Antinahuel ei ollut yksin mennyt Mustan Käärmeen kylälle. Koko ajan
hiipi eräs musta olento hänen jäljessään. Se oli intiaani, jolle hän
oli antanut käskyn vartioida valkoista tyttöä. Tämä oli kuunnellut
They-Teg sanansaattajan tiedonantoja, samoin oli hän myös kuullut ja
nähnyt kaikki, mitä tapahtui neuvottelunuotion ääressä. Tuskin oli
Antinahuel tehnyt suunnitelmansa, joka koski del Rio See rotkoa, kun
hän lähti jo takaisin San Miquelin kylään.
Ei ollut sekunttiakaan kadotettavana. Vielä viipyi Toquin hetkisen
neuvottelumajassa -- tätä tilaisuutta täytyi käyttää. Nopeasti meni hän
majaan, jossa donna Rosario oli ja antoi hänelle merkin.
"Valkoinen sisareni seuratkoon minua", kuiskasi hän. "Minä koetan
pelastaa hänet. -- Eikö sisareni tunne minua?" jatkoi hän. "Minä olen
Curumilla, yksi niistä ulmeneista, jotka olivat liittyneet
muukalaisiin, don Tadeon ystäviin."
Rosario kumartui hiukan eteenpäin ja tarkasteli puhujaa
tarkkaavaisesti. Äkkiä putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään
ja hän lausui: "Oi niin, todellakin -- sehän te olette!"
"Curumilla löytää kyllä sen, jota hän etsii."
"Te olette siis etsinyt minua? -- Oi, kiitos, kiitos. Menkää edellä,
minä seuraan teitä, tapahtukoon mitä hyvänsä."
Molemmat lähtivät varovasti majasta. Sinne tänne hajaantuneet intiaanit
eivät huomanneet heitä. Vain harvoin näkivät he keihäisiinsä nojautuvia
yksinäisiä vahteja pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Kymmenen
minuuttia vaelsivat pakolaiset äänettöminä. He olivat jo jättäneet
kylän taaksensa, eikä mitään erikoista ollut vielä tapahtunut. Vihdoin
pysähtyi Curumilla ja osoitti muutamia kaktuspensaita, joiden takana
seisoi kaksi satuloitua hevosta.
"Onko sisareni kylliksi vahva tekemään vaivalloisen ratsastusmatkan?"
kysyi hän.
"Minulla on aina voimia paeta vainoojiani", vastasi donna Rosario
päättäväisesti.
"Hyvä. Sisareni on rohkea. Pilliau on auttava häntä. Eteenpäin siis!"
Päällikkö hyppäsi hevosen selkään, ja myöskin nuori tyttö istuutui
kovalle epämukavalle satulalle. Molemmat kannustivat hevosiaan, ja nämä
ikäänkuin lensivät eteenpäin. Kuitenkaan eivät niiden kaviot saattaneet
aikaan pienintäkään ääntä. -- Curumilla oli nimittäin käärinyt niiden
jalat lampaannahkoihin. Donna Rosario huokasi syvään; hän tunsi
olevansa turvattu ja vapaa ystävänsä suojassa.
He eivät ratsastaneet heti tielle, joka johti Valdiviaan, sillä he
tiesivät, että siltä suunnalta heitä enimmin etsittäisiin. Sitävastoin
ratsastivat he erästä mutkittelevaa polkua pitkin, joka vihdoin katosi
metsään. Jos he ehtisivät sinne, olisivat he pelastetut. Yhä kauemmaksi
ratsastivat pakolaiset istuen kumartuneina hevostensa selässä. Yö oli
sametin pehmeä, mikä on ominaista kuumille seuduille. Välkkyvä puro
juoksi hiljaisesti solisten tien vieressä, tuuli suhisi oksissa, kuului
tuhansien näkymättömien hyönteisten surinaa... muuten vallitsi
erämaassa lyijynraskas hiljaisuus. Donna Rosario ja Curumilla
ratsastivat keskeytymättä eteenpäin. Molempien katseet olivat suunnatut
metsää kohti, jonka ensimmäiset puunrungot näkyivät jo selvästi.
Äkkiä kuului kaukaista hevosen hirnumista heidän takanaan.
Puelka-päällikkö seisautti heti hevosensa ja kuunteli.
"Me olemme hukassa", kuiskasi hän hetken kuluttua. "Viholliset ovat
jäljillämme."
"Mitä nyt teemme?" kysyi tyttö vavisten.
Curumilla ei vastannut, hän mietti hetkisen. Sitten hyppäsi hän äkkiä
hevosensa selästä, nosti donna Rosarion käsivarsilleen ja kantoi hänet
kiireesti erään puun juurelle, jonka ympärillä kasvoi tiheästi
kaktuspensaita.
"Valkoinen neito ei saa jättää jälkiä takaa-ajajilleen", selitti hän.
"Sisareni luottakoon Curumillaan, hän koettaa tehdä parhaansa
pelastaakseen hänet. Tämä puunrunko on ontto, sisareni piiloutukoon sen
sisään ja olkoon siellä hiljaa ja liikkumatta, kunnes minä palaan."
"Jätättekö minut yksin?" kysyi Rosario pelästyneenä.
"Kyllä, se on tarpeellista. Minä koetan johdattaa viholliset väärille
jäljille. Se on ainoa keino, jonka avulla voimme pelastua. Jos sisareni
ei tottele minua, jään minä hänen luokseen, mutta silloin en ole syypää
hänen onnettomuuteensa."
Tyttö taisteli itsensä kanssa. Välttämättömyys luottaa itseensä sai
hänet vapisemaan pelosta. Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi nyt olla
päättäväinen, jotteivät ne suuret ponnistukset, jotka tämä mies oli
tehnyt hänen hyväkseen, menisi myttyyn. Intiaanin vaikea tehtävä vaati
hänenkin tukeaan.
"Jumala siunatkoon teitä, päällikkö, minä teen, kuten pyydätte."
"Hyvä."
Intiaani työnsi varovaisesti kaktuksenoksat ja köynnöskasvit syrjään,
ja nyt tuli näkyviin aukko, jonka sisään ihminen mahtui. Donna Rosario
ryömi sinne ja lausui kiitollisena jäähyväiset seuralaiselleen. Tämä
antoi kaktusoksien ponnahtaa takaisin aukon eteen, heitti pitkän
silmäyksen puunrunkoon nähdäkseen oliko kaikki kunnossa ja palasi
hevosien luo. Sitten hän hyppäsi toisen hevosen selkään, otti toisen
ohjakset käteensä, kannusti hevostansa ja ratsasti mutkitellen ja
kiemurrellen noin kaksikymmentä minuuttia vauhtiaan vähentämättä.
Kun hän vihdoin luuli olevansa kylliksi kaukana paikalta, mihin donna
Rosario oli piiloutunut, astui hän alas satulasta, vapautti hevosten
jalat lampaannahkoista ja ratsasti edelleen.
Hetken kuluttua kuuli hän nelistävien hevosten kavioitten kopsetta
takanaan. Alussa tuntuivat ne sangen kaukaisilta, mutta pian kajahtivat
ne yhä selvemmin. Curumilla hymyili voitonriemuisena -- hänen juonensa
oli onnistunut. Hän hoputti hevostaan yhä kovempaan neliin, heitti
äkkiä keihäänsä pois ja liukui varovaisesti maahan hevosten juostessa
täyttä vauhtia. Pian oli intiaani kätkeytynyt pensastoon. Nyt alkoi hän
varovaisesti ryömiä sitä puuta kohti, johon tyttö oli piiloutunut. Hän
oli vakuutettu siitä, etteivät takaa-ajajat seuratessaan vääriä jälkiä
huomaisi erehdystä, ennenkuin se oli jo liian myöhäistä.
Mutta Curumillan suunnitelmat menivät myttyyn. Takaa-ajoa johti itse
Antinahuel, eikä hän viisaana ja kokeneena soturina mennytkään niin
vähällä ansaan. Hän ymmärsi, että ainoa etu, joka pakolaisilla oli, oli
etumatka, jonka he olivat voittaneet. Hän oli sentähden lähettänyt
sotureja joka suunnalle ja käskenyt heitä kiiruhtamaan.
Curumilla huomasi tämän ja hän palasi sangen alakuloisena donna
Rosarion luo.
"No?" kysyi tämä vapisevalla äänellä.
"Curumillan ponnistukset ovat olleet turhat", vastasi päällikkö
surullisena. "Pian saavat vainoojamme meidät kiinni."
"Kuinka, onko kaikki toivo mennyttä?"
"On. Antinahuel seuraa meitä suuren joukon kanssa. Heitä on yli
viisikymmentä. He ovat ympäröineet meidät joka puolelta."
"Oi Jumalani", ähki nuori tyttö, "mitä olen minä tehnyt, koska
rankaiset minua tällä tavalla?"
Curumilla heittäytyi huolettomasti maahan, pani aseensa vierelleen ja
osoitti kaikessa stoalaista tyyneyttä, mikä on ominaista intiaanille,
joka tietää, ettei hän voi välttää uhkaavaa vaaraa. Lähestyvien
hevosten kavioitten kopse kuului jo sangen selvästi. Vielä noin
viisitoista minuuttia, ja kaikki olisi lopussa.
"Sisareni valmistautukoon!" sanoi Curumilla kylmästi. "Antinahuel
lähestyy."
Nuori tyttö vapisi kuullessaan nämä sanat, mutta ajatellessaan
toverinsa onnetonta tilaa täyttyi hänen sydämensä säälistä.
"Minkätähden koetitte pelastaa minut", sanoi hän huoaten.
"Valkoinen neito on valkoisten veljieni sisar -- minä uhraan henkeni
hänen tähtensä."
"Te ette saa kuolla, päällikkö, minä en tahdo sitä."
"Minkätähden? Curumilla ei pelkää kidutuksia. Sisareni saa nähdä,
kuinka päällikkö kuolee."
"Tahdotteko tehdä minut vielä onnettomammaksi?" sanoi Rosario lempeällä
sulosointuisella äänellään suunnaten nuhtelevan katseen päällikköön.
"Tapetaanko teidät todellakin, jos teidät löydetään minun luotani?"
"Kyllä", vastasi intiaani kylmästi.
"Ja kuka antaisi silloin tiedon ystävilleni kohtalostani? Kuka kertoisi
heille, missä minä olen? Jos te kuolette, niin kuka vapauttaisi minut
vihollisteni käsistä?" Puelka mietti. "Pelastakaa itsenne, Curumilla,
jos se on vain mahdollista -- pelastakaa itsenne minun tähteni!
Kiiruhtakaa pois täältä."
"Haluaako sisareni sitä?"
"Minä vaadin sitä."
"Hyvä. Valkoinen tyttö on oikeassa, Curumilla voi tehdä vielä paljon
hänen hyväkseen -- hän on jäävä eloon. Sisareni älköön olko
epätoivoinen, pian saa hän taas kuulla ystävistään."
Samassa kuului lähestyvien hevosten kavioitten kopse niin selvästi,
että Rosario lysähti pelästyneenä kokoon. Päällikkö kokosi kiireesti
aseensa ja kehoitettuaan häntä vielä kerran pysymään rohkeana hän
sukelsi korkeaan ruohostaan ja katosi.
Muutamien minuuttien kuluttua joutui nuori tyttö jälleen Antinahuelin
valtaan.