Viikon kuluttua äsken kuvailemistamme tapahtumista oli araukani-armeija
asettunut Biobion luo asemiin. Varovaisena soturina oli Antinahuel
leiriytynyt metsäiselle kukkulalle erään joen varrelle, ainoan
kahluupaikan luo, joka kulki joen yli. Intiaanit olivat niin
huolellisesti piiloutuneet metsän pimeyteen, ettei kukaan voinut arvata
heidän läsnäoloaan.
Pian olivat neljän ylipäällikön sotavoimat kohdanneet toisensa
sovitulla paikalla, ja uusia sotureita saapui yhä. Koko sotavoima nousi
vihdoin noin kymmeneentuhanteen mieheen.
Kuten lukija arvannee, oli don Ramirez joutunut araukanien käsiin, ja
senaattori-raukka vapisi jo pelosta odotellessaan hänen osakseen
tulevaa kohtaloa. Hänen huolensa eivät olleet surullista kyllä
perättömiä, sillä ennenkuin aurinko oli laskenut, oli tuo surkuteltava
mies ruumiina -- tähtiin oli kirjoitettu, ettei hän enää koskaan saisi
nähdä Casa Azuliaan. Ramirezin taskusta löydettiin kirje, ja se antoi
Antinahuelille paljon päänvaivaa. Mutta päällikkö oivalsi hetken
kuluttua don Tadeon juonen. Kuinka oli tämä voinut antaa niin tärkeän
tehtävän aivan kykenemättömälle senaattorille? Siinä piili luultavasti
viekas sotajuoni, ja hän luuli oivaltavansa sen.
Hänen neuvotellessaan kerran päällikköjen kanssa tästä, ilmestyi äkkiä
Musta Hirvi esiin kauhistunein ja levottomin kasvonilmein.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Bustamente, joka oli myös läsnä
neuvottelussa.
"Useita vakoojia on saapunut tänne!" vastasi päällikkö läähättäen.
"No niin?"
"Kaikki vakuuttavat, että suuri sotajoukko on hyökännyt Araukaan."
Pelokas "ooh!" pääsi päällikköjen huulilta.
"Kuulkaa!" jatkoi Musta Hirvi tukahtuneella äänellä. "Kylät Hikura,
Borea ja Nakatolten ovat poltetut, asukkaat ovat tapetut. Murha ja
kuolema raivoaa veljiemme keskuudessa, jotka äsken jätimme."
Suuri levottomuus valtasi läsnäolijat, kuultiin epätoivon ja koston
huudahduksia. Keskellä tätä melua nousi paikaltaan Luchs, päällikkö,
josta olemme jo ennen puhuneet, ja huusi mahtavalla äänellä
kokoontuneille: "Minkätähden odotatte vielä; te araukani-päälliköt?
Ettekö kuule naisienne ja lapsienne kirkunaa, kun he huutavat teitä
avukseen? Ettekö näe liekkejä, jotka nuoleskelevat majojenne seiniä?
Ylös, ylös, tarttukaa aseisiinne! Ei kannata hyökätä vihollisten
alueille, kun omien majojen puolustus on kysymyksessä. Murhattujen
araukanien veri huutaa kostoa. Aseisiin! Aseisiin!"
"Pois! Aseisiin!" kaikui kaikkialla.
Hetkisen vallitsi villi sekasorto. Hehkuen raivosta seisoivat
Bustamente ja Antinahuel meluavan sotajoukon keskellä. Tehden käskevän
kädenliikkeen palautti jälkimäinen vihdoin järjestyksen. Toquinin
silmät salamoivat, ja ylpeä hymy leikki hänen huulillaan. Uhkaavalla
äänellä hän lausui: "En ymmärrä poikiani tällä kertaa. Mitä he
haluavat? Kumpainenko on Suurtoquin täällä Antinahuel vaiko Luchs? Kuka
käskee, ja kuka tottelee? Vai tekevätkö punaiset miehet kapinan
korkeinta päällikköään vastaan? Ovatko poikani coyoteja, jotka
pakenevat nähdessään valkoisten koirien kasvot? Pukeutukoot he sitten
naisten hameisiin, sillä he eivät ole niitä urhoollisia sotureita,
joiden Pilliau sallii metsästellä iäisen ilon präärioilla! Kuulkaa --
Antinahuel puhuu. Jo tänä päivänä lähdemme tästä hyvin varustetusta
turvapaikasta, emme kuitenkaan hävitetyille kylillemme, vaan
kukistamaan vihollista ja jättämään heidän ruumiinsa korppikotkille. Se
tekee pikaisen lopun asiasta. Ajatteleeko joku väestäni toisin?"
Kaikki vaikenivat. Ei kukaan araukanien kuuluisimmistakaan päälliköistä
lausunut vastaväitteitä. Vihdoin, pitkän hiljaisuuden jälkeen, sanoi
Cathikara, yksi Antinahuelin innokkaimmista puolustajista: "Antinahuel
on ilmoittanut tahtonsa, me tottelemme! Isäni antakoon anteeksi
sokeille pojilleen ja johdattakoon heidät taisteluun!"
Täten ratkaistiin asia. Araukani-armeija läksi liikkeelle ennen
auringonlaskua, Antinahuel kulki Condorkankin laaksoa kohti ja jätti
Mustan Hirven puolustamaan kahdensadan sotilaan kera kahluupaikkaa, jos
vihollinen aikoisi kulkea joen yli.
* * * * *
Musta Hirvi käsitti hänelle jätetyn paikan tärkeyden ja asetti
sentähden vahteja joka suunnalle ollakseen turvassa yllätyksiltä. Hänen
varovaisuutensa olikin tarpeen, sillä jo ennen yön tuloa saapuivat
vahdit hänen luokseen ja kertoivat, että pitkä jono vihollisten
ratsumiehiä lähestyi kahlauspaikkaa. Musta Hirvi avasi vihollisjoukkoa
vastaan säännöllisen tulen, johon heti vastattiin kartesseilla.
Peloittavat laukaukset levittivät kauhua ja kuolemaa intiaanien
keskuudessa, ja hetken kuluttua täytyi heidän peräytyä.
Huolimatta raivokkaasta vastarinnasta oli kenraali Fuentes -- sillä se
oli hyökkääjä -- askel askeleelta vallannut joen ylimenopaikan ja
tunkeutui nyt, niin pian kun vihollisjoukot lähtivät pakoon, araukanien
alueelle. Don Tadeo de Leonin suunnitelma oli tähänasti onnistunut. --
Kun Joan, tuo sukkela sanansaattaja, näki, että kenraalin hyökkäys
onnistui, päätti hän lähteä heti paluumatkalle, sillä don Tadeo odotti
kai hänen tiedonantajaan. Oli tullut pilkkopimeä yö, kuu oli
piiloutunut pilvien taa. Sentähden oli sangen vaikea kulkea pimeydessä.
Ryömien kuin käärme liikkui hän tuntimääriä. Yö alkoi jo olla lopussa,
kun Joan äkkiä säpsähti. Vallitsevassa pimeydessä oli hän joutunut
araukanien leirille.
Mutta Joan ei ollut mies, joka helposti kadottaa rohkeutensa. Hän alkoi
heti ryömiä päinvastaiseen suuntaan ja pääsi siten pitkän matkan
takaisin. Syvä hiljaisuus vallitsi yhä kentällä, kukaan ei
liikahtanutkaan. Joan hengitti helpommin -- vielä minuutti ja hän olisi
pelastettu.
Onnettomuudeksi sattui Musta Hirvi juuri tällä hetkellä tulemaan hänen
luoksensa. Lieneekö se ollut tarkoituksella vaiko sula sattuma.
Kaikessa tapauksessa johdatti päällikkö hevosensa harhateille joutuneen
intiaanin viereen, joka äänettömänä painautui maata vasten.
"Veljeni on väsynyt... hän on liian kauan aikaa ryöminyt ruohostossa!"
sanoi hän uhkaavasti. "Miksei hän nouse ylös?"
"Teen sen aivan heti!" vastasi Joan, joka ei tiennyt, kuinka hän
menettelisi toisen suhteen. Mutta nyt ei saanut viivytellä. Kuin
pantteri hyppäsi hän Mustan Hirven taakse satulaan ja tarttui toisella
kädellä hänen vyötäisiinsä, ennenkuin tämä ennätti selvitä
hämmästyksestään. Päällikkö päästi vihaisen kirkahduksen.
"Ei ääntäkään, tai...!" uhkasi Joan, jonka kädessä välkkyi veitsi.
Se oli liian myöhäistä. Päällikön huuto oli jo kuultu, ja joukko
sotureita riensi hänen avukseen.
"Käärme! Melustasi ei ollut sinulle mitään hyötyä! Kuole siis!"
huudahti Joan ja syöksi myrkytetyn tikarin Mustan Hirven olkapäähän.
Kuin salaman iskemänä putosi tämä satulasta maahan. Joan painoi
polvensa hevosen kupeisiin ja ratsasti täyttä vauhtia intiaaneja kohti,
jotka sulkivat häneltä tien. Mutta yritys epäonnistui. Eräs sotureista
kohotti pyssynsä, ja murskatuin kalloin kaatui hevonen maahan vetäen
ratsastajan muassaan. Noin kaksikymmentä intiaania heittäytyi samassa
kaatuneen vihollisen päälle, ja ennenkuin hän ennätti ajatellakaan
puolustautumista, olivat he jo sitoneet hänet. Kuitenkin onnistui
Joanin piiloittaa tikarinsa, ja tämä antoi hänelle uutta toivoa.
Joan ja eräs chileläinen sotilas, joka oli otettu vangiksi äskeisessä
taistelussa, vietiin nyt pääleirille, joka sijaitsi Condorkankin
läheisyydessä. Suurtoquin päätti uhrata heidät Guekubulle, pahalle
hengelle. Jonkun matkan päähän leiristä muodostivat soturit piirin,
jonka keskelle asetettiin Toquinin sotakirves merkiksi hänen
ylipäällikkyydestään. Sitten tuotiin vangit esiin, ja heille
selitettiin, mitä tulisi tapahtumaan. Joan, joka oli viimeiseksi otettu
vanki, uhrattaisiin myös viimeiseksi, ja hän sai olla läsnä toverinsa
mestauksessa nähdäkseen, mikä kohtalo häntä odotti.
Chileläinen vanki, eräs kokenut sotilas, joka tunsi araukanien tavat ja
tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, oli päättänyt kuolla rohkeasti. Hänet
asetettiin sotakirveen viereen kasvot käännettyinä Chilen rajaa, hänen
kotiseutuansa, kohti, sitten ojennettiin hänelle nippu sauvoja ja
teräkärkinen paalu, jolla hänen täytyi kaivaa kuoppa maahan. Tähän
kuoppaan täytyi hänen asettaa sauvat niin, että ne nojasivat
toisiinsa. Jokaiselle sauvalle piti hänen sitäpaitsi antaa jonkun
araukani-sotilaan nimi, jonka hän oli vuoden kuluessa tappanut.
Jokaiseen nimeen, jonka sotilas lausui, vastasivat araukanit kauhein
pilkkasanoin -- Kun kaikki sauvat olivat vihdoin asetetut kuoppaan,
lähestyi Antinahuel vankia.
"Muukalainen on urhea sotilas", sanoi hän. "Peittäköön hän tämän haudan
mullalla, niin että rohkeus, jota hän on osoittanut elämänsä aikana, ja
kunnia, jonka hän on ansainnut, hautautuu tähän paikkaan."
"Hyvä", vastasi sotilas heikosti väristen ryhtyen täyttämään päällikön
käskyä, "pian saatte nähdä, että on olemassa useampiakin chileläisiä
kuin minä."
Toquin hymyili uhkaavasti, antoi vangille merkin asettua kirveen
viereen, kohotti piilunsa ja murskasi sillä hänen päänsä.
Tämän barbaarisen murhenäytelmän viimeinen osa aiheutti villiä iloa,
intiaanien keskuudessa. Ulvoen kuin mielipuolet parveilivat he uhrinsa
ympärillä ja näyttivät kokonaan unohtavan toisen vankinsa. Mutta Joan
piti silmänsä ja korvansa auki, vaikka hän näyttikin aivan
rauhalliselta. Kun ilo oli korkeimmillaan, hyppäsi hän lähinnä seisovan
hevosen selkään ja pakeni täyttä vauhtia aavikolle.
Muutamia minuutteja vallitsi suuri sekasorto araukanien keskuudessa, ja
Joan käytti tätä tilaisuutta hyväkseen voittaakseen etumatkaa.
Huomattuaan hänen pakonsa hyppäsivät intiaanit kirkuen hevostensa
selkään ja ratsastivat pakolaisen jälkeen. Kauhukseen huomasi Joan,
että hän oli valinnut kurjan hevosen, joka ei pystynyt kilpailemaan
takaa-ajajien jalojen eläinten kanssa. Hän tiesi olevansa hukassa, jos
hän jatkaisi pakoansa aavikolla. Onneksi täytyi hänen ratsastaa korkean
sorakummun ohitse, jonka jyrkkää seinämää myöten oli mahdotonta päästä
hevosilla, ja siinä hän näki ainoan mahdollisuuden pelastukseen. Antaen
hevosensa juosta niin lähellä jyrkännettä kuin mahdollista, kohottautui
hän äkkiä satulassa, tarttui erääseen puunoksaan, joka riippui hänen
yläpuolellaan, ja ponnahti sen päälle. Villikissan ketteryydellä ja
nopeudella kiipesi hän oksaa myöten jättäen väsyneen hevosensa yksin
jatkamaan matkaansa.
Häntä seuraavat soturit päästivät kummastuksen huutoja. Heidän
hevosensa, jotka nelistivät täyttä vauhtia, eivät pysähtyneet helposti,
ja tätä tilaisuutta käytti peloton intiaani hyväkseen voittaakseen
mahdollisimman suuren etumatkan. Hän hyppäsi puusta tiheiden pensaiden
sekaan ja katosi hetkeksi. Takaa-ajajat eivät heittäneet kuitenkaan
vielä toivoaan saada pakolainen kiinni. Kymmenen päättävimmistä
sotureista jätti hevosensa jyrkänteen juurelle ajaakseen Joania takaa.
He järjestyivät viuhkantapaiseen kuvioon, joka kietoutui joka hetki yhä
tiukemmin pakolaisen ympärille. Viimein huomasi Joan, että hänet
epäilemättä vangittaisiin kuten kärpänen hämähäkin verkkoon. Hän ei
aikonut enää jatkaa pakoaan, vaan vetäen esiin tikarinsa kumartui
erästä puuta vasten päättäen tappaa niin monta vihollisistaan kuin
saattoi ja sitten äärimmäisen hädän hetkellä surmata itsensä.
Araukanit lähestyivät häntä läähättäen ponnistuksistaan heiluttaen
keihäitään ja sotakirveitään ja päästäen riemuhuutoja nähdessään hänet.
Samassa hyökkäsivät kaikki Joania kohti, joka suuntasi palavat silmänsä
heihin.
Tässä äärimmäisen jännittävässä silmänräpäyksessä -- soturit olivat
ainoastaan sylen päässä hänestä -- kuuli Joan äänen hiljaa, mutta
kuitenkin selvästi kuiskaavan: "Kumarru hiukan!"
Hän totteli koneellisesti käsittämättä, mitä hänen ympärillään
tapahtui. Samassa pamahti neljä laukausta, ja yhtä monta intiaania
kaatui maahan. Joan joka kummastui suuresti saadessaan niin
odottamatonta apua, hyppäsi eteenpäin ja tappoi tikarillaan yhden
takaa-ajajistaan. Neljä uutta laukausta kaatoi taas pari intiaania.
Jäljelle jääneet pakenivat kauhuissaan alas jyrkännettä päästäen
pelokkaita huutoja.
Joan oli pelastettu. Kun hän kääntyi, näki hän edessään Valentinin,
Ludvigin ja molemmat intiaanipäälliköt. Nuo neljä miestä, jotka olivat
kaukaa tarkastelleet araukanien leiriä ja myös nähneet vangin
epätoivoisen paon, olivat rohkeasti rientäneet hänen avukseen ja juuri
oikeaan aikaan pelastaneet urhoollisen intiaanin kuolemasta.
Muutamien lyhyiden, molemminpuolisten selitysten jälkeen vetäytyivät he
kauemmaksi vuorelle, joka rajoittui Condorkankin laaksoon, ja josta he
saattoivat helposti pitää silmällä vihollista.