Jo samana päivänä tapaamme chileläisten voittoisan joukon Biobion luona
paluumatkalla Chileen. Se, mitä Chilen tasavallan etevimmät miehet
olivat jo kauan aikaa toivoneet -- nimittäin rauhaa ja sopua koko
maassa -- oli nyt vihdoin saavutettu.
Mutta olivatpa chileläiset kärsineet myös vahinkojakin. Suurin niistä
oli don Tadeon katoaminen. Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan,
häntä eivät lohduttaneet toisten vakuuttelut, että kenraali oli vielä
hengissä. Hän oli niin huolestunut, että katsoi parhaaksi matkustaa
Santiagoon pitämään siellä järjestystä yllä onnettoman ystävänsä
sijasta. --
Valentin ja Ludvig lähtivät viimeisinä taistelukentältä. He suuntasivat
kulkunsa sitä vuorenkukkulaa kohti, jonne he olivat jättäneet
intiaanitoverinsa. Ratsastaen erästä kapeaa polkua pitkin, joka johti
metsäisille kukkuloille, nousivat he vähitellen yhä korkeammalle ja
lähestyivät ystäviensä leiripaikkaa. Hetken kuluttua huomasivatkin he
Trangoil Lanecin ja Curumillan sammuneen nuotion ääressä syömässä äsken
paistettua guanakoa.
Nähdessään ystävänsä astuivat ranskalaiset hevosiensa selästä ja
ottivat osaa heidän ateriaansa. Ei sanaakaan vaihdettu sen aikana.
Mahtava hiljaisuus vallitsi luonnossa, ainoastaan vieno tuuli heilutti
hiljaisesti puiden latvoja. Kaukaa kuului välistä suden ulvontaa, johon
erään vesiputouksen kumea kohina sekottautui.
"No niin?" kysyi Trangoil Lanec vihdoin.
"Taistelu oli kiivas", vastasi Valentin. "Araukanit ovat voitetut, he
eivät voi enää koskaan tehdä vastarintaa. Todellakin, nuo roistot ovat
ansainneet sen."
"He olivat veljiämme", sanoi Curumilla totisesti, ja ranskalainen tuli
sangen noloksi kuullessaan tämän nuhteen.
"Se on totta", sanoi hän huoaten. "Jaloa verta on myös paljon vuotanut.
-- Mutta tiedättekö, että don Tadeo de Leon on kadonnut?"
"Suuri Kotka on kadonnut -- mutta hän elää", sanoi Trangoil Lanec.
"Veljeni kuunnelkoot. Meidän periaatteemme kielsivät meitä
taistelemasta sekä Antinahuelin puolesta että omaa kansaamme vastaan,
sentähden vetäydyimme tälle vuorelle, josta voi aivan hyvin kuulla
taistelun melskeen. Usein aioimme kiiruhtaa kentälle kuollaksemme
yhdessä ystäväraukkojemme kanssa. Yht'äkkiä kuulimme ukkosenjyrinän
tapaista melua. Noin kolmekymmentä soturia kiiti ohitsemme nopeasti
kuin tuuli. He kuljettivat mukanaan valkoista neitoa, jonka tunsimme
Suuren Kotkan tyttäreksi. Pian senjälkeen tuli esiin toinen, suurempi
joukko, rynnäten raivoisaa vauhtia eteenpäin. Tätä joukkoa johti
Antinahuel. Toquin oli kalpea, hänen vaatteensa olivat veriset, ja hän
näkyi olevan haavoittunut."
"Niin, hän oli haavoittunut", vakuutti Valentin. "Hänen oikea kätensä
oli poissa sijoiltaan ja..."
"Hänen rinnallaan ratsasti valkoihoisten Suuri Kotka", jatkoi intiaani.
"Hänet oli sidottu hevosen selkään, ja Antinahuel piti häntä
alituisesti silmällä. Suurtoquinilla oli paha mielessä -- sen näki
Trangoil Lanec hänen kiiluvista silmistään!"
"Meidän täytyy pelastaa don Tadeo, millä keinoin tahansa", huudahti
Ludvig kiivaasti. "Hänet ja hänen tyttärensä."
"Hyvä!" myönsi Curumilla. "Valkoinen veljeni on rohkea! -- yrittäkäämme
siis? -- Missä on Joan?"
"Minun täytyy ilmoittaa teille surullinen uutinen", sanoi Valentin
kostein silmin. "Te ette saa enää koskaan nähdä veljeänne!"
"Onko Joan kuollut?" kysyivät päälliköt liikutettuina.
"Hän jäi makaamaan uhrinsa, kenraali Bustamenten viereen. Hänellä oli
jalo sydän ja rohkea mieli."
Vallitsi hiljaisuus. Äkkiä nousivat päälliköt ja menivät hevostensa
luo.
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Valentin.
"Valmistaa haudan urhoolliselle soturille. Joanin ruumis ei saa jäädä
korppikotkien saaliiksi", vastasi Trangoil Lanec katkerasti.
"Olette oikeassa -- että voimmekin unohtaa sen", sanoi Valentin lyöden
kädellään kovasti otsaansa.
"Nopeasti eteenpäin!"
Miettiväisinä palasivat ystävykset taistelukentälle.
Kenttää peittivät ruumiit, joita erämaan eläimet olivat jo raadelleet
ja jotka levittivät vastenmielistä hajua ympärilleen. Paikoilla, joissa
taistelu oli ollut kiivain, makasi ihmisiä, hevosia, aseiden jäännöksiä
ja rikkoutuneita ampumatarvevaunuja päälletysten. Intiaaneja ja
chileläisiä virui toistensa vieressä, ase jäykistyneissä sormissaan,
kauhistavassa rauhassa, mihin kuolema oli heidät yhdistänyt. Kaukana
näkyi susia, jotka verta janoten lähestyivät kenttää saadakseen osansa
saaliista.
Se oli todellakin surullinen ja synkkä näky. Katkerin ajatuksin
ratsastivat neljä toverusta yhä kauemmaksi, kunnes he saapuivat vihdoin
paikalle, jossa heidän ystävänsä oli kaatunut. Aivan vierekkäin
lepäsivät vihamiehien ruumiit, ja vielä kuolemassa kuvastui villi
päättäväisyys molempien kasvoilla. Omituista kyllä, eivät petolinnut
olleet liikuttaneet näiden kahden miehen ruumista, jotka olivat
kaatuneet murhaavassa taistelussa. Himokkaina liitelivät ne ruumiiden
yläpuolella ja lensivät pelästyneinä pois, kun nuoret ystävämme
saapuivat paikalle.
Curumilla ja Trangoil Lanec kaivoivat syvän haudan, johon he
äänettöminä laskivat molemmat viholliset. El Verdugo ja Joan saivat
yhdessä nukkua iäistä untansa.
Täytettyään tämän surullisen velvollisuutensa, lausuivat ranskalaiset
hiljaa lyhyen rukouksen ja valmistautuivat lähtemään.
"Hyvästi Joan -- hyvästi!" sanoi Valentin tukahtuneella äänellä. "Nuku
rauhassa. Muistosi ei sammu koskaan sydämissämme!"
Cesar oli tarkkaavaisesti seurannut isäntänsä toimia, se laski nyt
etukäpälänsä haudalle, nuuski maata ja päästi kimakan valitushuudon.
Neljä ystävystämme oli syvästi liikutetut, äänettöminä he astelivat
hevostensa luo ja heitettyään vielä viimeisen jäähyväiskatseen
urhoollisen araukanin haudalle, hyppäsivät he hevostensa selkään ja
ratsastivat pois.
Heidän mentyään jatkoivat korppikotkat veristä ateriaansa.