XV. DEL RIO SEE ROTKOLLA.

Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata

mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja

majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan

kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on

vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat

muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka

vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista

maanjäristyksen uhriksi.

Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä

ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi

honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista

jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se

muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka

lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin

päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja

tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo

niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka

esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta

kalliojokea.

Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä

paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa

alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja

kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja

korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka

yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun

salaperäistä hiljaisuutta.

Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä

olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut

paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä.

Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin

asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon

molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan

kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita

chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.

Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He

muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä

ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki

toinen joukko, näennäisesti intiaaneja -- mutta vain näennäisesti,

sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita.

Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä,

tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun

jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta

joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon

ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä

tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he

lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo

de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät

kuitenkin hiukan jälelle muista.

"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.

"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On

tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat

varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä

urhoollisuudellaan."

"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"

"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen

Corcovadon huipulla!"

"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"

"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.

Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig

seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he

eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen.

Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.

"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään

hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme

ottaa ne taas haltuumme... jos tulemme takaisin", jatkoi hän.

"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?"

kysyi Ludvig.

Ulmen ei vastannut heti.

"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi

käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä

sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."

"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa

kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"

Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden

suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he

suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa.

Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla

kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa

luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä

jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät

jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen

kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului

puolituntinen.

"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.

Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät

rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain

erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla.

Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja

sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi

taivaaseen.

"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.

"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!"

vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."

Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava

nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.

"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja

levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."

Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi

silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.

Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel,

joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei

viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi

hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset

tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada

valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin

ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin

piilopaikastaan ja lähestyi häntä.

Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen

ilmeensä oli rauhallinen.

"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.

"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja

minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."

"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista

naista, jota hän rakastaa?"

"Isäni erehtyy!" vastasi intiaani varmasti. "Joanilla on vaimo ja

lapsia, hän vihaa valkoista väriä!"

"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä

soturista?"

"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen."

"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?"

Suuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti

voimakkaasti päätään.

"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen

kunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä

loukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on

totellut!"

"Myskirotta on petturi!" sanoi Toquin. "Antinahuel janoaa hänen

vertansa." Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista

ajattelemista ja kysyi: "Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?"

"Tuhat."

Kuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun

seuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen

ystävällisesti jatkoi hän: "Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he

kaukana?"

"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä."

"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot

molemmille puolille joenuomaa -- lähelle palanutta kaktuspensaikkoa."

Antinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen.

Varovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen

joukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta

vakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän

seurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin

mainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.

Tätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten

luo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten.

Ulmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven

joukkueen yläpuolelle, toinen -- noin sadan miehen suuruinen -- asettui

eräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun

sivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla

seuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.

"Kaikki on selvää", sanoi hän lyhyesti. "Valkonaamat voivat jo hyökätä

paikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista

neitoa."

Nuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili

seuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.

"Hyvä", huomautti Curumilla, "he ovat huomanneet merkin ja lähtevät

heti liikkeelle."

Nopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti

vuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin,

murhan ja hävityksen merkin.

* * * * *

Samassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle,

tunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja

ei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni

suunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että

kaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä

aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun

Peralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan

epätoivoiseksi.

"Mutta tämähän on peloittava ansa!" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.

"Ansako!" sanoi toinen nauraen. "Meidän täytyy taistella kunnollisesti,

muuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne,

ystävä Ramirez!"

"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!" ulvoi

don Ramirez. "En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin

asioihin."

"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee

olemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille."

Senaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo

pyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet

jälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja

kukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa

piiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen

hyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita

heidän päällensä.

Äkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille

paikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään.

Aivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen

sotahuudon: "Chile! Chile!" joka hämmästytti suuresti araukaneja.

"Meitä on petetty", ärjyi Antinahuel. "Tappakaa! Tappakaa!"

Rotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu.

Paikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät

taaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta

huutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta

taistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin

aallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin.

Taistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien

taistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri,

löi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen

hyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti

turhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.

Toquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen,

ilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja

syöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle

vihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta

puolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi

heitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman,

joka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen

intiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly,

joka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don

Bustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä.

Salaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi

muutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa

nopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.

Chileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan

turhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen

pakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille

puolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana.

Vaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin

suunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet

vihollistensa näkyvistä.

Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen

suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan

puuttui.

Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta.

Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä

tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut

rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli

kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli

taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi

huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.

Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä

maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja

tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut

kuitenkaan täytetyksi.

Araukanien päällikkö: Intiaaniromaani · 第 22 / 38 题