Joan oli nuori, kolmikymmen-vuotias, seikkailuhaluinen soturi.
Ennenkuin hän lähti matkalle, oli hän täysin selvillä siitä, että hän
tulisi kohtaamaan retkellään paljon vaaroja ja vastuksia. Alussa
riippui kaikki siitä, onnistuisiko hänen tunkeutua vahtiketjun läpi,
joka ympäröi kalliolinnoitusta. Kauan hän makasi kyykistyneenä
korkeassa ruohostossa miettien jotakin keinoa. Vihdoin keksi hän sen,
sillä äkkiä hyppäsi hän ylös, kiinnitti lassonsa toisen pään erääseen
pensaaseen, jonka oksille hän asetti vaippansa, ja poistui nopeasti
suoristaen samalla lassonsa. Kun hän oli saanut sen suoraksi, veti hän
kevyesti nuoraa, jolloin mainittu pensas liikahti. Tämän huomasivat
intiaani vahdit, jotka heti ampuivat pensasta, ja lähestyivät tuulen
nopeudella sitä kaikilta suunnilta.
Tämä pelasti Joanin. Kevyin jaloin pakeni hän ja oli muutamien
minuuttien kuluttua päässyt niin paljon edelle araukaneista, ettei
hänen enää tarvinnut pelätä heidän pyssyjensä kuulia. Joan oli nuori ja
voimakas intiaani, hän kulki suoraan del Rio See rotkolta San Miquelin
kylään vuorien yli ja laaksojen läpi kertaakaan levähtämättä, ja hän
saapui kylään kymmenen tunnin kuluttua. Pimeys ja hiljaisuus vallitsi
tähän aikaan kaikkialla, kylän asukkaat nukkuivat.
Joan oli hiukan neuvoton. Miten hän löytäisi Curumillan ystävät, joiden
oleskelupaikasta hän ei ollut varma, ja joita hän ei edes tuntenut
ulkonäöltäkään. Sattuma tuli hänelle kuitenkin avuksi. Samassa kun hän
kiiruhti kolmannen majan ohi, aukeni sen ovi, ja ulos tuli kaksi miestä
suuren newfounlandilaiskoiran seuraamana. Kun eläin huomasi intiaanin,
hyppäsi se kovasti haukkuen häntä kohti.
"Ooh, viekää pois koiranne!" kirkaisi Joan.
"Tänne, Cesar, tänne!" kuului käskevä ääni.
Koira totteli ja palasi muristen isäntänsä luo. Sanat olivat lausutut
ranskaksi, jonka johdosta Joan lähestyi muukalaisia.
"Marry, marry!" tervehti hän. "Te olette muukalaisia, eikö totta?"
"Palveluksessanne! Haluatteko jotain meiltä?"
"Minä olen ottanut suoritettavakseni vaikean tehtävän. Voivatkohan
veljeni sanoa minulle, missä voisin tavata Trangoil Lanec nimisen
päällikön?"
"Trangoil Lanec?" sanoi toinen. "Kuka lausuu tämän nimen?"
"Joan, jonka päällikkö Curumilla on lähettänyt."
Toinen suuntasi epäilevän katseen häneen ja viittasi häntä tulemaan
lähemmäksi. "Yö on mustempi kuin Autukon kraateri! Veljeni astukoon
majaan! -- Jos hänellä on jotain sanomista Trangoil Lanecille, niin
olen se minä."
Kaikki kolme miestä menivät majaan. Päällikkö sytytti tulen, ja Joan
näytti hänelle sen valossa Curumillan vaipan palasen, joka todisti
hänen sanansa oikeiksi. Verukkeitta kertoi Joan nyt tulonsa
tarkoituksesta, ja miehet päättivät heti toimia. Heidän täytyi rientää
ystäviensä avuksi, vaikkapa se maksaisi heidän henkensä.
Heidän etsiskelynsä eivät olleet tähän asti ollenkaan edistyneet. He
eivät olleet päässeet Rosarion jäljille, ennenkuin Antinahuel oli
saanut pitkän etumatkan. Senpätähden olivat he saapuneet San Miquelin
kylään vasta samana päivänä, kun del Rio See rotkolla taisteltiin. Pian
huomasivat he, ettei nuori tyttö ollut täällä. Löydettyään majan, jossa
Rosariota oli pidetty vankina, lähtivät he eri suunnille etsimään
häntä. Jo samana iltana tapasivat he taas toisensa San Miquelin kylässä
ja päättivät nyt lähteä yhdessä vuorille. Joanin väliintulo joudutti
vain heidän päätöstään.
Äänettöminä vaelsivat miehet vuorille päin. Heidän täytyi kulkea sangen
varovasti, sillä he otaksuivat, että Antinahuel oli lähettänyt vakoojia
kaikkialle metsään. Kuljettuaan jokseenkin kauan pysähtyivät he
levätäkseen hiukan ja neuvotellakseen.
"Veljeni odottakoot minua täällä, Joan tuntee vuoren, hän käy hiukan
vakoilemassa", sanoi intiaani. Hänen seuralaisensa heittäytyivät
maahan, ja Joan poistui ryömien varovaisesti. Kului tunti, eikä hän
ollut vielä palannut, ja hänen ystävänsä alkoivat jo olla levottomia.
Mutta äkkiä tuli hän heidän luokseen.
"No, kuinka on asianlaita? Mitä on tapahtunut? -- Minkätähden näytätte
niin tyytyväiseltä?" kysyi Valentin innokkaasti.
"Curumilla on viisas päällikkö", vastasi Joan. "Hän on polttanut
kallion takana olevan metsän."
"Hm, mitä hyötyä meille on siitä?"
"Antinahuelin soturit olivat piilossa puiden takana, ja nyt on heidän
täytynyt vetäytyä takaisin. Tie on vapaa."
"Hyvä", sanoi Trangoil Lanec, "menkäämme."
"Mutta kuinka voimme ilmoittaa Curumillalle tulostamme?" kysyi Valentin
heidän astuessaan ylöspäin.
"Se on jo tapahtunut. Curumilla on nähnyt merkkini ja odottaa meitä."
"Intiaanit ajattelevat aina kaikkea!" mutisi ranskalainen itsekseen ja
vihelsi hiljaa koiraansa. "Tule Cesar, tule, kiltti koirani! Kävisi
onnettomasti, jos näiden miesten yritys ei onnistuisi!"
Varovaisesti käveli hän Trangoil Lanecin jäljestä, joka puolestaan
seurasi Joania. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua olivat uskaliaat
kulkijat kalliolinnoituksen juurella ja heidän toverinsa ottivat heidät
vastaan sydämmellisesti.