Oli kymmenes päivä lokakuuta. Säteillen nousi aurinko, ja tuskin
kultasivat sen ensimäiset säteet vuorenhuippuja, kun jo rumpujen pärinä
täytti ilman ja pelästytti kaikkia. Tiheitä korppikotkaparvia liiteli
ilmassa ilmaisten veriset himonsa kimeällä kirkunallaan ja lensi sitten
kallion huipuille odottamaan juhla-ateriaansa.
Ylpeästi ja säännöllisissä riveissä ryntäsivät araukani-soturit esiin
vallituksiensa takaa -- se oli todellakin mahtava näky. He tiesivät
kaikki puolustavansa menetettyä asiaa ja menevänsä melkein varmaa
kuolemaa kohti, mutta kuitenkin odottivat he kärsimättömästi
taistelumerkkiä.
Antinahuel, jonka oikea käsi lepäsi nahkasiteessä, heilutti
vasemmallaan raskasta sotakirvestä. Hän ratsasti oivallisella mustalla
hevosella, jota hän ohjasi polviensa avulla. Tällä tavalla kiiti hän
sotilaittensa rivien välitse huutaen silloin tällöin jonkun soturin
nimen ja muistutellen hänelle hilpeästi entisistä urotöistä. Hän johti
itse keskustaa. Oikean siiven johdon oli hän uskonut don Bustamentelle
ja vasemman vanhalle, uskolliselle Cathikaralle. Leiriin jätti hän
ainoastaan noin viisikymmentä soturia, joiden velvollisuutena oli
tarkasti vartioida ja suojella donna Rosariota ja nopeasti paeta hänen
kanssaan, jos taistelu menetettäisiin.
Myöskin chileläinen joukkue, johon Valentin, Ludvig ja Joan olivat
liittyneet -- puelka-päälliköt olivat jääneet eräälle vuorelle, sillä
he eivät tahtoneet taistella veljiään vastaan -- oli lähtenyt
liikkeelle ja lähestyi nopeasti vihollista.
Condorkankin kenttä, jossa taistelun tuli tapahtua, oli neliskulmainen.
Kolmelta puolelta ympäröivät sitä vuoret. Neljännelle sivulle, joka
rajoittui mereen, oli Antinahuel asettunut sotureineen. Eräällä
kukkulalla, vastapäätä hänen armeijaansa, olivat don Tadeon neliön
muotoiset joukot. Don Peralta ja kenraali Fuentes olivat asettuneet
kahdelle viimeiselle sivulle. Araukanit olivat siis sangen
epätoivoisessa asemassa, heidän takanaan oli meri, edessään mainittu
vuorenkukkula. Toisin sanoen: he olivat vihollistensa ympäröimät.
Kuului taistelumerkki, ja kimeästi kirkuen hyökkäsivät urheat punanahat
vihollisiansa kohti. Mutta ennenkuin ryntäävät intiaanit olivat
ehtineet tulla liian lähelle heitä, aukenivat chileläisten rivit, ja
jyrisevä yhteislaukaus kaatoi etumaiset araukanit maahan. Tämän kovan
kartessitulen jälkeen sulkeutui rintama jälleen, ja sotilaat odottivat
kolmeen riviin asettuneina uutta hyökkäystä.
Toinen hyökkäys oli ensimäistä peloittavampi. Araukanit, joiden rivit
olivat jo melkoisesti harventuneet, muodostivat kiilan ja hyökkäsivät
raivokkaasti chileläisten pajunettimuuria vastaan koettaen särkeä sen
ja tunkeutua joukon sydämeen. Vaikka he tiesivät, että ensimäiset
miehet olivat mennyttä kalua, tahtoivat kaikki taistella etumaisissa
riveissä. Niin pian kuin etumaiset soturit olivat kaatuneet, tunkeutui
uusia miehiä päättäväisesti heidän paikoilleen, ja tällä tavalla jatkui
taistelu kiiltävin asein. Nuo villit soturit ymmärsivät kuitenkin
sangen hyvin hillitä kiihkoansa, he seurasivat tarkasti päällikköjensä
käskyjä ja tekivät huolellisesti kaikki sotaliikkeet, jotka nämä heille
määräsivät.
Tällä tavalla onnistui heidän vihdoin päästä don Tadeon neliöiden luo.
Samassa hyökkäsivät chileläiset keihäsmiehet sivulta heidän kimppuunsa.
Tähän sotaliikkeeseen vastasi kenraali Bustamente nopealla
hyökkäyksellä. Aivankuin ihminen, joka on päättänyt puolustaa henkeään
viimeiseen asti, hän ratsasti sapeli kädessä rauhallisena ja kylmänä
joukkonsa etunenässä. Hän aavisti, että tämä taistelu tulisi olemaan
hänen viimeisensä. Cathikara puolestaan innostutti väkeään
esimerkillään ja sanoillaan. Kuolemaa halveksien ryntäsivät araukanit
raivokkaasti chileläisten kimppuun saadakseen heidät peräytymään. Pian
leimusi kiivas taistelu koko linjalla.
"Minkälaisia ihmisiä!" huudahti Valentin, joka taisteli don Tadeon
rinnalla. "Kuinka rohkeita ja rajuja he ovat!"
"Niin, eikö totta? Ei, he eivät ole ihmisiä, he ovat paholaisia. Mutta
odottakaahan, tämä ei ole vielä mitään -- pian saatte nähdä mitä sana
'taistelu' oikeastaan merkitsee."
"He eivät todellakaan pelkää kuolemaa."
"He kuolevat mieluummin kuin antautuvat", sanoi don Tadeo synkästi.
Nyt seurasi peloittava verilöyly. Ampuma-aseet olivat tarpeettomia,
pajunetit, sotakirveet, keihäät ja sapelit tekivät nyt tuhoaan.
Antinahuel, joka ratsasti etumaisena taistelun tuoksinassa, katsoi
ympärilleen. Hänen soturinsa kaatuivat kuin kypsä vilja chileläisten
iskuista. Tämä pajunettimetsä täytyi särkeä.
Äkkiä huomasi Suurtoquin avonaisen paikan chileläisten rintamassa. Hän
ratsasti heti sitä kohti, ja araukanit seurasivat häntä. Nyt seurasi
kamppailu, jota ei voi sanoin kuvata. Taisteltiin mies miestä vastaan,
jokainen isku vaati uhrinsa. Se, joka kadotti jalansijansa tässä
verisessä, niljakkaassa maassa, oli auttamattomasti hukassa.
Taistelijat polkivat hänet jalkoihinsa, ja hän sai tukehtuneena ja
murskautuneena päästää viimeisen huokauksensa.
Vähitellen onnistui rohkean araukani-päällikön rikkoa chileläisten
rintama, ja kuin kiila tunkeutuivat hänen soturinsa syntyneen aukon
kautta don Tadeon joukkojen sydämeen.
Nähdessään, kuinka raivokkaasti tämä viimeinen sotaliike tehtiin,
ymmärsivät don Gregorio ja kenraali Fuentes, jotka taistelivat eri
puolilla, mitä araukanipäälliköllä oli mielessä. He kiiruhtivat
liikkeitään ja yhtyivät vähitellen. Araukanit olivat nyt saarretut joka
puolelta.
Antinahuel huomasi kyllä tämän, mutta hän oli päättänyt käyttää
voittamaansa etua hyväkseen. Sentähden hän jätti Cathikaran ja don
Bustamenten tehtäväksi torjua vihollisten hyökkäys takaapäin. Nämä
hyökkäsivät nyt ratsumiehineen don Peraltan ja kenraali Fuenten
kimppuun ja koettivat saada heitä peräytymään.
"Lyökää heidät maahan! Pelastakaamme jalkaväkemme!" kirkui Bustamente.
"Pelastakaamme jalkaväkemme!" ulvoivat intiaanit ja kohoittivat
peitsensä.
Tuo peloittava falangi syöksyi vihollisten rivejä kohti raivoavaa
vauhtia, jota ei voitu millään tavalla keskeyttää. Hurjin huudoin ja
jyrisevin laukauksin otettiin heidät vastaan. Kolme kertaa uudistivat
araukanit hyökkäyksensä, kolme kertaa he mursivat chileläisten rintaman
levittäen kuolemaa ja kauhua ympärilleen. Mutta urheudestaan huolimatta
näkivät intiaanit riviensä yhä harvenevan. Don Bustamente huomasi
vihdoin, että hänen ja Cathikaran joukot olivat hukassa. Kalpeana,
palavin silmin, hän odotti turhaan kuolemaa, joka ei näyttänyt
välittävän hänestä. -- Joan, joka oli tähän asti taistellut don
Gregorion sivulla, aavisti vaistomaisesti, mitä kenraalilla oli
mielessä ja ratsasti rohkeasti häntä kohti.
"Kiitän sinua, Pilliau!" mutisi hän itsekseen. "En ole kuoleva veljen
käden kautta."
Rinta rintaa vasten nousivat molempien hevoset pystyyn. Bustamente
kohotti sapelinsa ja iski vihollistaan, mutta tämä väisti taitavasti
iskun ja tarttui samassa oikealla kädellään lujasti kenraalin
vyötäisiin. Hevoset, taistelunvilinästä huumautuneena, kiitivät yli
kentän Joanin pidellessä yhä tanakasti kiinni kenraalin vyötäisistä.
Luonnollisesti ei tätä hurjaa ajoa kestänyt kauan -- hetken kuluttua
putosivat taistelijat maahan hevostensa selästä. Nopeasti vapautuivat
he jalustimistaan ja jatkoivat taistelua painien.
Muutamia sekuntteja kestäneen tuloksettoman painin jälkeen onnistui
kenraali Bustamenten vihdoin kuolettavasti haavoittaa Joania. Mutta
ennenkuin intiaani kuoli, kokosi hän viimeiset voimansa, heittäytyi
vastustajansa päälle, joka ei ollut odottanut tätä äkillistä
hyökkäystä, ja syöksi myrkytetyn tikarin hänen rintaansa. Horjuen
kaatuivat vihamiehet vieretysten maahan.
Kun chileläiset näkivät Bustamenten kaatuvan, päästivät he ilohuudon,
johon araukanit vastasivat epätoivoisesti ulvoen. Intiaanit näkivät
tuhonsa lähenevän, ja he päättivät myödä henkensä niin kalliista
hinnasta kuin mahdollista. Nyt seurasi hirvittävä kamppailu; niin
raivokkaasti eivät valkoihoiset ja punanahat olleet pitkiin aikoihin
taistelleet keskenään.
Antinahuel itki vihasta. Hän tunsi sydämensä särkyvän surusta
nähdessään uskollisimpien aseveljiensä kaatuvan ympärillään. Kaikki
vaipuivat maahan ääntäkään päästämättä. Kuin kallio meressä istui
Toquin hevosensa selässä keskellä kartessitulta, otsa rypyssä,
yhteenpuristetuin huulin ja kohotetuin kirvein, joka oli kädensijaan
saakka veren värjäämä. Hän tunkeutui yhä eteenpäin chileläisten
joukkojen keskustaa kohti, ja hänen rohkeutensa oli niin suuri, että
chileläiset katselivat häntä kummastuneina ja varoivat joutumasta hänen
läheisyyteensä.
Suurimmaksi osaksi oli Toquin tekemisissä sen joukkueen kanssa,
johon don Tadeo, Valentin ja Ludvig kuuluivat. Nämä urheat miehet
hyökkäsivät aina rohkeasti vihollisen kimppuun ja innostuttivat muita
esimerkillään. Erittäinkin Cesar, jonka päälle Valentin ja Ludvig
olivat pukeneet nahkahaarniskan, aiheutti intiaaneille suurta kauhua.
Taikauskossaan luulivat he, että tuo peloittava eläin oli paha henki,
joka oli lähetetty tuhoamaan heitä.
Mutta Antinahuel ei antanut perään. Raivoisasti hän tunkeutui yhä
eteenpäin ja hyökkäsi vihdoin kaikkine sotureineen, joita oli noin
1500, don Tadeon joukon kimppuun.
"Olkaa varuillanne! Olkaa varuillanne. Meidät aiotaan saartaa!"
huudahti Valentin niin kovaa kuin jaksoi.
Nyt seurasi raivokas käsikähmä. Edestakaisin aaltoili taistelevien
joukko. Vihdoinkin pääsivät chileläiset saarroksesta.
"Sepä oli kuuma kahakka", sanoi kreivi Ludvig.
"Mutta Jumalan kiitos, me selviydymme kuitenkin saarroksesta."
"Mutta missä on kenraali?" kysyi Valentin.
"Niin, missä on don Tadeo?" huusi noin kaksikymmentä ääntä yht'aikaa ja
kaikki katselivat kauhistuneina ympärilleen.
Ranskalaiset huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Johtaja oli
muutamien liittolaisten kera jäänyt keskelle vihollisten joukkoa ja
taisteli epätoivoisesti araukaneja vastaan, jotka ympäröivät häntä.
Chileläiset lisäsivät ponnistuksiaan kymmenkertaisesti, mutta he eivät
jaksaneet enää tunkeutua niiden rivien läpi, jotka sulkivat heiltä tien
päällikkönsä luo. Vinhaa vauhtia hyökkäsivät araukanit arvokkaine
saaliineen eteenpäin ja olivat pian läväisseet viimeiset vastustukset.
Kuin tuulen ajamina pakenivat he vapauteen, ja nopeammin, kuin ajatella
voi, oli tuo viisisataa soturia käsittävä joukko hävinnyt kukkuloiden
taa, jotka yhdeltä puolelta ympäröivät Condorkankin kenttää.
Päällikkönsä pako vapautti jäljelle jääneet araukanit velvollisuudesta
taistella edelleen. Mutta kuitenkin jatkoivat he vielä hetkisen
taistelua ja hajaantuivat aivan liian myöhään pelastuakseen
pakenemalla. Chileläiset keihäsmiehet, jotka seurasivat pakenevia,
tappoivat heidät kaikki armotta. Ainoastaan se joukko, jonka haltuun
donna Rosario oli jätetty, pääsi pakoon.
Chileläiset olivat saaneet loistavan voiton. Niistä kymmenestä
tuhannesta araukanista, jotka olivat ottaneet osaa taisteluun, oli
kaikkiaan noin kahdeksan tuhatta kaatunut ja noin tuhat joutunut
chileläisten vangiksi. Tietysti olivat myöskin valkoihoiset kärsineet
suuria vahinkoja -- mutta päämäärä oli saavutettu. -- Kuten don Tadeo
de Leon oli otaksunutkin, oli tämä katastrofi kunniakkaasti tehnyt
lopun veljessodasta.