Osottautui kuitenkin, ett'eivät Curumillan varovaisuustoimenpiteet yhtä
vähän kuin Trangoil Lanecin ja Valentinin läsnäolo olleet tarpeellisia
-- sillä piiritetyt saivat pian apua.
Lukija muistaa kai, että don Peralta oli päättänyt lähteä Valdiviaan.
Hän ei kuitenkaan unohtanut Corcovadossa olevia ystäviään. Lähetettyään
puolet sotilaistaan kapteeni Urmezin johdolla kaupunkiin, jäi hän
itse del Rio See rotkolle pitääkseen silmällä Toquinin toimia.
Päättäväisesti marssi hän sentähden kukkuloille voidakseen hätätilassa
toimia.
Metsäpalo oli tuottanut paljon levottomuutta intiaaneille. Tämän
johdosta täytyi heidän leiriytyä kauemmaksi vuorelle. Tämä ei sopinut
heidän suunnitelmiinsa. Leiriltä huomasivat he chileläiset, jotka
tulivat yhä lähemmäksi. Tämä antoi heidän raivolleen uutta virikettä,
ja he olisivat varmaankin ryhtyneet uudestaan taisteluun vihollisiansa
vastaan, jollei Antinahuel olisi vastustanut tätä suunnitelmaa. Viisas
päällikkö huomasi, että hän kärsimänsä tappion jälkeen vetäisi
lyhyemmän korren ja mietiskeli sentähden itsekseen, jäisikö hän
asemiinsa, vai antaisiko ratkaisun tapahtua. Asianhaarat puhuivat
edellisen puolesta.
Ensin aikoi hän neuvotella piiritettyjen kanssa. Nopeasti ilmoitti hän
heille aikomuksensa, he lähettivät valtuutetun -- kreivi Ludvigin --
intiaanien leirille. Nuori ranskalainen oli nyt levännyt ja hyppeli
kuin vuohi kiveltä kivelle, kunnes hän vihdoinkin seisoi niiden miehien
edessä, joiden kanssa hänen täytyi neuvotella. Vaikka he tervehtivätkin
Ludvigia sangen kohteliaasti, tunsi tämä itsensä turvattomaksi
seistessään pelätyn päällikön edessä.
Niin pian kun kaikki olivat istuutuneet, suuntasi Antinahuel terävän ja
viekkaan katseensa kreiviin ja sanoi: "Minä tunnen veljeni... eikö hän
ole yksi Suuren Kotkan ystävistä?"
"Kutsukaa minua siksi!" vastasi Ludvig lyhyesti. "Muuten se ei kuulu
asiaan... Te olette pyytänyt minua tänne, ja olen utelias tietämään,
mitä aiotte ehdottaa minulle?"
"Veljelläni on sukkela kieli -- hän tahtoo saada selvyyttä asiaan,
hyvä. Millä ehdoilla tahtovat hänen valkoiset seuralaisensa antautua?"
"Ei millään!" sanoi Ludvig päättäväisesti. "Olkaa hyvä ja sanokaa
suoraan asianne. Jos jollakin meistä on joku ehdotus tehtävänä, niin
olette se te itse. -- Te näette, että minä odotan."
"Veljeni on sangen peloton. -- Kuinka monta sotilasta teitä on
kaikkiaan?"
Ranskalainen viivytteli vastaustaan. Bustamente tuli hänelle avuksi.
"Onko heitä enemmän kuin kolmekymmentä, caballero?"
"Kenties."
"Pyh, luuletteko voivanne vastustaa viittä sataa araukani-sotilasta,
jotka saartavat teitä?"
"Minkätähden emme? Kallio, joka suojelee meitä, on vahva ja korkea, ja
me olemme päättäneet mieluummin kuolla kuin antautua!"
"Tyhmyyksiä, señor..."
"Ei, se on rohkeutta."
"Veljeni puhuu hyvin", sanoi Antinahuel myöntävästi, "me tulemme
olemaan ylpeät voittaessamme hänet."
Kenraali Bustamente laski melkein ystävällisesti kätensä ranskalaisen
olkapäälle. "Kuulkaa minua, señor. Te olette ranskalainen, sen voin
päättää puheestanne, teidän täytyy siis erehtyä. Vai onko Ranska
sodassa Chilen kanssa?"
"Ei", myönsi Ludvig hymyillen.
"No, sitten on meidän helppo sopia. Te ja kaikki teidän maanmiehenne,
joita kenties on kalliolla, olette vapaita ja saatte lähteä minne
tahansa. Sitävastoin jätätte chileläiset ja intiaanit haltuumme, jos
sellaisia löytyy näet joukossanne. Sovimmeko me?"
Kreivi Ludvig suuntasi halveksivan katseen kenraaliin. Sitten kääntyi
hän ympäri ja poistui rauhallisin askelin.
"Halloo, mitä te teette?" kysyi Bustamente kummastuneena. "Te olette
velvollinen vastaamaan ehdotukseeni."
"Sananne ovat turhat -- jatkamalla neuvottelua teidänlaisenne miehen
kanssa häpäisisin kunniani, jonka ainakin tahdon säilyttää puhtaana,
herrani."
"Hyvä, muukalainen on urhoollinen sotilas. Mutta moni nuorista
miehistämme on kuollut, heidän verensä huutaa kostoa", sanoi Musta
Hirvi.
"Se on paha, mutta se ei voi muuttaa päätöstäni."
"Kuitenkin täytyy teidän antaa seuralaisillenne tieto
ehdoituksestamme", arveli Bustamente.
"Se on tapahtuva", sanoi Ludvig uhkaavasti hymyillen. "Seuratkaa
minua." Hän meni vuorenseinämän juurelle ja huusi kalliolle: "Heittäkää
alas lasso!"
Heti heitettiin rintavarustukselta pitkä nahkahihna, jonka toinen pää
ulottui alhaalle asti. Kirjoitettuaan muutamia sanoja paperilapulle hän
kääri sen kiven ympärille ja kiinnitti sen lassoon. Lasso vedettiin
jälleen ylös.
"Pian saatte kuulla", sanoi ranskalainen. Liikkuva linnoituslaite
kallion huipulla aukeni ja rintavarustukselle ilmestyi Valentin
kivääriinsä nojaten. Kuuluvalla äänellä huusi hän: "Teidän ei olisi
tarvinnut vaivautua keskustelemaan meidän kanssamme niin häpeällisestä
ehdoituksesta, señor Bustamente, eikä teidänkään, herrat villit.
Seuralaisieni nimessä selitän täten, että teette viisaimmin, jos
lähdette tiehenne, sillä ennenkuin luovutamme toverimme, annamme hakata
itsemme kappaleiksi!"
"No enkö ole oikeassa?" kysyi Ludvig seuralaisiltaan.
Nämä poistuivat raivoisina -- voimakas kirous pääsi Antinahuelin
huulilta. Myöskin ranskalainen palasi ystäviensä luo, jotka päästivät
helpoituksen huokauksen nähdessään hänet taas edessään.
Epäonnistuneen koetuksen tuloksena oli uusi neuvottelu Toquinin ja
Bustamenten kesken. Päälliköt silmäilivät toisiaan vahingoniloisin
katsein -- toinen näkyi iloitsevan toisen tappiosta.
Bustamenten ehdotuksesta sovittiin vihdoin, että Antinahuel lopettaisi
piirityksen -- "sillä mikä on lykätty, ei ole silti hylätty", sanoi don
Bustamente. "Ettekö huomaa, että voimme tällä tavalla pettää
vihollisiamme. Jos te annatte näiden harvojen henkilöiden paeta, niin
näyttää se siltä, kuin te tunnustaisitte tappionne ja vetäytyisitte
väsyneenä takaisin. Seurauksena siitä tulisi olemaan se, että
vastustajanne luulisivat saavansa olla rauhassa teiltä, ja heidän
varovaisuutensa laimentuisi, ja jos te sitten käyttäisitte tilaisuutta
hyväksenne, niin voisitte lyödä heidät yhdellä iskulla."
"Mutta minkätähden kiinnittää veljeni niin suurta huomiota asiaan,
josta ei ole hänelle mitään hyötyä?" kysyi päällikkö väijyvin katsein.
"Caramba. Eikö meillä ole sama päämäärä, ja eikö toisen menestyksestä
riipu toisen hyöty. Jollette auta minua, tulee tämä don Tadeo yhä
mahtavammaksi ja vihdoin liian mahtavaksi teillekin, korkea päällikkö.
Auttakaa minua saavuttamaan jälleen entisen mahtiasemani, niin minä
annan teille lukuunottamatta Valdivian maakuntaa myös Concepcion
maakunnan sekä Talkan kaupungin -- se on, ja'an Chilen kahtia ja annan
teille toisen puolen."
Kuullessaan tämän loistavan ehdotuksen paloivat intiaanin silmät,
vaikkei hän muulla tavoin ilmaissut sisäistä liikutustaan. "Veljeni on
jalomielinen", sanoi hän, "hän lahjoittaa, mitä hän ei omista."
"Auttakaa minua valloittamaan tämä alue, niin pidän sanani."
"Antinahuel on viekas, hän ei usko pelkkiä sanoja. Kuinka takaa El
Verdugo, että hänen lupauksensa tulee täytetyksi?"
Don Bustamente oli vähällä joutua hämilleen, mutta hänen
kylmäverisyytensä auttoi häntä voittamaan tämän tunteen, ja hän
vastasi: "Älkäämme hukatko aikaamme, sanokaa siis, otatteko vastaan
tarjoukseni, ja minkä takauksen vaaditte minulta?"
Vastaamatta sanaakaan poistui päällikkö ja palasi hetken kuluttua
takaisin Mustan Hirven seuraamana, joka kantoi eräänlaatuista pöytää,
ja -- näkikö hän oikein -- kynää, paperia ja mustepulloa. Hymyillen
astui Toquin kummastuneen kenraalin luo ja sanoi: "Antinahuel on
varovainen, hän on kansansa johtaja. Kun araukani-maakuntien päälliköt
vaativat häntä myöhemmin tilille soturiensa verestä, jota ratkaisevassa
taistelussa tulee vuotamaan kuin vettä, tarvitsee hänen näyttää
ainoastaan tätä paperia, ja hän on puhdistautunut. No, miettiikö
veljeni vielä?"
Don Bustamente, joka ymmärsi, että hänen täytyi taipua
välttämättömyyteen, kirjoitti muutamia riviä paperille.
"Katsokaas tätä, päällikkö!" sanoi hän ojentaen paperia. "Tässä on
takaus, mitä vaaditte minulta."
Antinahuel käänteli paperia edestakaisin käsissään, nähtävästi ei hän
saanut selvää kenraalin käsialasta. Sitten antoi hän merkin Mustalle
Hirvelle. Tämä poistui, mutta palasi hetken kuluttua takaisin kahden
sotilaan seuraamana, jotka kuljettivat chileläistä vankia välissään.
Poika raukka, joka oli sattumalta joutunut pakenevien intiaanien
joukkoon, ja jonka he olivat vanginneet, heitti epätoivoisia katseita
ympärilleen.
"Muukalainen", sanoi päällikkö karskisti, "voitko selittää minulle,
mitä tässä paperissa seisoo?"
"Suurtoquin kysyy sinulta, osaatko lukea?" selitti Bustamente hänelle.
"Kyllä, teidän armonne", änkytti chileläinen.
"No niin, lue siis, mitä tässä paperissa seisoo!" komensi Antinahuel.
Chileläinen tarttui koneellisesti paperiin ja koetti ryhtyä asiaan.
Vihdoin luki hän vapisevalla äänellä:
Minä allekirjoittanut, don Pancho Bustamente, sitoudun täten
luovuttamaan Antinahuelille, araukanien Suurtoquinille ja hänen
kansalleen vapaaksi omaisuudeksi: