Pieninkin risahdus, ja hän olisi ollut hukassa! Hänellä ei
ollut enää mitään tekemistä araukanien leirillä -- parasta oli palata
toverien luo ja neuvotella heidän kanssaan, mitä oli tehtävä.
Tunnin kuluttua oli hän jälleen ystäviensä luona ja kertoi heille, mitä
oli nähnyt. Curumilla ja Trangoil Lanec kuuntelivat tyyninä Ludvigin
kertomusta, keskeyttämättä sitä; he näyttivät kiinnittävän kaiken
huomionsa piippuihinsa, jonka he omantunnontarkasti polttivat loppuun.
Valkoiset miehet olivat sitävastoin sangen rauhattomia; he olivat
epätoivoissaan intiaaniystäviensä hitauden johdosta. Jos he olisivat
noudattaneet omien tunteittensa ääntä, eivät he olisi viivytelleet
minuuttiakaan, mutta he tiesivät, etteivät he ilman näitä kahta
punaihoista saisi mitään aikaan -- olipa sitten kysymys hyökkäyksestä,
puolustautumisesta tai takaa-ajosta. Sentähden koettivat he hillitä
levottomuuttaan.
"No, mitä nyt teemme?" kysyi Valentin vihdoin.
"Veljeni on kuumaverinen -- hän ei saa toimia liian nopeasti!" vastasi
Trangoil Lanec merkitsevästi. "Antinahuelilla on paljon sotilaita, me
emme voita heitä muulla kuin viekkaudella. Meidän täytyy saada
selville, mitä Toquin aikoo tehdä vangeilleen. Äkillinen hyökkäys
pitäisi paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, jos olisi kysymys
elämästä tai kuolemasta. Trangoil Lanec menee araukanien leirille.
Toquin ei tiedä, mitkä siteet liittävät minut valkoisiin veljiini, eikä
siis voi epäillä minua."
"Hyvä", sanoi Curumilla, "veljeni suunnitelma on viisas. Minä tahdon
vain huomauttaa hänelle, että soturit, joiden luo hän menee, kuuluvat
luultavasti Mustan Käärmeen heimoon. Trangoil Lanec tuntee näiden
soturien petollisuuden ja viekkauden... hän varokoon siis!"
Toinen nyökäytti päätään.
"Ystäväni on oikeassa, Trangoil Lanec on varovainen. Luonnollisesti
seuraavat veljeni minua ja piiloutuvat vähän matkan päähän leiristä.
Varpushaukan kirkuna on sovittu merkki; jos he kuulevat sen, voivat he
vaaratta saapua leirille; jos he sitä vastoin kuulevat peipon laulun
uudistuvan kolme kertaa perätysten yhtäpitkin väliajoin, tietävät he
minun olevan vankina."
"Hyvä. Milloin lähdemme?" kysyi Ludvig.
"Nyt heti."
Miehet nousivat hevosiensa selkään ja läksivät liikkeelle. Pahaksi
onneksi kohtasi heitä eräs pettymys. Kun he saapuivat sille paikalle,
missä Antinahuel tovereineen oli pari tuntia sitten ollut, oli se aivan
autio. Toquin oli jatkanut matkaansa. Mutta ystävämme eivät menettäneet
toivoaan, kärsivällisesti seurasivat he hänen jälkiään. Tämä oli sangen
vaikeata, sillä araukanit olivat Biobion luona tapahtuneesta
taistelusta saakka koettaneet salata ja peittää jälkensä. Muutamat
houkuttelevat jäljet näkyivät olevan vääriä, ja Curumilla ja Trangoil
Laneckin, jotka olivat tottuneet tällaiseen takaa-ajoon, erehtyivät
välistä ja seurasivat niitä. Usein kului sangen pitkä aika näiden
erehdyksien korjaamiseen ja sotkuisien jälkien selvittämiseen.
Kahden päivän kuluttua leiriytyivät takaa-ajajat eräälle kummulle vähän
matkan päähän luonnon muodostamasta luolasta, ja Trangoil Lanec erosi
nyt heistä. Paksu savupatsas, joka heikon usvan kaltaisena nousi
taivasta kohti, ilmaisi hänelle paikan, mihin araukanit olivat
pysähtyneet yöksi. Siellä oli hänen päämääränsä.
Kahdenkymmenen askeleen päässä leiristä huomasi päällikkö äkkiä kaksi
intiaania, aivankuin maasta nousseina, edessään.
"Minne veljeni aikoo?" kysyi toinen heistä luoden uhkaavan katseen
ulmeniin.
"Marry, marry!" vastasi tämä ystävällisesti. "Trangoil Lanec tunsi
jälleen veljiensä jäljet ja saapui polttamaan piippuansa heidän tulensa
ääreen, ennenkuin hän jatkaa matkaansa."
Sitten heitti hän olalleen kiväärinsä, jota hän tähän asti oli pitänyt
vasemmassa kädessään ja kehoitti hevostaan kulkemaan edelleen. Soturit
näyttivät olevan tyytyväisiä hänen vastaukseensa ja johdattivat hänet
viipymättä leirille.
Antinahuel otti vieraansa vastaan kädet ristissä rinnalla. Kun
päälliköt olivat tervehtineet toisiaan tavallisilla sanoilla "Marry,
marry", istuutuivat he nuotiotulen ääreen ja polttivat rauhanpiippua.
Trangoil Lanec katseli ympärilleen, mikään ei jäänyt häneltä
huomaamatta. Hän tunsi aivan liian hyvin Toquinin viekkaan luonteen ja
varoi sentähden herättämästä epäilyä.
"Onko isäni metsästänyt?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi Antinahuel lakoonisesti.
"Ja onko metsästys ollut onnellinen?"
"Hyvin onnellinen", sanoi Toquin synkästi hymyillen ja osoittaen
sormellaan vankeja jatkoi hän, "poikani avatkoon silmänsä ja katsokoon
ympärilleen!"
"Ooh!" huudahti Trangoil Lanec ja oli vasta nyt huomaavinaan
valkoihoiset. "Valkonaamoja. Isälläni on ollut onnea, hän saa suuret
lunnaat heistä."
Toquin pudisti päätään.
"Antinahuel ei vapauta vankeja. Hänen majansa on tyhjä."
"Hyvä, minä ymmärrän, Isäni ottaa valkoisen neidon vaimokseen. Mutta
minkätähden säilyttää hän toista vankia? Hänen läsnäolonsa mahtaa olla
tuskastuttava?"
Antinahuel vastasi kysymykseen hymyllä, jonka merkitystä ei tarvinnut
epäillä.
"Valkoihoisten Suuri Kotka on kuoleva varhain aamulla. Suuren. Toquinin
Cadequalin kuolema tulee vihdoinkin kostetuksi, kuten olen vannonut!"
Hän nousi ja viittasi päällikön luokseen lähestyessään vankeja.
"Poikani tuntee Suuren Kotkan?" kysyi hän tarkastellen terävästi sekä
Trangoil Lanecia että don Tadeota.
"Eikö araukani soturi tuntisi vihollistaan?" vastasi päällikkö
rauhallisesti. "Suuri Kotka on kurja espanjalainen, ja hänen kuolemansa
on tuottava siunausta punaisille miehille."
Don Tadeo säpsähti kuullessaan tämän äänen ja koetti nähdä muukalaista.
Mutta tämä oli astunut erään puun varjoon ja tarkasteli vankia
vihamielisin katsein. Toquin oli kuitenkin huomannut don Tadeon
liikkeen ja synkkä pilvi nousi hänen otsalleen.
"Mikä on veljeni nimeltään?" kysyyi hän lyhyesti Ulmenilta.
"Trangoil Lanec."
"Minä tunnen tämän nimen. Trangoil Lanec on urhoollinen puelka-soturi.
Mitä etsii hän Antinahuelin leiristä?"
"Hän tahtoo lämmitellä ystävän tulen ääressä."
"Mitä sanoo valkoinen veljeni tästä?" kysyi Antinahuel aivan odottamatta
don Tadeolta. Tämä tunsi sydämensä sykkivän -- ystävän läsnäolo teki
hänet sekä iloiseksi että levottomaksi. Luotuaan tyttäreensä
Antinahuelin huomaamatta varoittavan katseen hän vastasi niin
välinpitämättömästi kuin mahdollista:
"En tiedä, mitä haluatte minulta, päällikkö? Onko minulla oikeutta
käskeä tätä miestä, jota en edes ole koskaan nähnyt, poistumaan
leiristänne. Ette taida olla oikein järjissänne, koska teette minulle
tuollaisen kysymyksen."
"Veljeni puhuu hyvin -- huomenna on hän osoittava rohkeuttaan", sanoi
päällikkö kuivasti ja kääntyi jälleen puelka-soturin puoleen lausuen
"Antinahuel on varovainen -- häntä on usein petetty. Valkoihoisten
Suurella Kotkalla on ystäviä, jotka eivät lepää, niin kauan kuin he
tietävät hänen olevan vallassani. Joku kolmaskin voi tehdä niinkuin
Joan ja Myskirotta!"
"Epäileekö isäni minua?" kysyi Trangoil Lanec imelästi hymyillen.
"Kukapa voisi johdattaa harhaan suurta päällikköä. Mutta Trangoil Lanec
ei ole mielellään epäluulonalainen, hän menee."
Antinahuel tuli hyvilleen ulmenin imartelevista sanoista ja antoi
hänelle merkin jäädä paikoilleen.
"Minä luotan poikaani, hän on tervetullut luokseni", sanoi hän
tyytyväisenä. "Tuoko Trangoil Lanec tietoja punaisilta veljiltään?"
Lausuessaan nämä viimeiset sanat synkkenivät Antinahuelin kasvot ja
hänen otsansa rypistyi. Hämmästyneenä tästä muutoksesta, jonka hän
olisi ymmärtänyt, jos hän olisi voinut silmätä mahtavan Toquinin
sisimpään, katseli Trangoil Lanec edessään olevaa päällikköä.
"En tiedä mitään. Useimmat veljistäni ovat kaatuneet taistelussa
chileläisiä vastaan. Minkätähden näyttää isäni niin synkältä?"
"Miksipä en surisi. Antinahuel ei ole vanha, mutta hän on väsynyt.
Monet hänen pojistaan ovat kaatuneet sodassa, hänen kansansa etevimmät
päälliköt ovat menneet Pilliaun suurille metsästysmaille ennen häntä.
Missä on Cathikara? Missä on Musta Hirvi? He kuolivat sankarillisesti,
ja he huutavat... huutavat!..."
Hän nosti käden otsalleen ja vaipui ajatuksiinsa. Näytti siltä kuin
olisi hän silmänräpäykseksi unhoittanut kaikki, mitä hänen ympärillään
tapahtui, mutta äkkiä suuntautui hänen katseensa vankeihin ja hän
sanoi: "Ooh! Vielä ei Antinahuel ole kuollut. -- Suuri Kotka elää
vielä, ja valkoinen neito odottaa! Katsopas... eikö hän kelpaakin
päällikön vaimoksi?"
"Hän on kaunis!" vastasi Trangoil Lanec kylmästi. "Mutta kuitenkaan en
antaisi hänestä ainoatakaan niistä kolmesta nahkaleilistä tulivettä,
joita hevoseni kantavat."
"Kuinka, onko pojallani tulivettä?" kysyi Antinahuel himokkaasti.
"On!" vastasi ulmen ja käytti tilaisuutta hyväkseen luoden vankeihin
merkitsevän silmäyksen. "Aurinko laskee, peltopyy laulaa iltalaulunsa
-- Trangoil Lanecin täytyy lähteä. Jos Antinahuel tahtoo seurata minua,
niin tyhjennämme kiireesti säkit soturien kanssa. Olen anastanut ne
eräältä valkoiselta koiralta, enkä tahtoisi laahata niitä enää
mukanani."
"Hyvä", sanoi Antinahuel tyytyväisenä. "Me otamme vastaan veljeni
tarjouksen."
Päälliköt astelivat hevosien luo, ja hetken kuluttua joivat kaikki
intiaanit paloviinaa, jota viekas Trangoil Lanec oli ottanut mukaansa.
Lukija tietää kai, että intiaanit ovat kovin viinanahneita, ja se himo,
millä he ottivat vastaan tarjotun "tuliveden", osoitti, selvästi,
kuinka kauan he olivat odottaneet tällaista tilaisuutta. He nauttivat
sitä aivan kohtuuttomasti, ja pian olivat muutamat heistä juovuksissa.
Puelkapäällikkö tarkasteli tilannetta argussilmillä. Hän otti
kohtuullisesti osaa harvinaiseen juominkiin ja vältti varovaisesti
kiihoittamasta araukaneja juomaan. Hän ei näet saanut antaa
pienintäkään aihetta epäluuloon.
Näin kului tunti. Vangit olivat alkaneet keskustella hiljaa ja
salaisesti. Jossakin määrin levottomina odottivat he, mitä tulisi
tapahtumaan. Uudestaan herännyt toivo toi heikon hymyn nuoren tytön
ruusuisille huulille, ja don Tadeo loi häneen eloisia katseita.
Molemmatkin käsittivät ystävänsä suunnitelman, mutta olivat aivan eri
mieltä sen onnistumisesta. Ollen määrätyn matkan päässä juojien
piiristä ja kykenemättä liikahtamaankaan saattoivat he vain panna
merkille, että melu ja rähinä, jonka heidän juopuneet vartijansa saivat
aikaan, lisääntymistään lisääntyi.
Intiaanit jatkoivat yhä juomistaan. Nopeasti he tyhjensivät nahkaleilit
ja vihdoin olivat useimmat heistä vaipuneet raskaaseen uneen. Niillä,
jotka olivat vielä valveilla ja näkivät, kuinka heidän tovereillensa
kävi, ei ollut voimaa eikä kykyä keskeyttää nautintorikasta juomistaan.
Antinahuel ja Trangoil Lanec olivat viimeiset, jotka joivat.
Puelkapäällikkö seurasi vain näennäisesti toisen esimerkkiä ja koetti
matkia hänen raskaita liikkeitään, mikä onnistuikin hänelle. Ja nyt --
nyt sulkeutuivat myöskin Toquinin silmät, sarvipikari putosi hänen
kädestään ja mutisten muutamia käsittämättömiä sanoja vaipui hän
maahan. Hän nukkui.
Trangoil Lanec odotti hetkisen ja silmäili tarkkaavaisesti leiriä.
Vasta sitten, kun hän oli varma siitä, että kaikki araukanit olivat
todellakin menneet ansaan, nousi hän varovaisesti, lähestyi vankeja,
joille hän antoi hilpeän merkin, ja kiiruhti pois kevyesti kuin vuohi.
Pian senjälkeen kuului varpushaukan kirkuna lähistöltä.
* * * * *
Valentin ja Ludvig eivät osanneet hallita innostustaan. He olivat
jättäneet hevosensa metsään ja hiipineet Curumilla muassaan
varovaisesti, kunnes he olivat vain kolmenkymmenen askeleen päässä
leiristä. Salaisesti iloiten olivat he seuranneet tapahtumien kulkua
valmiina milloin tahansa rientämään Trangoil Lanecin avuksi, jos hänen
petoksensa tulisi ilmi. Kun tämä siis päästi sovitun merkkihuudon,
olivat he heti hänen rinnallaan.
"No niin?" kysyi Ludvig.
"Kaikki käy hyvin. Veljeni seuratkoot minua."
Viipymättä lähtivät ystävykset vankien luo. Nähdessään nuo neljä
miestä, jotka olivat panneet henkensä alttiiksi pelastaakseen heidät,
loisti sanomattoman iloinen hymy isän ja tytön kasvoilla, ja don Tadeo
sanoi liikutettuna.
"Kiitos, caballerot, me emme toivoneet pelastusta. Teille lähinnä
Jumalaa olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa."
"Ah... pyh!" vastasi Valentin katkaisten muutamilla puukoniskuilla
vankien siteet. "Luuletteko, että me ilman muuta olisimme jättäneet
teidät tiikerin kynsiin?"
"Ja velvollisuutemmehan oli pelastaa teidät ja teidän tyttärenne",
jatkoi kreivi Ludvig innokkaasti.
"Mutta hiljaa -- kiiruhtakaamme. Olisipa sangen ikävää, jos nuo
veijarit heräisivät liian aikaiseen."
Tämä huomautus olikin tarpeen. Don Tadeo ja donna Rosario, jotka eivät
pitkästä vankeudesta väsyneinä kyenneet liikkumaan, nostettiin Trangoil
Lanecin hevosen selkään, jonka jälkeen tuo pieni kulkue lähti
liikkeelle luolaa kohti.