Ennenkuin taistelu oli alkanut, olivat Curumilla ja hänen seuralaisensa
astuneet alas Corcovadon kukkulalta. Joskin kiipeäminen oli vaikeata,
niin oli alastulo vielä pahempaa. Kivenlohkareet, jotka törröttivät
heidän edessään ja tiheät pensaikot, jotka sulkivat heiltä tien,
vaikeuttivat heidän kulkuaan joka askeleella. Usein luulivat he
astuvansa maahan, mutta huomasivatkin myöhemmin kauhistuksekseen, että
se, mitä he olivat pitäneet maana, olikin tiheästi toisiinsa
kietoutuneita kasveja. Tämä piinallinen ja vaikea kulku kysyi paljon
aikaa, mutta vihdoin saapuivat he luolalle, jonne he olivat
piiloittaneet hevosensa.
Nyt lepäsivät he hiukan, sitten satuloivat he hevosensa ja nousivat
niiden selkään. Kauan aikaa oli jo kuulunut kovaa laukausten vaihtoa,
joka joka hetki kiihtyi ja johon yhtyi peloittavaa ulvontaa. Yhä yltyi
taistelun melu. Silloin tällöin sattuivat kuulat ympärillä oleviin
puihin. He ratsastivat eteenpäin varomatta monia esteitä, joita oli
heidän tiellään ja välittämättä alituisesta vaarasta pudota
peloittavaan syvyyteen. Metsä tuli nyt harvemmaksi, ja he pysähtyivät
vihdoin korkealle paikalle, josta Santiagokin häämöitti. Se oli
eräänlaatuinen linnoitus, joka oli rakennettu toisiensa päälle
kasatuista kivilohkareista. Nämä muodostivat jonkunlaisen tornin, joka
oli noin kolmenkymmenen jalan korkuinen. Tornin huippuun ei voinut
päästä käyttämättä sekä käsiään että jalkojaan. Se oli täydellisesti
eristetty jyrkästä vuorenrinteestä. Sanalla sanoen, se oli linnoitus,
jonka huipulla saattoi hädän hetkellä puolustautua suurta
vihollisjoukkoa vastaan.
Curumilla riisui hevoset ja ajoi ne metsään vakuutettuna siitä, että
hän löytäisi ne sieltä tarvittaessa. He aikoivat juuri kiivetä
kiviröykkiölle, kun pensas jakautui äkkiä kahtia ja punainen olento
tunkeutui siitä esiin. Valkoihoiset päästivät heti kummastuksen huudon
ja tarttuivat tahdottomasti pyssyihinsä. Ainoastaan Curumilla säilytti
tyyneytensä ja nyökkäsi tyytyväisenä tulijalle.
"Hyvä", sanoi hän yksinkertaisesti. "Veljeni on uskollinen, olen
odottanut häntä."
Joan, sillä hän se oli, ei vastannut, vaan osoitti veistään, joka oli
punainen verestä. Seuraten toisten esimerkkiä kiipesi hänkin kalliota
pitkin ylös ja saapui pian sen huipulle. Kalliokeko päättyi
kahdenkymmenen neliöjalan laajuiseen syvennykseen, ja sen kummallinen
vallitus tarjosi huomattavan turvapaikan. Kun nuo neljä miestä olivat
rakentaneet itsellensä rintavarustuksen, ilmoitti Joan lyhyesti
uutisensa. Tieto Bustamenten paosta kohtasi heitä kuin salama.
Kiväärien rätinä ja kirkuna oli tullut yhä kovemmaksi ja
intiaanijoukkoja ratsasti nyt hurjassa sekasorrossa paikan ohi. Äkkiä
tuli esiin joukko chileläisiä ratsumiehiä, jotka seurasivat erästä
kookasta intiaaniratsastajaa. Häntä ympäröi joukko epätoivoisia
sotureja, jotka päästivät villejä sotahuutoja ja heiluttivat
kirveitään.
"Antinahuel! Antinahuel!" kirkaisivat don Tadeo ja Ludvig yht'aikaa ja
ojensivat pyssyjensä piiput alaspäin. Kaksi laukausta pamahti, Toquinin
hevonen karkasi äkkiä pystyyn, nosti etujalkansa korkealle ilmaan ja
kaatui sitten ratsastaja selässään maahan.
"Kuoliko hän?" kysyi don Tadeo ja tuijotti jännittyneenä alas.
Intiaanit, jotka pelästyivät äkillisestä odottamattomasta
hyökkäyksestä, pakenivat kentältä kuin parvi susia. Mutta Antinahuel
nousi nopeasti kuin salama maasta ja viittasi heitä pysähtymään.
Ojennetuin keihäin ottivat he nyt vastaan ryntäävät chileläiset.
Kuitenkin täytyi heidän peräytyä, joskin vain askel askeleelta. Pian
olivat he kadonneet molemmille puolille ahdasta paikkaa.
Don Tadeo kirosi. "Ei sattunut", mutisi hän itsekseen. "Onko mahdotonta
tappaa tuota roistoa. Mutta nyt voimme ainakin jatkaa matkaamme, kenttä
on puhdistettu, kuten näette."
Päällikkö pudisti epäilevästi päätään ja osoitti aarniometsää. "Liian
paljon piiloutuneita silmiä", sanoi hän.
"Kuinka, luuletteko, että meitä tarkastellaan?"
"Minä tiedän sen", sanoi päällikkö päättäväisesti. "Veljeni eivät tunne
punaisia miehiä... Antinahuel on haavoittunut veljeni kuulasta. Hän
vaatii kostoa!"
"Jumalan nimessä, te olette oikeassa -- ne veijarit ovat huomanneet
meidät! Mutta mitä he aikovat tehdä meille?"
"He odottavat, kunnes elintarvevarastomme ovat lopussa."
Kaikki miettivät hetkisen. "No, tämähän on kaunista!" sanoi Ludvig
vihdoin. "Teimme tyhmästi ryömiessämme tähän linnoitukseen, joka voi
yhtähyvin olla rotanloukko. On kai parasta odottaa yötä ja paeta
silloin."
"Araukanit eivät nuku", sanoi Curumilla taas kylmällä
välinpitämättömyydellään. "Me emme saa olla liian pikaisia, meidän
täytyy odottaa oikeata silmänräpäystä. Curumilla luulee, että Trangoil
Lanec ja hänen kultahiuksinen seuralaisensa ovat lähistöllä -- olisi
hyvä, jos voisimme antaa heille tiedon tilastamme."
"Minkätähden otaksutte, että he ovat lähistöllä?" kysyi Tadeo.
"Molemmat veljeni seuraavat valkoista neitoa; tämä on Antinahuelin
luona; Antinahuel on täällä!"
"Niin totta kuin elän, te olette aina oikeassa!" huudahti Ludvig
kummastuneena. "Mutta voiko teidän suunnitelmaanne toteuttaa?"
"Kenties! Yksinäinen mies pääsee helposti pakoon. Joan tuntee vuoren,
hän osaa ryömiä kuin käärme ja hänellä on verikoiran vainu. Hän löytää,
mitä hän etsii."
Vastaamatta sanaakaan nousi Joan, otti vaippansa ja valmistautui
lähtemään. Curumilla repäisi sillaikaa palan vaipastaan, jonka hän
ojensi Joanille sanoen: "Veljeni jättäköön tämän Trangoil Lanecille
merkiksi siitä, että hän todellakin tulee luotani. Hän löytää päällikön
joko San Miquelin kylästä tai vuorilta."
"Joan menee!" vastasi araukani. "Jollei hän saa tehtäväänsä
toimitetuksi, kuolee hän." Sanottuaan jäähyväiset ystävilleen lähti hän
kalliolinnoituksesta ja oli pian kadonnut. Heti hänen poistuttuaan
pamahti kiväärinlaukaus ja sitä seurasi toinen.
"Voi, hän on mennyttä kalua, ehkä jo kuollut", huudahti kreivi Ludvig
epätoivoissaan.
"Saammepahan nähdä -- Joan on viisas soturi", vastasi Curumilla
hitaasti. "Veljeni ovat nyt saaneet kokea, että pako on mahdoton ja
että me olemme todellakin saarretut joka puolelta."
"Niin, se on totta!" mutisi don Tadeo alakuloisena ja jatkoi sitten
murskautuneen isänsydämen tuskalla: "Voi, tytär raukkaani!" -- -- --
Lähimmäiset tunnit eivät muuttaneet ollenkaan noiden kolmen miehen
vaarallista tilaa. Oli jo ilta ja hämäryys heitti huntunsa seudun yli.
Kuolemanhiljaisuus vallitsi luonnossa; sitä häiritsivät ainoastaan
villien eläinten ulvonta ja tuulen suhina.
"Veljeni tarvitsevat lepoa, nukkukoot he siis", sanoi Curumilla vihdoin
pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Mutta te, päällikkö -- ettekö te aio levätä?" kysyi Ludvig.
"Curumilla on ulmen", vastasi tämä ylpeästi. "Hän ei nuku koskaan
ollessaan sotajalalla."
Valkoihoiset tunsivat ystävänsä liiankin hyvin. Sentähden eivät he
vastustelleet, vaan heittäytyivät vaippojensa päälle ja nukkuivat pian.
Curumilla seisoi vielä hetkisen paikoillaan, sitten liukui hän
varovaisesti jyrkkää kallionseinämää pitkin maahan. Hän oli huomannut,
että heidän linnoituksensa sijaitsi lähellä samankorkuista
vuorenselkämää, jota peitti sangen tiheä metsä. Sieltä voisivat
viholliset ampua heitä sangen hyvin. Tämän tahtoi Curumilla ehkäistä.
Hän tuli sangen tyytyväiseksi nähdessään, että vuorella kasvoi korkeaa,
auringonkuivattamaa heinää. Curumilla hiipi vuoren juurelle ja
kuunteli. Koko kenttä näkyi olevan vaipunut uneen. Hetkisen mietittyään
sytytti hän risuista pienen tulen, kokosi kuivia lehtiä ja puhalsi
kärsivällisesti lehtikasaan saadakseen tulen vireille. Kun hän oli
vihdoin onnistunut siinä, poistui hän ryömien yhtä varovaisesti
takaisin, kuin oli tullutkin. Palattuaan jälleen kallion huipulle
tähysteli hän lakkaamatta äsken jättämäänsä paikkaa.
Pian valaisi pimeyttä punainen loiste, joka tuli vähitellen suuremmaksi
ja muuttui vihdoin tulipatsaaksi, joka kohosi taivasta kohti heittäen
rätiseviä kipunoita ympärilleen. Kuului raivoisia huutoja, ja tulen
valossa näkyi intiaaneja, jotka pakenivat tähystyspaikaltaan ja joiden
mustat ääriviivat kuvastuivat leimuavaa taustaa vasten.
Kuullessaan pakenevien araukanien kirkunan heräsivät don Tadeo ja
kreivi Ludvig unestaan ja hyppäsivät pystyyn luullen ensin, että
punanahat olivat tehneet hyökkäyksen.
"Kuka on sytyttänyt tulen?" huudahti don Tadeo, joka alkoi käsittää,
mitä oli tapahtunut.
"Minä", sanoi päällikkö. "Me saamme nyt olla hetken rauhassa. Näkevätkö
veljeni, kuinka punaiset miehet juoksevat puoleksi paistuneina
tiehensä?"
Virikkeen puutteesta sammui tuli vihdoin, ja taas vallitsi pimeys
niinkuin ennenkin. Auringon ensimmäiset säteet toivat kuitenkin
harmillisen ja vastenmielisen yllätyksen kalliolinnoituksen
puolustajille, he huomasivat nimittäin alhaalla araukanien leirin, jota
ympäröi leveä hauta. Se oli tehty intiaanien viekkauden kaikkien
sääntöjen mukaan. Lukuisista puhvelinnahkamajoista saattoivat he
päättää, että heidän oli pakko alistua kovaan ja säännönmukaiseen
piiritykseen.