Sillävälin pakenivat yllätetyt araukani-soturit leirille ja kertoivat
Antinahuelille, että he olivat saaneet taistella suurta chileläistä
sotajoukkoa vastaan ajaessaan Joania takaa. Antinahuel, joka uskoi
heidän liioiteltuihin tiedonantoihinsa, purki heti leirinsä ja asettui
toiseen paikkaan. Viekas Toquin teki tässä kuitenkin suuren virheen,
jonka onnettomat seuraukset tulivat heti näkyviin. Vastustaessaan
Luchsin suunnitelmia oli hän lähtenyt erinomaisesta asemastaan Biobion
luona kiiruhtaakseen verisen sodan syttymistä. Kenraali Fuentesin oli
silloin onnistunut -- kuten lukija tietää -- kulkea joen yli ja rynnätä
Araukaniaan.
Tämä nopea rynnistys herätti kaikkialla kauhua. Intiaanikansa, josta
Antinahuel oli ottanut mukaansa kaikki taisteluun kelpaavat miehet,
näki tuhonsa lähenevän. Monet kylät olivat jo palaneet poroksi, ja
Arauka ei voinut puolustautua vihollista vastaan. Pian Toquin huomasi,
että hän oli kahden tulen välissä. Hän kirosi kuumaverisyyttään, joka
oli saattanut hänet tähän tukalaan tilaan. Hänen vihansa kohdistui nyt
Bustamenteen, joka oli kehoittanut häntä ottamaan tämän harha-askeleen.
He olivat vähällä riitautua.
Neuvoteltuaan päällikköjen kanssa koetti hän hankkia itselleen paremman
aseman vetäytymällä vuorille. Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat.
Kolmelta puolelta ympäröitynä -- myöskin Peralta oli saapunut paikalle
ottaakseen osaa yleiseen taisteluun -- näki hän olevansa pakoitettu
taistelemaan viholliselle turvallisella alueella. Näytti siltä, kuin
don Tadeon suunnitelma -- ratkaista sota yhdellä ainoalla iskulla --
onnistuisi hyvin.
Kaksi päivää Joanin onnellisen pelastuksen jälkeen olivat armeijoiden
etuvartiat tuskin ampumamatkan päässä toisistaan. Muutamia pieniä
kahakoita, joilla ei ollut mitään erityistä merkitystä, oli jo
tapahtunut -- vasta seuraavana päivänä olisi ratkaiseva taistelu.
Sitä edellisenä päivänä kävi Antinahuel vankinsa luona, jota hän oli
kuljetellut mukanaan kaikilla retkillään epäonnistuneen pakoyrityksen
jälkeen, ja joka oli Del Rio Seen taistelun ajaksi viety erääseen
turvapaikkaan. Nuoren tytön kasvoilla kuvastuivat selvästi suurten
ponnistusten jäljet, joita hän oli saanut kärsiä, vaikka araukanit
olivatkin koettaneet täyttää kaikki hänen halunsa ja toiveensa. Suru ja
synkkyys ilmeni hänen kasvoistaan. Salaperäiset tapahtumat ja
intiaanien leiriytyminen johtivat aina hänen mieleensä saman ajatuksen:
Miten on hänen isänsä laita -- mitä tekevät hänen ystävänsä? Suorana ja
alakuloisena seisoi tyttö nyt Toquinin edessä, jonka tulinen katse oli
suuntautunut häneen.
"Tyttäreni on surullinen", sanoi intiaani lempeästi. "Pitkä matka on
luonnollisesti väsyttänyt häntä. Maja on valmistettu hänelle -- tunnin
kuluttua hän voi levätä."
"Päällikkö", vastasi nuori tyttö surullisesti, "ruumiini ei tunne
väsymystä."
"Onko tyttärelläni sitten jotain valittamista sotureitani kohtaan?"
"Ei", sanoi Rosario pudistaen päätään. "Soturinne ovat olleet hyvin
ystävällisiä minulle. He ovat säälineet nuoruuttani ja kohdelleet minua
lempeästi."
"Antinahuel on käskenyt heitä -- Antinahuel rakastaa tytärtään!" sanoi
Toquin ystävällisesti.
"Kiitän teitä! Mutta minkätähden annatte minun kärsiä?"
"Sitä en tahdo. Sisareni puhukoon. Kaikki on tapahtuva hänen mielensä
mukaan."
"Oi, jospa avuttoman tyttö raukan kyyneleet edes vaikuttaisivat teihin!
Lähettäkää minut isäni ja ystävieni luo. Jos teette niin, päällikkö,
olen teille iäisesti kiitollinen." Kun Antinahuel kuuli nämä sanat,
muuttuivat hänen kasvonilmeensä ja hän rypisti otsaansa.
"Tyttäreni ei tiedä, mitä hän sanoo", selitti hän. "Onko hän unohtanut
edellisen keskustelumme? Valkoinen neito ei palaa isänsä luo, sillä
Antinahuel vihaa Suurta Kotkaa! Antinahuel vihaa häntä!" toisti hän
raivosta vääristynein kasvoin.
"Mutta, Jumalani", sanoi donna Rosario epätoivoissaan, "mitä aiotte
tehdä minulle?"
"Arka kyyhkynen kysyy sitä? Araukanien Suurtoquin on tullut vielä
kerran sanomaan hänelle, että hän on tuleva hänen vaimokseen. Hän on
velvollinen antamaan minulle vastauksen -- mitä hän sanoo siis?"
"Jättäkää mielestänne tuo ajatus, sen sanon vielä kerran teille. En
tule vaimoksenne... mieluummin kuolen!"
"Minkätähden kieltäytyy valkoinen neito? Antinahuel laahaa hänet
väkivallalla majaansa!"
"Armahtakaa minua, päällikkö!" ähkyi nuori tyttö.
"Tyttäreni varokoon!" uhkasi Toquin. "Antinahuel kohtaa tänään Suuren
Kotkan ja tekee hänelle eräitä ehdoituksia -- tyttärestäni riippuu
hyväksyykö hän ne! Jollei hän tottele käskyjäni, saavat hänen ystävänsä
ja isänsä vastata seurauksista. Silloin ei Antinahuel osoita mitään
sääliväisyyttä."
Kuten lukija huomaa, salasi viekas päällikkö nuorelta tytöltä asian
oikean laidan -- nimittäin vaikean asemansa. Vaikka hän luultavasti
saikin donna Rosarion vapisemaan isänsä puolesta, niin ei hän
kuitenkaan saavuttanut sen enempää kehoituksillaan, ja muutamien
turhien houkutteluyritysten jälkeen poistui hän viha ja harmi
sydämessään.
* * * * *
Don Tadeo de Leon neuvotteli juuri kenraali Fuentesin, don Peraltan ja
muutamien korkeampien upseerien kanssa, kun Antinahuelin sanansaattaja
tuli heidän luokseen ja pyysi häneltä Suurtoquinin nimessä kohtausta.
Don Tadeo valmistautui heti lähtemään.
"Älkää menkö sinne, don Tadeo" varoitti Fuentes intiaanin poistuttua.
"Olen vakuutettu siitä, että heillä on joku konnankuje mielessään."
"Kuka tietää", vastasi tämä. "Olkoon asianlaita miten hyvänsä, täytyy
minun johtajana koettaa estää niin paljon kuin mahdollista tarpeetonta
verenvuotoa... se on velvollisuuteni, ja kukaan ei voi estää minua
täyttämästä sitä."
"Caspita -- no menkää sitten!" mutisi Gregorio. "Saammepahan nähdä."
Kohtauspaikka sijaitsi molempien leirien välissä, eräällä töyräällä.
Chileläisten lippu ja araukanien taistelukeihäs asetettiin sinne
kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan. Näiden ympärille asettui
kymmenen chileläistä sotilasta ja kymmenen intiaanisoturia. Kun nämä
varovaisuustoimenpiteet olivat tehdyt, ratsasti don Tadeo Antinahuelia
vastaan, ja he kohtasivat toisensa aukeamalla, joka sijaitsi yhtä
pitkän välimatkan päässä henkivartiajoukkueista.
Ennenkuin neuvottelut alkoivat, tarkastelivat vihamiehet toisiansa, ja
etenkin Antinahuel loi viholliseensa todellisia tiikerinkatseita. Hän
katkaisi myös ensimäiseksi hiljaisuuden.
"Araukanit tuntevat isäni ja kunnioittavat häntä suuresti", alkoi hän
melkein imarrellen. "Mutta pilvi on noussut hänen ja hänen
intiaanilapsiensa välille. Olisikohan mahdollista karkoittaa se, vai
täytyisikö kahden suuren kansan veri vuotaa vain erehdyksen tähden?
Veljeni vastatkoon!"
"Te ette voi nuhdella meitä, päällikkö", sanoi Tadeo rauhallisesti. "Me
valkoihoiset olemme suojelleet intiaaneja. Me olemme antaneet heille
aseita, joiden avulla he voivat puolustautua, viljaa, jolla he voivat
elättää itsensä, lämpimiä vaatteita, että he voisivat pukeutua niihin,
kun talvi lähestyy ja lumi putoaa maahan. Mutta araukanit ovat
kiittämättömiä... he unohtavat kaikki ne palvelukset, jotka olemme
tehneet heille! Sanokaa, minkätähden olette tarttuneet aseisiin meitä
vastaan? Emmekö ole osoittaneet kaikessa, ettemme halua sotaa?"
"Se on totta, veljeni on oikeassa!" myönsi Toquin. "Antinahuel haluaa
nyt rauhaa, hän on valmis täyttämään ne ehdot, jotka valkoihoisten
Suuri Kotka vaatii häneltä, jolleivät ne ole vain liian vaikeat
täyttää, ja jos ne soveltuvat hänen kunnialleen."
Don Tadeo mietti hetkisen.
"Minä kuuntelisin mielelläni, millä tavalla teidän mielestänne rauha
voitaisiin parhaiten solmia meidän kesken."
"Hyvä, Antinahuel on puhuva, koska valkoinen veljeni haluaa sitä",
sanoi Toquin myöntyväisesti. "Suuri Kotka tietää, että hänen
intiaanipoikansa ovat taitamattomia ja herkkäuskoisia. Yksi
valkoihoisten kuuluisimmista päälliköistä on luvannut heille äärettömän
suuren alueen, jos he auttavat häntä voittamaan takaisin kadotetun
valtansa. Punaiset miehet ovat antaneet hänen houkutella itseään
tekemään tyhmyyden, mutta nyt huomaavat he, että he ovat erehtyneet. He
ovat valmiita jättämään teidän haltuunne miehen, joka käytti hyväkseen
heidän herkkäuskoisuuttaan ja johdatti heidät harhaan!"
Tämä ehdotus teki don Tadeoon sangen vastenmielisen vaikutuksen, jota
hän koetti kuitenkin salata.
"Puhutteko totta, päällikkö?" kysyi hän. "Aiotteko todellakin hyvittää
petoksenne toisella petoksella, joka on vielä pahempi? Don Bustamente
on roisto, hän ansaitsee kuoleman. Jos hän olisi minun käsissäni,
ammuttaisin hänet säälimättä. Mutta hän on paennut teidän turviinne, ja
araukanithan pitävät vierasvaraisuutta pyhänä. Jos luovuttaisitte hänet
minulle, tekisitte niin huonon teon, ettette voisi koskaan puhdistautua
siitä."
Antinahuelin otsa oli rypistynyt, ja hän loi vihaisen ja raivokkaan
silmäyksen puhujaan. Mutta hän saavutti pian rodullensa ominaisen
rauhallisuuden ja sanoi hiukan uhkaavalla äänellä: "Veljeni on sangen
viisas, hän osaa eroittaa oikean väärästä. Mutta häntä on myös vaikea
tyydyttää. Sanokoon hän itse ehtonsa, jollei hän tyydy Antinahuelin
ehtoihin."
"Ne saatte pian kuulla! Ehtoni ovat seuraavat: araukani-joukko laskee
aseensa. Vangiksi otettu nuori tyttö, joka on leirissänne lähetetään
heti isänsä luo, ja pysyvän rauhan pantiksi jäävät Suurtoquin ja neljä
kuuluisinta araukani-päällikköä Santiagoon, kunnes minä, don Tadeo de
Leon, katson parhaaksi laskea heidät vapaiksi!"
Halveksiva hymy leikki Antinahuelin huulilla.
"Veljeni on sangen viisas -- hän tahtoo ensin vangita suuren kotkan
voidakseen surmata sen poikaset. Antinahuel pyytää toisenlaisia
ehtoja."
"Ei", vastasi don Tadeo päättäväisesti, "nämä ovat ainoat ehdot, jotka
tulen antamaan. Ei ole minun vikani, jos valitatte, ettette voi
hyväksyä niitä."
"Onko Suuri Kotka kuullut araukanien koskaan valittavan?" kysyi Toquin
ylpeästi. "Meitä on kymmenentuhatta soturia, päättäväisiä kuolemaan
asti. -- Älköön veljeni saattako meitä epätoivoon!" jatkoi hän
synkästi.
"Teillä on kymmenentuhatta soturia? No niin, huomenna sotilaitteni
aseet kaatavat tämän joukon kuin leikkuumiehen viikate viljan. He
tulevat poispyyhkäistyiksi kuin kuivat lehdet, jotka syksytuuli vie
mukanaan."
Antinahuelin silmät salamoivat. Yhteen puristetuin nyrkein hän astui
lähemmäksi vastustajaansa.
"No kuule sitten, sinä, joka tahdot määrätä minulle luonnottomia,
röyhkeitä lakejasi", sanoi hän hampaitaan kiristellen. "Tiedätkö kuka
minä olen?"
"Pyh, mitä se minuun koskee! Olen sanonut ehtoni, ja koska ette tahdo
hyväksyä niitä, ei meillä ole enää mitään tekemistä toistemme kanssa.
Antakaa minun mennä!"
"Tiedätkö, kuka minä olen?" toisti Antinahuel uhkaavalla äänellä. "Olen
Suurtoquin Cadequalin lapsenlapenlapsi! Perinnöllinen viha eroittaa
meidät toisistamme. Olen vannonut tappavani sinut, kurja koira!"
Nopeasti kuin ajatus veti hän tikarin vyöstään ja iski sillä
vihollistaan keskelle rintaa. Mutta ase pirstautui kuin lasi haarniskaa
vasten, jota don Tadeo petosta peläten kantoi pukunsa alla. Samassa
tarttui hän petollisen miehen käsivarteen ja väänsi sen sijoiltaan.
Sotilaat, jotka näkivät mitä tapahtui, riensivät heti johtajansa
avuksi. Mutta tämä käski heitä vetäytymään pois.
"Älkää ampuko!" sanoi hän. "Tuo kurja roisto on jo kylliksi rangaistu!
-- Mene, salamurhaaja, ja piiloita häpeäsi soturiesi joukkoon... en
pelkää sinua, olet minun silmissäni liian kurja ja viheliäinen.
Jättämällä sinulle halveksitun henkesi kostan paremmin kuin tappamalla
sinut. Mene, roisto!"
Lausumatta enää sanaakaan hän käänsi selkänsä viholliselleen, meni
henkivartiostonsa luo ja palasi sen kanssa takaisin leirille.
Antinahuel oli vihoissaan. Sisäinen tuli raivosi hänessä, silmät
paloivat -- mielellään hän olisi juossut vihollisensa perästä, joka oli
taas nöyryyttänyt häntä. Salaten tuskan, jota hän tunsi, palasi hänkin
ystäviensä luo.
"No", sanoi kenraali Bustamente nähdessään hänet jälleen, "mitä olette
saavuttanut?"
Toquin osoitti synkkänä käsivarttaan, joka riippui jäykkänä hänen
kupeellaan.
"Se koira loukkasi minua. Tikarini taittui hänen rintaansa vasten.
Siinä kaikki, mitä olen saavuttanut."
"Huomenna taistelemme!" lohdutti toinen. "Ehkä ei kaikki ole vielä
mennyttä. Ehkä saamme vielä kostaa verivihollisellemme!"
"Niin, sen täytyy vihdoinkin tapahtua", huudahti Toquin kiivaasti.
"Vaikka minun olisi pakko uhrata kaikki soturini, täytyy minun
kuitenkin saada tämä ihminen käsiini!"
Sitten meni hän raivosta vavisten telttaansa, jossa hän kauan ja
lakkaamatta mietiskeli itseksensä.