Meksikolainen maakunta, jota ei kauneutensa puolesta voi verrata
mihinkään seutuun Euroopassa, on laadultaan sangen suuremmoinen ja
majesteetillinen. Chilen alue ja etenkin se osa sitä, joka tähän aikaan
kuului araukaneille, ei tee pienintäkään poikkeusta siitä; se on
vuoririkkaimpia seutuja koko maapallolla. Lukuisista tulivuorista ovat
muutamat sangen korkeita, ja ne ovat vitsauksena maalle, sillä joka
vuosi joutuu yksi tai useampia lähellä olevista kaupungeista
maanjäristyksen uhriksi.
Noin kymmenen peninkulman päässä San Miquelin kylästä kohoaa maa äkkiä
ja muodostaa mahtavan graniittimuurin, jonka huipulla kasvaa tiheästi
honkia ja katajia. Tähän muuriin on luonto tehnyt noin viisitoista
jalkaa leveän käytävän. Tämä käytävä on noin 15000 jalan pituinen ja se
muodostaa joukon kiemurtelevia ja hämmentäviä sokkeloita, jotka
lukuisin mutkin näyttävät kaikki vihdoin johtavan takaisin
päivänvaloon. Molemmilla puolilla tätä paikkaa tarjoavat metsä ja
tiheät pensaskasvit valloittamattomia turvapaikkoja sille, joka tahtoo
niitä puolustaa. Paikkaa nimitetään "del Rio See" rotkoksi, nimi, joka
esiintyy usein Amerikassa ja merkitsee oikeastaan 'kuivunutta
kalliojokea.
Kolme päivää Curumillan tulon jälkeen ystäviensä luo, tarjosi tämä
paikka mahtavan näyn. Puoleksi piiloutuneina harmaaseen huntuunsa
alkoivat yön varjot jo kadota, ja sen vaipasta tunkeutuivat puut ja
kallionhuiput esiin. Samalla nousi aurinko taivaanrannalle, ja
korkealla ilmassa parveili suurin joukoin huutavia korppikotkia, jotka
yksitoikkoisilla kimeillä kirkahduksillansa häiritsivät seudun
salaperäistä hiljaisuutta.
Mutta tämä hiljaisuus oli vain raivoisan myrskyn edeltäjä. Näkyvissä
olevat rotkot ja kuilut olivat täynnä väkeä. Antinahuel oli jo tullut
paikalle saatuaan vakoojiltansa tiedon vihollisen salaisesta lähdöstä.
Hän aikoi yllättää heidät. Kuten tottunut sotapäällikkö oli Toquin
asettunut sotureineen kuivuneen kallionjoen yläpuolelle, erään rotkon
molemmille puolille. Apo-Ulmen, Musta Hirvi, oli tuhannen sotilaan
kanssa asettunut kukkulalle aikomuksessa vierittää kivilohkareita
chileläisten päälle, kun nämä lähestyisivät rotkoa.
Chileläiset olivat lähteneet liikkeelle heti auringonnousun jälkeen. He
muodostivat noin viidensadan sotilaan suuruisen joukon, jonka keskellä
ratsasti kenraali Bustamente aseetonna. Tämän joukkueen edessä kulki
toinen joukko, näennäisesti intiaaneja -- mutta vain näennäisesti,
sillä todellisuudessa olivat hekin valepukuisia chileläisiä sotilaita.
Näitä vääriä intiaaneja johti Joan, joka ratsasti joukkueen etunenässä,
tarkaten näennäisesti huoletonna korkeaa ruohostoa ympärillään. Kun
jälkimmäinen joukkue pysähtyi vähän matkan päähän kuivuneesta
joenuomasta, ratsasti edellinen yhä eteenpäin ja katosi vihdoin rotkon
ensimmäisiin sokkeloihin. Tätä olivat varmaankin muut odottaneet, sillä
tuskin olivat viimeiset sotilaat kadonneet näkyvistä, kun myöskin he
lähtivät hitaasti ja varovaisesti liikkeelle. Neljä ratsastajaa Tadeo
de Leon, don Gregorio Peralta, Curumilla ja kreivi Ludvig jäivät
kuitenkin hiukan jälelle muista.
"Te ette siis tahdo ottaa muita mukaanne?" kysyi Peralta intiaanilta.
"En, meitä on kylliksi", vastasi Curumilla viitaten seuralaisiinsa. "On
tarpeellista, että veljeni jää soturiensa luo, sillä nämä tarvitsevat
varmaa kättä johtamaan heitä. Vaaran hetkellä rohkaisee hän heitä
urhoollisuudellaan."
"Siitä voitte olla varma. No, entä merkkinne?"
"Valkoinen veljeni älköön hyökätkö rotkolle, ennenkuin hän näkee tulen
Corcovadon huipulla!"
"Hyvä! Se on siis sovittu. Voikaa hyvin ja onnistukaa!"
"Onnistukaa tekin", toistivat Ludvig ja Tadeo.
Sitten nelisti don Peralta sotilaittensa luo. Don Tadeo ja Ludvig
seurasivat Curumillaa vuorelle. Puolen tunnin kuluttua saapuivat he
eräänlaiselle penkereelle, joka oli vain muutaman sylen laajuinen.
Siellä pysähytti Curumilla ratsunsa.
"Alas satulasta!" komensi hän. "Eläimistä ei ole meille enää mitään
hyötyä, meidän täytyy viedä ne johonkin turvapaikkaan, josta voimme
ottaa ne taas haltuumme... jos tulemme takaisin", jatkoi hän.
"Halloo, päällikkö, onko teillä niin huonot toiveet yrityksestämme?"
kysyi Ludvig.
Ulmen ei vastannut heti.
"Curumilla pelkää aina pahinta", sanoi hän hetken kuluttua. "Kaikki voi
käydä aivan päinvastoin, kuin mitä olettaa. Veljelläni oli oikeus kysyä
sitä, sillä hän on nuori ja kuumaverinen."
"Paljon kiitoksia!" sanoi ranskalainen nauraen. "On mahdotonta sanoa
kohteliaammalla tavalla ystävälleen, että hän on mieletön!"
Nuo kolme miestä laskeutuivat nyt hevostensa selästä, ottivat niiden
suitset käsiinsä ja kiipesivät yhä korkeammalle. Vihdoin saapuivat he
suurin ponnistuksin eräälle luolalle, jonne he jättivät hevosensa.
Asetettuaan rehua niiden eteen, sulkivat he luolan suun suurilla
kivillä jättäen ainoastaan kapean aukon, josta pääsi ilmaa ja valoa
luolaan. Sitten heittivät he kiväärit olalleen ja alkoivat taas kiivetä
jyrkkää kallionrinnettä myöten. Don Tadeo ja kreivi Ludvig läähättivät
jo ponnistuksista ja väsymyksestä, mutta heidän kummastuksekseen
kiipesi Curumilla yhtä nopeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Siten kului
puolituntinen.
"Tänne jäämme", sanoi päällikkö vihdoin ja pysähtyi.
Miehet olivat saapuneet jyrkälle kukkulalle, jonka huipulta he näkivät
rikkaan ja loistavan maiseman. Ihmisiä ei kyllä vielä näkynyt; vain
erämaan hiljainen majesteetillinen yksinäisyys vallitsi alhaalla.
Hiukan vasemmalla näkyi kaksi tomupilveä, molemmat ratsujoukot, ja
sangen kaukana taivaanrannalla meri, joka mustana linjana yhtyi
taivaaseen.
"Miksi sanotaan tätä paikkaa?" kysyi Ludvig uteliaana.
"Tämä on vuorenkukkula, jota valkoihoiset nimittävät Corcovadoksi!"
vastasi päällikkö. "Tänne sytytämme kohta merkkitulen."
Nopeasti koottiin nyt kuivia risuja ja niistä rakennettiin mahtava
nuotio kallion näkyväisimmälle paikalle.
"No niin", sanoi Curumilla sitten, "veljeni pysykööt nyt täällä ja
levätkööt hetkisen. Tulen pian takaisin."
Näin sanoen liukui hän alas jyrkännettä myöten ja katosi
silmänräpäyksessä puiden ja pensaiden väliin.
Sillaikaa oli Joanin osasto vähitellen lähestynyt paikkaa. Antinahuel,
joka oli jo kauan aikaa tarkkaavaisesti tähystellyt heitä, ei
viekkaudestaan huolimatta aavistanut ansaa. Joanin läsnäolo antoi
hänelle uutta toivoa ja hän oli vakuutettu siitä, etteivät chileläiset
tietäneet mitään ansasta, johon he syöksyisivät. Hän tahtoi myös saada
valaistusta Joanin äkilliseen ilmestymiseen. Intiaani oli siis tuskin
ratsastanut ahtaaseen paikkaan, kun Antinahuel astui esiin
piilopaikastaan ja lähestyi häntä.
Joan vapisi tahdottomasti nähdessään pelätyn päällikön, mutta hänen
ilmeensä oli rauhallinen.
"Poikani tulee sangen myöhään", sanoi Antinahuel väijyvin katsein.
"Antinahuel antakoon minulle anteeksi! Sain vasta aamulla tiedon, ja
minun kyläni sijaitsee kaukana täältä."
"Hyvä, poikani on aina tervetullut. Seuraako Joan vielä valkoista
naista, jota hän rakastaa?"
"Isäni erehtyy!" vastasi intiaani varmasti. "Joanilla on vaimo ja
lapsia, hän vihaa valkoista väriä!"
"Onko poikani koskaan kuullut puhuttavan Myskirotta nimisestä
soturista?"
"Kyllä, sehän oli sama, jolle minun täytyi jättää valkoinen neitonen."
"Täytyi? Tuliko poikani siis pakoitetuksi siihen?"
Suuri jännitys kuvastui Suurtoquinin kasvoilla. Toinen pudisti
voimakkaasti päätään.
"Isäni on mahtava ja viisas, kuu ja tähdet kertoelevat hänen
kunniastaan. Mutta hän erehtyy. Kuka voisi pakoittaa Joania? Kun häntä
loukataan, kostaa hän keihäällänsä! Antinahuel on käskenyt, Joan on
totellut!"
"Myskirotta on petturi!" sanoi Toquin. "Antinahuel janoaa hänen
vertansa." Hän aikoi jatkaa, mutta saikin äkkiä jotakin toista
ajattelemista ja kysyi: "Kuinka monta keihästä pojallani on mukanaan?"
"Tuhat."
Kuten huomataan, ilmoitti Joan kaksinkertaisena soturiensa luvun
seuraten Curumillan kehoituksia. Antinahuel oli tyytyväinen. Sangen
ystävällisesti jatkoi hän: "Onko Joan nähnyt espanjalaisia? Ovatko he
kaukana?"
"Ei, he lähestyvät. Tunnin kuluttua he ovat täällä."
"Silloin ei ole silmänräpäystäkään kadotettavana. Poikani asettautukoot
molemmille puolille joenuomaa -- lähelle palanutta kaktuspensaikkoa."
Antinahuel katosi taas ja Joan läksi liikkeelle sotureineen.
Varovaisuus oli tarpeen, sillä hän tiesi sangen hyvin, että hänen
joukkuettansa tarkasteli tällä hetkellä noin puolitoistatuhatta
vakoojaa, jotka millä hetkellä hyvänsä voisivat tuhota hänet. Hän
seurasi siis täsmällisesti Toquinin käskyjä ja asettui väijyksiin
mainitulle paikalle, jossa hän oli myös suojassa vakoojien katseilta.
Tätä oli Curumilla odottanutkin. Hän meni valepukuisten chileläisten
luo ja hänen merkistään alkoivat nämä kiivetä ylös jyrkännettä myöten.
Ulmen jakoi heidät kahteen osastoon, toinen asettui Mustan Hirven
joukkueen yläpuolelle, toinen -- noin sadan miehen suuruinen -- asettui
eräälle vuorenrinteelle hyökätäkseen hädän hetkellä vihollisen kimppuun
sivulta päin. Näiden valmistuksien perästä palasi Curumilla
seuralaistensa luo, jotka odottivat häntä Corcovadon kukkulalla.
"Kaikki on selvää", sanoi hän lyhyesti. "Valkonaamat voivat jo hyökätä
paikalle. Me sytytämme nyt tulen ja lähdemme sitten etsimään valkoista
neitoa."
Nuotio sytytettiin, se paloi hyvin, ja päällikkö silmäili
seuralaisineen laaksoa odottaen merkin seurauksia.
"Hyvä", huomautti Curumilla, "he ovat huomanneet merkin ja lähtevät
heti liikkeelle."
Nopeasti astelivat miehet nyt äärettömään aarniometsään, joka peitti
vuorenrinnettä, jättäen jälkeensä ainoastaan leimuavan valotornin,
murhan ja hävityksen merkin.
* * * * *
Samassa silmänräpäyksessä, kun tulipatsas kohosi Corcovadon huipulle,
tunkeutui chileläinen joukko don Peraltan johtamana rotkolle. Johtaja
ei salannut tilansa vaikeuksia itseltään, hän tiesi, että hän meni
suunnatonta vaaraa kohti ja huolehti sen tähden myöskin siitä, että
kaikki olivat hyvin valmistuneita. Ainoa, jolla ei ollut vielä
aavistustakaan siitä, mitä tulisi tapahtumaan, oli don Ramirez, ja kun
Peralta muutamin sanoin selitti hänelle tilanteen, tuli hän aivan
epätoivoiseksi.
"Mutta tämähän on peloittava ansa!" kirkui hän kerran toisensa jälkeen.
"Ansako!" sanoi toinen nauraen. "Meidän täytyy taistella kunnollisesti,
muuten takerrumme siihen. Te saatte tilaisuuden näyttää sankariuttanne,
ystävä Ramirez!"
"Caramba, minä en tahdo pistää päätäni tähän ketunpyydykseen!" ulvoi
don Ramirez. "En ole sotilas, enkä ole siis innostunut tällaisiin
asioihin."
"Silloinhan otatte asian paljon totisemmalta kannalta, ja siitä tulee
olemaan kaksinkertaisesti hyötyä meille."
Senaattori ei vastannut, sydän kohosi kurkkuun, ja hän luuli jo
pyörtyvänsä. Äänekäs sotahuuto useista sadoista kurkuista sai hänet
jälleen tuntoihinsa. Hälinä ja melu, joka tunkeutui äkkiä laaksoista ja
kukkuloilta, sai vuoret jyrisemään. Hyökkäys seurasi sitä. Osa
piiloutuneista intiaaneista syöksyi chileläisiä vastaan, toinen
hyökkäsi heidän selkäänsä. Molemmilta puolilta putosi kivilohkareita
heidän päällensä.
Äkkinäinen kuulasade, joka kohdistui Mustan Hirven sotureihin ja sille
paikalle, jota nämä pitivät hallussaan, sai hänet peräytymään.
Aivankuin kummitukset astuivat vale-intiaanit alas kukkuloilta päästäen
sotahuudon: "Chile! Chile!" joka hämmästytti suuresti araukaneja.
"Meitä on petetty", ärjyi Antinahuel. "Tappakaa! Tappakaa!"
Rotkolla ja vuoren molemmilla puolilla alkoi peloittava taistelu.
Paikka oli täynnä sotureita, jotka tunkeutuivat eteenpäin, vetäytyivät
taaksepäin, ja tunkeutuivat taas eteenpäin. Raivoten ja tuskasta
huutaen syöksivät villit toisiansa alas. Ryskien putoili kukkuloilta
taistelevia ja murskaantuneita ystäviä ja vihollisia syvyyksiin. Kuin
aallot myrskyssä liikkui taistelevien joukko eteen- ja takaisinpäin.
Taistelu oli jo täydessä käynnissä. Antinahuel, joka seisoi molempien
taistelevien joukkojen välissä, juoksenteli sinne tänne kuin tiikeri,
löi kaikki esteet maahan ja johdatti samalla miehensä uuteen
hyökkäykseen. Siitä huolimatta näkyi hän joutuvan tappiolle ja koetti
turhaan rikkoa vihollismuuria, joka ympäröi häntä.
Toquin kuohui vihasta ja raivosta. Hän neuvotteli hetkisen itsekseen,
ilmoitti muutamalla merkillä Mustalle Hirvelle suunnitelmistaan ja
syöksyi sitten raskasta sotakirvestään heiluttaen keskelle
vihollisjoukkoa. Musta Hirvi seurasi hänen esimerkkiään ja raivosta
puolihullujen araukanien onnistui todellakin murtaa ketju, joka ympäröi
heitä. Luultavasti halkaisivat he myöskin Joanin ratsujoukon rintaman,
joka oli jäänyt hiukan taaemmaksi kuin toinen joukko tehdäkseen
intiaanien puuhat tyhjiksi, mutta tästä seurasi taas uusi verilöyly,
joka tuskin muutti tilannetta. Tätä tilaisuutta käytti hyväkseen don
Bustamente, joka tähän asti oli pysynyt kokonaan välinpitämättömänä.
Salaman nopeudella tempasi hän sapelin erään miehen kädestä, löi
muutamia lähinnä seisovia sotilaita kuoliaaksi, kannusti hevosensa
nopeaan neliin ja oli pian kaukana taistelupaikalta.
Chileläisten ponnistukset koettaa vangita pakolainen olivat aivan
turhat. Tunkeutuen araukani-sotilaiden joukkoon otti hän osaa yleiseen
pakoon. Antinahuelin käskystä olivat intiaanit jakautuneet molemmille
puolille paikkaa ja kiipesivät nyt kallioille kuulasateen seuraamana.
Vaikka he kärsivätkin tässä suuria vahinkoja, onnistuivat he kuitenkin
suunnitelmissaan ja olivat jo kymmenen minuutin kuluttua kadonneet
vihollistensa näkyvistä.
Näin loppui taistelu. Kaatuneiden lukumäärä oli molemmin puolin sangen
suuri. Niiden joukossa oli monta huomattavaa johtajaa. Myöskin Joan
puuttui.
Don Gregorio Peralta oli epätoivoissaan Bustamenten paon johdosta.
Siitä voisi olla tuhoisia seurauksia maalle. Hän päätti heti ryhtyä
tarpeellisiin toimenpiteisiin, joihin hän oli don Tadeolta saanut
rajattoman vallan. Santiagon matka meni nyt myttyyn, sillä se oli
kenraalin paon jälkeen hyödytön, jota vastoin Valdiviaan palaaminen oli
taas sangen tarpeellista, ettei kaupunki ja koko maakunta häiriytyisi
huonoista tiedoista, jotka leviäisivät nyt kaikkialle.
Ikävimmin koski tämä päätös don Ramireziin. Hän olisi tahtonut vetäytyä
maakartanoonsa Santiagoon kummastuttaakseen siellä ystäviänsä ja
tuttaviansa kertomuksilla sankariudestaan. Tämä halu ei tullut
kuitenkaan täytetyksi.