Meidän täytyy nyt lausua muutama sana Toquinin suunnitelmista.
Antinahuel oli ensin aikonut palata kotiseudulleen. Mutta se näyttikin
olevan mahdotonta. Kuuluisimmat kylät Araukan intiaanivaltiossa olivat
poltetut, kaupungit olivat tuhan vallassa, ja niiden asukkaat olivat
joko tapetut tai vangitut. Ne, jotka olivat päässeet pakoon vihollisen
kynsistä, harhailivat nyt metsissä ja koettivat yhdistäytyä
suojellakseen viimeisten turvapaikkojensa rajoja. Araukani-päällikkö ei
enää ajatellut alueensa suurentamista, hänen ainoa toivonsa oli saada
ase kädessä vihollisen myöntymään sellaisiin ehtoihin, jotka eivät
loukkaisi hänen kunniaansa. Mutta juuri sentähden oli hänen tilansa
sangen vaarallinen. Ollen liian heikko ryhtymään mihinkään
toimenpiteisiin chileläisiä vastaan oli sekin vaara tarjolla, että hän
saisi osakseen omien aseveljiensä vihan.
Vaikka suuri osa araukaneja tälläkin kertaa noudatti hänen kutsumustaan
vähääkään epäröimättä, niin olivat he kaikki kärsineet siksi paljon
tappionsa seurauksista, että uusi sota oli heidän mielestään sula
mahdottomuus. Vanha Cathikara, hänen uskollisin puolustajansa Mustan
Hirven jälkeen, oli kaatunut sodassa, ja muihin päällikköihin, jotka
oikeastaan enemmän pelkäsivät kuin rakastivat häntä, ei hän voinut
luottaa. Antinahuel oli ollut araukanien kuningas, kansansa tähti --
mutta tämä tähti oli nyt sammumaisillaan.
Mutta Toquin takoi uutta rautaa, hän luuli vielä valtaansa riittävän
suureksi voidakseen rajattomasti hallita sotureitaan. Ennenkaikkea
muutti hän matkansa suunnan ja lähestyi joukkoineen Biobiota, jonka
edustalla koko intiaaniarmeija oli oleskellut ennen Condorkankin
taistelua. Täällä odotti hän apujoukkoja, joiden avulla hän aikoi
hyökätä Chilen alueelle.
Tämä suunnitelma johtui erikoisesta syystä. Intiaanit pitävät
huomiotaherättävästä kostosta, heille ei kosto merkitse mitään, jos on
vain kysymyksessä vihollisen tuhoaminen. Sen täytyy tapahtua sillä
tavalla, että se tekee suuren vaikutuksen läsnäoleviin todistajiin.
Antinahuel tahtoi viedä don Tadeon samalle paikalle, jossa
espanjalaiset olivat häväisseet hänen esi-isäänsä, Toquin Cadequalia,
puhkaisemalla häneltä silmät. Täällä joutuisi hänen verivihollisensa
saman kohtalon alaiseksi ja hirvittävin kidutuksin hänet uhrattaisiin
kuolemalle -- Sitten vasta olisi Toquinin kostonhimo sammutettu.
Mutta paikka, jossa don Tadeon piti kuolla, sijaitsikin Talkan
lähistöllä, chileläisellä alueella. Oliko mahdollista päästä sinne vai
eikö? Antinahuel vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, mutta hän ei
ottanut lukuun erästä seikkaa, joka äkkiä rikkoikin hänen
suunnitelmansa.
Kello oli noin kaksi päivällä. Kuumuuden painostamina olivat soturit
vetäytyneet puiden ja pensaiden suojaan ja lukuunottamatta muutamia
vahteja, jotka äänettöminä seisoivat vahtipaikoillaan, näytti leiri
olevan aivankuin kuollut. Tähän aikaan näki Toquin kaukana suuren
joukon intiaaneja, jotka ratsastivat leiriä kohti. Hän mumisi
tyytyväisenä muutamia sanoja. Tämä oli kai apujoukko, jota hän niin
kauan oli odottanut.
Joukko tuli yhä lähemmäksi. Mutta nähdessään sen johtajan -- olevan
Luchsin, tuon Apo-Ulmenin, joka aina vastusti häntä, tuli Antinahuel
hiukan levottomaksi. Hilliten kuitenkin vastenmielisyyden tunteen, joka
valtasi hänet, antoi hän tulijoille merkin, johon heti vastattiin.
Ratsastajat kulkivat kahluupaikan ylitse eivätkä pysähtyneet, ennenkuin
he olivat kymmenen metrin päässä leiristä.
Luchskin oli pysähdyttänyt hevosensa kesken kiivainta neliä ja istui
nyt sen selässä liikkumattomana kuin pronssiin valettu kuvapatsas. Hän
ei ollut kuitenkaan kauan aikaa tässä asennossa, hetken kuluttua
hyppäsi hän hevosensa selästä ja asteli Antinahuelin luo, joka odotti
häntä suuren espinopuun juurella.
Suurtoquin huomasi heti, että tulija oli puettu omituiseen pukuun --
hänellä oli päällään laamavillainen kirjava viitta, jaloissaan
koristeelliset puhvelinnahka mokkasiinit ja oikeassa kädessään
pitkävartinen hopeahelainen puukko, josta kummallista kyllä puuttui
päänahkanippu. Ivallisesti hymyillen tervehti hän Toquinia, ja tämä
valmistautui kuulemaan huonoja uutisia.
Polttaen äänettöminä piippujansa astuivat päälliköt nuotiotulen ääreen.
Antinahuel suuntasi ylpeän ja läpitunkevan katseensa toisen kasvoihin.
Oli helppo nähdä, että nämä kaksi, mieleltään niin erilaista intiaania,
olivat sisimmässään syvästi liikutettuja, vaikka he koettivatkin salata
tunteitaan. Antinahuel aloitti keskustelun.
"Poikani on tervetullut", sanoi hän. "Hänellä on kai paljon kerrottavaa
minulle, koska hän saapuu niin myöhään."
"Isäni kyselköön", vastasi puhuteltu lyhyesti.
"Hyvä. Luchs on päällikkö ja tietää tehtävänsä. Mistä hän tulee?"
"Araukasta, punaisten miesten pääkaupungista."
"Mutta Araukahan on muukalaisten käsissä?"
"Muukalaiset ovat poistuneet sieltä."
Antinahuel kummastui. Kului hetkinen, ennenkuin hän sanoi: "Poikani
erehtyy. Valkonaamat eivät päästä koskaan saalista käsistään?"
"Valkonaamat ovat tällä kertaa menetelleet oikeudenmukaisesti. He ovat
olleet ymmärtäväisiä ja vetäytyneet pois Araukasta."
Voitonriemuinen hymy leikki ensin Toquinin huulilla, mutta äkkiä
muuttui hänen ilmeensä, ja hän sanoi uhkaavalla äänellä. "Aikovatko he
kenties hieroa sovintoa?"
"Aikovat."
Sanomatta sanaakaan Antinahuel nousi ylös ja se, mitä hän nyt sanoi,
osoitti, ettei hän katsonut arvolleen sopivaksi keskustella edelleen
Apo-Ulmenin kanssa.
"Poikani on ratsastanut pitkän matkan -- hän on kai väsynyt."
"Luchs ei tunne väsymystä, velvollisuus on tuonut hänet tänne. Haluaako
isäni tietää, mitä päälliköt ovat päättäneet tehdä suuressa
neuvottelukokouksessa, Araukassa?"
Toquin suuntasi tulisen katseensa puhujaan.
"Ilman Antinahuelia ei ole olemassa mitään suurta neuvottelukokousta,
ilman Antinahuelin suostumusta ei voida tehdä mitään päätöstä. Kuka
pojistani luulee tietävänsä enemmän kuin minä?"
Myöskin Luchs oli noussut ylös ja katseli vihaisesti Toquinia.
"Isäni kuulkoon", sanoi hän. "Condorkankin taistelun jälkeen pitivät
punaiset miehet suuren neuvottelukokouksen hankkiakseen jollain tavalla
apua araukaneille. Antinahuel tietää, että araukanit rakastavat
vapautta ja uhraavat kaikkensa sen puolesta. Kun he nyt ovat
kukistetut, tahtovat he rauhan kautta ansaita takaisin entisen
omaisuutensa. Pilliau tahtoo myös samaa -- hän vaatii, että sotakirves
on heti haudattava maahan... Rajuilma on kulkenut peltojemme yli ja
muuttanut ne erämaiksi. Niittymme ovat hevosten kavioiden tallaamat,
naisemme ja lapsemme ovat kadottaneet suojelijansa. Me emme tahdo sotaa
-- se on tuottanut meille liian paljon onnettomuutta -- Luchs on
Apo-Ulmen, hän puhuu kansansa nimessä."
Soturit, jotka seisoivat Toquinin ympärillä, kuulivat nämä sanat ja
katselivat levottomina johtajaansa. Tämä hymyili ivallisesti ja hänen
kätensä puristuivat kouristuksentapaisesti nyrkkiin.
"Millä ehdoilla rauha tehtäisiin?"
"Araukanipäälliköt ovat lähettäneet Luchsin ilmoittamaan
Antinahuelille, että valkonaamat ja intiaanit ovat neuvotelleet
keskenään rauhasta ja tehneet seuraavan sopimuksen: Antinahuelin täytyy
vapauttaa valkoiset vangit, jotka ovat hänen käsissään ja hajoittaa
sotajoukkonsa. Sotureiden täytyy palata kyliinsä ja luovuttaa
muukalaisille kaksi tuhatta lammasta, tuhat vuorilammasta ja viisi
sataa puhvelia. Sotakirves haudataan araukanien sauvojen ja
valkoihoisten ristin alle. Luchs on puhunut."
"Poikani näkyy pelkäävän valkoisia vastustajiaan, koska hän aikoo
suostua sellaisiin ehtoihin", sanoi Antinahuel ivallisesti. Vaivoin
saattoi hän hillitä itseään.
"Ehdot ovat kovat, mutta meidän täytyy suostua niihin", vastasi Luchs
kylmästi. "Jollei Suuri Kotka ole kolmen päivän kuluttua vapaa,
ammutaan vangitut ulmenit ja sata sotilastamme armotta molempien
leirien nähden."
"Mutta jos Antinahuel kieltäytyy noudattamasta ehtoja?" kysyi Toquin.
"Sitä ei Antinahuel tee", sanoi Luchs lauhkealla äänellä.
"Sen tekee hän, niin totta kuin Pilliau elää!" huudahti
araukani-päällikkö kiivaasti. "Suuri Kotka on kuoleva!"
"Isäni ajatelkoon -- nämä eivät voi olla hänen viimeiset sanansa!"
vastasi Luchs yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.
Antinahuel raivostui hirveästi toisen kylmyydestä. Vaikka hän olikin
sangen viekas, ei hän huomannut ansaa, joka oli viritetty hänelle.
"Minä, Suurtoquin, selitän pojilleni ja kaikille läsnäolijoille, etten
tule koskaan hyväksymään näitä loukkaavia ehtoja... en voi tuottaa
häpeää kansalleni. Valkoihoisten päällikkö on kurja koira, jonka olen
vannonut surmaavani. Ettekö muista mitään, coyotit, vai ettekö tiedä,
miten Toquin Cadequal lopetti elämänsä. Minä olen surmaava muukalaisen
ja täten pesevä häpeämme. Kenellä on jotakin sanottavaa tätä vastaan?"
"Meillä kaikilla", vastasi Luchs terävällä äänellä.
"Mene -- olet saanut vastaukseni", huudahti Toquin tarttuen
tomahawkiin, joka riippui hänen vyössään.
"En vielä -- en ole vielä lopettanut!" selitti Luchs astuen muutamia
askelia taapäin. "Neuvosto on ottanut huomioon myöskin sen seikan, että
Antinahuel kieltäytyy hyväksymästä ehtoja. Jos Antinahuel pysyy
päätöksessään, otetaan häneltä pois Toquinin kirves, kaikki
araukanisotilaat ovat vapaita valastaan, ja tuli ja vesi kielletään
häneltä koko maassa. Hän ja ne, jotka liittyvät häneen, ovat isänmaan
kavaltajia. Minkätähden palvelisivat araukanit yhä yhden ihmisen
kunnianhimoa -- ihmisen, joka on tuottanut paljon häpeää maalleen.
Antinahuel suostuu, tai hän kukistuu."
Kuullessaan nämä murskaavat sanat seisoi Toquin liikkumattomana
vastustajansa edessä ja taisteli mielenliikutustaan vastaan. Sitten hän
laski kätensä ristiin rinnalle ja kysyi ylpeästi: "Onko Luchs
lopettanut?"
"Kyllä. Kaikki, mitä minä äsken sanoin, ilmoitetaan koko Araukanialle.
Antinahuel, jonka suurrikoksesta tähdet kertoilevat toisilleen, on
ollut araukanien Suurtoquin."
"Ulvova susi!" sanoi Toquin halveksivasti. "No niin, te voitte riistää
minulta Toquinin kirveen! Mitäpä välittäisin tästä turhasta
arvomerkistä! Te voitte myöskin sanoa minua isänmaan kavaltajaksi --
mutta teidän toiveenne, coyotit, ei koskaan täyty. Vangit ovat minun,
eivätkä he vältä kohtaloansa. Mene, Luchs -- olet saanut vastaukseni!"
"Isäni..." koetti tämä väittää.
"Mene!" karjasi Antinahuel raivostuneena ja osoitti käskevästi
kahluupaikkaa.
Intiaani mietti yhä... Pilkallinen hymy levisi hänen huulilleen, kun
hän katseli vihastunutta päällikköä. Mutta tämä oli hänelle
onnettomuudeksi. Raivostuneena kilpailijansa ivasta tempasi Toquin
veitsen vyöltään ja linkosi sen edessään seisovaa miestä kohti. Niin
varmasti oli hän heittänyt aseensa, että salamoiva terä upposi vartta
myöten toisen rintaan, ja Luchs kaatui ääntäkään päästämättä maahan.
Tätä kauheata rikosta seurasi yleinen kirkuna ja huuto. Arkoina ja
kummastuneina vetäytyivät kaikki läsnäolijat pois sen miehen luota,
joka oli vuodattanut veljensä verta. Kun sitten eräs päällikkö hetken
kuluttua astui esiin ja vaati araukaneja luopumaan Toquinistaan, oli
tämä vain ikäänkuin ilmoitus välien katkeamisesta, joka oli jo
tapahtunut. Toinen toisensa jälkeen jätti entisen hallitsijansa,
muutamat sangen iloisina, muutamat surullisina. Tämä mies, joka noin
viisi minuuttia sitten oli komentanut viittäsataa soturia, näki heidän
lukumääränsä vähitellen supistuvan, ja pian ei hänen ympärillään ollut
kuin viisikymmentä intiaania. Nämä soturit, jotka pysyivät hänelle
uskollisina, olivat palvelleet häntä koko ikänsä, ja olisivat
mielellään vuodattaneet sydänverensä Toquininsa puolesta.
Poistuvat soturit nostivat maasta Luchsin ruumiin ja lähtivät sitten
liikkeelle kadoten pian näkyvistä.
Siellä seisoi nyt suuri Toquin yksinäisenä ja hyljättynä ja laski niitä
harvoja ystäviä, jotka tahtoivat vielä uskollisesti puolustaa häntä.
Isku oli musertava, Antinahuel ei voinut enää hillitä itseään -- hän
nojautui puuta vasten, peitti kasvonsa vaippansa liepeellä ja itki.
Hänen heikkoutensa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Tottuneena peittämään
salaisimmatkin tunteensa ojentautui hän ja tarkasteli vankeja ankaran
näköisenä. Kun hänen katseensa suuntautui don Tadeoon, joka oli
oikeastaan syynä hänen kukistumiseensa, raivostui hän kauheasti.
Estääkseen vankien pakoyrityksen, sitoi hän puuhun donna Rosarion,
katsellen häntä himokkaasti. Don Tadeon sidotutti hän myös paaluun
silmät käännettyinä aurinkoa kohti.
"Kurja roisto!" karjaisi tämä tempoen mielipuolisesti siteitään.
Päällikkö käänsi hänelle halveksivasti selkänsä.