Trangoil Lanec ei ollut erehtynyt. Hän oli todellakin nähnyt don Tadeon
ratsastavan Suurtoquinin rinnalla.
Kun chileläisten johtaja huomasi olevansa eroitettu miehistään ja näki
ympärillään vain viisi sotilasta, älysi hän heti olevansa hukassa.
Kuitenkin puolustautui hän urhoollisesti kuin leijona ja löi maahan
kaikki, jotka uskalsivat lähestyä häntä. Kauheata oli nähdä, kuinka nuo
harvat miehet, jotka olivat vihityt kuolemaan, taistelivat noin
viittäsataa miestä vastaan. Don Tadeolle kävi kuitenkin onnellisemmin
kuin muille. Antinahuel oli nimittäin käskenyt sotureitaan vangitsemaan
hänet elävältä, ja araukanit tyytyivät sentähden ainoastaan väistämään
hänen iskujansa vastaamatta niihin. Mutta pian sai tilanne vaarallisen
käänteen. Salamannopeasti vetäisi Toquin vaippansa päältään ja heitti
sen raivoisan taistelijan päälle. Tämä, sokaistuna ja kykenemättä
puolustautumaan, oli pian sidottu käsistä ja jaloista. Heitettyään
kallisarvoisen saaliin eteensä satulaan ratsasti Antinahuel
sotilaittensa seuraamana chileläisten rintaman läpi.
Päällikkö, joka oli muodostanut sotureistaan kiinteän, umpinaisen
joukkueen, hyökkäsi useita kertoja kuin haavoitettu tiikeri chileläisiä
joukkoja vastaan, jotka koettivat estää hänen pakoaan. Hänen
onnistuikin murtautua niiden läpi, ja vasta sitten, kun voittajat
luopuivat takaa-ajosta, antoi hän sotureilleen merkin pysähtyä
hengähtääkseen hiukan.
Vangitsemisesta lähtien ei don Tadeo ollut antanut elonmerkkiäkään
itsestään. Antinahuel pelkäsi, että hän ratsastuksen nopeuden takia,
oli saanut liian vähän ilmaa ja oli nyt tukehtumaisillaan. Ei, sillä
tavalla ei hänen vihollisensa saanut kuolla. -- Antinahuelilla oli
aivan toiset suunnitelmat hänen suhteensa. Hän päästi sentähden irti
lasson, jolla vangin jalat olivat sidotut, otti vaippansa hänen
päältään ja asetti hänet toisen hevosen selkään, jonka ohjaksia hän
itse hoiti. Sitten ratsastivat intiaanit jälleen kauas vuorille.
Don Tadeo toipui pian. Hän hengitti täysin keuhkoin raitista ilmaa ja
katseli ympärilleen. Nyt hän tiesi olevansa katkerimman vihollisensa
vallassa, saman miehen, jota hän oli eilen niin suuresti loukannut.
Minkätähden hän ei ollut silloin käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja
tappanut häntä. Hänen katseensa harhaili sinne tänne ympärillä
ratsastaviin sotureihin. -- Hän värisi.
Harvoin leväten jatkettiin ratsastusta aina auringon laskuun asti.
Sitten leiriytyivät araukanit yöksi eräälle aukealle paikalle metsässä.
Väsyneenä päivän ponnistuksista vaipui don Tadeo lyijynraskaaseen uneen
ja unohti muutamiksi tunneiksi vaarallisen tilansa.
Seuraavana aamuna liittyivät Antinahuelin joukkoon ne soturit, jotka
olivat saaneet tehtäväkseen varjella donna Rosariota -- tämä johti
liikuttavaan jälleennäkemiseen isän ja tyttären välillä. Nähdessään
niin äkkiä tyttärensä valtasi isän omituinen kouristuskohtaus ja hän
puristi kovasti rintaansa hillitäkseen sydämensä lyöntejä.
"Rosario! Rosario! Tytär raukkani, vihdoinkin näen sinut!" huudahti hän
puoleksi iloissaan puoleksi tuskissaan koettaen rajuin tempauksin
vapautua siteistään.
Nuori tyttö voitti pian kummastuksensa nähdessään isänsä olevan samassa
onnettomassa tilassa kuin hänkin. Katsoen häntä hellästi silmiin hän
sanoi:
"Voi, isäni, älä sure minun tähteni -- Jumala ei hylkää minua hädässä.
Olen myös varma, etteivät ystävämme ole unohtaneet minua. Mutta sinä,
rakas isä, kuinka olet joutunut tämän peloittavan miehen käsiin?"
"Se on ikävä juttu, lapseni. Suurtoquin on vaarallinen ihminen, joka
ymmärtää voittaa silloinkin, kun hän häviää. Mutta en välittäisi
itsestäni, jos vain tietäisin, että sinä, ainoa tyttäreni, olet vapaa.
Enkö voi tehdä mitään puolestasi?"
Tässä kysymyksessä ilmeni sydäntäsärkevää valitusta, mutta se ei
liikuttanut ympärillä olevia sotureja. Uhkaavalla äänellä sanoi
Antinahuel viholliselleen:
"Kuulenko valkoihoisten Suuren Kotkan valittavan. Minkätähden täyttää
veljeni korvani kiljunnallaan. Valkonaamat ovat arkoja kuin coyotit,
jotka pelkäävät kuolemaa."
"Roisto, useasti olen katsellut kuolemaa silmästä silmään", sanoi don
Tadeo halveksivasti. "Se mitä aiotte tehdä minulle, voi kyllä olla
hirveätä, mutta se ei voi lannistaa rohkeuttani. Minä toistan sen,
valitan ainoastaan tytär raukkani onnettoman kohtalon takia. Mitä
aiotte tehdä hänelle, päällikkö?"
"Valkoinen veljeni on utelias", ivasi Antinahuel. "Araukanien
Suurtoquin tahtoo kostaa. Kun hän on sammuttanut kostonhimonsa, ja kun
Suuri Kotka on heitetty korppikotkien eteen, vie Antinahuel valkoisen
neidon vaimonaan majaansa!"
"Kauheata. Kunniaton roisto", karjui don Tadeo kummastuneena. "Puhutko
totta?"
"Antinahuel ei laske koskaan leikkiä", sanoi päällikkö halveksivasti.
"Hän on vannonut, että hänen vihollisensa on kuoleva, ja tämä tapahtuu
viimeistään kymmenen päivän kuluttua -- hän on päättänyt, että
valkoinen neito on tuleva hänen vaimokseen, ja siksi on hän tulevakin
Suuren Kotkan tai jonkun muun valkoihoisen koiran voimatta estää sitä.
Mutta kylliksi jo. Antinahuel ei tuhlaa liikoja sanoja vihatuille
muukalaisille. Veljeni varokoon kieltään -- tai hänet revitään
kappaleiksi!"
Don Tadeo heitti tuskallisen katseen tyttäreensä, johon tämä vastasi
samalla tavalla. Kuitenkin oli sen miehen läsnäolo, johon tyttö oli
kiintynyt lämpimällä lapsen rakkaudellaan, lohduttavaa hänelle, ja
vaikka hän ajattelikin vaaroja, jotka uhkasivat hänen isäänsä, toivoi
hän kuitenkin onnellista loppua. Kenraalilla ei ollut tätä nuoruuden
toivoa, joka aina odottaa parasta tulevaisuudelta, ja hän vaipui
synkkiin ajatuksiin.
Vaieten jatkoivat he ratsastustaan.